Mikä on elämäsi suurin pettymys?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. Jätti mut täysin yksin ja ilman tukea erittäin sairaana kahden pienen lapsen kanssa.

Sama kommentti kuin edellisellekin. Mene tämän keskustelupalstan siihen keskusteluketjuun jossa mollataan miehiä ja jossa kanssa sisaresi taputtelevat toisiaan selkään miten he ovat onnellisia kun ei ole miestä. Sieltä saat lohdutusta tuskaasi.

Miten se saisi tehdyn tekemättömäksi että joku muu on onnellinen ilman miestä?

Vierailija kirjoitti:

Koko elämäni on pettymys, mutta suurin on oman perheen puuttuminen. Enää en voi sitä edes saada.

N40+

Ei naiset miestä tarvitse vai miten se meni+ Luet  keskusteluketju "Muita naisia jotka eivät halua miestä arkeensa". sinähän olet oikea mallioppilas noille susille jotka tuon ketjun haaskalla ovat.

En ymmärrä miehen puutteessa ruikuttaja. Mitä iloa on miehestä omassa kodissa? Ei niin mitään. Ehkä ensimmäisen 10 vuoden ajan ja kun lapset on pieniä, mutta sen jälkeen? Mies haluaa vain olla. Oikeasti, vain olla ja katsoa televisiota. Jotain tylsää toimintaa tai urheilua, joka ei kiinnosta yhtään. Mielellään makuuasennossa. Ei siitä ole edes mitään seuraa enää tässä vaiheessa. Ei se enää kiihota. Se pieree. Ei peseydy. Ei se puhu mitään. Ei osoita kiinnostusta, myötuntoa, eikä mitään muutakaan. Se vain on. Herää hetkellisesti eloon, jos joku kaveri soittaa. Sitten taas vaipuu koomaan.

Hauska kuinka moni kertoo olevansa hyvin älykäs, mutta silti elämässä ei mikään ole mennyt toivotusti.

Olisiko aika miettiä se oma älykkyys vähän realistisemmin? Että itse asiassa on varsin tyhmä, kun oikein mikään ei onnistu. Siltä lähtökohdalta voisi sitten suunnitella elämäänsä, jospa sitten jokin onnistuisikin.

Vuosikausia olen epätoivoisesti kaikin voimin taistellut saadakseni itseni terveeksi. Ja nyt vihdoin 35 vuotiaana olen ymmärtänyt että se ei tule ikinä onnistumaan, se on mahdotonta. Nyt se on varmaa. Tulen aina olemaan sairas. Pitää luopua toivosta että paranisi. Pitää oppia elämään sairaana.

No, sairaana elämisen opin, kyllä sairaanakin elämä voi olla ok, se on tässä se helppo osuus. Vaikea osuus on se toivosta luopuminen, toivottoman taistelun lopettaminen. Aina vain kalvaa aivoissa ajatus "mitä jos kuitenkin? mitä jos kuitenkin? mitä jos kuitenkin?"

Kuinka luopua toivosta?

Ehkä minun kannattaa lukea romaani Don Quijote. Siinä se tyyppi käy pitkään toivotonta taistelua tuulimyllyjä vastaan, se taisteleminen taitaa olla hänen koko elämänsä. Ja käsittääkseni hänen jossain vaiheessa piti lakata käymästä taistelua, piti oppia antamaan periksi. Miten hän sen oppi? Miten hänen aivonsa osasivat luopua, päästää irti yhdestä ainoasta asiasta jota on kuumeisesti vuosikausien ajan tavoitellut?

Vierailija kirjoitti:

Hauska kuinka moni kertoo olevansa hyvin älykäs, mutta silti elämässä ei mikään ole mennyt toivotusti.

Olisiko aika miettiä se oma älykkyys vähän realistisemmin? Että itse asiassa on varsin tyhmä, kun oikein mikään ei onnistu. Siltä lähtökohdalta voisi sitten suunnitella elämäänsä, jospa sitten jokin onnistuisikin.

Elämä on myös suuri sattuma. Kaikkeen kohdalle tai eteen tulevaan ei voi vaikuttaa, vaikka olisi kuinka älykäs. Silloin on kyllä ihan oikeutetusti pettynyt.

Parisuhde

Vierailija kirjoitti:

Tuhlasin elämästäni monta vuotta mieheen joka ei halua kotieläimiä, nyt pari vuotta sinkkuna ja on koira ja 2 kissaa :)

Sairasta - todella sairasta jos eläimet menee ihmissuhteen edelle.

Vielä sairaampia on nämä koira/kissa ihmiset joilla eläinten hyvinvointi menee ihmisen hyvinvoinnin ja elämän edelle !

Oikeesti, vajotkaa hautaan ton patologisen eläinrakkauden kanssa! Kyllä ihmiselämä on sentään moninverroin tärkeämpää !

Ääritilanteessa elukat tapetaan ja syödään jos se auttaa ihmisiä selviytymään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperhe-elämä. Oon aina halunnut lapsia ja tulla äidiksi, no nyt mulla on niitä kaksi. Joka päivä on selviytymistaistelua ja oon karvaasti saanut huomata, että lapseton elämä olisikin ollut mulle oikea valinta. Rakastan mun lapsia silti äärettömästi ja teen valtavasti töitä pääni sisällä joka päivä, että en näyttäisi sisintä tunnettani heille vaan olisin rakastava ja hyvä äiti.

Veikkaan että tuo on juuri se sinun ongelmasi. Yrität olla hyvä, kiltti ja täydellinen vanhempi, todellisuudessa aivan jokaista ärsyttää se jos lapsi käyttäytyy huonosti. Lapsille on pakko olla välillä tiukka ja ankara. Uskon että monta uupuneen äidin oman lapsensa surmaa olisi voitu välttää sillä, että joku olisi opettanut äidille kuinka lapselle pistettään kunnon rajat. Sääntöjä ei tarvitse olla kauheaa määrää, mutta tietyistä peruspilareista pidetään kiinni. Nukkumaan mennään ajoissa, ruokapöydässä ollaan nätisti, vanhemmille puhutaan kunnioittavasti jne. Lapsen täytyy kunnioittaa ja kuunnella vanhempaansa.

Ei mua ärsytä mun lapset enkä ole mitenkään erityisen väsynytkään, mua ei vaan kiinnosta nää lapsiperhe- jutut. Haluaisin tehdä vaan omiani ja huolehtia itsestäni kuten lapseton ihminen. Mun lapset on huipputyyppejä! Hauskoja, kekseliäitä, hyväkäytöksisiä ja iloisia. Perhe-elämä rullaa sinänsä hyvin ja perheen yhteisiä sääntöjä noudattaa kaikki. Mua ei vaan kiinnosta lasten asiat kuten leikkiminen, kouluhommissa auttaminen, harrastuksiin liittyvät jutut ja ylipäätään haluaisin vaan kattoa telkkaria kun haluan, syödä sitä mitä mä haluan ja millon haluan, mennä juhliin tai kavereiden kanssa johonkin kun haluan, harrastaa seksiä sohvalla miehen kanssa kun huvittaa ym. lapsettoman vapauksia. Se juuri on se mun suurin pettymys, että mua ei vaan huvita tää äitiys vaikka luulin toisin. Mutta korostan yhä edelleen, etten todellakaan ole lapsille vihainen tai ilkeä. Ei tää heidän syytä ole.

Se aika tulee vielä että saat tehdä tuota ihan kyllästymiseen asti.

Osaat varmaan arvostaa sitäkin enemmän tuota sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En onnistu laihdutuksessa koskaan. Yritän ja repsahdan, yritän ja repsahdan.

N 100kg 34v

Lääkärin tuella seuraavaksi.

Tätäkin kokeiltu. Kaikkea. Mietin jo it se mur haa mutta lapset estää.

Vierailija kirjoitti:

Vuosikausia olen epätoivoisesti kaikin voimin taistellut saadakseni itseni terveeksi. Ja nyt vihdoin 35 vuotiaana olen ymmärtänyt että se ei tule ikinä onnistumaan, se on mahdotonta. Nyt se on varmaa. Tulen aina olemaan sairas. Pitää luopua toivosta että paranisi. Pitää oppia elämään sairaana.

No, sairaana elämisen opin, kyllä sairaanakin elämä voi olla ok, se on tässä se helppo osuus. Vaikea osuus on se toivosta luopuminen, toivottoman taistelun lopettaminen. Aina vain kalvaa aivoissa ajatus "mitä jos kuitenkin? mitä jos kuitenkin? mitä jos kuitenkin?"

Kuinka luopua toivosta?

Ehkä minun kannattaa lukea romaani Don Quijote. Siinä se tyyppi käy pitkään toivotonta taistelua tuulimyllyjä vastaan, se taisteleminen taitaa olla hänen koko elämänsä. Ja käsittääkseni hänen jossain vaiheessa piti lakata käymästä taistelua, piti oppia antamaan periksi. Miten hän sen oppi? Miten hänen aivonsa osasivat luopua, päästää irti yhdestä ainoasta asiasta jota on kuumeisesti vuosikausien ajan tavoitellut?

Etsimällä ja löytämällä toisenlaista merkityksellisyyttä elämään? Ymmärrän sen kyllä olevan haastavaa, varsinkin jos sairaus vaikuttaa elämän laatuun. Tsemppiä sulle kovasti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En onnistu laihdutuksessa koskaan. Yritän ja repsahdan, yritän ja repsahdan.

N 100kg 34v

Lääkärin tuella seuraavaksi.

Tätäkin kokeiltu. Kaikkea. Mietin jo it se mur haa mutta lapset estää.

Lihavuusleikkaus.

Vierailija kirjoitti:

Valitsin väärän miehen. Kitkutellaan eteenpäin mutta ei tämä kivaa ole.

Kaiken muun olen saanut, ihanat lapset, hienon uran, rahaa ja menestystä, kauniin kodin, unelmalomia, asumista ulkomailla jne.

Vaikka erottaisiin, en silti saa ikinä kokonaista perhettä paremman miehen kanssa.

Tuu kokemaan intohimoa kivan ja kielitaitoisen miehen kanssa. Intohimo taattu.

Osa naisista on niin persoja rahalle sekä elintasolle etteivät jätä haalistuneessa suhteessa miestään.

Sä taidat olla just sellainen.

Kun viikkoa ennen häitä, ventovieras nainen soitti ja sanoi odottavansa lasta sulhaselleni. Oltiin oltu seitsemän vuotta kihloissa.

Pakit elämäni naiselta neljä vuotta sitten. Sitä edeltävä ykköspettymys oli pakit aiemmalta ihastukseltani vuosia aiemmin.

Että sairastuin mielenterveydeltäni. Sen jälkeen olen syönyt kasan lääkkeitä ja ne vie kaiken kyvyn oppia uutta, innostua mistään tai yleensä jaksaa mitään. Nukkuisin aina vaan jos se olisi mahdollista. Elämä menee hukkaan.

Opiskelin 2 vuotta sairaanhoitajaksi mutta en saanut opintoja loppuun. En vain jaksanut. Hain amikseen ja opiskelin yo pohjalta lähäriksi reilussa vuodessa. Tein niitä töitä vähän aikaa ja totesin ettei olekkaan unelmieni ammatti. Opiskelin toisen amistutkinnon. Harmittaa kun meni tavallaan monta vuotta hukkaan. Hävettää etten saanut edes amk-tutkintoa ikinä valmiiksi.

JamesStadi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuhlasin elämästäni monta vuotta mieheen joka ei halua kotieläimiä, nyt pari vuotta sinkkuna ja on koira ja 2 kissaa :)

Sairasta - todella sairasta jos eläimet menee ihmissuhteen edelle.

Vielä sairaampia on nämä koira/kissa ihmiset joilla eläinten hyvinvointi menee ihmisen hyvinvoinnin ja elämän edelle !

Oikeesti, vajotkaa hautaan ton patologisen eläinrakkauden kanssa! Kyllä ihmiselämä on sentään moninverroin tärkeämpää !

Ääritilanteessa elukat tapetaan ja syödään jos se auttaa ihmisiä selviytymään..

Sun sairas raivoominen ei vähennä mun eläinten välittämisestä. Ja jos joskus satut tielleni, niin jätän sinut kitumaan ja pelastan eläimen. Mutta parempaa päivän jatkoa sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Opiskelin 2 vuotta sairaanhoitajaksi mutta en saanut opintoja loppuun. En vain jaksanut. Hain amikseen ja opiskelin yo pohjalta lähäriksi reilussa vuodessa. Tein niitä töitä vähän aikaa ja totesin ettei olekkaan unelmieni ammatti. Opiskelin toisen amistutkinnon. Harmittaa kun meni tavallaan monta vuotta hukkaan. Hävettää etten saanut edes amk-tutkintoa ikinä valmiiksi.

Ei sulla ole mennyt mitään hukkaan. Olet nuori ja ehdit vielä opiskella vaikka mitä. Kaikki opiskelukokemuskin on viime kädessä hyödyksi.

Vierailija kirjoitti:

En saanut perhettä; miestä ja lapsia. t. 42v. nainen

Itse taas olen tyytyväinen ettei ole lapsia kiljumassa. Olisi elämä vielä paljon vaikeampaa varmaan niiden kanssa.. Mutta vakituinen työ on edelleen kokematta. Lisäksi opiskelin alaa joka on liian raskas ja kuormittava, se on ehkä elämäni suurin virhe. Jatkoin sitä paskaa 7.v. paloin loppuun. Nyt sitten taas uudelle alalle, opiskelua vielä vuosi jäljellä..