Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia, vaikka on jo ikää.
Olen 29 nainen ja vieläkään minulle ei ole mitään hajua haluanko lapia vai en. Minulle on aina ollut vähän välinpitämätön tunne lasten hankintaa kohtaan. Nuorempana en ajatellut asiaa, koska uskoin asian selkiintyvän sitten myöhemmin. Ajattelin, että jossain vaiheessa iskee jäätävä vauvakuume tai jokin varma tunne siitä, etten halua lapsia.
Tiedän kuitenkin, etten tule hankkimaan lapsia, jos en ole täysin varma haluavani niitä. Todellakin jokin ns. palava halu on iskettävä. Erosimme myös vuosi sitten miesystävän kanssa, koska hän halusi varmuuden sille, että haluan lapsia, enkä osannut vastata. Onneksi toi asian esille.
Olen usein yrittänyt selvittää, mitä oikein ajattelen tästä asiasta, mutten saa selvyyttä. Toisaalta pidän hirveästi lapsista ja omat lapset olisivat varmasti ihania, toisaalta varmasti pärjäisin ilmankin. Myös ajatus raskaana olemisesta kauhistuttaa älyttömästi, enkä haluaisi myöskään alkaa etsimään miesystävää sillä ajatuksella, että lapsia on saatava. Hieman pohdintojen taustalla on myös sellainen pelko, että entäs jos joskus kaduttaa, etten hankkinut lapsia.
Onko muita, jotka eivät oikeasti vain osaa päättää haluavatko lapsia? Tai onko sellaisia, jotka aikaisemmin tunsivat tällä tavalla, mutta saivat myöhemmin asialle selkyyden?
Kommentit (196)
Itse miettisin tarkkaan mitä itse haluan. Mietityttääkö asia, koska joku läheisistä painostaa siihen suuntaan tai onko pään sisällä joku ajatus, että se lapsi kuuluu hankkia. Raskausaikana on mahdollista saada henkistä tukea pelkoihin yms. Itselläni on monta lasta, vaikka raskausajat on olleet elämäni surkeinta aikaa. Vauvavuodet taas parhautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sinkku ja puoliso pitäisi löytää ensin, jos haluaa lapsille isän ja äidin. En tee asialle mitään. Haluasin kasvattaa lapsen ja opettaa asioita, mutta en halua olla raskaana. En halua luopua työelämästä. Liian vaikea yhtälö. Jos mies kävelee vastaan ja haluaa lapsia, saatan hankkia niitä, mutta luulen, että elän lapsettomana. Tuntuu toisaalta hölmöltä pitää sitä vaihtoehtoa auki, koska jos vain päättäisin olla hankkimatta lapsia, voisin elää paljon täydempää ja vapaampaa elämää jo nyt.
Pakko myös kommentoida, sillä minulla oli samanlaisia ajatuksia kuin aloittajalla samanikäisenä. Se oli niin ahdistavaa ja joka päivä vain tuli mietittyä, että kello käy (vaikka eihän tuon ikäisenä nyt vielä kova kiire ole). Jossain vaiheessa kuitenkin tuli ajatus, että ehkä kaduttaisi enemmän jäädä ilman lasta kuin lapsen saaminen. Nyt minulla on viisikuinen vauva ja 2-vuotias taapero, ja vaikka välillä on tosi rankkaa, niin kyllähän nämä nyt ovat kaikkein parasta! En voisi kuvitella mitään rakkaampaa tai arvokkaampaa.
Raskausaika oli rankkaa, mutta loppujen lopuksi 9 kk on aika nopeasti ohi. Synnytyskin oli tietysti hyvin kivuliasta, mutta minulla ainakin molemmat myös tosi voimaannuttavia kokemuksia.
Olen 37, eikä mitään tietoa, haluanko lapsia vai en. Enemmän varmaan en halua, mutta saattaisin ehkä pitää lapsen, jos tulisin raskaaksi. Paitsi en haluaisi yksin siihen urakkaan ruveta, eikä tässä muuta parisuhdetta ole kuin nykyinen vuosien on/off-veivaus. En usko, että niin paljon kuitenkaan haluaisin lasta, että mitenkään tietoisesti yrittämällä rupeaisin yrittämään. Ehkä iskee joku viime hetken kriisi nelikymppisenä, ei sitä koskaan tiedä, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että ihan hyvin voisin elää ilmankin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Ei. Vaan tee lapset ainoastaan, jos olet täysin varma niitä haluavasi. Jos myöhemmin sinulle selviää, että olisitkin halunnut lapsia, niin "kärsit" asiasta itse. Jos lapsen saatuasi tajuat, ettet halua lapsia, niin asia on paljon mutkikkaampi ja myös lapsi kärsii.
Paitsi tässäkin ketjussa jo muutama kertonut, että oli epävarma lapsien hankkimisesta ja kuitenkin sen lapsien hankkiminen kannatti loppupelistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä päätin vasta 35-vuotiaana että ehkä haluaisinkin lapsia. Sain esikoisen ollessani 40 ja kuopuksen 42-vuotiaana.
Olisin ollut surkea mutsi nuorempana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Ei. Vaan tee lapset ainoastaan, jos olet täysin varma niitä haluavasi. Jos myöhemmin sinulle selviää, että olisitkin halunnut lapsia, niin "kärsit" asiasta itse. Jos lapsen saatuasi tajuat, ettet halua lapsia, niin asia on paljon mutkikkaampi ja myös lapsi kärsii.
Paitsi tässäkin ketjussa jo muutama kertonut, että oli epävarma lapsien hankkimisesta ja kuitenkin sen lapsien hankkiminen kannatti loppupelistä.
Harva kuitenkaan kirjoittaa julkisesti, että katuu lapsiensa hankintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Ei. Vaan tee lapset ainoastaan, jos olet täysin varma niitä haluavasi. Jos myöhemmin sinulle selviää, että olisitkin halunnut lapsia, niin "kärsit" asiasta itse. Jos lapsen saatuasi tajuat, ettet halua lapsia, niin asia on paljon mutkikkaampi ja myös lapsi kärsii.
Paitsi tässäkin ketjussa jo muutama kertonut, että oli epävarma lapsien hankkimisesta ja kuitenkin sen lapsien hankkiminen kannatti loppupelistä.
Harva kuitenkaan kirjoittaa julkisesti, että katuu lapsiensa hankintaa.
Minun äitini sanoi minulle, että katui. Olisi kuulemma voinut olla ammattitanssija jne. Vaikutti hieman minun itsetuntoon nämä toteamukset. Ei sillä, että AP olisi tällainen äiti. Tämän kokemuksen perusteella hankin lapsia, vain jos olen aivan varma niitä haluavani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Ei. Vaan tee lapset ainoastaan, jos olet täysin varma niitä haluavasi. Jos myöhemmin sinulle selviää, että olisitkin halunnut lapsia, niin "kärsit" asiasta itse. Jos lapsen saatuasi tajuat, ettet halua lapsia, niin asia on paljon mutkikkaampi ja myös lapsi kärsii.
Paitsi tässäkin ketjussa jo muutama kertonut, että oli epävarma lapsien hankkimisesta ja kuitenkin sen lapsien hankkiminen kannatti loppupelistä.
Harva kuitenkaan kirjoittaa julkisesti, että katuu lapsiensa hankintaa.
Eli epäilet noita aiempia kirjoittajia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Ei. Vaan tee lapset ainoastaan, jos olet täysin varma niitä haluavasi. Jos myöhemmin sinulle selviää, että olisitkin halunnut lapsia, niin "kärsit" asiasta itse. Jos lapsen saatuasi tajuat, ettet halua lapsia, niin asia on paljon mutkikkaampi ja myös lapsi kärsii.
Paitsi tässäkin ketjussa jo muutama kertonut, että oli epävarma lapsien hankkimisesta ja kuitenkin sen lapsien hankkiminen kannatti loppupelistä.
Harva kuitenkaan kirjoittaa julkisesti, että katuu lapsiensa hankintaa.
Eli epäilet noita aiempia kirjoittajia?
Ei, vaan en usko, että sellainen, joka oikeasti katuu lastensa hankintaa tulee sitä tänne sanomaan. Eli he varmastikaan eivät kadu lasten hankintaa, mutta olemassa on myös paljon niitä, jotka katuvat. Haluaako siis ottaa sitä riskiä, että on näiden katuvien joukossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on jo ikää ja jahkailet sitä, kannattaako lapsia hankkia, niin oma neuvoni on, että hanki. Harva katuu loppupelistä lapsen tekemistä ja ne vaikeat alkuvuodet ovat pienempi paha kuin se, että et tee lapsia ollenkaan ja asia jää vaivaamaan loppuelämäksi.
Jätä lapset tekemättä ainoastaan silloin, kun olet täysin varma siitä, että et niitä halua.
Ei. Vaan tee lapset ainoastaan, jos olet täysin varma niitä haluavasi. Jos myöhemmin sinulle selviää, että olisitkin halunnut lapsia, niin "kärsit" asiasta itse. Jos lapsen saatuasi tajuat, ettet halua lapsia, niin asia on paljon mutkikkaampi ja myös lapsi kärsii.
Paitsi tässäkin ketjussa jo muutama kertonut, että oli epävarma lapsien hankkimisesta ja kuitenkin sen lapsien hankkiminen kannatti loppupelistä.
Harva kuitenkaan kirjoittaa julkisesti, että katuu lapsiensa hankintaa.
Eli epäilet noita aiempia kirjoittajia?
Ei, vaan en usko, että sellainen, joka oikeasti katuu lastensa hankintaa tulee sitä tänne sanomaan. Eli he varmastikaan eivät kadu lasten hankintaa, mutta olemassa on myös paljon niitä, jotka katuvat. Haluaako siis ottaa sitä riskiä, että on näiden katuvien joukossa?
Ja riskiä että lapsi tulee katumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
33-v mittarissa ja en tiedä kantaani lapsen saantiin. Nuorempana olin varma, että haluan lapsia, myöhemmin on alkanut arveluttaa. Elämä on myös kohdellut kaltoin, enkä tiedä riittääkö resurssini lapseen. Oman jaksamisen kannalta lapsettomuus olisi varmaan fiksu päätös, mutta kuitenkin mietityttää, jääkö elämästäni puuttumaan jotain olennaista ilman omaa lasta.
Mulla sama paitsi että varsinkin nuorempana kallistuin "ei hankita"-puolelle kunnes tapasin miehen, jonka jälkeen fiilis on luokkaa "ehkä" mutta vain sen oikean ihmisen kanssa. Mutta nyt oon ollu sinkkuna muutaman vuoden ja siis edelleen on vähän en tiedä-fiilis.
Nuorempana en edes tiennyt mikä lastenhankinnassa oli se asia/tunne, mitä muut kaipasivat. En kyllä leikkinyt lapsena nukeillakaan. Luulen että sillä ettei minulla ollut pikkusisaruksia vaan pelkkiä isoveljiä, saattoi olla vaikutusta. Jne.
En aio hankkia lapsia yksin enkä väärän kumppanin kanssa. Haluan lasteni olevan onnellisia, jos sellaisia tulee. Luotan siihen että se mikä on tarkoitettu tapahtuu ja jos niin on tarkoitettu saan lapsia tai jos minun on parempi olla ilman niin sittenen ehkä saa. En osaa sanoa katuisinko lapsettomuutta, ehkä hieman.
Päivä kerrallaan. En aio stressata lapsettomuutta tai sitä miltä se tuntuisi.
T.31v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen näkökulma unohdetaan näissä aina ottaa huomioon niin kuin se ei liittyisi asiaan. Maailma on menossa kovaa vauhtia todella huonoon suuntaan. Pulaa on kaikesta muusta paitsi ihmisistä. Hyvinvointivaltio rapistuu kun ihmisiä on liikaa. Ne jotka töitä ylipäätään saavat joutuvat tekemään sitä niska limassa stressistä itkien.
Erosin pari vuotta sitten koko aikuisiän kestäneestä liitosta, jossa halusin välillä lapsen koska rakastin miestäni. Mies aina sanoit että ei vielä ja lopulta jäi kiinni pettämisestä ja oli tehnyt sitä koko suhteen ajan. Eron hetkellä olin maailman helpottunein ettei lapsia tullut. Tällä hetkellä en uskalla hankkia lasta koska pelkään että lapsen kasvatus epäonnistuu syystä tai toisesta esim. uudesta pettäjä miehestä. Vastuu kasvatuksesta pelottaa juuri siksi että olen tosi vastuuntuntoinen, pelkkä oman arjen pyöritys tuntuu välillä stressaavalta ja olenhan sentään sinkku, olisin varmasti kauhea äiti stressaantuneena ja kärttyisenä. Synnytys ja raskaus ei ole pelottanut enää 10 vuoteen.
Pitäisi ensiksi päästä edes treffeille ennen kuin voi miettiä lasten hankkimista. Vähän alkaa huolestuttaa, kun ikääkin on jo 30 vuotta.
Pitäisi ensiksi päästä edes treffeille ennen kuin voi miettiä lasten hankkimista. Vähän alkaa huolestuttaa, kun ikääkin on jo 30 vuotta.
Vaikka on jo ikää...ja tyyppi on 29v! Kuvittelin, että tässä on kyseessä tyyliin 10v vanhempi nainen. Itse olen 38v enkä tiedä haluanko lapsia. Ei kyllä ole miestäkään, joten juna taitaa mennä ohi. Eipä ole kyllä vauvakuumettakaan ilmennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi raskaana olo kauhistuttaa? Onko kyse hallinnan menetyksen pelosta? Sitä tunnetta voi työstää - ei siksi, että sinun pitäisi haluta lapsia, mutta tuollainen pelko voi haitata elämää muutenkin, johtaa herkemmin esim. loppuunpalamiseen.
Kyse ei ole hallinnan menetyksen pelosta. Kyse on suurimmaksi osaksi kivun pelosta.
Tämä on naurettava ja pinnalline syy, mutta myös kehon muuttuminen pelottaa. Olen ollut lapsena ja nuorena pullea, mutta kovan vuosia kestävän työn tuloksena olen nyt todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja vihdoin tyytyväinen itseeni. Tiedän, ettei raskauden jälkeen useinkaan kehoa enää saa takaisin samaan kuntoon, eikä sen pitäisi olla iso juttu, koska on suurimmaksi osaksi kosmeettista. Se kuitenkin vaivaa minua.
Suurimmaksi osaksi kuitenkin koko raskaus -ja synnytysprosessi on vain pelottava kaikkine kipuineen ja vaaroineen.
Pelko ei muulla tavalla haittaa elämääni ja varmaan pääsisin siitä yli, jos varmaksi tietäisin haluavani lapsia.
-Ap
Mutta tuo, että sä pelkäät kipua, vaikka oot käynyt läpi noinkin ison kehonmuutoksen (joka taatusti on vaatinut kipua), kertoo että sä et ehkä ole vielä vaan valmis vanhemmuuteen. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin.
Se vaati paljon treenamista, joka toki voi olla kivuliasta, mutta josta minä nautin. Suhtatumiseni raskauden aiheuttamaan kipuun on erilainen. En usko, että raskauden kipuja voi rinnastaa tekemiini juoksulenkkeihin ja salitreeneihin.
-Ap
Raskauden ja synnytyksen kipu on luonnollista. Raskauden kiputuntoja oppii kuulostelemaan, hakee sopivat nukkuma-asennot ja huomaa millainen liikkuminen tekee hyvää.
Synnytyksessä kipu on eteenpäin vievää tuntemusta. Siitä selviää kyllä, ja onhan lievitystä olemassa.
En vertaisi näistä kumpaakaan treenikipuun. Se voi olla jopa keljumpaa! Treenivammoista puhumattakaan.
Niin, olen varmasti ollut onnekas, myönnän sen. Ensimmäisessä raskaudessani lonkkiani särki muutaman päivän. Toisessa raskaudessa voin pari viikkoa lievästi pahoin. Myöskään yksikään tutuistani ei ole kohdannut rankkoja vaivoja... mutta toki tiedän, että niitä voi tulla. Sinulla oli ilmeisesti pahat? Se on ikävä kuulla :/ Ajatteletko, että mieluummin olisit ollut ilman lapsia kuin kokenut ne haitat?