Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia, vaikka on jo ikää.
Olen 29 nainen ja vieläkään minulle ei ole mitään hajua haluanko lapia vai en. Minulle on aina ollut vähän välinpitämätön tunne lasten hankintaa kohtaan. Nuorempana en ajatellut asiaa, koska uskoin asian selkiintyvän sitten myöhemmin. Ajattelin, että jossain vaiheessa iskee jäätävä vauvakuume tai jokin varma tunne siitä, etten halua lapsia.
Tiedän kuitenkin, etten tule hankkimaan lapsia, jos en ole täysin varma haluavani niitä. Todellakin jokin ns. palava halu on iskettävä. Erosimme myös vuosi sitten miesystävän kanssa, koska hän halusi varmuuden sille, että haluan lapsia, enkä osannut vastata. Onneksi toi asian esille.
Olen usein yrittänyt selvittää, mitä oikein ajattelen tästä asiasta, mutten saa selvyyttä. Toisaalta pidän hirveästi lapsista ja omat lapset olisivat varmasti ihania, toisaalta varmasti pärjäisin ilmankin. Myös ajatus raskaana olemisesta kauhistuttaa älyttömästi, enkä haluaisi myöskään alkaa etsimään miesystävää sillä ajatuksella, että lapsia on saatava. Hieman pohdintojen taustalla on myös sellainen pelko, että entäs jos joskus kaduttaa, etten hankkinut lapsia.
Onko muita, jotka eivät oikeasti vain osaa päättää haluavatko lapsia? Tai onko sellaisia, jotka aikaisemmin tunsivat tällä tavalla, mutta saivat myöhemmin asialle selkyyden?
Kommentit (196)
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että jos tuntuu yhtään siltä, että ei halua tai on epävarma, haluaako, niin älkää hankkiko. Lapset vie kaiken sun oman ajan pitkäksi aikaa. Jos ei ole 110% sitoutunut lapsiinsa ja valmis asettamaan lapset kaiken muun edelle, niin siitä seuraa paljon pahaa sinulle ja lapsille. On ihan OK, että ei ole lapsia.
Tämä on just tällainen nykyajan vanhemmuutta vammauttava ajatus: Ei lapsiin tarvitse olla 110% sitoutunut, eikä lapsia todellakaan tarvitse asettaa kaiken muun edelle.
Lapsia pitää rakastaa ja heistä pitää pitää huolta. Mutta se ei ole mitään rakettitiedettä, eikä vaadi sitä, että joka hetki pitää herkeämättä olla kuulostelemassa piltin jokaista mielenliikettä, että ihan varmasti Tekee_Kaiken_Oikein.
Päin vastoin, noi ylisitoutuneet, kaiken lastenkasvatuksesta lukeneet on yleensä niitä, joiden lapsista tulee narsisitisia kuspäitä, kun vanhemmat liehuu ympärillä jatkuvasti.
Lasten kanssa voi todellakin opiskella, käydä töissä, harrastaa, ylipäätään elää myös sitä omaa elämää. Mutta myös se lasten kanssa oleminen on sitä omaa elämää, ja jos se ei millään lailla tunnu mielekkäältä, niin silloin kannattaa harkita kahdesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että jos tuntuu yhtään siltä, että ei halua tai on epävarma, haluaako, niin älkää hankkiko. Lapset vie kaiken sun oman ajan pitkäksi aikaa. Jos ei ole 110% sitoutunut lapsiinsa ja valmis asettamaan lapset kaiken muun edelle, niin siitä seuraa paljon pahaa sinulle ja lapsille. On ihan OK, että ei ole lapsia.
Tämä on just tällainen nykyajan vanhemmuutta vammauttava ajatus: Ei lapsiin tarvitse olla 110% sitoutunut, eikä lapsia todellakaan tarvitse asettaa kaiken muun edelle.
Lapsia pitää rakastaa ja heistä pitää pitää huolta. Mutta se ei ole mitään rakettitiedettä, eikä vaadi sitä, että joka hetki pitää herkeämättä olla kuulostelemassa piltin jokaista mielenliikettä, että ihan varmasti Tekee_Kaiken_Oikein.
Päin vastoin, noi ylisitoutuneet, kaiken lastenkasvatuksesta lukeneet on yleensä niitä, joiden lapsista tulee narsisitisia kuspäitä, kun vanhemmat liehuu ympärillä jatkuvasti.
Lasten kanssa voi todellakin opiskella, käydä töissä, harrastaa, ylipäätään elää myös sitä omaa elämää. Mutta myös se lasten kanssa oleminen on sitä omaa elämää, ja jos se ei millään lailla tunnu mielekkäältä, niin silloin kannattaa harkita kahdesti.
Tämä!
En yhtään ihmettele, että vauvan hankkiminen tuntuu niin pelottavalta, jos pitäisi olla 110% sitoutunut. Ei, kyllä se 100 riittää.
Ja totta sekin, että kun elämää suoritetaan opiskelut - kumppani- matkustelu- täydellinen tilanne ennen lapsia - täydellinen vanhemmuus -ajatuksella, siitä seurauksena on lieveilmiöitä. Lapsesta tulee projekti jossa pitää päteä ja onnistua täydellisesti.
Surullista.
Jos ikää alkaa olla 40 eikä tiedä haluaako vaiko eikö, niin kannattaa jättää väliin. Lapsi on murrosiässä kun sinä olet vaihdevuosissa, siitä ei mitään hyvää seuraa. Et ehdi välttämättä hoitamaan/näkemään edes lapsenlapsiasi. Ap:llä on vielä aikaa miettiä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nyt 33-vuotias ja vasta tänä vuonna tajusin, että haluankin lapsia tai ainakin lapsen. Aiemmin jo pelkkä ajatus lapsen saamisesta tuntui painajaismaiselta. Ajattelin pitkään, etten missään nimessä halua lapsia, ja viime vasta vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä se ei olisikaan maailmanloppu.
On monta syytä siihen, miksi olen tullut toisiin ajatuksiin. Valmistumisen jälkeen olen joutunut matkustamaan kaupungista toiseen sijaisuuksien takia. Raskaaksi tuleminen ilman vakituista työpaikkaa oli pelottava ajatus, sillä mieheni on ollut jo pitkään työttömänä. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta vaikka lapsista tykkäänkin. Lapsiperhearki pelottaa jo ajatuksena, sillä meillä ei ole täällä pääkaupunkiseudulla mitään turvaverkkoja. Olen ajatellut, ettei elämäntilannteeni salli perheen perustamista, ja siksi en ole edes harkinnut asiaa.
Sain keväällä viimeinkin viran, joten tulevaisuus tuntuu turvatulta. Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä n. 9 vuotta, ja parisuhde on onnellinen ja tasapainoinen. Vasta viime aikoina olen alkanut ajatella, mitä elämältäni haluan. Haluanko jatkaa samalla tavalla seuraavat 30 vuotta? Haluanko todella, että vielä 20 vuoden jälkeenkin elämäni tärkein sisältö on työ?
Ajattelen, että lapsen saaminen ja perheen perustaminen lopulta pakottaa minut pois tästä elämäntilanteesta, jossa en uskalla tehdä mitään isoja ratkaisuja, koska olen aivan liian mukavuudenhaluinen. Uskon, että lapsen saaminen toisi elämääni aivan uudenlaista sisältöä. Myös parisuhteemme on siihen kypsä. Rakastan miestäni ja haluan hänen kanssaan lapsen, jota voimme rakastaa yhdessä. Tätä muutosta on vaikea selittää, mutta olen kypsynyt ajatukseen todella hitaasti, ja samoin myös mieheni.
Välillä kuulee väitteen, että jos lapsia haluaa niin kyllä niitä kannattaa hankkia vaikkei olisikaan täydellinen elämäntilanne. Toki varmasti palavasti lapsia haluavat näin tekevätkin, ja hyvä niin. Isolle osalle se halu omaan lapseen ei ole palava tai itsestäänselvä.
Usein epävarmassa ja stressaavassa tilanteessa (työtön, pätkätyöläinen, huono suhde, ei suhdetta ollenkaan, köyhyys, sairaus jne) ei tule mieleenkään hankkia lasta, vaan kuten tässä tarinassa vasta se hyvä, tasainen ja varma tilanne mahdollistaa edes sen lapsihaaveen syntymisen.
Itse ajattelin olevani vapaaehtoisesti lapseton mutta tulinkin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja onneksi tulin, on ihanaa olla äiti ja tuommoisen 12 vuotiaana kanssa elämä onkin jo aika helppoa. Tosin jos pitäisi tehdä päätös toisesta lapsesta, niin varma en ole ja kohta jo ikääkin sen verran, että luonto päättää minun puolesta se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Ei. Vaan tee lapset ainoastaan, jos olet täysin varma niitä haluavasi. Jos myöhemmin sinulle selviää, että olisitkin halunnut lapsia, niin "kärsit" asiasta itse. Jos lapsen saatuasi tajuat, ettet halua lapsia, niin asia on paljon mutkikkaampi ja myös lapsi kärsii.
Paitsi tässäkin ketjussa jo muutama kertonut, että oli epävarma lapsien hankkimisesta ja kuitenkin sen lapsien hankkiminen kannatti loppupelistä.
Harva kuitenkaan kirjoittaa julkisesti, että katuu lapsiensa hankintaa.
On täälläkin ollut ketjuja joissa on kaduttu lasten hankintaa. Tosin nimettömänä.
mulla kävi niin että halusin lasta,mutta raskaaksi tulo kesti molemmilla kerroilla 8 vuotta,eli että synnytin toisen melkein 40 vuotiaana.eka oli keisarin leikkaus,meni hyvin,toka kerralla normaali synnytys,turhaan jännitin vähän puuskutin ja ponnistelin,ihan turhaan koko iän pelkäsin,kyllä ne siellä sitten loppupeleissä auttavat,nyt olen 2 pojan ikionnellinen äiti,sanon vaan et oisi kannattanut aloittaa aikaisemmin ,eikä pitkittää niin vanhaksi,heti vaan hommiin kun on nuori ,töitä kekee tekee sit myöhemminkin,raskaaksi kaikki ei heti tulekkaan ,se oli yllätys
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Kyse ei ole hallinnan menetyksen pelosta. Kyse on suurimmaksi osaksi kivun pelosta.
Tämä on naurettava ja pinnalline syy, mutta myös kehon muuttuminen pelottaa. Olen ollut lapsena ja nuorena pullea, mutta kovan vuosia kestävän työn tuloksena olen nyt todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja vihdoin tyytyväinen itseeni. Tiedän, ettei raskauden jälkeen useinkaan kehoa enää saa takaisin samaan kuntoon, eikä sen pitäisi olla iso juttu, koska on suurimmaksi osaksi kosmeettista. Se kuitenkin vaivaa minua.
Suurimmaksi osaksi kuitenkin koko raskaus -ja synnytysprosessi on vain pelottava kaikkine kipuineen ja vaaroineen.
Pelko ei muulla tavalla haittaa elämääni ja varmaan pääsisin siitä yli, jos varmaksi tietäisin haluavani lapsia.
-Ap
Mutta tuo, että sä pelkäät kipua, vaikka oot käynyt läpi noinkin ison kehonmuutoksen (joka taatusti on vaatinut kipua), kertoo että sä et ehkä ole vielä vaan valmis vanhemmuuteen. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin.
Se vaati paljon treenamista, joka toki voi olla kivuliasta, mutta josta minä nautin. Suhtatumiseni raskauden aiheuttamaan kipuun on erilainen. En usko, että raskauden kipuja voi rinnastaa tekemiini juoksulenkkeihin ja salitreeneihin.
-Ap
Raskauden ja synnytyksen kipu on luonnollista. Raskauden kiputuntoja oppii kuulostelemaan, hakee sopivat nukkuma-asennot ja huomaa millainen liikkuminen tekee hyvää.
Synnytyksessä kipu on eteenpäin vievää tuntemusta. Siitä selviää kyllä, ja onhan lievitystä olemassa.
En vertaisi näistä kumpaakaan treenikipuun. Se voi olla jopa keljumpaa! Treenivammoista puhumattakaan.
Kiva että sinun raskausaikasi on ollut kuvailemasi kaltaista, mutta älä ny hitto yleispätevänä asiana tällaista kerro! Minun koko 9kk oli ihan hel vettiä. Ekat neljä kuukautta olisin vaan nukkunut, koska olo olin kuin pahimmassa kuumessa, päänsärky, koko ajan väsynyt, hytisin kylmässä hiessä ja raajoja särki. Rintojen särky oli järkyttävää, jopa paidan kosketus vihlaisi, rintaliivien käyttöä en voinut harkitakkaan. Vatsani ei myös tykätä yhtään mistään ruuasta, aina alkoi ruokailun jälkeen kipristämään ja vatsa turposi kovaksi palloksi. Töissä oloni oli ihan kyseenalaista kun meinasin niin usein nukahtaa pystyyn. Lopulta kun päivittäiset oksentelut alkoi, pääsin vihdoin saikulle. Itse synnytys sattui, mut ei siinä mitään. Pahempaa oli 9kuukauden hidas kidutus.
Melko nuorena mietit asiaa. Itselläni poikaystävä ei tuossa iässä olisi kysellyt asiasta. Nykyään nelikymppisenä haluaisin lapsen. Päälle kolmekymppisenä työt, opiskelut ja muut kiireet veivät aikaa seurustelulta. Lahjamunasolu seuraava vaihtoehto, ellei omilla onnistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin oli noin. Yli 30 vuotiaana se yhtäkkiä muuttui ja kirkastui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Kyse ei ole hallinnan menetyksen pelosta. Kyse on suurimmaksi osaksi kivun pelosta.
Tämä on naurettava ja pinnalline syy, mutta myös kehon muuttuminen pelottaa. Olen ollut lapsena ja nuorena pullea, mutta kovan vuosia kestävän työn tuloksena olen nyt todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja vihdoin tyytyväinen itseeni. Tiedän, ettei raskauden jälkeen useinkaan kehoa enää saa takaisin samaan kuntoon, eikä sen pitäisi olla iso juttu, koska on suurimmaksi osaksi kosmeettista. Se kuitenkin vaivaa minua.
Suurimmaksi osaksi kuitenkin koko raskaus -ja synnytysprosessi on vain pelottava kaikkine kipuineen ja vaaroineen.
Pelko ei muulla tavalla haittaa elämääni ja varmaan pääsisin siitä yli, jos varmaksi tietäisin haluavani lapsia.
-Ap
Mutta tuo, että sä pelkäät kipua, vaikka oot käynyt läpi noinkin ison kehonmuutoksen (joka taatusti on vaatinut kipua), kertoo että sä et ehkä ole vielä vaan valmis vanhemmuuteen. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin.
Se vaati paljon treenamista, joka toki voi olla kivuliasta, mutta josta minä nautin. Suhtatumiseni raskauden aiheuttamaan kipuun on erilainen. En usko, että raskauden kipuja voi rinnastaa tekemiini juoksulenkkeihin ja salitreeneihin.
-Ap
Raskauden ja synnytyksen kipu on luonnollista. Raskauden kiputuntoja oppii kuulostelemaan, hakee sopivat nukkuma-asennot ja huomaa millainen liikkuminen tekee hyvää.
Synnytyksessä kipu on eteenpäin vievää tuntemusta. Siitä selviää kyllä, ja onhan lievitystä olemassa.
En vertaisi näistä kumpaakaan treenikipuun. Se voi olla jopa keljumpaa! Treenivammoista puhumattakaan.
Kiva että sinun raskausaikasi on ollut kuvailemasi kaltaista, mutta älä ny hitto yleispätevänä asiana tällaista kerro! Minun koko 9kk oli ihan hel vettiä. Ekat neljä kuukautta olisin vaan nukkunut, koska olo olin kuin pahimmassa kuumessa, päänsärky, koko ajan väsynyt, hytisin kylmässä hiessä ja raajoja särki. Rintojen särky oli järkyttävää, jopa paidan kosketus vihlaisi, rintaliivien käyttöä en voinut harkitakkaan. Vatsani ei myös tykätä yhtään mistään ruuasta, aina alkoi ruokailun jälkeen kipristämään ja vatsa turposi kovaksi palloksi. Töissä oloni oli ihan kyseenalaista kun meinasin niin usein nukahtaa pystyyn. Lopulta kun päivittäiset oksentelut alkoi, pääsin vihdoin saikulle. Itse synnytys sattui, mut ei siinä mitään. Pahempaa oli 9kuukauden hidas kidutus.
Mulle raskausaika ja pikkulapsiaika oli parasta aikaa. Kannattaa ulkoilla ja syödä terveellisesti sekä pitää hyvä päivä rytmi, jos mahdollista. Se vaikuttaa paljon vointiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Kyse ei ole hallinnan menetyksen pelosta. Kyse on suurimmaksi osaksi kivun pelosta.
Tämä on naurettava ja pinnalline syy, mutta myös kehon muuttuminen pelottaa. Olen ollut lapsena ja nuorena pullea, mutta kovan vuosia kestävän työn tuloksena olen nyt todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja vihdoin tyytyväinen itseeni. Tiedän, ettei raskauden jälkeen useinkaan kehoa enää saa takaisin samaan kuntoon, eikä sen pitäisi olla iso juttu, koska on suurimmaksi osaksi kosmeettista. Se kuitenkin vaivaa minua.
Suurimmaksi osaksi kuitenkin koko raskaus -ja synnytysprosessi on vain pelottava kaikkine kipuineen ja vaaroineen.
Pelko ei muulla tavalla haittaa elämääni ja varmaan pääsisin siitä yli, jos varmaksi tietäisin haluavani lapsia.
-Ap
Mutta tuo, että sä pelkäät kipua, vaikka oot käynyt läpi noinkin ison kehonmuutoksen (joka taatusti on vaatinut kipua), kertoo että sä et ehkä ole vielä vaan valmis vanhemmuuteen. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin.
Se vaati paljon treenamista, joka toki voi olla kivuliasta, mutta josta minä nautin. Suhtatumiseni raskauden aiheuttamaan kipuun on erilainen. En usko, että raskauden kipuja voi rinnastaa tekemiini juoksulenkkeihin ja salitreeneihin.
-Ap
Raskauden ja synnytyksen kipu on luonnollista. Raskauden kiputuntoja oppii kuulostelemaan, hakee sopivat nukkuma-asennot ja huomaa millainen liikkuminen tekee hyvää.
Synnytyksessä kipu on eteenpäin vievää tuntemusta. Siitä selviää kyllä, ja onhan lievitystä olemassa.
En vertaisi näistä kumpaakaan treenikipuun. Se voi olla jopa keljumpaa! Treenivammoista puhumattakaan.
Kiva että sinun raskausaikasi on ollut kuvailemasi kaltaista, mutta älä ny hitto yleispätevänä asiana tällaista kerro! Minun koko 9kk oli ihan hel vettiä. Ekat neljä kuukautta olisin vaan nukkunut, koska olo olin kuin pahimmassa kuumessa, päänsärky, koko ajan väsynyt, hytisin kylmässä hiessä ja raajoja särki. Rintojen särky oli järkyttävää, jopa paidan kosketus vihlaisi, rintaliivien käyttöä en voinut harkitakkaan. Vatsani ei myös tykätä yhtään mistään ruuasta, aina alkoi ruokailun jälkeen kipristämään ja vatsa turposi kovaksi palloksi. Töissä oloni oli ihan kyseenalaista kun meinasin niin usein nukahtaa pystyyn. Lopulta kun päivittäiset oksentelut alkoi, pääsin vihdoin saikulle. Itse synnytys sattui, mut ei siinä mitään. Pahempaa oli 9kuukauden hidas kidutus.
Mulle raskausaika ja pikkulapsiaika oli parasta aikaa. Kannattaa ulkoilla ja syödä terveellisesti sekä pitää hyvä päivä rytmi, jos mahdollista. Se vaikuttaa paljon vointiin.
Vanha ketju mutta menköön. Minulle eka raskaus oli sellainen etten pystynyt istumaan kahteen kuukauteen jäätävän kipeiden peräpukamien takia. Niitä piti myös lääkärin viiltää auki useampaan kertaan ja kipu oli infernaalinen. Ja olen ihan perusliikunnallinen ei-ylipainoinen ihminen. Perinnöllinen alttius ehkä noihin. Tympii lukea juttuja siitä miten raskausaika on varmasti kaikille ihanaa. Epäilen että meitä raskaudesta oikeasti kärsiviä on paljon.
Silti, pakko mainita, raskausaika on lyhyt. Ja kaikki on sen arvoista loppujen lopuksi. Itselläni tuli synnytyksestäkin vielä vaurioita, sekä henkisiä että fyysisiä, mutta juu, olen onnellinen lapsistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Ilmeisesti olet mies tai et ole ollut raskaana. Raskaus on nimensä veroinen tila, fyysisesti erittäin rankka kokemus. Vain valehtelija väittää pitävänsä raskaana olemisesta. Raskaana on koko ajan huono olo, oksettaa, särkee, monenlaisia kipuja, liikunnan harrastaminen voi olla mahdotonta. Ei tuota tilaa valitse kukaan vapaaehtoisesti, jos voisi saada muulla tavoin lapsia.
Olen ollut kaksi kertaa raskaana, 23- ja 36-vuotiaana ja synnyttänyt kaksi tervettä lasta.
Ensimmäinen raskaus oli siinä mielessä hankalampi että kärsin kuusi ensimmäistä kuukautta sellaisesta jäytävästä huonosta olosta. En oksentanut ja töissä olin normaalisti, mutta sellainen jäytävä kuvotuksen tunne koko ajan taustalla. Ei mitään muuta vaivaa. Liikuin ja elin täysin normaalisti.
Toisen kanssa sitten ei mitään, ei yhtään mitään ennenkuin ihan viimeisillä viikoilla alkoi supistella ja kohdun kaula oli lyhentynyt ja jonkin verran avautunut. Jäin sairauslomalle loppuajaksi. Ehkä näitten supistusten ansiosta synnytys kesti 3 tuntia 25 minuttia alusta loppuun.
Niin ettei se raskaus läheskään kaikille ole kamalaa jos se jollekin sitten onkin.
42 v, en ole koskaan halunnut lapsia. Mutta kyllähän se silti välillä mietityttää kadunko päätöstäni joskus. Lähipiirissä useampi vasta 38-40 v äidiksi tullut.
Minä en jäänyt odottamaan vauvakuumetta, vaan kävin itseni ja miehen kanssa usean vuoden keskustelun ja pohdinnan asiasta. Lopulta päätös tulikin tehtyä todella nopeaa, kun 30 vuotta tuli ikää. Ura oli hyvin käynnissä, säästöt hyvät, asunto, parisuhde kunnossa, terveys hyvä jne. Päätettiin, että vauva saa tulla jos tullakseen eli jätettiin ehkäisy pois. No, ekasta kierrosta tärppäsi kaksoset mukaan ja nyt ne tuhisee päikkäreillä. En edelleen nauti hirveästi vauva-ajasta. Voi johtua ihan siitä että kaksosten kanssa on ollut tosi rankkaa, mutta rakastan lapsiani enkä kadu lainkaan. Kaikille ei kuitenkaan tule mitään vahvaa tunnetta, että haluaa lapsen. Itse en muutenkaan ole tunteiden pohjalta päätöksiä tekevä, miksi olisin tehnyt tämän päätöksen tunteella tai odottanut vahvaa tunnetta, joka johdattaa päätökseen? Eli jos ei ole sellaista ihmistyyppiä, että tekee tunteiden perusteella päätöksiä, kannattaa se lapsiasiakin pohtia, kuten muut isot päätökset.
Käyttäjä37185 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
No realisteja varmaan pelottaa se parin kuukauden non-stop-oksennustautifiilis, liitoskivut, selkävaivat, kohonnut veritulpan riski ja synnytys.
Lisäisin pelkolistaan nämä:
jäätävä väsymys
Verensokerin nousu (raskausdiabetes) potentiaalisesti aikuisiän diabetes kylkiäisenä
Suonikohjut
Raskasuarvet
Riipputissit
Repeämät synnyksessä (seurauksena veltto, suuri onkalo joka ei millään jumpalla palaudu)
Virtsankarkailu
Hiusten harveneminen
Kengänkoon kasvu
Hormonivaihteluiden aiheuttamat läiskät ym. ihomuutokset, rypyt
Yöunien katkonaisuus jo raskausaikana jatkuvan vessassa juoksemisen vuoksi yötä päivää
Raskausajan "ruokavalio" rajoitteita, rajoitteita , rajoitteita
Painonnousu, joka jää päälle.
Olen miettinyt, että aika varma pitäisi olla, jos ottaa sen riskin että kuolee tai vammautuu.
Mulle ollut aina selvä asia etten halua lapsia. En ole katunut päätöstä ja hyvän elämän saanut ilman lapsia. Pystyn keskittymään itseeni ja voin toteuttaa haluja. Ei onni ole kiinni lapsissa ja yhtä hyvä ihminen olet vaikka olisit lapseton.
Älkää tehkö lapsia, jos yhtään epäilyttää. Ja jos teette lapsia, niin ottakaa selvää siitä, mitä vanhemmus ja lapsen kasvattaminen oikeasti tarkoittaa. Työskentelen perheneuvolassa, joka on täynnä perheitä, joissa ei ole ollut mitään käsitystä siitä, miten ollaan riittävän hyviä vanhempia. Ja nämä on sinänsä ihan normiperheitä, ei päihdetaustoja tms. Ei riitä vaan osaaminen ja jaksaminen aikuisilla, uutta vauvaa vaan pukataan maailmaan, koska ne on niin ihania....