Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia, vaikka on jo ikää.
Olen 29 nainen ja vieläkään minulle ei ole mitään hajua haluanko lapia vai en. Minulle on aina ollut vähän välinpitämätön tunne lasten hankintaa kohtaan. Nuorempana en ajatellut asiaa, koska uskoin asian selkiintyvän sitten myöhemmin. Ajattelin, että jossain vaiheessa iskee jäätävä vauvakuume tai jokin varma tunne siitä, etten halua lapsia.
Tiedän kuitenkin, etten tule hankkimaan lapsia, jos en ole täysin varma haluavani niitä. Todellakin jokin ns. palava halu on iskettävä. Erosimme myös vuosi sitten miesystävän kanssa, koska hän halusi varmuuden sille, että haluan lapsia, enkä osannut vastata. Onneksi toi asian esille.
Olen usein yrittänyt selvittää, mitä oikein ajattelen tästä asiasta, mutten saa selvyyttä. Toisaalta pidän hirveästi lapsista ja omat lapset olisivat varmasti ihania, toisaalta varmasti pärjäisin ilmankin. Myös ajatus raskaana olemisesta kauhistuttaa älyttömästi, enkä haluaisi myöskään alkaa etsimään miesystävää sillä ajatuksella, että lapsia on saatava. Hieman pohdintojen taustalla on myös sellainen pelko, että entäs jos joskus kaduttaa, etten hankkinut lapsia.
Onko muita, jotka eivät oikeasti vain osaa päättää haluavatko lapsia? Tai onko sellaisia, jotka aikaisemmin tunsivat tällä tavalla, mutta saivat myöhemmin asialle selkyyden?
Kommentit (196)
Olin 29, kun en tiennyt vielä. Sitten jotain tapahtui. Olen onnellinen, etten hankkinut lapsia, koska en todellakaan ollut tiennyt kaikkea maailmasta eikä tällaiseen maailmaan kannata hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että jos tuntuu yhtään siltä, että ei halua tai on epävarma, haluaako, niin älkää hankkiko. Lapset vie kaiken sun oman ajan pitkäksi aikaa. Jos ei ole 110% sitoutunut lapsiinsa ja valmis asettamaan lapset kaiken muun edelle, niin siitä seuraa paljon pahaa sinulle ja lapsille. On ihan OK, että ei ole lapsia.
Tämä on just tällainen nykyajan vanhemmuutta vammauttava ajatus: Ei lapsiin tarvitse olla 110% sitoutunut, eikä lapsia todellakaan tarvitse asettaa kaiken muun edelle.
Lapsia pitää rakastaa ja heistä pitää pitää huolta. Mutta se ei ole mitään rakettitiedettä, eikä vaadi sitä, että joka hetki pitää herkeämättä olla kuulostelemassa piltin jokaista mielenliikettä, että ihan varmasti Tekee_Kaiken_Oikein.
Päin vastoin, noi ylisitoutuneet, kaiken lastenkasvatuksesta lukeneet on yleensä niitä, joiden lapsista tulee narsisitisia kuspäitä, kun vanhemmat liehuu ympärillä jatkuvasti.
Lasten kanssa voi todellakin opiskella, käydä töissä, harrastaa, ylipäätään elää myös sitä omaa elämää. Mutta myös se lasten kanssa oleminen on sitä omaa elämää, ja jos se ei millään lailla tunnu mielekkäältä, niin silloin kannattaa harkita kahdesti.
Tämä!
En yhtään ihmettele, että vauvan hankkiminen tuntuu niin pelottavalta, jos pitäisi olla 110% sitoutunut. Ei, kyllä se 100 riittää.
Ja totta sekin, että kun elämää suoritetaan opiskelut - kumppani- matkustelu- täydellinen tilanne ennen lapsia - täydellinen vanhemmuus -ajatuksella, siitä seurauksena on lieveilmiöitä. Lapsesta tulee projekti jossa pitää päteä ja onnistua täydellisesti.
Surullista.
No, jaa. Nyt alkaa olla markkinoilla noita vanhempia, joita kiinnostaa mieluummin biletys.
Jättää sit jälkikasvun vaan kotiin. Kai ne itte pärjää.
Ihan sama. Hankin pennun.. kuka sen hoitais?
Minäkö? Häh?
Vierailija kirjoitti:
Oon 30v ja en tiedä haluanko lapsia vai en. Avopuoliso ei halua eli nyt pitäisi sitten erotakin vielä ja etsiä uusi mies. Olen ollut koronan takia työttömänä eli taloudellinenkin puoli on vähän niin ja näin.
Raskaus pelottaa, synnytys pelottaa. Kauhistuttaa myös kehon muutokset; olin pitkään ruma ja pullukka lapsi/nuori ja nyt kun olen hyvässä kunnossa, maha litteä jne niin pitäisikin hankkia lapsi.... Olen aina vihannut mun mahaa ja ajatus siitä, että se on puolikkaan rantapallon kokoinen saa mut ahdistumaan ihan hirveästi. Saatika jos se palaudu ja siihen jää joku valtava nahkapussi....
Maailman tilanne on myös ihan paska, kannattaako tänne tehdä ketään kärsimään. Itsellänikin on mt-ongelmia....
Kohta pitäisi tehdä päätöksiä mutta voi luoja kun en tosiaan tiedä....
Eikö nykyään saada roikkuva nahka aika hyvin kiristettyä kauneusleikkauksilla jos sellaista jää? Mulla ei jäänyt mitään, sain lapset parikymppisenä. Äidillenikään ei jäänyt mitään, oli miltei 40 nuorimman syntyessä. Jos olisi jotain jäänyt niin jotain asialle kai voi tehdä omalla rahalla. Hyvin harva kuitenkaan tekee vaikka olisi varaakin, joten aika harva kokee kai kehon menneen pilalle. Ainoastaan av on täynnä inkontinenssimammoja, jotka eivät edes harkitse itse maksavansa hoidosta, jota ei kuulemma Suomessa saa kukaan. Ohis
Siihen taakse kelpais köllöttämään raskaan työviikon jälkeen....
https://images.squarespace-cdn.com/content/v1/56abd54e5827c34d3d03a7b4/…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä myös pelkään kamalasti raskaana oloa, mutta haluaisin kyllä muuten lapsia. Voisin pelon takia mieluummin vaikka harkita adoptiota, mutta tiedän sen olevan varsin vaikeaa. Mies ei ymmärrä tätä pelkoa ollenkaan, enkä osaa selittää. :(
Minäkin pelkäsin synnytystä/raskausta/neuvolan piikkejä niin paljon, että pahaa teki. Olisi voinut oksentaa, kun näin synnyssairaalan viitan jossakin.
Olin jo yli 30v enkä tiennyt haluanko lapsen vai en noista edellä mainituista syistä. Sisarten lapset kyllä oli ihania, mutta muuten en lapsista oikeastaan piitannut.
31v tulin puolivahingossa raskaaksi ja oikestaan olin tyytyväinen, koska itse en olisi osannut asiaa ratkaista.Lapsi olikin sitten parasta, mitä minulle oli ikina tapahtunut.
Tein vielä muutaman lisääkin. Elämäni parhaimmat päätökset.
Kysyppä muuten mieheltäsi, eikö häntä oikeasti pelottaisi vääntää ihminen ulos itsestään suurilla kivuilla? Minusta outoa, jos mies ei ymmärrä, miksi raskaus ja synnytys pelottaa. Kyllähän synnytys on pelottava, ei siitä mihinkään pääse, mutta siitäkin voi selvitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon 30v ja en tiedä haluanko lapsia vai en. Avopuoliso ei halua eli nyt pitäisi sitten erotakin vielä ja etsiä uusi mies. Olen ollut koronan takia työttömänä eli taloudellinenkin puoli on vähän niin ja näin.
Raskaus pelottaa, synnytys pelottaa. Kauhistuttaa myös kehon muutokset; olin pitkään ruma ja pullukka lapsi/nuori ja nyt kun olen hyvässä kunnossa, maha litteä jne niin pitäisikin hankkia lapsi.... Olen aina vihannut mun mahaa ja ajatus siitä, että se on puolikkaan rantapallon kokoinen saa mut ahdistumaan ihan hirveästi. Saatika jos se palaudu ja siihen jää joku valtava nahkapussi....
Maailman tilanne on myös ihan paska, kannattaako tänne tehdä ketään kärsimään. Itsellänikin on mt-ongelmia....
Kohta pitäisi tehdä päätöksiä mutta voi luoja kun en tosiaan tiedä....
Eikö nykyään saada roikkuva nahka aika hyvin kiristettyä kauneusleikkauksilla jos sellaista jää? Mulla ei jäänyt mitään, sain lapset parikymppisenä. Äidillenikään ei jäänyt mitään, oli miltei 40 nuorimman syntyessä. Jos olisi jotain jäänyt niin jotain asialle kai voi tehdä omalla rahalla. Hyvin harva kuitenkaan tekee vaikka olisi varaakin, joten aika harva kokee kai kehon menneen pilalle. Ainoastaan av on täynnä inkontinenssimammoja, jotka eivät edes harkitse itse maksavansa hoidosta, jota ei kuulemma Suomessa saa kukaan. Ohis
Itse tein lapset vanhempana ja ei kyllä jäänyt mitään nahkoja roikkumaan. Olin laiha kun aloin oottamaan ja olin laiha taas alle vuoden lapsen syntymästä (4 lasta)
Ei vartalon pilalle menoa tarvitse pelätä, ellei se ole ollut pilalla jo ennen raskautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 20-40-vuotiaana eri pituisissa parisuhteissa. En oikeastaan ajatellut edes lapsiasiaa ja kumppaninikin olivat ilmeisesti tyytyväisiä oloonsa kahden kanssani. Olin 40-vuotias, eronnut avopuolisosta vajaa vuosi sitten, kun tapasin tulevan aviomieheni.
Tulin raskaaksi 41-vuotiaana, suunnittelematta. Ajattelen yleensäkin, että asiat tulevat vastaan sellaisina kuin tulevat, joten lapsi oli tervetullut ja rakastettu. Odotusaika sujui käyrien ja odotusten mukaan, synnytys oli helpohko ja lapsi hyväuninen, joten en olisi voinut muuta toivoakaan.
Asiat tapahtuivat ja elämä meni eteenpäin, hyvä niin. Jos olisin lapseton, olisi tapahtunut jotakin muuta ja sekin olisi ollut ok minulle.
Mä edelleen neuvoisin näitä 30-vuotiaita harkitsijoita pitämään jo kiirettä. Ihan oikeesti naisen hedelmällisyys alkaa jo keskimääräisesti laskea tuossa iässä. Jos liian kauan miettii, aika saattaa loppua.
Se usean keskenmenon kokenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 56 -vuotias mies, sinkku ja en koskaan ole tässä elämässäni lapsia halunnut hankkia. Karma lapsiini sitoisi taas moneksi elämäksi tänne tulevaisuudessa.
Eikai lapsia enää kannata tällaiseen maaimaan tehdä. Kyllä seksi riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä mietin juuri tänään töissä tätä asiaa. Olin 23 kun sain esikoiseni,29-vuotiaana sain keskimmäiseni ja 30-vuotiaana kuopukseni. Jo teininä päätin, että yli 30-vuotiaana en lapsia enää tee (koska omat vanhempani olivat aivan ikäloppuja, isäni oli siis 31 kun synnyin ja äitini 33). Mutta muuten en koskaan sen enempää ehtinyt miettimään asiaa.
Kun kaveristani tuli äiti 21-vuotiaana, tajusin että ei se niin pelottavaa ollutkaan. Pidin elämäni ensimmäistä kertaa aivan pientä vauvaa sylissä ja se tuntui ihanalta ja menin katselemaan peilin eteen itseäni vauvan kanssa. Yhtäkkiä tuli tunne, että tätä mä haluan ja pian olinkin jo raskaana. En siis oikeasti yhtään suunnitellut mitään tulevaa, tiesin vaan yhtäkkiä mitä haluan ja sain sen pelottavan nopeasti, siis aivan ekasta kerrasta.
Myöhemmät kaksi olivat sitten sellaisia "Apua nyt on kiire lisääntyä"-hetkiä, koska tiesin esikoiseni jälkeen, että lisää lapsia haluan, mutta halusin ensin opiskelut alta pois.
Pointti siis se, että mulle ei edes tullut mitään vauvakuumetta. Halusin vaan vauvan, ilman mitään pakkomiellettä asiaan. Ja oli kuulkaas maailman paras päätös, lapsien saaminen on ollut ihaninta koko mun elämässä, ja tämän sanon koko sydämellä.
Olin aivan kuin sinä noin 35 vuotiaaksi. Mieheni halusi lapsia. Sitten aloin ymmärtää että se on nyt tai ei koskaan ja ajattelin että äitiys on liian suuri asia jäädä kokematta. Pian ne vuodet on sinullakin ohi kun voit saada lapsen. Ilman lasta loppuelämä on sitä ihan samaa mitä tähänkin asti on ollut. Olen matkustellut, asunut ulkomailla, kolunnut baareissa, katsonut netflixmaratoneja, tehnyt uraa, omistanut aikaa itselle. Sitäkö koko loppuelämä, seuraavat 50 vuotta? Eikö ihminen yleensä kadu sitä mikä on jäänyt tekemättä eikä sitä mikä on tullut tehtyä?
Päätin että lapsi saa tulla. Ei ollut vauvakuumetta, oli vain nuo samat epävarmuudet mistä sinäkin kerrot. No en tullut raskaaksi. Pääsin lapsettomuushoitoihin. Nelikymppisenä sain lapsen. Nyt olen 42. Lapseni on ihaninta maailmassa ja olen hänestä suunnattoman onnellinen. Kyynel tulee edelleen silmään kun ajattelen että minulta jäi melkein tämä kaikki kokematta vain siksi, että pelkäsin ja vatuloin niin pitkään. Nyt jos saisin elää sen uudelleen, antaisin lapselle mahdollisuuden aiemmin. Ehkä olisimme voineet saada vielä toisenkin lapsen.
Älä pelkää äläkä analysoi liikoja, kyllä elämä kantaa. Melkeinpä nykyään sanoisin että jos et ole ehdottoman varma että et lasta halua niin anna sille mahdollisuus jos vaan puitteet on suht kunnossa. Minulla tämän mahdollisti ihana mies joka ottaa ison hoitovastuun että minä saan nukkua. Molemmilla meillä on aikaa myös omille kavereille ja harrastuksille. Vähemmän tietty kuin ennen mutta ei sitä edes halua olla lapsestaan erossa kovin paljon. Tämä on vähän kuin ihan valtava rakastuminen ilman seksuaalista puolta. Olet aivan lääpälläsi siihen ihanaan rääpäleeseen ja siksi onnellinen vaikka rankkaa onkin. Ja apua saa aina, MLL lastenhoitaja maksaa 9€ tunti. Olen onnellisempi kuin koskaan, ja niin kiitollinen.
Ja kyllä, minulla on masennustaustaa ja olen rikkinäisestä perheestä vailla suvun tukiverkkoa täällä missä asumme. Rankkaa tämä on välillä mutta täysin sen arvoista. En olisi ikinä voinut kuvitella tällaista rakkautta ja onnea. Se on klishee mutta niin totta että lapsi tuo elämään sellaista sisällön tunnetta että ei mikään muu. Tämä tuntuu sille oikealle elämälle. Nyt uskon, että onnellisen elämän kuuluukin olla "vähän rankkaa" eikä sitä että saa maata sohvalla ajatellen että oma työ on jotenkin tärkeää ja matkustelu on elämän sisältö. Minulle elämä ilman lasta olisi luultavasti jossain vaiheessa muuttunut aika tylsäksi, ainakin nykyiseen verrattuna.
Minun viestini siis on että uskalla elää! Ei lapsen hoito ole kovin kummoista eikä vaadi täydellisyyttä mutta lapsi tuo niin paljon rakkautta ja merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 29, kun en tiennyt vielä. Sitten jotain tapahtui. Olen onnellinen, etten hankkinut lapsia, koska en todellakaan ollut tiennyt kaikkea maailmasta eikä tällaiseen maailmaan kannata hankkia lapsia.
Millaiseen maailmaan sitten kannattaa? Eikö meillä nyt ole asiat kuitenkin ihan kohtuullisesti? Sodan aikanakin ihmiset on uskaltaneet lisääntyä.
Vierailija kirjoitti:
Olen 46 ,ei mitään hajua haluanko lapsia vai en.
Ei tuossa iässä naiset enää tervettä lasta saakaan mikäli ei lapsia ennestään jo ole.
Minä, oon 31, melkein jo ikisinkku ja ei hajuakaan mitä haluan. Myös aika paha erakko 😁.... Aika kuluu mutta päätöksiä en osaa tehdä. Sekä että mistä miehen edes löytäs?
Itse olen tiennyt lapsesta asti etten lapsia halua. Olen 29 eli vuoden päästä saan sterin ja vihdoin keho ja mieli ovat samassa linjassa. Onni on kun asia on selkeä, on se sitten suuntaan tai toiseen. Minusta on järkevää että olet päättänyt olla hankkimatta lapsia vain tavan vuoksi. Niin tekevät monet ja tabu on että osa katuu. Uskoisin että fiilis tulee monelle jos se vain on tulossa. Älä turhaan panikoi jos näyttää siltä ettei äitiys ole osasi. Elämä voi olla runsasta ja oman näköistä myös illan lapsia. Sinulla on enemmän vapautta, rahaa,aikaa ja voit keskittyä kaikkeen muuhun. Etkä ole sidoksissa samalla lailla kumppaniisi, jos tulee ero (koska pelkästään avioliitoista puolet päättyy eroon-puhumattakaan suhteista).
Tärkeintä on, ettei tee jotain koska muut painostava tai koska muut tekevät. Että elää oman näköistä elämää. Oli se sitten lasten kanssa tai ilman. Itseäni kauhistuttaisi olla raskaana myös. Se olisi ällöttävä ja ahdistava tunne. Mutta kuten sanoin, kukin tyylillään. Jos tuntuu hankalalta päättää, laita vaikka lapsen saannin plussat ja miinukset paperille. Ole ensin realisti,sille kuulostele tunteitasi. Ja muista. Vain sinä päätät.
Vierailija kirjoitti:
Holhooja, vanha akka… omasta mielestään. Jo ikääkin on???🤭
Aloittaja on käytännössä jo kolmikymppinen. Jos ei ole vielä löytynyt sopivaa kumppania, niin siihenkin saattaa helposti mennä useampi vuosi ja raskautuminen on jo reiluna kolmikymppisenä monille haastavampaa. Biologinen kello on melko armoton, vaikka kuinka kolmikymppiset nähtäisiin nuorina. Tuossa iässä olisi kyllä hyvä tietää haluaako lapsia vai ei, niin osaa ottaa askeleita haluamaansa suuntaan.
Minäkään en tiennyt 27-vuotiaana haluanko lapsia. Sitten perus gynetarkastuksessa kävi ilmi etten välttämättä voisi saadakaan lapsia, ja se oli minulle niin iso shokki, että tajusin siitä heti että oikeasti haluan lapsia.
IVF-hoidoilla saimme lapset kun olin 29 ja 32-vuotias enkä ole katunut sekuntiakaan. Raskaana olo ei ole minusta mukavaa ja matkaan on mahtunut keskenmenoja, mutta onni lapsista on jotain aivan valtavaa, vaikken tosiaan koe olevani mikään ”äitityyppi”.
Ylläriiii!!💁🏼🥰