Onko muita, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia, vaikka on jo ikää.

Kiitollinen äiti kirjoitti:

Olin aivan kuin sinä noin 35 vuotiaaksi. Mieheni halusi lapsia. Sitten aloin ymmärtää että se on nyt tai ei koskaan ja ajattelin että äitiys on liian suuri asia jäädä kokematta. Pian ne vuodet on sinullakin ohi kun voit saada lapsen. Ilman lasta loppuelämä on sitä ihan samaa mitä tähänkin asti on ollut. Olen matkustellut, asunut ulkomailla, kolunnut baareissa, katsonut netflixmaratoneja, tehnyt uraa, omistanut aikaa itselle. Sitäkö koko loppuelämä, seuraavat 50 vuotta? Eikö ihminen yleensä kadu sitä mikä on jäänyt tekemättä eikä sitä mikä on tullut tehtyä?

Päätin että lapsi saa tulla. Ei ollut vauvakuumetta, oli vain nuo samat epävarmuudet mistä sinäkin kerrot. No en tullut raskaaksi. Pääsin lapsettomuushoitoihin. Nelikymppisenä sain lapsen. Nyt olen 42. Lapseni on ihaninta maailmassa ja olen hänestä suunnattoman onnellinen. Kyynel tulee edelleen silmään kun ajattelen että minulta jäi melkein tämä kaikki kokematta vain siksi, että pelkäsin ja vatuloin niin pitkään. Nyt jos saisin elää sen uudelleen, antaisin lapselle mahdollisuuden aiemmin. Ehkä olisimme voineet saada vielä toisenkin lapsen.

Älä pelkää äläkä analysoi liikoja, kyllä elämä kantaa. Melkeinpä nykyään sanoisin että jos et ole ehdottoman varma että et lasta halua niin anna sille mahdollisuus jos vaan puitteet on suht kunnossa. Minulla tämän mahdollisti ihana mies joka ottaa ison hoitovastuun että minä saan nukkua. Molemmilla meillä on aikaa myös omille kavereille ja harrastuksille. Vähemmän tietty kuin ennen mutta ei sitä edes halua olla lapsestaan erossa kovin paljon. Tämä on vähän kuin ihan valtava rakastuminen ilman seksuaalista puolta. Olet aivan lääpälläsi siihen ihanaan rääpäleeseen ja siksi onnellinen vaikka rankkaa onkin. Ja apua saa aina, MLL lastenhoitaja maksaa 9€ tunti. Olen onnellisempi kuin koskaan, ja niin kiitollinen.

Ja kyllä, minulla on masennustaustaa ja olen rikkinäisestä perheestä vailla suvun tukiverkkoa täällä missä asumme. Rankkaa tämä on välillä mutta täysin sen arvoista. En olisi ikinä voinut kuvitella tällaista rakkautta ja onnea. Se on klishee mutta niin totta että lapsi tuo elämään sellaista sisällön tunnetta että ei mikään muu. Tämä tuntuu sille oikealle elämälle. Nyt uskon, että onnellisen elämän kuuluukin olla "vähän rankkaa" eikä sitä että saa maata sohvalla ajatellen että oma työ on jotenkin tärkeää ja matkustelu on elämän sisältö. Minulle elämä ilman lasta olisi luultavasti jossain vaiheessa muuttunut aika tylsäksi, ainakin nykyiseen verrattuna.

Minun viestini siis on että uskalla elää! Ei lapsen hoito ole kovin kummoista eikä vaadi täydellisyyttä mutta lapsi tuo niin paljon rakkautta ja merkitystä.

Täysin samaa mieltä. Paitsi ettemme joutuneet turvautumaaan lapsettomuushoitoihin, mutta lapsen saaminen kesti monta vuotta. Olin lapsen saadessani 35-vuotias. Jos voisin antaa vinkin sille noin 30 v.itselleni, joka ajatteli, että "hyvin tässä on vielä aikaa", sanoisin että "toimi heti", sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi se lapsen saaminen ihan tieteellisesti todistetusti tulee. Tämä on ihan fakta. Mi enemmän kuukausia ja vuosia vierii, sitä todennäköisempää on jäädä täysin lapsettomaksi vastoin tahtoaan.

En ole vielä 30-vuotiaaksi mennessä edes päässyt seurustelemaan asti, joten kysymys lasten hankkimisesta kuulostaa todella vaikealta ja ylitsepääsemättömältä. Luulen, että haluaisin lapsia, mutta ennen sitä haluaisin esimerkiksi puolison ja kaikkea muuta sen mukana tulevaa.

Minä olen 41-v ja raskaana (nyt viimeinen kolmannes). Jahkailin lapsen hankintaa liian pitkään, ja jos nuorempana olisin tiennyt sen, mitä tiedän nyt, niin olisin antanut ”palaa” jo paljon aiemmin.

Aloitimme kyllä vauvan yrityksen useita vuosia sitten, mutta tyhmyyttäni en tajunnut, että aikaa kuluu jo pelkässä vauvan yrittämisessä joskus todella kauan. Kaikki eivät raskaudu helposti ja etenkin, jos ikää alkaa olla lähempänä 40 kuin 30.

Eli jos sinulla nuorempi nainen on pieninkin kaipuu omaan lapseen, niin kannattaa toimia heti! Pari vuotta voi tässä prosessissa kulua hujauksessa, ja hoitoihin kannattaa hakeutua noin vuoden aktiivisen yrittämisen jälkeen.

Kunnianhimoisen uran tavoittelu ei merkitse mitään sen rinnalla, että naisella aikaikkuna sen oman lapsen hankintaan on kuitenkin rajallinen. Töitä ehtii tehdä myöhemminkin.

Olen vasta hieman päälle kaksikymppinen, mutta tiedän jo varmasti, että lapsia en halua. En pidä lapsista eikä minulla ole koskaan ollut minkäänlaista hoivaviettiä heitä kohtaan, vaikka lapsuuden perheleikeissä olin aina äiti. Tunne vain voimistui kun sisareni sai lapsen ja minut lähestulkoon pakotettiin hoitamaan häntä, koska minun pitäisi mukamas oppia pitämään lapsista.

Ajatus raskaudestakin on ihan kamala. Ajatus siitä, että sisälläni kasvaa IHMINEN on aivan järkyttävä, ja synnytys on kuin kirsikka kakun päällä. Ei kiitos. En halua kehoni muuttuvan täysin raskauden takia enkä halua ottaa sitä riskiä, että repeän ja saan loppuelämäni riesaksi esim. kivuliaita virtsaamisongelmia. Pidän muutenkin enemmän naisista eikä luonteeni mitenkään kestäisi sitä, että joku kaipaa jatkuvasti huomiota ja roikkuu koko ajan jaloissani. En halua pakottaa ketään tähän maailmaan ja elämään, geenini ovat muutenkin surkeat ja täynnä mielenterveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Kiitollinen äiti kirjoitti:

Olin aivan kuin sinä noin 35 vuotiaaksi. Mieheni halusi lapsia. Sitten aloin ymmärtää että se on nyt tai ei koskaan ja ajattelin että äitiys on liian suuri asia jäädä kokematta. Pian ne vuodet on sinullakin ohi kun voit saada lapsen. Ilman lasta loppuelämä on sitä ihan samaa mitä tähänkin asti on ollut. Olen matkustellut, asunut ulkomailla, kolunnut baareissa, katsonut netflixmaratoneja, tehnyt uraa, omistanut aikaa itselle. Sitäkö koko loppuelämä, seuraavat 50 vuotta? Eikö ihminen yleensä kadu sitä mikä on jäänyt tekemättä eikä sitä mikä on tullut tehtyä?

Päätin että lapsi saa tulla. Ei ollut vauvakuumetta, oli vain nuo samat epävarmuudet mistä sinäkin kerrot. No en tullut raskaaksi. Pääsin lapsettomuushoitoihin. Nelikymppisenä sain lapsen. Nyt olen 42. Lapseni on ihaninta maailmassa ja olen hänestä suunnattoman onnellinen. Kyynel tulee edelleen silmään kun ajattelen että minulta jäi melkein tämä kaikki kokematta vain siksi, että pelkäsin ja vatuloin niin pitkään. Nyt jos saisin elää sen uudelleen, antaisin lapselle mahdollisuuden aiemmin. Ehkä olisimme voineet saada vielä toisenkin lapsen.

Älä pelkää äläkä analysoi liikoja, kyllä elämä kantaa. Melkeinpä nykyään sanoisin että jos et ole ehdottoman varma että et lasta halua niin anna sille mahdollisuus jos vaan puitteet on suht kunnossa. Minulla tämän mahdollisti ihana mies joka ottaa ison hoitovastuun että minä saan nukkua. Molemmilla meillä on aikaa myös omille kavereille ja harrastuksille. Vähemmän tietty kuin ennen mutta ei sitä edes halua olla lapsestaan erossa kovin paljon. Tämä on vähän kuin ihan valtava rakastuminen ilman seksuaalista puolta. Olet aivan lääpälläsi siihen ihanaan rääpäleeseen ja siksi onnellinen vaikka rankkaa onkin. Ja apua saa aina, MLL lastenhoitaja maksaa 9€ tunti. Olen onnellisempi kuin koskaan, ja niin kiitollinen.

Ja kyllä, minulla on masennustaustaa ja olen rikkinäisestä perheestä vailla suvun tukiverkkoa täällä missä asumme. Rankkaa tämä on välillä mutta täysin sen arvoista. En olisi ikinä voinut kuvitella tällaista rakkautta ja onnea. Se on klishee mutta niin totta että lapsi tuo elämään sellaista sisällön tunnetta että ei mikään muu. Tämä tuntuu sille oikealle elämälle. Nyt uskon, että onnellisen elämän kuuluukin olla "vähän rankkaa" eikä sitä että saa maata sohvalla ajatellen että oma työ on jotenkin tärkeää ja matkustelu on elämän sisältö. Minulle elämä ilman lasta olisi luultavasti jossain vaiheessa muuttunut aika tylsäksi, ainakin nykyiseen verrattuna.

Minun viestini siis on että uskalla elää! Ei lapsen hoito ole kovin kummoista eikä vaadi täydellisyyttä mutta lapsi tuo niin paljon rakkautta ja merkitystä.

Täysin samaa mieltä. Paitsi ettemme joutuneet turvautumaaan lapsettomuushoitoihin, mutta lapsen saaminen kesti monta vuotta. Olin lapsen saadessani 35-vuotias. Jos voisin antaa vinkin sille noin 30 v.itselleni, joka ajatteli, että "hyvin tässä on vielä aikaa", sanoisin että "toimi heti", sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi se lapsen saaminen ihan tieteellisesti todistetusti tulee. Tämä on ihan fakta. Mi enemmän kuukausia ja vuosia vierii, sitä todennäköisempää on jäädä täysin lapsettomaksi vastoin tahtoaan.

Tuo oli todella hyvin kiteytetty. Moni kolmekymppinen ajattelee, että ”ehdin vielä hyvin”, kun hedelmällisiä vuosia on kuitenkin jäljellä. Mutta sitten kun sen vauvan haluaisi, voi diagnoosi olla esimerkiksi selittämätön lapsettomuus, ja vaatia vuosien hoidot ennen ensimmäistäkään raskautta. Tuossa vaiheessa alkaakin olla jo nelikymppinen ja viime hetket käsillä lapsen saantia ajatellen.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 41-v ja raskaana (nyt viimeinen kolmannes). Jahkailin lapsen hankintaa liian pitkään, ja jos nuorempana olisin tiennyt sen, mitä tiedän nyt, niin olisin antanut ”palaa” jo paljon aiemmin.

Aloitimme kyllä vauvan yrityksen useita vuosia sitten, mutta tyhmyyttäni en tajunnut, että aikaa kuluu jo pelkässä vauvan yrittämisessä joskus todella kauan. Kaikki eivät raskaudu helposti ja etenkin, jos ikää alkaa olla lähempänä 40 kuin 30.

Eli jos sinulla nuorempi nainen on pieninkin kaipuu omaan lapseen, niin kannattaa toimia heti! Pari vuotta voi tässä prosessissa kulua hujauksessa, ja hoitoihin kannattaa hakeutua noin vuoden aktiivisen yrittämisen jälkeen.

Kunnianhimoisen uran tavoittelu ei merkitse mitään sen rinnalla, että naisella aikaikkuna sen oman lapsen hankintaan on kuitenkin rajallinen. Töitä ehtii tehdä myöhemminkin.

Samaa mieltä. Mulle tuli monia keskenmenoja peräkkäin, kun lasta yritimme kolmekymppisinä. Meni vuosia saada syliin yksi elävä lapsi.

Jos 29- vuotias ei luonnostaan tunne vahvaa vetoa esim. tuttujen ja sukulaisten vauvojen/ lasten hoitoon,tai on noin epävarma asiasta,en todellakaan suosittele. Kenties jos olisin tiennyt nuorempana,millä tavoin lapset tulevat lopulta vaikuttamaan elämääni,olisin jättänyt välistä. Älkää tehkö lisää lapsia tähän maailmaan vaan auttakaa heitä jotka täällä jo kärsivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.

Ilmeisesti olet mies tai et ole ollut raskaana. Raskaus on nimensä veroinen tila, fyysisesti erittäin rankka kokemus. Vain valehtelija väittää pitävänsä raskaana olemisesta. Raskaana on koko ajan huono olo, oksettaa, särkee, monenlaisia kipuja, liikunnan harrastaminen voi olla mahdotonta. Ei tuota tilaa valitse kukaan vapaaehtoisesti, jos voisi saada muulla tavoin lapsia.

Vähän liioiteltu kuvaus raskaudesta,ei se kaikille ole rankkaa.Alussa voin vähän pahoin ja loppupuolella väsytti työpäivän jälkeen,muttei mitään kipuja tms.ollut.Ei raskautta kannata pelätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ehdottomasti halusin lapsia 13-30v, mutta silloin syystä ja toisesta ei vielä ollut aika. Aluksi olin lapsi itsekin ja sitten ei sopivaa miestä missään vaiheessa. 30v kuoppasin toiveen, koska en halunnut olla geriatrinen äiti.

No 35 tapasin miehen, joka halusi ehdottomasti lapsia ja hänen myötävaikutuksesta päätimme yrittää ja lapsemme on nyt 3v.

Olemme päättäneet, että yhteen jää, koska molemmista tämä on aika raskasta. Töiden jälkeen lapsi vaatii 100% huomion. On 50% mahdollisuus siihen, että vessaan pääsee ilman seuraa. Useimpina päivinä jää alle puoleen tuntiin ns oma aika, koska lapsi on enemmän minun perään. Hoitajia emme voi käyttää, koska hän huutaa suoraa huutoa sen ajan kun olemme poissa. Päiväkodissa tämä vaihe kesti kuukauden, nyt jää sinne mielellään. Keneltäkään tutulta ei voi samaa pyytää..

Avioelämää ei ole enää ollenkaan, koska minä nukahdan lapsen nukutuksen yhteydessä (vie n. 1,5h iltaisin) ja emme ole siis oikeastaan koskaan hereillä yhtäaikaa lapsen nukkuessa.

Elämä on täynnä lasten kirjoja, palapelejä, leluja, värikynät, sängyllä pomppimista ja satunnaisesti AV:ta lapsen katsoessa piirrettyjä. Lasta ei vuoteen ole oikein voinut viedä mihinkään, koska korona, eikä mies varsinkaan halua nyt käydä missään. Mies valittaa, kuinka käy sääliksi lapsen ikävä, jos käyn joskus jossain. Yritän sen siis minimoida.

Lopputulos on, että apsi on rakas, mutta en pidä elämästäni. Ajattelin, ettei lapsen tarvitse muuttaa mitään, koska lapsenkin kanssa voi tehdä kaikkea mistä pidän, syödä hyvin ja matkustella.. no ei voi. Ruuanlaittokin on hankalaa ja vaarallista jalkatakiaisen kanssa, joten lähinnä mikroruuilla mennään. Edes kirjoja ei viitsi lukea, kun 5min omaa ilman keskeytystä ei tapahdu edes joka päivä.

Tuon tapaista se on, kun lapsi on noin 2-vuotias. Sitten se helpottaa. :) Meidän kuopus on 4-v ja hän on hyvin omatoiminen ja itsenäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän mitä aloittaja meinaa. Olen 26 (eli aikaa on toki vielä reippahasti), ja pohdin myös usein että tekeekö niitä lapsia nyt vai ei. Toisinaan tuntuisi niin kivalta ajatukselta se perhe-elämä. Tiedän että mieheni olisi maailman paras isä, just samanlainen kuin omani. Mietin paljon niitä hyviä puolia mitä lapsen kanssa voi olla. Äitini aina puhuu, kuinka onnellinen on että saikin meidät lapset - samoin isäni, vaikka hän ei lapsia halunnut. Mutta sitten taas tipahdan pilvilinnoista ja muistan raskaanaolemisen, synnyttämisen, nukkumattomuuden (jos nukun 7h tavallisen 9h sijaan olen aivan zombi) johon kuolisin, sen että pitäs käydä töissä ja sen lisäks hoitaa lasta, kaikki ne huutoparkuitkut EI EI EN TEE -hetket ja tulen siihen tulokseen että nope. Työni on fyysisesti todella raskasta (mutta rakastan työtäni enkä aio lähteä) enkä vapaalla jaksa mitään. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekeskeinen.

Tämä viimeinen lause kertoo kaiken, taitaa olla yleisempikin nykyajan vitsaus. No, vanhempana voi tulla suru puseroon ja yksinäinen vanhuus, samoin eläkkeiden maksajia ei riitä enää teidänikäisille.

 

Mikähän nykyajan(ja entisajan) vitsaus on tämä "naisten pakkosynnytys", eli jos ei nainen tee lapsia niin toivottavasti kärsii ja kuolee ja jos sairastuu, toivottavasti ei hoideta, ja toivottavasti on yksinäinen ja hirveä vanhuus ja muutenkin kaikkea pahaa kaikille naisille jotka ei suostu synnyttämään. 

"terv. ne täynnä rakkautta olevat synnyttäneet naiset, jotka muutenkin hyviä ja parempia ihmisiä ja ennenkaikkea nyt vasta ymmärtävät mitä on rakkaus(paitsi kuolkaa ja kärsikää hirvittävästi kaikki jotka ette suostu synnyttämään) " love and piece.. paitsi kaikkea pahaa niille lapsettomille...

Näiden jutut on melkein skitsofreenisiä. "Olen täynnä rakkautta(kuolkaa paskat)" " vihdoinkin ymmärrän mitä on rakkaus(kärsikää yksinänne)". 

Joo todella hyvää tekee tuo äitiys, huh huh.

Kylläpä kuulostat katkeralta. Mitä pahaa sinulle on tapahtunut?

En halua lapsia. Aina tiennyt sen. Ei ongelmaa ollut päätökseni kanssa. En kaipaa omia lapsia.

Minulla on kaksi aivan ihanaa lasta. Raskaudet ja synnytykset ovat olleet ihmeellisiä. On ollut mieletöntä tuntea, miten joku uusi tyyppi kasvaa sisällä. Välillä heiluu ja koputtelee. :) Synnytyksissä ei ollut mitään pahaa. Synnytys ja raskaana oleminen on naiselle luonnollisia asioita. Ei niitä kannata pelätä. Yhtä hyvin voisi pelätä esim. autokouluun menemistä, jos joskus vaikka sattuisi ajamaan kolarin. Lopulta kaikki vanhenevat. Kehot rapistuvat, löystyvät ja raihnaistuvat. Sitten kuolemme. :) 

On kyllä melko vaikea samaistua. Itse olen suhtautunut lasten saamiseen aina superpositiivisesti. Vaikka oli lapsena enemmän isän tyttö ja poikatyttö, ajattelin jo silloin haljuavani saada omia lapsia ja olla äiti ja rakastaa lasta yhtä paljon kuin minua on rakastettu. En itsekään tule ehjästä ja ongelmattomasti perheestä, mutta olen pärjännyt hyvin ja luulen, että eniten siihen on vaikuttanut ihan yksinkertaisuudessaan se kuinka aidosti vanhempani rakastivat minua ja sisaruksiani lapsina ja tietysti edelleen. Sen kyllä ymmärrän jos moni epäröi onko heistä kantamaan sitä vastuuta, osaavatko tehdä kaiken edes riittävän lähelle oikein. Tarkoitin tuolla, etten osaa samaistua sellaiseen, ettei tiedä haluaako vai eikö halua. Silloin ei tietenkään ihan kauheasti kyllä halua. Joskaan ei välttämättä inhoa ajatusta, mutta tietäähän sen jos jotain suuresti haluaa. Jos haluaa niin sen lapsen terveys ei sillä parane, että odottelee paljon päälle kolmenkympin ennen kuin alkaa yrittämään. Superkärjistetysti: iäkkäämpänä saata olla (ehkä) pätevämpi kasvattaja, mutta nuorena saat luultavasti terveemmän ja tietyllä tapaa, jopa.. paremman lapsen. Todennäköisyydet menee niin. Että kyllä se kannattaisi tuohon 30 korville ajoittaa. Toki vähemmän terveenäkin voi elää hyvää elämää. Se vaan on sitten sen lapsen elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän mitä aloittaja meinaa. Olen 26 (eli aikaa on toki vielä reippahasti), ja pohdin myös usein että tekeekö niitä lapsia nyt vai ei. Toisinaan tuntuisi niin kivalta ajatukselta se perhe-elämä. Tiedän että mieheni olisi maailman paras isä, just samanlainen kuin omani. Mietin paljon niitä hyviä puolia mitä lapsen kanssa voi olla. Äitini aina puhuu, kuinka onnellinen on että saikin meidät lapset - samoin isäni, vaikka hän ei lapsia halunnut. Mutta sitten taas tipahdan pilvilinnoista ja muistan raskaanaolemisen, synnyttämisen, nukkumattomuuden (jos nukun 7h tavallisen 9h sijaan olen aivan zombi) johon kuolisin, sen että pitäs käydä töissä ja sen lisäks hoitaa lasta, kaikki ne huutoparkuitkut EI EI EN TEE -hetket ja tulen siihen tulokseen että nope. Työni on fyysisesti todella raskasta (mutta rakastan työtäni enkä aio lähteä) enkä vapaalla jaksa mitään. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekeskeinen.

Tämä viimeinen lause kertoo kaiken, taitaa olla yleisempikin nykyajan vitsaus. No, vanhempana voi tulla suru puseroon ja yksinäinen vanhuus, samoin eläkkeiden maksajia ei riitä enää teidänikäisille.

 

Mikähän nykyajan(ja entisajan) vitsaus on tämä "naisten pakkosynnytys", eli jos ei nainen tee lapsia niin toivottavasti kärsii ja kuolee ja jos sairastuu, toivottavasti ei hoideta, ja toivottavasti on yksinäinen ja hirveä vanhuus ja muutenkin kaikkea pahaa kaikille naisille jotka ei suostu synnyttämään. 

"terv. ne täynnä rakkautta olevat synnyttäneet naiset, jotka muutenkin hyviä ja parempia ihmisiä ja ennenkaikkea nyt vasta ymmärtävät mitä on rakkaus(paitsi kuolkaa ja kärsikää hirvittävästi kaikki jotka ette suostu synnyttämään) " love and piece.. paitsi kaikkea pahaa niille lapsettomille...

Näiden jutut on melkein skitsofreenisiä. "Olen täynnä rakkautta(kuolkaa paskat)" " vihdoinkin ymmärrän mitä on rakkaus(kärsikää yksinänne)". 

Joo todella hyvää tekee tuo äitiys, huh huh.

Kylläpä kuulostat katkeralta. Mitä pahaa sinulle on tapahtunut?

Haloo, noinhan täällä kommentoidaan ihmisille, jotka eivät halua lapsia. Edellinen oii vain lisännyt ripauksen sarkasmia mukaan.

Minä lähestyn hyvää vauhtia neljääkymmentä ja olen huomannut, että lievää vihjailua ja suoraakin kommentointia iästäni ja lasten tekemisestä on tullut varsinkin isäni iäkkään naisystävän puolelta. Jotenkin jotkut luulevat, että lapsen saaminen tekee kaikin puolinautuaaksi, vaikka hänenkin aikuiset lapsensa ovat juoppoja, jotka eivät edes huolehdi omasta jälkikasvustaan, tai saaneet moniongelmaisia ja mielenterveysongelmaisia lapsia itsekin.

Mikä tuossa nyt on niin hyvää ja tavoiteltavaa muka? Minut ja sisaruksenikin jätettiin käytännössä hoitamatta heti kun oltiin muka tarpeeksi isoja että pysyttiin keskenäänkin elossa, kun vanhemmilla oli avioeron jälkeen uudet puolisot ja ryyppääminen ja hauskanpito tärkeämpää.

Itse olin aikoinaan samassa tilanteessa eli 29-v ja jäänyt juuri sinkuksi. Silloin päätin, että en ota stressiä ennen kuin 34-vuotiaana, koska silloin olisi vuosi aikaa siihen "parasta ennen päivään" 35-v jolloin hedelmällisyys oikeasti alkaa kunnolla laskea. No kävi niin, että pari v ennen tuota deadlinea tapasin nykyisen mieheni ja asiat meni sitten aika omalla painollaan. Yhtäkkiä oli selvää, että perustamme perheen ja esikoinen syntyi ennen kuin täytin 34. Eli mitä yritän sanoa, ettei vielä noin nuorena ole pakko ottaa asiasta stressiä, vaan elää ja mennä. Sitten jos sopiva kumppani löytyy, monesti asia ratkeaa itsestään ja omalla painolla. Joka tapauksessa asia kannattaa sitten viimeistään 35v päättää jos ei ole kumppania, koska tuosta alkaa kriittiset vuodet tehdä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.

Kyse ei ole hallinnan menetyksen pelosta. Kyse on suurimmaksi osaksi kivun pelosta.

Tämä on naurettava ja pinnalline syy,  mutta myös kehon muuttuminen pelottaa. Olen ollut lapsena ja nuorena pullea, mutta kovan vuosia kestävän työn tuloksena olen nyt todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja vihdoin tyytyväinen itseeni. Tiedän, ettei raskauden jälkeen useinkaan kehoa enää saa takaisin samaan kuntoon, eikä sen pitäisi olla iso juttu, koska on suurimmaksi osaksi kosmeettista. Se kuitenkin vaivaa minua. 

Suurimmaksi osaksi kuitenkin koko raskaus -ja synnytysprosessi on vain pelottava kaikkine kipuineen ja vaaroineen. 

Pelko ei muulla tavalla haittaa elämääni ja varmaan pääsisin siitä yli, jos varmaksi tietäisin haluavani lapsia. 

-Ap

Samaistun tähän. Kun tietää miltä tuntuu olla kehossa, jossa ei ollenkaan viihdy ja jota inhoaa, ei samaan tilanteeseen enää koskaan halua. Se tunne kun katsot iteäsi peilistä ja vihaat joka ikistä kohtaa... Olen liki kymmenen vuotta hionut vartalostani sellaista kuin se on nyt, enkä olisi kovin vähällä valmis heittämään tehtyä työtä hukkaan. Tiedän että osa palautuu raskauden jälkeen lähes samaan kuin ennen sitä, mutta mulla on elämässä niin paska tuuri että olen varma, etten itse näihin onnekkaisiin kuuluisi. Loppuelämä menisikin sitten taas itseä inhotessa.

Olen ikisinkku ja kokenut siitä usein huonoa fiilistä, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Päätös lapsettomuudesta on helppo toisen vaihtoehdon puuttuessa, enkä ainakaan vahingossakaan päädy pilaamaan vartaloani.

N27