Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Aviomies haluaa lähteä ulkomaille, minä en.
17.05.2014 |
Miehellä on mahdollisuus muuttaa erääseen Euroopan maahan. Työ sillä saman firman alaisuudessa alkaisi tammi-helmikuussa. Minimissään kestäisi kolme vuotta. Palkankorotus olisi huomattava.
Meillä kuitenkin pienet lapset, ensi syksynä eskariin menevä tyttö ja pian kaksivuotias poika. Minä juuri palasin töihin, joka on unelmatyöpaikkani. Olen ollut lukioaikana vaihdossa enkä koskaan sen jälkeen ole unelmoinut muutosta ulkomaille.
Mies puhuu sujuvasti tuossa maassa puhuttavaa kieltä, minä taas en ollenkaan.
Mä en haluaisi siis lähteä ollenkaan, koska on aika todennäköistä etten saisi koulutustani vastaavaa työtä. Mies haluaa palavasti lähteä. Olen jopa miettinyt että jos jäisimme lasten kanssa kotiin, tähän mies suhtautuu nihkeästi. Mutta kuulemma sekin parempi kuin se että hän joutuisi jäämään tänne. Mutta kolme vuotta? Pienten lasten kanssa se on pitkä aika. Ja parisuhteen kannalta, kun toista näkisi niin vähän. Toisaalta mies sanoo tämän olevan elämänsä tilaisuus.
pitkä avautuminen, mutta ei tähän taida olla yhtä kaikkia tyydyttävää lopputulosta.
Kommentit (161)
[quote author="Vierailija" time="18.05.2014 klo 13:02"]
Joo, varmaan menee kolme vuotta kotiäitinä siivillä maassa, jossa ei tunne muuta kuin äijänsä, joka ravaa työjutuissa.
[/quote]
Tätä ihmistyyppiä edustavan juuri EI pidä lähteä mihinkään siitä kotitorpasta (unelmien työpaikan lisäksi, jossa voi jurottaa omassa huoneessa kaiket päivät tutustumatta kehenkään).
Jos ihan oikeasti 3 vuotta on jossain paikassa tutustumatta kehenkään, onnistumatta luomaan mitään kontakteja, oppimatta maan kieltä pätkääkään - edes sen kaupassakäyntisanaston ja liikkumiseen vaadittavan vertaa, kokematta mitään, näkemättä mitään muuta kuin sen miehen siivellä elämisen, on todellakin onnistunut valinta ihan vaan olla siellä kotona ja unelmien työpaikassa.
Olin itse ollut noin viikon maassa, kun ovikello soi ja ihmiset ottivat kontaktia. Vuosien varrella olen tehnyt töitä vapaaehtoisena suomalaisen yhteisön eteen ja myös paikallisen lastenkodin lasten kanssa. Ystäviä on niin suomalaisista kuin muistakin kansallisuuksista. Elämä ulkomailla on varmasti hankalaa jos sen sellaiseksi haluaa tehdä. Itse olen kokenut tärkeänä niin henkisesti kuin myös CV:n kannalta, että olen tehnyt täällä vapaaehtoisprojekteja ja luonut verkostoja sekä suomalaisiin että kansainvälisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdin minäkin 2000-luvun alussa miehen töiden perässä toiseen maahan. Ei ollut edes Eurooppaa. Meillä oli kyllä hyvät edut, esimies järjesti asunnon, terveydenhoito pelasi työpaikan kautta ja palkka nousi huomattavasti. Ajattelin että tämä on hyvä mahdollisuus nähdä maailmaa kun lapsetkin olivat pieniä. Olisin ollut heidän kanssaan kotona Suomessakin.
Mies lupautui olemaan paikassa kolme vuotta, sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen.
Asuimme lapsien kanssa maassa 1,5 vuotta, sitten palasimme Suomeen. En vain viihtynyt. Sain kyllä muutamia hyviä ystäviä joihin pidän yhteyttä edelleen. Mutta avioliitto päätyi eroon. Työt olivat hänelle tärkeämpiä kuin perhe. Lasten isä on asunut maassa nyt 12 vuotta. Näkee lapsiaan harvoin. Eron jälkeen lapset ovat käyneet isänsä luona nelisen kertaa ja mies täällä saman verran.
Ei ole pakkoa lähteä,jos ei halua. Miksei ap saa rakentaa täällä elämäänsä, eikä joudu muuttamaan ulkomaille miehen elätettäväksi.
[quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 19:15"]Ja joihinkin viesteihin vastaukseksi, minä viihdyn oikein hyvin suomesta ja täällä asumisesta. En haaveile ulkomaille muutosta.
[/quote]
Jos Suomi kerran on niin ihana maa, niin voisit ensin vaivautua opettelemaan suomen kieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MINÄMINÄ-asenteella ei onnistu avioliitto, ulkomaankomennus eikä kovin moni muukaan isompi asia. Jos asennoituu siten, että ei tästä mitään tule, niin aivan varmasti ei siitä mitään tulekaan.
En ymmärrä asennoitumistasi. Ilmeisesti ette ole miehesi kanssa keskustelleet riittävästi tulevaisuuden haaveistanne ENNEN lasten tekoa. Hän olisi kertonut, että mielellään näkee itsensä expattina jossain. Ja itse olisit voinut ehdottomasti sanoa, ettet milloinkaan halua mihinkään enää muuttaa. Olisitte sitten voineet todeta suunnitelmanne aivan yhteensovittamattomiksi ja etsiä sopivammat puolisot.
Itse lähtisin riemusta kiljuen mieheni matkaan lasten kanssa - oikeastaan minne vain, kun suomesta pääsisi pois. No meillä ei ole tällaista mahdollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen naimisissa tuollaisen juurettoman kanssa, jonka vanhemmat ovat repineet työnsä ja muuttojensa takia irti useita kertoja. Voin kokemuksesta sanoa, että sen, minkä lapsi kielitaidossa voittaa, hän tunne-elämän tasapainossa häviää.
Ei ole kuulkaa herkkua lapsille, kun ei ole kotia missään eikä koskaan voi tietää, milloin menettää nämäkin kaverit, kun taas muutetaan.
Mieheni vanhemmat olivat Suomen ensimmäisiä kansainvälistyjiä, ulkomailla jo 1950- ja 1960-luvuilla. Molemmat lapset ovat kärsineet juurettomuudesta koko elämänsä.
67: Kuulostaa siltä, että teillä oli niin erilaiset arvot ja kiinnostuksenkohteet, että olisitte saattaneet päätyä eroon muutenkin, jostain muusta syystä kuin ulkomaille muutosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna koettaisin sopia unelmatyöpaikkani kanssa mahdollisuudesta olla kolme vuotta pois. Ihannetapauksessa koettaisin räätälöidä työnantajan kanssa toimeenkuvan, jossa voisin tehdä töitä etänä ulkomailta käsin. Lisäksi varaisin itselleni jonkin mielekkään oman projektin. Minun tapauksessani se olisi romaanin kirjoittaminen.
Jos ero tulee, niin jotenkin sellainen fiilis, että hän katuisi jonain päivänä tätä koko hommaa. Ymmärrän, että kotiäitiys ottaisi päähän, sillä itsestänikään ei ole siihen välttämättä, jos täällä on unelmatyö.
Ammattini joutuisin opiskelemaan uusiksi, sillä tuskin kyseisessä maassa tekee suomen lakia lukeneena mitään. Juristi kun siis olen ja pari vuotta sitten vasta valmistunutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.05.2014 klo 13:21"]
Olin itse ollut noin viikon maassa, kun ovikello soi ja ihmiset ottivat kontaktia. Vuosien varrella olen tehnyt töitä vapaaehtoisena suomalaisen yhteisön eteen ja myös paikallisen lastenkodin lasten kanssa. Ystäviä on niin suomalaisista kuin muistakin kansallisuuksista. Elämä ulkomailla on varmasti hankalaa jos sen sellaiseksi haluaa tehdä. Itse olen kokenut tärkeänä niin henkisesti kuin myös CV:n kannalta, että olen tehnyt täällä vapaaehtoisprojekteja ja luonut verkostoja sekä suomalaisiin että kansainvälisesti.
[/quote]
Toisin sanoen ulkomaille muuttaminen sopii ulospäinsuuntautuneille, reippaille ja sosiaalisille ihmisille. Sellaisia on kuitenkin kaikista suomalaisista vähemmistö.
[quote author="Vierailija" time="18.05.2014 klo 13:50"]Sinuna koettaisin sopia unelmatyöpaikkani kanssa mahdollisuudesta olla kolme vuotta pois. Ihannetapauksessa koettaisin räätälöidä työnantajan kanssa toimeenkuvan, jossa voisin tehdä töitä etänä ulkomailta käsin. Lisäksi varaisin itselleni jonkin mielekkään oman projektin. Minun tapauksessani se olisi romaanin kirjoittaminen.
[/quote]
Miten tekee etätöitä siivooja, kirjastotäti, museo-opas, lastentarhanopettaja, kupan myyjä, puutarhuri, elintarvikepakkaaja jne jne. Miksi näissä jutuissa oletetaan aina kaikkien olevan täissä jossain monikansallisessa yrityksessä josta voi siirtyä ko. maan haarakonttoriin tai tehdä etätyötä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
78 korjaa: kaupan myyjä ja töissä :D
Yksi vaihtoehto olisi lähteä lasten kanssa vuodeksi mukaan, eli ap hoitovapaalle kunnen kuopus täyttää 3 v. Kohdemaassa sitten lapset heti hoitoon/kouluun (paras tapa oppia kieli nopeasti, saada kavereita ja sosiaalista verkostoa työpaikan ulkopuolelta muutenkin). Ap menee intensiivikielikurssille, joten peruskielitaito olisi hallussa n. 6 kk kuluttua. Sitten työnhakua.
Jos ette viihdy, niin sovitte jo etukäteen, että perhe palaa vuoden kuluttua takaisin.
Me tehtiin juuri noin. Lapset saivat heti kavereita, koska koulussa oli muitakin suomalaislapsia. Saksan kieltä he ymmärsivät hyvin n. 6 kk kuluttua, mutta alkoivat itse puhua vasta liki vuosi muutosta (jotkut toiset puhuvat paljon nopeamminkin). 3 kk:n intensiivikielikurssin jälkeen hallitsin itse saksan kielen kohtuullisen hyvin, niin että arkiasioiden hoito sujui. Melko pian muuton jälkeen tulin raskaaksi, ja saimme vielä yhden lapsen. Hän siis syntyi Saksassa. Näin on käynyt tosi monelle muullekin perheelle. Palasimme kahden vuoden jälkeen takaisin Suomeen, koska sain sieltä töitä.
Saksan-vuodet olivat hieno kokemus. Mitään lomailua ulkomailla asuminen ei ole, samat arkirutiinit seuraavat ja uudessa paikassa kielitaidottomana niiden hoitaminen vie aikaa ja energiaa. Kannattaa myös huomioida, että Saksassa työpäivät ovat huomattavasti pidemmät kuin Suomessa (normi 8.30-17.30, usein ylitöitä), joten isää ei arkipäivisin joka tapauksessa paljon näy.
[quote author="Vierailija" time="18.05.2014 klo 13:57"]
[quote author="Vierailija" time="18.05.2014 klo 13:21"]
Olin itse ollut noin viikon maassa, kun ovikello soi ja ihmiset ottivat kontaktia. Vuosien varrella olen tehnyt töitä vapaaehtoisena suomalaisen yhteisön eteen ja myös paikallisen lastenkodin lasten kanssa. Ystäviä on niin suomalaisista kuin muistakin kansallisuuksista. Elämä ulkomailla on varmasti hankalaa jos sen sellaiseksi haluaa tehdä. Itse olen kokenut tärkeänä niin henkisesti kuin myös CV:n kannalta, että olen tehnyt täällä vapaaehtoisprojekteja ja luonut verkostoja sekä suomalaisiin että kansainvälisesti.
[/quote]
Toisin sanoen ulkomaille muuttaminen sopii ulospäinsuuntautuneille, reippaille ja sosiaalisille ihmisille. Sellaisia on kuitenkin kaikista suomalaisista vähemmistö.
[/quote]
No itse asiassa olen ollut aika introvertti ihminen, en mikään supersosiaalinen ja aluksi tämä kontaktin ottaminen jopa vähän häiritsi. Mutta lasten takia siihen on pakkokin ajautua ja sitten huomaa tykkäävänsä. Olen siis se, jota lainaat.
Olen ehkä ollut liian paljon tällä palstalla, mutta tuntuu, että Suomessa kaikkinainen avun pyytäminen naapurilta johtaa joko av:lla "lapseni koulukaverit käyttävät minua kotiäitiä ilmaisena lastenhoitajan ja välipala-automaattina" tai vaihtoehtoisesti lastensuojeluilmoitukseen "se oli yksin kotona 25 minuuttia". Mikään naapuriapu ei tule kyseeseen.
Kun täällä edes vihjaa johonkin aikatauluongelmaan, on rivissä 3-4 ihmistä auttamassa ilman että edes kysyt. Mulla on 5 kpl ihmisiä joille voin soittaa, jos itse viivästyn koulubussilta vaikka ruuhkan vuoksi. Suomessa kaikki hoitaa omat asiansa tai korkeintaan mummit sitten joustaa.
Ulkomailla vaan oppii vähän sosiaalisemmaksi, mikä hienointa, myös ne lapset oppii!
Meillä tää riippuisi paljon asioista. Jos oma duuni olisi talousjohtaja pörssiyhtiössä, niin en siitä kuvittelisi olevani 3-4 vuotta poissa. Ei se onnistu, eikä paikkaa saa uudestaan. Jos ap:n uusi unelmatyöpaikka on taas "johdon assistentti" tms. niin sitten vaan menoksi. Oletan nyt, että mies olisi maajohtaja tai muuta suunnilleen vastaavaa jollakin isolla kv. firmalla, jolloin mistään raksamiehen unelmapestistä, jolla ostetaan veroton Bemari, ei ole nyt kyse.
[quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 18:16"]Jos tehään niin että sinä jäät naperoiden kans kotiin ja mä voin lähteä miehes kanssa! Rakastan reissaamista. Kysyppäs mieheltäs kelpaako seuraks tällanen parikymppinen hoikka blondi.
[/quote]
Eihän tässä ole kyse mistään reissaamisesta vaan muutosta.
Miten voit olla noin itsekäs ja estää miehesi unelman toteutuvan?
Alue: Aihe vapaa
Miksi aina ajatellaan, että se ulkomaille muutto on kultaruukku sateenkaaren päässä? Itse asuin lapsuuteni ympäri maailmaa, isän työn perässä. Antoihan se jotaun, mutta sain myös ikuisen juurettomuuden tunteen.