Onko muita, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia, vaikka on jo ikää.

Vierailija kirjoitti:

Se on AP sun oma päätös. Älä koskaan ikinä anna kenenkään toisen vaikuttaa tuohon päätökseen. Se on sinun oma päätöksesi.

Paitsi jos ap on mies.

Minulla on sama tilanne, mutta olen 35 v. Haaveilin nuorempana perhe-elämästä, mutta tässä vaan kävi näin. Olen ollut pitkään sinkku ja olen tälläkin hetkellä. Ahdistaa ajatus, että pitäisi "pakolla" yrittää löytää joku. Haluaisin lapsia, mutta olen oppinut hyväksymään tämän tilanteen jollain tavalla. Samalla pelkään, että pian on liian myöhäistä. En tiedä enää yhtään, mitä tekisin. Luulen, että lasten saaminen olisi elämäni paras asia, mutta joku tässä mietityttää. Pelottaa oma terveys, kaikki raskauteen ja synnytykseen liittyvä ja vastuu toisesta ihmisestä. Uskoisin olevani hyvä äiti, mutta pelottaa. Elämässäni ei ole oikein mitään vakituista. Minulla ei ole parisuhdetta, ei asuntolainoja ja työelämäkin on jatkuvaa huolta ja pelkkää pätkää pätkän perään. Joskus kaikki tuntuu merkityksettömältä oravanpyörältä. Ahdistaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka on jo ikää...ja tyyppi on 29v! Kuvittelin, että tässä on kyseessä tyyliin 10v vanhempi nainen. Itse olen 38v enkä tiedä haluanko lapsia. Ei kyllä ole miestäkään, joten juna taitaa mennä ohi. Eipä ole kyllä vauvakuumettakaan ilmennyt.

No , kun en oikein tiennyt, miten tämän nätisti muotoilisi. Tarkoitin, etten ole enää 20. Jos olisin 20, varmaan kaikki vastaisivat, että ei hätää, mieti sitten 5-10 vuoden päästä. Ikää on minulla kuitenkin sen verran, että kyllähän se päätös olisi hyvä tehdä johonkin suuntaan. 

Olen huomannut, että usein minun ikäiseni jo hyvin vahvasti tietävät haluavatko lapsia. Mietinkin siis, että olenko outo, kun en tosiaan tiedä. On mukava huomata, etten ole ainoa maailmassa, joka ei osaa päättää. 

-AP

No ei ole PAKKO tehdä tossa iässä. Tee toki jos haluat - ja etenkin jos lapsia haluat... Miksikö näin sanon? Tein oman päätökseni 42v. Ei, ei ole mitkään ihmeelliset supergeenit. Niinpä vain raskaaksi ihan luomusti tulin.

Täällä 33v nainen samoissa ajatuksissa.

Parisuhde on, mutta kummallakaan ei ole mitään paloa hankkia lapsia. Itse jollakin kummallisella tasolla kuitenkin suren lapsettomuuttani ja sitä, etten saisi koskaan pitää omaa vauvaa sylissä.

Olen kuitenkin niin nössö, etten ikinä uskaltaisi edes yrittää lasta.

Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni saanut hyvän, vakituisen työpaikan. Työssäkäynti ja sen luomat rutiinit ovat minulle yksi tärkeä tapa pitää "pää kasassa". Samoin liikuntaharrastukseni, josta joutuisin joksikin aikaa luopumaan jos tulisin raskaaksi. Olen koko elämäni kamppaillut ahdistuneisuuden kanssa ja pelkään, että pakka leviäisi lopullisesti, kun joutuisin luopumaan työstä ja harrastuksista. Myös raskaana olo ja synnytys ovat jo ajatuksena ihan kauheita. Lisäksi minulla on uniongelmia, jotka varmasti eskaloituisivat raskauden ja vauvan myötä entisestään.

Olen siis sitä mieltä, että lapsen yrittäminen olisi kohdallani ihan järkyttävän huono idea. Silti mietin toisinaan, että mitä valtavan suuria kokemuksia menetän jos en koskaan edes yritä hankkia lasta. Voisihan se lapsi olla todella rakas. Minä vain todennäköisesti äitinä olisin ihan kelvoton.

Täytän ensi vuonna 30 ja en halua lapsia. Tiennyt tämän koko ikäni kun jo 10 vuotiaana haistattelin naapurin kakaralle kun oli aina isosiskoni kanssa. En halua elämää väsyneenä 24/7 ja rahat menee mikäli lapsia tulis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi tiesin jo viisi vuotiaana:) Ymmärsin, että elämä ilman lapsia olisi helpompaa, mutta minulle ei yhtä merkityksellistä, kuin lasten kanssa.

Minä taas en jaa tätä mielipidettä, vaikka minulla on lapsia. En koskaa sanoisi, että lapsettomien sukulaisteni elämä on merkityksettömämpää kuin minun. 

Eihän tämä kommentoija sanonut että elämä olisi kaikille merkityksettömämpää ilman lapsia, vaan että hänelle itselleen olisi näin.

Olen sitä mieltä, että jos tuntuu yhtään siltä, että ei halua tai on epävarma, haluaako, niin älkää hankkiko. Lapset vie kaiken sun oman ajan pitkäksi aikaa. Jos ei ole 110% sitoutunut lapsiinsa ja valmis asettamaan lapset kaiken muun edelle, niin siitä seuraa paljon pahaa sinulle ja lapsille. On ihan OK, että ei ole lapsia.

Olen 30 ja "sitä oikeaa" miestä ei ole vain sattunut tulemaan. Saa nähdä jäänkö lapsettomaksi vai hankinko lapsen yksin, en viitsi asiaa hirveästi ajatella vaan annan mennä omalla painollaan. Ikäiseni miehet harvemmin tahtovat lapsia ja vaikka lapsista itse pidänkin, on äidin rooli itselleni jokseenkin vieras.

Moni ystävänaiseni painii saman ajatuksen kanssa, lastenhankinta ei hirveästi kiinnosta koska äiti kantaa siitä riskin ja vastuun lähes yksin vaikka isä olisikin kuvioissa. Vasta Hesarissakin oli juttu siitä, miten Suomi on maailman kärkimaita vanhemmuusburnoutin tilastoissa kun äideiltä odotetaan koko perheen mikromanageeraamista ja jatkuvia supersuosituksia siinä missä isälle riittää että kerran vuodessa paistaa nakit ja ranskalaiset muksuille ruoaksi. 

Lapsia ei hankita, heitä saadaan. Se ei ole sitten enää yhtäkkiä niin helppoa se raskaus. Tietty jos ei ole kumppania niin ei välttämättä herää pesänrakennusvietti. Se on oikeasti tiedettä. Mieluummin nuorempana kuin vanhempana. Kiva ehtiä olla vielä vapaata eloa kun lapset muuttaa kotoa pois.

Ymmärrän kyllä nuo tunteet. Maailma on muutenkin kaoottinen ja ei ollenkaan niin itsestäänselvyys kuin meitä aiemmilla sukupolvilla.

Tämä on vähän ohis mutta näitä lukiessa täytyy myöntää että kyllä olikin helppoa kun tuli vauvakuume 25v ja mieskin hetken mietittyään oli sitä mieltä että vauva ok. Meille vaan kävi niin että kestikin melkein 2 vuotta ennenkuin tulin raskaaksi. Näin jälkikäteen ajateltuna sekin oli hyvä. Hyvää kannattaa odottaa.

Raskausaika on sekä ihanaa että pelottavaa. Synnytys oli vielä kamalampaa kuin olin osannut edes kuvitella. Mutta niin vaan tein kaiken vielä toisenkin kerran. Meillä on siis 2 lasta. Me halusimme elää lapsiperhe- elämää joten meillä parisuhde ja kaikki vaan parani lasten myötä. Toki asiaa helpotti että molemmat lapset olivat perusterveitä ja muutenkin helppoja tyyppejä. Minä kasvoin lasten kanssa oikeaksi aikuiseksi ja paremmaksi ihmiseksi. Olen ihan ok äiti ja se riittää. Minusta tuli vähemmän itsekäs ja rauhallisempi. En koe että olisin joutunut luopumaan jostain lasten takia vaan päin vastoin olen saanut paljon lisää. Mutta lapsia pitää haluta. Jos ei tiedä haluaako vai ei niin ei kannata lapsia tehdä. Ja jos lapsia tekee tähän maailmaan niin sitten niistä pitää pitää huolta parhaalla mahdollisella tavalla eikä voi alkaa katumaan ja miettimään etten haluakaan/kykene.

Kun luin otsikon kuvittelin että siellä joku nelikymppinen pähkäilee pitäisikö kuitenkin tehdä lapsi. Sinähän olet kuitenkin vielä sen ikäinen että periaatteessa aikaa on ainakin muutama vuosi. Hyvin ehdit löytää uuden puolison.

Minä luulen että sulle tulee se halu lapsen tekemiseen sen puolison myötä. Sulla tulee sitten se fiilis että tämä on nyt se mies jonka kanssa haluan yhteisen lapsen, hänen kanssaan haluan olla vanhempi, hänen kanssaan haluan olla yhdessä hamaan tappiin ja olla isovanhempi mahdollisille lapsenlapsille.

Se että raskaus ja synnyttäminen ja muu sellainen tuntuu kamalalta, on täysin normaalia, kyllä ne onkin aika kamalia, joillekin ihan ok, ja joillekin lähes helvettiä. Mutta kun tulee se fiilis että haluan oman lapsen, siinä hyväksyy sen että se raskaus ja muut eivät välttämättä tule olemaan mitään herkkua, mutta ne kestää sen takia kun saa sen lapsen sitten lopuksi ikää.

Vähän kuin minä ajattelen jotain tatuoinnin ottamista, kauhistuttaa ajatuskin siitä neulalla pistelystä, ja että tuleeko siitä kuvasta kuitenkin ruma, ja että tuli tai ei, se on sitten ikuisesti siinä. Lapsesta sentään pääsee helpommin eroon kuin tatuoinnista... tai no kai nykyään pääsee tatuoinnistakin, vaikka kipeää sekin varmaan tekee. Lapsi on kuitenkin ihminen ja hän tulee myös aikuisena olemaan sinun lapsesi vaikka olisit antanut hänet heti vauvana adoptioon. Sen tiedon kanssa pitää sitten elää. Mutta lapsen kanssa ei ole pakko elää jos ei halua.

En tietenkään kenellekään suosittele sitä että tekee vaan lapsen vaikka ei haluakaan ja sitten antaa pois. Tarkoitan vaan sitä että kun toisia jotenkin kauhistuttaa se, että siinä lapsessa on sitten kiinni koko ikänsä, ei siinä lapsessa ole kovin tiukasti kiinni kuin vähän aikaa. Lasta hoitaa myös hänen isänsä, isovanhemmat jne. eli lapsi ei ole sinulla 24/7. Ja lapsi alkaa aika nopeasti itsenäistymään, vuosi vuodelta enemmän tekee omia juttujaan ja pian huomaat että aika on hurahtanut niin että mietit että miten tässä nyt näin kävi, lapsi ei tarvitse sinua enää juuri mihinkään, hän elää omaa elämäänsä. Lapset on meille vain lainaa. Jokainen lapsi on yksilö ja hänellä on oma elämänsä, ihan kuten meillä kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että jos tuntuu yhtään siltä, että ei halua tai on epävarma, haluaako, niin älkää hankkiko. Lapset vie kaiken sun oman ajan pitkäksi aikaa. Jos ei ole 110% sitoutunut lapsiinsa ja valmis asettamaan lapset kaiken muun edelle, niin siitä seuraa paljon pahaa sinulle ja lapsille. On ihan OK, että ei ole lapsia.

Muuten samaa mieltä, mutta, tästä en: Lapset vie kaiken sun oman ajan pitkäksi aikaa. Lapsi vie ihan pienenä kyllä aikaa, tavallaan, mutta eipä se aika ole sen kummempaa oli se vauva siinä tai ei. Vauva voi olla sylissä kun katsot vaikka telkkaria, eli onko se aika sun aikaa vai vauvan... kyllä se on vaan tavallista aikaa niin että te molemmat olette siinä. Vauva-aika on vain yksi vuosi sun elämästä. 

Pääasia on että ei tee toista heti perään, vaan antaa sitä aikaa sille ensimmäiselle lapselle muutaman vuoden olla ja kehittyä ja itsekin pääsee toipumaan vauva-vuodesta kunnolla ennenkuin lähtee siihen uudestaan ja tällä kertaa se on vaikeampaa kun on se toinenkin lapsi jota pitää kuitenkin jonkin verran hoitaa. 

Olen samanikäinen kuin ap ja samoja mietteitä myös täällä.. Omaa päätöstäni tosin hankaloittaa vielä se, että mieheni haluaa ehdottomasti lapsia jossain vaiheessa enkä osaa sanoa hänelle tässä vaiheessa varmaa vastausta. Olemme olleet yhdessä kauan ja parisuhde on molemmille todella tärkeä. Tiedän kuitenkin, että minun on "luovuttava" miehestä jos en koskaan halua lapsia, koska hän haluaa enkä voi sitä häneltä kieltää. Mutta mitä jos eroaisimme nyt ja vuoden parin päästä minulle iskisikin kauhea vauvakuume ja sitten olen päästänyt menemään sen ainoan ihmisen, jonka kanssa edes pystyisin harkitsemaan lapsia.. Olisi niin paljon helpompaa kun tietäisi jo nyt, mitä haluaa. Vaikeita päätöksiä :(

Moikka. Olen mies ja vela. Sitä oikeaa joka olisi mun kanssa samoilla linjoilla ei ole näkynyt kymmeniin vuosiin...olen siis karvan alle 45.

Ei minusta ole isäksi. Ehkä terapian jälkeen.

On niin paljon traumoja, että hyvä kun pärjään itseni kanssa. M38

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi tiesin jo viisi vuotiaana:) Ymmärsin, että elämä ilman lapsia olisi helpompaa, mutta minulle ei yhtä merkityksellistä, kuin lasten kanssa.

Minä taas en jaa tätä mielipidettä, vaikka minulla on lapsia. En koskaa sanoisi, että lapsettomien sukulaisteni elämä on merkityksettömämpää kuin minun. 

Tarkoitin, että vain itselleen eläminen tai vaikka vain puolisolleenkin ei tunnu yhtä merkitykselliseltä, kuin että on mukana uuden sukupolven kasvattamisessa. Voi lapsetonkin kasvattaa uutta sukupolvea, mutta ei viedä omia geenejään eteenpäin. Itse en tahdo olla suosimassa vain muiden geenejä, mutta omien ohessa välitän sentään myös toisten lapsista.

Ei ne sinussa olevat geenit ole mitenkään "sinun" ja ihmiset on muutenkin geneettisesti 99,9% samanlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli hieman epäselvyyttä lasten hankinnassa myös. Olin aina ajatellut, etten halua lapsia. Sitten tajusin, että kuvittelin itseni kuitenkin isoäidiksi, kun ajattelin vanhuuttani. Tämä aiheutti vähän hämmennystä, kunnes tajusin, ettei olisi mitään taetta sille, saisivatko mahdolliset lapseni kuitenkaan koskaan itse lapsia. Tulin siihen tulokseen, että voin olla hyvä isotäti mahdollisesti jos sisareni saavat lapsen lapsia tai menen vapaaehtoiseksi johonkin isoäiti-palveluun, jos elän vanhaksi ja tunnen vielä samoin. 

Pohdin samaa kuin tämä kirjoittaja ja aloittaja. Yhteiskunnassa ei ole juuri muuta mallia vanhalle naiselle, muuta kuin mummo tai surkea, yksinäinen vanhapiika. Kyllähän sitä mielummin silloin näkee itsensä sosiaalisena mummona.

Olen 30-vuotias ja parisuhteessa. Lapsena ajattelin itseni isona äidiksi, koska se oli ainoa asia mitä osasin kuvitella aikuisen naisen elämäksi. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen etäisemmältä se tuntuu. Nyt lähinnä odottelen jos joku vaivakuume iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Katsoo sitten. Tiedän myös etten välttämättä pysty saamaan biologista lasta, että sekin seikka on hyvin epävarma.

Olisin varmaan ihan ok vanhempi ja varmaan rakastasin lasta enkä katuisi. Mutta en kadu huonoja parisuhteita, epäonnistumisia tai muutakaan elämässä, kaikki on tuonut minut tähän pisteeseen ja tehnyt elämästäni minun elämääni. Minusta muiden on turha sanoa toisen puolesta tästä asiasta yhtään mitään.

Vanhemman rouvan ajatus. On vähän surullista, että nykyisin pitää oikein aktiivisesti miettiä, että haluaako lapsia vai ei. Ennen vanhaan lapset oli luonnollinen asia, ei siinä hirveän syvällisesti mietitty kaikilta mahdollisilta näkökannoilta, että miksi haluan ja miksi en, ja kannattaako vaiko ei.

En tuomitse, vaan suren sitä, että nykynaisilla on iso stressiä aiheuttava mietintä. Vie varmasti energiaa ja voimavaroja, sen sijaan että eläisi vain.

Tsemppiä kaikille mietintöihin <3 Itse sanoisin, et lapset on parasta muutenkin ihanassa elämässäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.

Ilmeisesti olet mies tai et ole ollut raskaana. Raskaus on nimensä veroinen tila, fyysisesti erittäin rankka kokemus. Vain valehtelija väittää pitävänsä raskaana olemisesta. Raskaana on koko ajan huono olo, oksettaa, särkee, monenlaisia kipuja, liikunnan harrastaminen voi olla mahdotonta. Ei tuota tilaa valitse kukaan vapaaehtoisesti, jos voisi saada muulla tavoin lapsia.

No nyt on taas aikamoista tuubaa.

Tottakai raskauteen, varsinkin loppuraskauteen liittyy usein myös jotain vaivoja, mutta jotenkin ankeaa, että sekä raskautta että lapsia varsinkin tällä palstalla katsotaan aina vain negatiivisten asioiden kautta.

Ensinnäkin raskaus on täysin ainutkertaista aikaa elämässä. Se on jotain aivan uutta ja ihmeellistä, joka monille naisille on mahdollisuus päästä aivan uudella tavalla kontaktiin oman kehonsa kanssa, ja nähdä ja kokea sen ihmeellinen voima. Ja miten siistiä onkaan alkaa tutustua tulevaan lapseen jo silloin kun hän on vielä vatsassa. Koska lasten temperamentit usein näkyvät jo raskausaikana, samoin tietyt mieltymykset.

Kasvavaa vatsaa on aivan ihmeellistä seurata ja ihailla. Ja se synnytys: onhan se aivan järisyttävä kokemus, tottakai asiat voi mennä myös pieleen, mutta yli 80% synnytyksistä etenee aivan normaalisti, ja kun näin on, on  synnyttäjällä itsellään paljon mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millainen kokemus on.

Sitten nämä "tahdonko lapsen/tahdonko vauvan" - pohdiskelut... Eihän kysymys tavallaan edes ole siitä. Kysymys on siitä, tahdotko perheen? Tahdotko elämääsi uuden ihmisen, joka on sinulle läheisempi kuin kukaan on koskaan ollut, tahdotko tämän ihmisen lähtökohtaisesti kulkemaan kanssasi läpi loppuelämäsi? Haluatko nähdä ja kokea kaiken lapseen liittyvän kasvun ja kehityksen vauvasta aikuiseksi ja aina siitäkin eteenpäin? Tahdotko ottaa vastaan sen, mitä elämä antaa, koska lapsen kohdalla et voi sitä valita? 

Lapsen saaminen on seikkailun alku, joka kouluttaa ja opettaa ihmistä ( jos siihen suostuu) enemmän kuin mikään muu.

Minä olen nyt 33-vuotias ja vasta tänä vuonna tajusin, että haluankin lapsia tai ainakin lapsen. Aiemmin jo pelkkä ajatus lapsen saamisesta tuntui painajaismaiselta. Ajattelin pitkään, etten missään nimessä halua lapsia, ja viime vasta vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä se ei olisikaan maailmanloppu.

On monta syytä siihen, miksi olen tullut toisiin ajatuksiin. Valmistumisen jälkeen olen joutunut matkustamaan kaupungista toiseen sijaisuuksien takia. Raskaaksi tuleminen ilman vakituista työpaikkaa oli pelottava ajatus, sillä mieheni on ollut jo pitkään työttömänä. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta vaikka lapsista tykkäänkin. Lapsiperhearki pelottaa jo ajatuksena, sillä meillä ei ole täällä pääkaupunkiseudulla mitään turvaverkkoja. Olen ajatellut, ettei elämäntilannteeni salli perheen perustamista, ja siksi en ole edes harkinnut asiaa.

Sain keväällä viimeinkin viran, joten tulevaisuus tuntuu turvatulta. Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä n. 9 vuotta, ja parisuhde on onnellinen ja tasapainoinen. Vasta viime aikoina olen alkanut ajatella, mitä elämältäni haluan. Haluanko jatkaa samalla tavalla seuraavat 30 vuotta? Haluanko todella, että vielä 20 vuoden jälkeenkin elämäni tärkein sisältö on työ?

Ajattelen, että lapsen saaminen ja perheen perustaminen lopulta pakottaa minut pois tästä elämäntilanteesta, jossa en uskalla tehdä mitään isoja ratkaisuja, koska olen aivan liian mukavuudenhaluinen. Uskon, että lapsen saaminen toisi elämääni aivan uudenlaista sisältöä. Myös parisuhteemme on siihen kypsä. Rakastan miestäni ja haluan hänen kanssaan lapsen, jota voimme rakastaa yhdessä. Tätä muutosta on vaikea selittää, mutta olen kypsynyt ajatukseen todella hitaasti, ja samoin myös mieheni.