Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia, vaikka on jo ikää.
Olen 29 nainen ja vieläkään minulle ei ole mitään hajua haluanko lapia vai en. Minulle on aina ollut vähän välinpitämätön tunne lasten hankintaa kohtaan. Nuorempana en ajatellut asiaa, koska uskoin asian selkiintyvän sitten myöhemmin. Ajattelin, että jossain vaiheessa iskee jäätävä vauvakuume tai jokin varma tunne siitä, etten halua lapsia.
Tiedän kuitenkin, etten tule hankkimaan lapsia, jos en ole täysin varma haluavani niitä. Todellakin jokin ns. palava halu on iskettävä. Erosimme myös vuosi sitten miesystävän kanssa, koska hän halusi varmuuden sille, että haluan lapsia, enkä osannut vastata. Onneksi toi asian esille.
Olen usein yrittänyt selvittää, mitä oikein ajattelen tästä asiasta, mutten saa selvyyttä. Toisaalta pidän hirveästi lapsista ja omat lapset olisivat varmasti ihania, toisaalta varmasti pärjäisin ilmankin. Myös ajatus raskaana olemisesta kauhistuttaa älyttömästi, enkä haluaisi myöskään alkaa etsimään miesystävää sillä ajatuksella, että lapsia on saatava. Hieman pohdintojen taustalla on myös sellainen pelko, että entäs jos joskus kaduttaa, etten hankkinut lapsia.
Onko muita, jotka eivät oikeasti vain osaa päättää haluavatko lapsia? Tai onko sellaisia, jotka aikaisemmin tunsivat tällä tavalla, mutta saivat myöhemmin asialle selkyyden?
Kommentit (196)
Tiedän mitä aloittaja meinaa. Olen 26 (eli aikaa on toki vielä reippahasti), ja pohdin myös usein että tekeekö niitä lapsia nyt vai ei. Toisinaan tuntuisi niin kivalta ajatukselta se perhe-elämä. Tiedän että mieheni olisi maailman paras isä, just samanlainen kuin omani. Mietin paljon niitä hyviä puolia mitä lapsen kanssa voi olla. Äitini aina puhuu, kuinka onnellinen on että saikin meidät lapset - samoin isäni, vaikka hän ei lapsia halunnut. Mutta sitten taas tipahdan pilvilinnoista ja muistan raskaanaolemisen, synnyttämisen, nukkumattomuuden (jos nukun 7h tavallisen 9h sijaan olen aivan zombi) johon kuolisin, sen että pitäs käydä töissä ja sen lisäks hoitaa lasta, kaikki ne huutoparkuitkut EI EI EN TEE -hetket ja tulen siihen tulokseen että nope. Työni on fyysisesti todella raskasta (mutta rakastan työtäni enkä aio lähteä) enkä vapaalla jaksa mitään. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekeskeinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ehdottomasti halusin lapsia 13-30v, mutta silloin syystä ja toisesta ei vielä ollut aika. Aluksi olin lapsi itsekin ja sitten ei sopivaa miestä missään vaiheessa. 30v kuoppasin toiveen, koska en halunnut olla geriatrinen äiti.
No 35 tapasin miehen, joka halusi ehdottomasti lapsia ja hänen myötävaikutuksesta päätimme yrittää ja lapsemme on nyt 3v.
Olemme päättäneet, että yhteen jää, koska molemmista tämä on aika raskasta. Töiden jälkeen lapsi vaatii 100% huomion. On 50% mahdollisuus siihen, että vessaan pääsee ilman seuraa. Useimpina päivinä jää alle puoleen tuntiin ns oma aika, koska lapsi on enemmän minun perään. Hoitajia emme voi käyttää, koska hän huutaa suoraa huutoa sen ajan kun olemme poissa. Päiväkodissa tämä vaihe kesti kuukauden, nyt jää sinne mielellään. Keneltäkään tutulta ei voi samaa pyytää..
Avioelämää ei ole enää ollenkaan, koska minä nukahdan lapsen nukutuksen yhteydessä (vie n. 1,5h iltaisin) ja emme ole siis oikeastaan koskaan hereillä yhtäaikaa lapsen nukkuessa.
Elämä on täynnä lasten kirjoja, palapelejä, leluja, värikynät, sängyllä pomppimista ja satunnaisesti AV:ta lapsen katsoessa piirrettyjä. Lasta ei vuoteen ole oikein voinut viedä mihinkään, koska korona, eikä mies varsinkaan halua nyt käydä missään. Mies valittaa, kuinka käy sääliksi lapsen ikävä, jos käyn joskus jossain. Yritän sen siis minimoida.
Lopputulos on, että apsi on rakas, mutta en pidä elämästäni. Ajattelin, ettei lapsen tarvitse muuttaa mitään, koska lapsenkin kanssa voi tehdä kaikkea mistä pidän, syödä hyvin ja matkustella.. no ei voi. Ruuanlaittokin on hankalaa ja vaarallista jalkatakiaisen kanssa, joten lähinnä mikroruuilla mennään. Edes kirjoja ei viitsi lukea, kun 5min omaa ilman keskeytystä ei tapahdu edes joka päivä.
Juuri tätä tarkoitin äskeisellä kommentillani. Pulssi kohos johonkin sataan kun luin tätä. En voi pahempaa helvettiä kuvitella.
T. äskeinen 26v.
Ei tähän maailmaan ellei huomattavaa muutosta tiedossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ehdottomasti halusin lapsia 13-30v, mutta silloin syystä ja toisesta ei vielä ollut aika. Aluksi olin lapsi itsekin ja sitten ei sopivaa miestä missään vaiheessa. 30v kuoppasin toiveen, koska en halunnut olla geriatrinen äiti.
No 35 tapasin miehen, joka halusi ehdottomasti lapsia ja hänen myötävaikutuksesta päätimme yrittää ja lapsemme on nyt 3v.
Olemme päättäneet, että yhteen jää, koska molemmista tämä on aika raskasta. Töiden jälkeen lapsi vaatii 100% huomion. On 50% mahdollisuus siihen, että vessaan pääsee ilman seuraa. Useimpina päivinä jää alle puoleen tuntiin ns oma aika, koska lapsi on enemmän minun perään. Hoitajia emme voi käyttää, koska hän huutaa suoraa huutoa sen ajan kun olemme poissa. Päiväkodissa tämä vaihe kesti kuukauden, nyt jää sinne mielellään. Keneltäkään tutulta ei voi samaa pyytää..
Avioelämää ei ole enää ollenkaan, koska minä nukahdan lapsen nukutuksen yhteydessä (vie n. 1,5h iltaisin) ja emme ole siis oikeastaan koskaan hereillä yhtäaikaa lapsen nukkuessa.
Elämä on täynnä lasten kirjoja, palapelejä, leluja, värikynät, sängyllä pomppimista ja satunnaisesti AV:ta lapsen katsoessa piirrettyjä. Lasta ei vuoteen ole oikein voinut viedä mihinkään, koska korona, eikä mies varsinkaan halua nyt käydä missään. Mies valittaa, kuinka käy sääliksi lapsen ikävä, jos käyn joskus jossain. Yritän sen siis minimoida.
Lopputulos on, että apsi on rakas, mutta en pidä elämästäni. Ajattelin, ettei lapsen tarvitse muuttaa mitään, koska lapsenkin kanssa voi tehdä kaikkea mistä pidän, syödä hyvin ja matkustella.. no ei voi. Ruuanlaittokin on hankalaa ja vaarallista jalkatakiaisen kanssa, joten lähinnä mikroruuilla mennään. Edes kirjoja ei viitsi lukea, kun 5min omaa ilman keskeytystä ei tapahdu edes joka päivä.
Juuri tätä tarkoitin äskeisellä kommentillani. Pulssi kohos johonkin sataan kun luin tätä. En voi pahempaa helvettiä kuvitella.
T. äskeinen 26v.
Pitkälti oma syy jos antaa lapsen kyykyttää noin
Itse täytin juuri 39 ja vieläkään ei ole tullut selkeää tunnetta, että haluaisin äidiksi. Parikymppisenä oli hetkellinen ”vauvakuume” mutta meni nopeasti ohi. Sen jälkeen ei kertaakaan ole vauvakuumetta tullut. Nautin siitä, että saa olla miehen kanssa kaksin, enkä ole kaivannut ns. lapsiarkea ollenkaan. Koen vieläkin niin, että on enemmän plussia lapsettomana, mutta joskus mietin että millainen omasta lapsesta olisi tullut, jos sellaisen olisi saanut. Moni hankkii lapsia sen vuoksi, että olisi joku joka huolehtisi kun vanhenet. Lapset eivät sitä kuitenkaan takaa. Paljon on vanhempia joita ei lapset käy katsomassa/ huolehdi. En usko, että aion enää lisääntyä. Näin on hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Ilmeisesti olet mies tai et ole ollut raskaana. Raskaus on nimensä veroinen tila, fyysisesti erittäin rankka kokemus. Vain valehtelija väittää pitävänsä raskaana olemisesta. Raskaana on koko ajan huono olo, oksettaa, särkee, monenlaisia kipuja, liikunnan harrastaminen voi olla mahdotonta. Ei tuota tilaa valitse kukaan vapaaehtoisesti, jos voisi saada muulla tavoin lapsia.[/quote
Ei muuten ole, itse olen kolmen raskauden aikana ollut todella hyvivoiva, iho ja hiukset mahtavassa kunnossa, ruoka ja seksi maistuu, liikunta helppoa, tosin väsymystä loppupuolella, koska odotin joka kerta isoja vauvoja. Eli täysin yksilöllistä.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mitä aloittaja meinaa. Olen 26 (eli aikaa on toki vielä reippahasti), ja pohdin myös usein että tekeekö niitä lapsia nyt vai ei. Toisinaan tuntuisi niin kivalta ajatukselta se perhe-elämä. Tiedän että mieheni olisi maailman paras isä, just samanlainen kuin omani. Mietin paljon niitä hyviä puolia mitä lapsen kanssa voi olla. Äitini aina puhuu, kuinka onnellinen on että saikin meidät lapset - samoin isäni, vaikka hän ei lapsia halunnut. Mutta sitten taas tipahdan pilvilinnoista ja muistan raskaanaolemisen, synnyttämisen, nukkumattomuuden (jos nukun 7h tavallisen 9h sijaan olen aivan zombi) johon kuolisin, sen että pitäs käydä töissä ja sen lisäks hoitaa lasta, kaikki ne huutoparkuitkut EI EI EN TEE -hetket ja tulen siihen tulokseen että nope. Työni on fyysisesti todella raskasta (mutta rakastan työtäni enkä aio lähteä) enkä vapaalla jaksa mitään. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekeskeinen.
Tämä viimeinen lause kertoo kaiken, taitaa olla yleisempikin nykyajan vitsaus. No, vanhempana voi tulla suru puseroon ja yksinäinen vanhuus, samoin eläkkeiden maksajia ei riitä enää teidänikäisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesin jo 10 v iässä että haluan useamman lapsen isäksi
Mun mielestä lastensaantiin pitäisi suhtautua enemmän saamisena kuin hankkimisena. Eli kun on olo että raskaus voisi periaatteessa olla ihan jees juttu, antaa sille mahdollisuuden. Muuten asiasta tulee liian iso päätettäväksi ja päätöstä ei välttämättä saa tehtyä ennen kuin se on liian myöhäistä. Vähän kuin ei hakisi minnekään opiskelemaan vain siksi ettei ole varma haluaako opiskella juuri niitä aloja. Ja vaikka olisi ihan varma että haluaa lääkikseen, on silti mahdollista ettei siellä viihdykään. En tiedä saako kukaan kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon 30v ja en tiedä haluanko lapsia vai en. Avopuoliso ei halua eli nyt pitäisi sitten erotakin vielä ja etsiä uusi mies. Olen ollut koronan takia työttömänä eli taloudellinenkin puoli on vähän niin ja näin.
Raskaus pelottaa, synnytys pelottaa. Kauhistuttaa myös kehon muutokset; olin pitkään ruma ja pullukka lapsi/nuori ja nyt kun olen hyvässä kunnossa, maha litteä jne niin pitäisikin hankkia lapsi.... Olen aina vihannut mun mahaa ja ajatus siitä, että se on puolikkaan rantapallon kokoinen saa mut ahdistumaan ihan hirveästi. Saatika jos se palaudu ja siihen jää joku valtava nahkapussi....
Maailman tilanne on myös ihan paska, kannattaako tänne tehdä ketään kärsimään. Itsellänikin on mt-ongelmia....
Kohta pitäisi tehdä päätöksiä mutta voi luoja kun en tosiaan tiedä....
Olemassaolon taistelu. Jollet tee lapsia jonkun toisen lapset vievät reviirin ja perintösi. Ole oikeasti olemassa!
Nykyään taitaa huonoimpi geenisimmät pääasiassa lisääntyä.
Aivan! Tätä nimenomaan tarkoitin, omaa perimää ja sen jatkuvuutta pitää puolustaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mitä aloittaja meinaa. Olen 26 (eli aikaa on toki vielä reippahasti), ja pohdin myös usein että tekeekö niitä lapsia nyt vai ei. Toisinaan tuntuisi niin kivalta ajatukselta se perhe-elämä. Tiedän että mieheni olisi maailman paras isä, just samanlainen kuin omani. Mietin paljon niitä hyviä puolia mitä lapsen kanssa voi olla. Äitini aina puhuu, kuinka onnellinen on että saikin meidät lapset - samoin isäni, vaikka hän ei lapsia halunnut. Mutta sitten taas tipahdan pilvilinnoista ja muistan raskaanaolemisen, synnyttämisen, nukkumattomuuden (jos nukun 7h tavallisen 9h sijaan olen aivan zombi) johon kuolisin, sen että pitäs käydä töissä ja sen lisäks hoitaa lasta, kaikki ne huutoparkuitkut EI EI EN TEE -hetket ja tulen siihen tulokseen että nope. Työni on fyysisesti todella raskasta (mutta rakastan työtäni enkä aio lähteä) enkä vapaalla jaksa mitään. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekeskeinen.
Tämä viimeinen lause kertoo kaiken, taitaa olla yleisempikin nykyajan vitsaus. No, vanhempana voi tulla suru puseroon ja yksinäinen vanhuus, samoin eläkkeiden maksajia ei riitä enää teidänikäisille.
Mikähän nykyajan(ja entisajan) vitsaus on tämä "naisten pakkosynnytys", eli jos ei nainen tee lapsia niin toivottavasti kärsii ja kuolee ja jos sairastuu, toivottavasti ei hoideta, ja toivottavasti on yksinäinen ja hirveä vanhuus ja muutenkin kaikkea pahaa kaikille naisille jotka ei suostu synnyttämään.
"terv. ne täynnä rakkautta olevat synnyttäneet naiset, jotka muutenkin hyviä ja parempia ihmisiä ja ennenkaikkea nyt vasta ymmärtävät mitä on rakkaus(paitsi kuolkaa ja kärsikää hirvittävästi kaikki jotka ette suostu synnyttämään) " love and piece.. paitsi kaikkea pahaa niille lapsettomille...
Näiden jutut on melkein skitsofreenisiä. "Olen täynnä rakkautta(kuolkaa paskat)" " vihdoinkin ymmärrän mitä on rakkaus(kärsikää yksinänne)".
Joo todella hyvää tekee tuo äitiys, huh huh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teukka kirjoitti:
Tiesin jo 10 v iässä että haluan useamman lapsen isäksi
Niin miäkin!
Eukka
Aloittaja ,
Täällä kans yks 29v jolla ihan samat ajatukset.
En ole siis yksin! Jes .
Ihan samat fiilikset eikä edelleenkään mitääb hajua eikä pakottavaa tarvetta ”saada lapsia” ole vielä näkynyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää tehkö lapsia, jos yhtään epäilyttää. Ja jos teette lapsia, niin ottakaa selvää siitä, mitä vanhemmus ja lapsen kasvattaminen oikeasti tarkoittaa. Työskentelen perheneuvolassa, joka on täynnä perheitä, joissa ei ole ollut mitään käsitystä siitä, miten ollaan riittävän hyviä vanhempia. Ja nämä on sinänsä ihan normiperheitä, ei päihdetaustoja tms. Ei riitä vaan osaaminen ja jaksaminen aikuisilla, uutta vauvaa vaan pukataan maailmaan, koska ne on niin ihania....
Kuulostat aivan tavan tavisaivo neuvolatädiltä, jonka arvoihin mahtuu vain yksi, oikea perhemalli. Lapsi pitää tehdä kaksi, muutaman vuoden seurustelun ja yhdessäasumisen ja avioituminen jälkeen. Vanhemmilla tietysti omaasi vastaavan tasoiset tutkinnot ja oman alan vakituiset työpaikat. Asuntolaina ja ainakin yksi mummo tukiverkkona vähän matkan päästä. Intoa harrastaa polkujuoksua tai patikointia. Varallisuutta sen verran, että kulissit näyttää hyvältä. Neuvolatädille vastaillaan innostuneesti, ystävällisesti, muttei mitään mielenkiintoista poikkeavaa kuulu kellekään tapahtua. Lapset kotihoidossa 2-3-vuotiaiksi ja äidin ainakin on parempi viihtyä muiden uppo-outojen mammojen kanssa kunnan mammaparkissa. Niinkuin sinä pari vuotta takaperin. Jos aikuisen elämään kuuluu haasteita tai jokin asia vie hetkellisestikin voimavaroja niin on elämänhallintaongelma ja sattunut vastuuttomasti lapsensa alaluokkaiseen ympäristöön. Näin katsoa kuvittelet takaavasi rakastavan perheen, turvallisen kasvuympäristön ka lahjakkuus periytymisen lapselle. Kaikki muksut pitää kasvattaa saman muotin mukaan, olet valinnut oikein ammatinkin saadaksesi tätä ideologiaasi tukea ja muiden lastenkasvatusta ja elämää arvostella. Ihanaa.
Viherbolsevismia tarjolla, olkaat hyvät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mitä aloittaja meinaa. Olen 26 (eli aikaa on toki vielä reippahasti), ja pohdin myös usein että tekeekö niitä lapsia nyt vai ei. Toisinaan tuntuisi niin kivalta ajatukselta se perhe-elämä. Tiedän että mieheni olisi maailman paras isä, just samanlainen kuin omani. Mietin paljon niitä hyviä puolia mitä lapsen kanssa voi olla. Äitini aina puhuu, kuinka onnellinen on että saikin meidät lapset - samoin isäni, vaikka hän ei lapsia halunnut. Mutta sitten taas tipahdan pilvilinnoista ja muistan raskaanaolemisen, synnyttämisen, nukkumattomuuden (jos nukun 7h tavallisen 9h sijaan olen aivan zombi) johon kuolisin, sen että pitäs käydä töissä ja sen lisäks hoitaa lasta, kaikki ne huutoparkuitkut EI EI EN TEE -hetket ja tulen siihen tulokseen että nope. Työni on fyysisesti todella raskasta (mutta rakastan työtäni enkä aio lähteä) enkä vapaalla jaksa mitään. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekeskeinen.
Tämä viimeinen lause kertoo kaiken, taitaa olla yleisempikin nykyajan vitsaus. No, vanhempana voi tulla suru puseroon ja yksinäinen vanhuus, samoin eläkkeiden maksajia ei riitä enää teidänikäisille.
Mikähän nykyajan(ja entisajan) vitsaus on tämä "naisten pakkosynnytys", eli jos ei nainen tee lapsia niin toivottavasti kärsii ja kuolee ja jos sairastuu, toivottavasti ei hoideta, ja toivottavasti on yksinäinen ja hirveä vanhuus ja muutenkin kaikkea pahaa kaikille naisille jotka ei suostu synnyttämään.
"terv. ne täynnä rakkautta olevat synnyttäneet naiset, jotka muutenkin hyviä ja parempia ihmisiä ja ennenkaikkea nyt vasta ymmärtävät mitä on rakkaus(paitsi kuolkaa ja kärsikää hirvittävästi kaikki jotka ette suostu synnyttämään) " love and piece.. paitsi kaikkea pahaa niille lapsettomille...
Näiden jutut on melkein skitsofreenisiä. "Olen täynnä rakkautta(kuolkaa paskat)" " vihdoinkin ymmärrän mitä on rakkaus(kärsikää yksinänne)".
Joo todella hyvää tekee tuo äitiys, huh huh.
Sellaiset lapsettoman rep panan sekoamiset siinä sitten. Itse selittelet haaveilevasi lapsista, mutta olet liian itsekäs ja laiska niitä hoitamaan. Joku sanoi, että olet varmaan niitä ihmisiä, joita oma aikaansaamattomuus kaduttaa iäkkäämpänä. Ja harmi, että aika monikin mykynuori tulee ihan tosi sen kokemaan, että joutuu elämään oikeasti koko elämänsä valintojensa kanssa. Että kun mieli olisi tehnyt saada elämässä enemmän, mutta kun ei vaan viitsinyt rakentaa elämästään kovin hyvää. Olihan älypuhelin ja viihdettä koko ajan jonkinlaista ja hups, huomataankin että iän myötä asiat eivät ole sittenkään yhtään helpompia, juna monessa mielessä mennyt. Ei koske niitä, jotka eivät ollenkaan halua lapsia. Koskee juuri niitä, jotka eivät tee kun eivät nyt just viitsi. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Ilmeisesti olet mies tai et ole ollut raskaana. Raskaus on nimensä veroinen tila, fyysisesti erittäin rankka kokemus. Vain valehtelija väittää pitävänsä raskaana olemisesta. Raskaana on koko ajan huono olo, oksettaa, särkee, monenlaisia kipuja, liikunnan harrastaminen voi olla mahdotonta. Ei tuota tilaa valitse kukaan vapaaehtoisesti, jos voisi saada muulla tavoin lapsia.
Ei se aina ihan näinkään ole. Raskaana harvalla on KOKO ajan huono olo, joitakuita ei okseta juuri ollenkaan, ja harrastavat liikuntaa loppumetreille. Esim kälyni oli tällainen, raskaus todellakin sopi hänelle :)
Itselläni oli pahoinvointia, kolotti ja särki, mutta ei todellakaan koko aikaa. Sanoisin et on poikkeustila, jos on koko ajan huono olo. Sellaisia kyllä oli sairaalassa tiputuksessa huonekavereina, mutta heilläkin se tiputus usein auttoi tähän hypermeesiin.
Liioittelu ei kannata, ja se on epäeettistäkin.
Minulla kesti lähes kymmenen vuotta ajanjakso, että olin aivan varma etten halua lapsia. Menin jo melkein sterilisaatioonkin. Sitten aloin muuttua aika paljonkin ihmisenä (terapiassa käymisen myötä) ja aloin itselleni yllätyksenä haluta jälleen äidiksi. Tuntuu, että mitä tasapainoisempi minusta on tullut, sitä enemmän olen alkanut haaveilla siitä tavallisesta perhe-elämästä. Ongelma on vaan se, etten ole vielä löytänyt pysyvää parisuhdetta, vaikka haluaisinkin. Uskon, että se tulee kyllä, mutta sitä en tiedä ehdinkö saada lasta, ikää kun on sen verran paljon jo. Olen kuitenkin ok sen kanssa, jos aika ajaakin ohi, koska tiedän osaavani olla onnellinen, tuli minusta äiti tai ei.
Mutta olen siis elävä todiste siitä, että mieli voi muuttua, vaikka olisi muka täysin varma asiasta. Onneksi en tehnyt mitään peruuttamatonta päätöstä sen suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mitä aloittaja meinaa. Olen 26 (eli aikaa on toki vielä reippahasti), ja pohdin myös usein että tekeekö niitä lapsia nyt vai ei. Toisinaan tuntuisi niin kivalta ajatukselta se perhe-elämä. Tiedän että mieheni olisi maailman paras isä, just samanlainen kuin omani. Mietin paljon niitä hyviä puolia mitä lapsen kanssa voi olla. Äitini aina puhuu, kuinka onnellinen on että saikin meidät lapset - samoin isäni, vaikka hän ei lapsia halunnut. Mutta sitten taas tipahdan pilvilinnoista ja muistan raskaanaolemisen, synnyttämisen, nukkumattomuuden (jos nukun 7h tavallisen 9h sijaan olen aivan zombi) johon kuolisin, sen että pitäs käydä töissä ja sen lisäks hoitaa lasta, kaikki ne huutoparkuitkut EI EI EN TEE -hetket ja tulen siihen tulokseen että nope. Työni on fyysisesti todella raskasta (mutta rakastan työtäni enkä aio lähteä) enkä vapaalla jaksa mitään. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekeskeinen.
Tämä viimeinen lause kertoo kaiken, taitaa olla yleisempikin nykyajan vitsaus. No, vanhempana voi tulla suru puseroon ja yksinäinen vanhuus, samoin eläkkeiden maksajia ei riitä enää teidänikäisille.
En myöskään voisi kuvitella tuhlaavani monenmontaa vuotta elämästäni lapsien takia vain siksi että "vanhempana saattaa tulla suru puseroon". Ei lapsia voi sen takia tehdä, että on sitten vanhempana seuraa. Se ei ole mikään tae, lapset elää ihan oman elämänsä ja voivat muuttaa kiinaan ja heitä näkee kerran viiteen vuoteen. Se vasta surettaisikin, jatkuva ikävä ja huoli lapsiaan kohtaan. Lisäksi omilla geeneilläni en tuskin elä kuuttakymppiä pidemmälle.
T. 26v.
Holhooja, vanha akka… omasta mielestään. Jo ikääkin on???🤭
Nykyään taitaa huonoimpi geenisimmät pääasiassa lisääntyä.