Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia, vaikka on jo ikää.
Olen 29 nainen ja vieläkään minulle ei ole mitään hajua haluanko lapia vai en. Minulle on aina ollut vähän välinpitämätön tunne lasten hankintaa kohtaan. Nuorempana en ajatellut asiaa, koska uskoin asian selkiintyvän sitten myöhemmin. Ajattelin, että jossain vaiheessa iskee jäätävä vauvakuume tai jokin varma tunne siitä, etten halua lapsia.
Tiedän kuitenkin, etten tule hankkimaan lapsia, jos en ole täysin varma haluavani niitä. Todellakin jokin ns. palava halu on iskettävä. Erosimme myös vuosi sitten miesystävän kanssa, koska hän halusi varmuuden sille, että haluan lapsia, enkä osannut vastata. Onneksi toi asian esille.
Olen usein yrittänyt selvittää, mitä oikein ajattelen tästä asiasta, mutten saa selvyyttä. Toisaalta pidän hirveästi lapsista ja omat lapset olisivat varmasti ihania, toisaalta varmasti pärjäisin ilmankin. Myös ajatus raskaana olemisesta kauhistuttaa älyttömästi, enkä haluaisi myöskään alkaa etsimään miesystävää sillä ajatuksella, että lapsia on saatava. Hieman pohdintojen taustalla on myös sellainen pelko, että entäs jos joskus kaduttaa, etten hankkinut lapsia.
Onko muita, jotka eivät oikeasti vain osaa päättää haluavatko lapsia? Tai onko sellaisia, jotka aikaisemmin tunsivat tällä tavalla, mutta saivat myöhemmin asialle selkyyden?
Kommentit (196)
Vierailija kirjoitti:
Vaikka on jo ikää...ja tyyppi on 29v! Kuvittelin, että tässä on kyseessä tyyliin 10v vanhempi nainen. Itse olen 38v enkä tiedä haluanko lapsia. Ei kyllä ole miestäkään, joten juna taitaa mennä ohi. Eipä ole kyllä vauvakuumettakaan ilmennyt.
No , kun en oikein tiennyt, miten tämän nätisti muotoilisi. Tarkoitin, etten ole enää 20. Jos olisin 20, varmaan kaikki vastaisivat, että ei hätää, mieti sitten 5-10 vuoden päästä. Ikää on minulla kuitenkin sen verran, että kyllähän se päätös olisi hyvä tehdä johonkin suuntaan.
Olen huomannut, että usein minun ikäiseni jo hyvin vahvasti tietävät haluavatko lapsia. Mietinkin siis, että olenko outo, kun en tosiaan tiedä. On mukava huomata, etten ole ainoa maailmassa, joka ei osaa päättää.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen näkökulma unohdetaan näissä aina ottaa huomioon niin kuin se ei liittyisi asiaan. Maailma on menossa kovaa vauhtia todella huonoon suuntaan. Pulaa on kaikesta muusta paitsi ihmisistä. Hyvinvointivaltio rapistuu kun ihmisiä on liikaa. Ne jotka töitä ylipäätään saavat joutuvat tekemään sitä niska limassa stressistä itkien.
Niin, mietipä jos sinuakaan ei olisi synnytetty! Maailma on aina ollut jonkun mielestä liian paha paikka hankkia lapsia.
No, jos häntä ei olisi synnytetty, niin eihän hän siitä mitenkään kärsisi?
-Ohi.
Odotus- ja vauvavaihe voi hyvinkin tuntua epäkiinnostavalta ennen lapsia. Itse en mitenkään hullaantunut raskauksista, ja minulla on kolme lasta. Vauvakuumettakaan en ole koskaan potenut.
Tiesin vain että haluan perheen, ja kun sen aika tuli, yhtäkkiä raskaus tuntui omalta jutulta. Muistan ekan positiivisen raskaustestin tunteen että "nyt, nyt tämä tapahtuu meille".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Kyse ei ole hallinnan menetyksen pelosta. Kyse on suurimmaksi osaksi kivun pelosta.
Tämä on naurettava ja pinnalline syy, mutta myös kehon muuttuminen pelottaa. Olen ollut lapsena ja nuorena pullea, mutta kovan vuosia kestävän työn tuloksena olen nyt todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja vihdoin tyytyväinen itseeni. Tiedän, ettei raskauden jälkeen useinkaan kehoa enää saa takaisin samaan kuntoon, eikä sen pitäisi olla iso juttu, koska on suurimmaksi osaksi kosmeettista. Se kuitenkin vaivaa minua.
Suurimmaksi osaksi kuitenkin koko raskaus -ja synnytysprosessi on vain pelottava kaikkine kipuineen ja vaaroineen.
Pelko ei muulla tavalla haittaa elämääni ja varmaan pääsisin siitä yli, jos varmaksi tietäisin haluavani lapsia.
-Ap
Mutta tuo, että sä pelkäät kipua, vaikka oot käynyt läpi noinkin ison kehonmuutoksen (joka taatusti on vaatinut kipua), kertoo että sä et ehkä ole vielä vaan valmis vanhemmuuteen. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin.
Se vaati paljon treenamista, joka toki voi olla kivuliasta, mutta josta minä nautin. Suhtatumiseni raskauden aiheuttamaan kipuun on erilainen. En usko, että raskauden kipuja voi rinnastaa tekemiini juoksulenkkeihin ja salitreeneihin.
-Ap
Raskauden ja synnytyksen kipu on luonnollista. Raskauden kiputuntoja oppii kuulostelemaan, hakee sopivat nukkuma-asennot ja huomaa millainen liikkuminen tekee hyvää.
Synnytyksessä kipu on eteenpäin vievää tuntemusta. Siitä selviää kyllä, ja onhan lievitystä olemassa.
En vertaisi näistä kumpaakaan treenikipuun. Se voi olla jopa keljumpaa! Treenivammoista puhumattakaan.
Erona toki se, että minä nautin treenauksesta, eikä se ole koskaan ollut erityisen kivualiasta. Raskaudessa on kivun lisäksi tosi paljon kaikkea, joka pelottaa. En pysty ajattelemaan niin, että no onhan muitakin kivuliaita asioita. Ei pelkoa oikein pysty ajattelemaan järjellä. Varsinkin kun koen, että tämä pelko on ihan aiheellinen.
-Ap
Minä ehdottomasti halusin lapsia 13-30v, mutta silloin syystä ja toisesta ei vielä ollut aika. Aluksi olin lapsi itsekin ja sitten ei sopivaa miestä missään vaiheessa. 30v kuoppasin toiveen, koska en halunnut olla geriatrinen äiti.
No 35 tapasin miehen, joka halusi ehdottomasti lapsia ja hänen myötävaikutuksesta päätimme yrittää ja lapsemme on nyt 3v.
Olemme päättäneet, että yhteen jää, koska molemmista tämä on aika raskasta. Töiden jälkeen lapsi vaatii 100% huomion. On 50% mahdollisuus siihen, että vessaan pääsee ilman seuraa. Useimpina päivinä jää alle puoleen tuntiin ns oma aika, koska lapsi on enemmän minun perään. Hoitajia emme voi käyttää, koska hän huutaa suoraa huutoa sen ajan kun olemme poissa. Päiväkodissa tämä vaihe kesti kuukauden, nyt jää sinne mielellään. Keneltäkään tutulta ei voi samaa pyytää..
Avioelämää ei ole enää ollenkaan, koska minä nukahdan lapsen nukutuksen yhteydessä (vie n. 1,5h iltaisin) ja emme ole siis oikeastaan koskaan hereillä yhtäaikaa lapsen nukkuessa.
Elämä on täynnä lasten kirjoja, palapelejä, leluja, värikynät, sängyllä pomppimista ja satunnaisesti AV:ta lapsen katsoessa piirrettyjä. Lasta ei vuoteen ole oikein voinut viedä mihinkään, koska korona, eikä mies varsinkaan halua nyt käydä missään. Mies valittaa, kuinka käy sääliksi lapsen ikävä, jos käyn joskus jossain. Yritän sen siis minimoida.
Lopputulos on, että apsi on rakas, mutta en pidä elämästäni. Ajattelin, ettei lapsen tarvitse muuttaa mitään, koska lapsenkin kanssa voi tehdä kaikkea mistä pidän, syödä hyvin ja matkustella.. no ei voi. Ruuanlaittokin on hankalaa ja vaarallista jalkatakiaisen kanssa, joten lähinnä mikroruuilla mennään. Edes kirjoja ei viitsi lukea, kun 5min omaa ilman keskeytystä ei tapahdu edes joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesin jo lapsena, etten tule koskaan haluamaan lapsia. Samaa mieltä olen edelleen. En ole koskaan tuntenut, että olisi yhtäkään syytä, miksi haluaisin lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuja mietteitä. Ajattelin parikymppisenä että kyllä se tunne sitten tulee myöhemmin automaattisesti että kyllä sitä joko haluaa tai ei halua lapsia mutta eipä sitä tunnetta vaan tullut. Mulla oli vielä sellainen pakkomielle että jos lapsia teen niin en halua olla kovin vanha äiti vaan halusin että lapset olisi kolmekymppisenä tehty. Tämä lisäsi merkittävästi ahdistusta ja paineita asiasta. Mies taas oli varma että haluaa lapsia. Päätettiin sitten jättää ehkäisy juuri kun täytin 27v ja tulinkin heti raskaaksi. Lapset on nyt teinejä mutta omalla kohdallani en usko että olisin katunut sitäkään että olisin jättänyt lapset tekemättä, kyllähän elämä olisi todella paljon helpompaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama tilanne... oon pari vuotta vanhempi. Sun iässä olin varma etten halua lapsia. Nyt olen hieman alkanut haluamaan, mutta en palavasti. Pelkään samaa, että jos en tee lapsia katuisin. Ei ole miestäkään. En tiedä haluaisinko edes miestä.
No, ei sun tartte sitä miettiä. Tulee, jos tulee.
Mieti sitten, kun ensin uskallat tutustua mieheen.
Pelkäät ja ennakoit kovin.
Ole utelias. Sä kuulostat kaivautuvat tällä hetkellä poteroihin. Ei siellä tule suhdetta eikä siellä tule raskaaksi.
Aapeelle ihan samat.
Pelko ohjaa noin.
Mulla oli toiveet ja oli isot pelot, kun oli epävakaa lapsuus ja traagisia tapahtumia.
Olkaa uteliaita elämälle, ettei köy niin että katkeroidutte, jos teette itseänne vastaan vain pelon takia.
Elämä on nyt.
Parisuhdemahdollisuudet on nyt.
Vauvamahdollisuudet on nyt.
Hyvää joulua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuskinpa selvenee ihan heti, ja käy kun mulle, kun täytät 40v huomaat että se on nyt tai ei koskaan, koska näin vain on. Vaikka henkinen ikä ja ulkomuoto näyttää muuta, biologia ei valitettavasti ole kehittynyt niin, että se enää olisi mahdollista ilman kalliita hoitoja. Pienelle osalle toki.
Nyt parit kalliit hoidot tuloksetta, lapseton siis ikuisesti ja täysin omasta syystä.
Vierailija kirjoitti:
Minä ehdottomasti halusin lapsia 13-30v, mutta silloin syystä ja toisesta ei vielä ollut aika. Aluksi olin lapsi itsekin ja sitten ei sopivaa miestä missään vaiheessa. 30v kuoppasin toiveen, koska en halunnut olla geriatrinen äiti.
No 35 tapasin miehen, joka halusi ehdottomasti lapsia ja hänen myötävaikutuksesta päätimme yrittää ja lapsemme on nyt 3v.
Olemme päättäneet, että yhteen jää, koska molemmista tämä on aika raskasta. Töiden jälkeen lapsi vaatii 100% huomion. On 50% mahdollisuus siihen, että vessaan pääsee ilman seuraa. Useimpina päivinä jää alle puoleen tuntiin ns oma aika, koska lapsi on enemmän minun perään. Hoitajia emme voi käyttää, koska hän huutaa suoraa huutoa sen ajan kun olemme poissa. Päiväkodissa tämä vaihe kesti kuukauden, nyt jää sinne mielellään. Keneltäkään tutulta ei voi samaa pyytää..
Avioelämää ei ole enää ollenkaan, koska minä nukahdan lapsen nukutuksen yhteydessä (vie n. 1,5h iltaisin) ja emme ole siis oikeastaan koskaan hereillä yhtäaikaa lapsen nukkuessa.
Elämä on täynnä lasten kirjoja, palapelejä, leluja, värikynät, sängyllä pomppimista ja satunnaisesti AV:ta lapsen katsoessa piirrettyjä. Lasta ei vuoteen ole oikein voinut viedä mihinkään, koska korona, eikä mies varsinkaan halua nyt käydä missään. Mies valittaa, kuinka käy sääliksi lapsen ikävä, jos käyn joskus jossain. Yritän sen siis minimoida.
Lopputulos on, että apsi on rakas, mutta en pidä elämästäni. Ajattelin, ettei lapsen tarvitse muuttaa mitään, koska lapsenkin kanssa voi tehdä kaikkea mistä pidän, syödä hyvin ja matkustella.. no ei voi. Ruuanlaittokin on hankalaa ja vaarallista jalkatakiaisen kanssa, joten lähinnä mikroruuilla mennään. Edes kirjoja ei viitsi lukea, kun 5min omaa ilman keskeytystä ei tapahdu edes joka päivä.
Nyt olette kyllä itse helvettinne rakentanut. Ronskisti lapsi vaan toisen hoitoon (MLL tai vastaava), joka osaa suhtautua huutoon. Ettekö myöskään ole opettaneet lasta yhtään omatoimiseksi ja itsenäiseksi? Ei kukaan oikeasti tarvitse 24/7 viihdearsenaalia.
Kaverini tajusi tämän kun lapsi oli 6(!), lopettivat ylihuomioimisen ja joka iltaiset monen tunnin paapomiset nukkumaan menon kanssa. Meni 2 vko huudo kanssa ja lapsi meni sen jälkeen itse maate ilman suurempia hössötyksisä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli sama tilanne 35v mutta teimme miehen kanssa yhteisen päätöksen yrittää lasta ja 37v onnistui. Se oli elämäni parhaita päätöksiä. Ajattele niin että ei sitä sitten kadu koska rakastaa niin paljon lastaan. Ja minä en ole todellakaan ollut mikään lapsia rakastava ihminen.
Olen iloinen puolestasi, mutten uskaltaisi hankkia lapsia ellen ole aivan 145 prosenttisen varma, että niitä haluan. Pelkään hieman, että kadun lasten hankkimatta jättämistä. Kuitenkin pelkään paljon enemmän, että minusta tulee katkeroitunut äiti, joka ei todella halunnutkaan äidiksi. Sellainen, joka päivät pitkät miettii, mitä kaikkea olisikaan voinut tehdä, jos ei olisi hankkinut lapsia.
-Ap
Mitä kaikkea sä oot nyt sitten tehnyt, mihin ei lapset sovi?
Olin 12 kun tiesin etten halua lapsia, nyt 30 vuotta myöhemmin minulla oli hetken omituinen vauvakuume, mutta se meni ohi. Lasten tekeminen on rohkeiden hommaa ja minä olen pelkuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 28 v eli about ikäisesi ja oikeastaan kun avasin aloituksen luulin että olet vanhempi. Iän puolesta sinulla pitäisi ainakin olla vielä aikaa, tietysti hedelmällisyys on yksilöllistä ja jotkut eivät millään meinaa onnistua vaikka olisivat hyvinkin nuoria. Omalla kohdallani minusta elämä voi mennä nyt kumpaan suuntaan tahansa. Sekä lapseton että "lapsellinen" elämä kuulostavat tällä hetkellä ihan yhtä hyviltä. Työskentelen lasten parissa joten ehkä myös tämä vaikuttaa siihen ettei ole ihmeempiä vauvakuumeiluja kun tiedän miten rankkaa lasten kanssa voi välillä olla. En myöskään halua tilanteeseen että tekisin paniikissa lapset jonkun miehen kanssa jota ei sitten isänä olo kiinnosta. Tämä oli tilanne omassa lapsuudenperheessäni joten en haluaisi toistaa samaa kaavaa.
Ei elämässä ylipäänsä kannata oikein katua mitään ellei ole tehnyt jonkun oikeasti ison mokan.
Itsekään en tiedä haluanko lapsia. En kuitenkaan varmasti tule katumaan myöskään sitä päätöstä jos en tee lapsia. Tuollaisessa asiassa katuminen on mielestäni ihan turhaa.
Kyllä sen kehon saa kuntoon, kun ei mussuta "kahden edestä" ruokaa raskauden aikana. Tämä käsitys, että raskaus tuhoaa naisen kehon täysin, on syntynyt parin viimeisen vuosikymmenen aikana, kun ihmiset ovat ylipäänsä lihoneet valtavasti ja muuttuneet laiskoiksi kännykkää tuijottaviksi möykyiksi. Katso vaikka vanhoja valokuvia 70-80 -luvuilta, niin näet miten hoikat nuoret äidit niissä työntelevät lastenvaunuja. Omassa tuttavapiirissä (koulutettuja, hyvätuloisia ihmisiä) on paljon äitejä joista tuskin huomaa, että lapsia on saatu. Toki ikä tekee tehtävänsä ja kukaan ei 50-vuotiaana näytä 30-vuotiaalta, mutta se on sitten toinen juttu. Itselläni on 2 lasta, nuorempi saatu 36-vuotiaana, ja nyt 38 v olen edelleen samassa painossa ja vaatekoossa kuin 20 v.
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Mitä sitten jos lapsettomuutta tulee katumaan? Onko kärsimyksen 0-toleranssi jotenkin tavoiteltavaa? Tai vaihtoehtoisesti: onko mahdollinen oma kärsimyksesi pahempi asia kuin mahdollinen lapsen kärsimys? Voihan jokainen sitä provosoitumatta ihan oikeasti miettiä, vaikka se kyseenalaistaakin järkeä voimakkaampaa vaistotoimintaa.
Itse halusin aiemmin lapsia, mutta enää en tiedä. Toistaiseksi ei ole minkäänlaista kiinnostusta ja myös raskaus ja synnytys ajatuksina ahdistaa kyllä todella paljon. Lisäksi äiteihin kohdistuvat erittäin suuret paineet joita myös toiset äidit aiheuttavat. Kaikesta arvostellaan ja valitetaan. Ja se kotona oleminen pitkään.. en kestäisi sitä. Kaipaan aikuista seuraa ja tykkään kuitenkin käydä töissä. Lisäksi mietin sitä myöhempää aikaa kun käyt töissä+ hoidat lapsen/lapset ja kodin.. en yksinkertaisesti tiedä jaksaisinko sitä enkä halua, että elämä on oravanpyörää ja päivät samanlaisia. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, saan mennä ja tulla miten haluan.
No sentään jotain tiedän, jos haluan lapsia niin yhden lapsen, en enempää. Mutta toivottavasti tähän asiaan tulee joskus sitten vastaus, aikaa minulla on iän puolesta vielä hyvin.
Se on AP sun oma päätös. Älä koskaan ikinä anna kenenkään toisen vaikuttaa tuohon päätökseen. Se on sinun oma päätöksesi.
Niin, mietipä jos sinuakaan ei olisi synnytetty! Maailma on aina ollut jonkun mielestä liian paha paikka hankkia lapsia.