Miksi ihmisestä tulee alisuorittaja?

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 09:42"]

...ja kun tilillä on muutama euro eikä mitään enää omista, niin huippusuoritukseksiko kutsuisit?

Ei kaikki ole aina kiinni itsestä. Nyt on vaikea työtilanne, valkokaulusporukkaa on jonossa tuhatmäärin. Työlliset ovat käytännössä aina etuasemassa ja toimialakokemus ratkaisee suurimmaksi osaksi (eli kivat näille alanvaihdoksesta saarnaaville). Ikäsikään ei liene ainakaan etu.

Et sinä varsinaisesti ole alisuoriutuja meriiteistäsi päätellen, vaikka ilmeisesti pärjäät taloudellisesti todennäköisesti huonommin kuin lähes kaikki palstalla esiintyneet, joskin työlliset alisuoriutujat.

Työkkärissä (oletko kirjoilla?) tosin saat varmastikin alisuoriutujan kohtelua ja vikaa työttömyyteesi aletaan todennäköisesti etsimään. Yleensä ainakin toimenpiteet (palkaton työ eri muodoissaan) löytyy, vaikka vikaa ei löytyiskään.

Otan osaa.

Niinpä. Suurin osa ei saa DIn papereita saati keskijohdon työtä edes päiväksi.

#28.

Eipä silti, että tuosta lohtua olisi, kun paljon vähäisemmälläkin osaamisella ja kokemuksella porukkaa on vakinaisen palkanmaksun piirissä.

Sanopa se! Itse olin fiksu lapsi ja lahjakas esimerkiksi taiteissa. Todistukseni olivat kuitenkin keskinkertaisia, ja yliopistossa roikuin säädyttömän monta vuotta. Olin aluksi lahjakas opiskelija, loppuvaiheissa keskinkertainen. Olen periaatteessa kärsivällinen, mutta minulla on heikko järjestelykyky ja en osaa käsitellä isoja kokonaisuuksia kovinkaan hyvin.

Nyt olen maisteri, huonosti palkatussa työssä, josta en juurikaan nauti. Harrastukset ovat jääneet, samoin monet muut asiat, joissa olin hyvä. Olen kärsinyt masennuksesta, viime vuosina en onneksi enää. Olen huomannut, että minulla masennusta aiheuttaa tunne siitä, etten hallitse elämääni. Ehkä en edes yritä hallita sitä, koska on helpompaa antaa asioiden tapahtua ja roikkua mukana.

Pelkäänkö liikaa epäonnistumisia? Luultavasti. Osasinko joitain asioita "liian helposti", enkä osannutkaan parantaa osaamistani? Olenko vain laiska? En tiedä. Ja ennen kaikkea: teenkö vielä joskus niitä asioita, jotka minua todella kiinnostaisivat? Ainakin suunnittelen niitä. Toivon, että ne eivät jäisi suunnittelun asteelle, vaan että löytäisin riittävää sitkeyttä ja rohkeutta niiden toteuttamiseen.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2014 klo 21:59"]

Epäonnistumisen pelko ja stressisietokyky voi olla heikko. Minulla erittäin rankkoja kokemuksia elämässä läpi elämän ja ne ovat vaikuttaneet huomattavasti miten suoriudun elämässä. Olen kyllä pystynyt opiskelemaan 2 tutkintoa, mutta en pääse työelämässä koulutusta vastaaviin työtehtäviin. Suurin este tälle olen minä itse.[/quote]

Olisin itse voinut kirjoittaa tämän tekstin! Tutkintoja kaksi mutta alan työkokemusta ei ole, hanttihommissa vaan. Opiskelen jatkuvasti lisää mutta puolitehoilla, "mitä hyötyä tästäkään?" -asenteella. Lapsuus oli rankka ja varhaisaikuisuus masennuksen värittämä. Stressiä en oikein kestä ollenkaan, väsyn helposti ja oireilen fyysisesti. Yritä tässä nyt sitten olla supersuoriutuja O.o

Omalla kohdallani sanoisin että lapsuus ja sen traumoista seurannut masennus kriittisinä opiskeluvuosina määrittivät tämän alisuoriutujan osan. Nyt asiat ovat suht hyvin muutoin, mutta miten päästä oman alan työelämään kiinni?

Mä oon ADD. Vedän täysillä asiat joista innostun ja kiinnostun, olen ihan pro. Mutta kun lopahtaa niin homma jää siihen ja pysyy. Epäkiinnostavat asiat vedän ihan riman ali tai yleensä kuitenkin tunnollisesti. Olen polttanut itseni piippuun harrastusten, liikunnan ja työn parissa monta kertaa. Nykyään varon kiinnostumasta asioista. Mulla on myös taipumus ylikeskittyä, kiinnostus on todellakin pois sitten kaikesta muusta.

Musta sen takia, että muhun on kasvatuksessa iskostettu se että mikään ei riitä, aina pitää olla parempi ja siltikään ei kelpaa.. säälittävää että sisäistin sen aivan täydellisesti. Nykyään stressaan älyttömästi töitä jotka on "vaikeita", johtuen varmaan siitä että en usko että pärjään tai olen tarpeeksi älykäs, ja kuitenkin haluaisin hoitaa hommat täydellisesti. Lopputulos: työ jossa on matala palkka, ei ole haastavaa joten ei tarvitse stressata, mutta vähän liiankin tylsää älyllisesti katsottuna.

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 10:41"]

Mä oon ADD. Vedän täysillä asiat joista innostun ja kiinnostun, olen ihan pro. Mutta kun lopahtaa niin homma jää siihen ja pysyy. Epäkiinnostavat asiat vedän ihan riman ali tai yleensä kuitenkin tunnollisesti. Olen polttanut itseni piippuun harrastusten, liikunnan ja työn parissa monta kertaa. Nykyään varon kiinnostumasta asioista. Mulla on myös taipumus ylikeskittyä, kiinnostus on todellakin pois sitten kaikesta muusta.

[/quote]

Löydän tästä paljon itseäni. Onko tämä mielestäsi tyypillisesti ADD/ADHD -käyttäytymistä, vai voiko itselläsi johtua myös jostain muista tekijöistä?

Itselläni ei ole dg:ta, mutta olen kyllä kohderyhmää niin omasta kuin tuttujenikin mielestä, joten aina välillä pohdin, olisiko dg:n hakemisruljanssista ja joskus ehkä sen seurauksena saatavasta lääkityksest apua nimenoaan tämäntyyppisiin ongelmiin.

Itse olen enemmänki ADHD

Mä olen ainakin alisuoriutuja. Mutten ymmärrä miksi mun pitäisi jotenkin suoriutua enemmän. Mun elämä on enemmänkin sellaista downshiftaamista (vaikka toi termi onkin ihan passé)

Mulla on monen asian suhteen niin, että kun turhaudun niin alan alisuoriutumaan. Esimerkiksi urheiluharrastuksessa: opin jonkun asian todella hitaasti, no en jaksa edes yrittää loppuun asti. Tarvitisin kauheasti tsemppiä ulkopuolisilta, enkä tietenkään voi aikuisena vaatia että joku tsemppais mua koko ajan tanssitunnilla :D.

Turhaudun tosi helpolla jos en heti osaa jotain. Muilla tämmöstä?

Mulle ainakin riittää ihan tavallinen elämä. On puoliso, lapsi, omistusasunto, yliopistotutkinto, uusi vauva tulossa. Ikääkin vasta alle 30. Kunhan vielä jossain vaiheessa saa töitä. En tule koskaan tienaamaan isoja rahoja, eikä puolisonikaan. Metsästämme koko ikämme aletuotteita. Ulkomaanmatkat ovat vain haaveissa. Mutta meillä on jotain mitä ei rahalla saa. Meillä on oma rakas lapsi.

Olen alisuoriutuja, en tavoittele kuuta taivaalta. Minulla ei ole hienoja harrastuksia. Ruoaksi laitan makaronilaatikkoa, enkä edes tiedä mitä avokadopasta on. En käytä facebookia, niin ei tarvitse kadehtia muiden elämää, eikä miettiä miksei omassa elämässä ole mitään sellaista millä kehuskella. Olen perustyytyväinen elämääni. Miksi pitäisi tavoitella jotain hienompaa, kun elämä on mukavaa näinkin.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2014 klo 21:58"]

Mulla taas on kunnianhimoa ja olen tosi aikaansaava - melkein loppuun saakka. Jätän aina sen viimeisen askeleen ottamatta. Tulen kipeäksi juuri kun pitäisi esitellä idea rahoittajille, menetän mielenkiintoni juuri kun olen saamaisillani jonkin ison projektin valmiiksi. Se viimeinen kappale jää aina kirjoittamatta ja viimeinen kilometri juoksematta.

Vihaan tätä itsessäni! Haluaisin menestyä! Mutta torpedoin itse aina mahdollisuuteni. Johtuuko tämäkin lapsuudesta? En ole keksinyt muutakaan selitystä. Perheessäni mikään tekemäni ei ollut koskaan tarpeeksi hyvää. Vain puhdas kymppi riitti kokeista, kymppimiinus oli huono. Kaikista käsitöistä huomautettiin niistä liian pitkistä pistoista ja pullan päällä oli liikaa sokeria. Mistään ei kehuttu, onnistumisistakin sai haukut.

Miten ihmeessä opin viemään asiat loppuun???

[/quote]

Mulla sama(hko) vaiva, tosin ei edes kandin papereita.

Ongelma on se että mitä iloa saat siitä että joku asia tulee valmiiksi? Tai olet menneisyydessä saanut?

Menestysoppaat neuvovat kouluttamaan itseä kuin koiraa: suorituksesta saa palkinnon. Me emme ole lapsuudessamme niitä palkintoja saaneet, joten halu suorittaa on kuihtunut.

Nyt kun ollaan aikuisia niin voi toki itse itseään palkita, ei tarvita vanhempia siihen hommaan :)

Opiskelin ja harrastin aivan hurjaa vauhtia monia tutkintoja ja urheilin lähes huipputasolla. Esim. kahdessa vuodessa yliopistokurssit läpi ja kolmessa väitöskirja. Välillä pidin taukoja, jolloin vain olin, esim. viimeisen opiskeluvuoden "tein gradua", vaikka tosiasiassa se kirja tuli kirjoitettua parissa viikossa. Samoin kävi väikkärin kanssa. Moni asia on tavallaan ollut liian helppoa ja laiskottelu on tullut kuvioon hyvinkin usein. Nyt työelämässä toimin ihan samoin. Harmi vain, että tässä laiskuus näkyy jo liian hyvin läpi. Pelkään, että jään kiinni. Toisaalta tiedän, että pystyisin vieläkin parempaan. Mutta en jaksa. Viime aikoina yhä vain vähemmän. Ehkä poltin itseni loppuun jo nuorena?

Mä olen lapsena ja nuorena ollut lähes kaikessa ihan hyvä ilman mitään ponnisteluja, joten en ole oppinut näkemään vaivaa haluamieni asioiden eteen. Jos en kerralla onnistu, ajattelen helposti että tämä ei sitten vain ole minua varten. Toisaalta esim harrastuksissa lyön helposti koko homman läskiksi ja naureskelen kaikille kuinka huono olen, vaikka todellisuudessa en uskalla yrittää kunnolla.

Epäonnistumisen tullessa on myös helppo ajatella, kuinka pienellä vaivannäöllä epäonnistumista ei olisi edes tapahtunut. Näin minä itse en ole huono, vaan toimintatapana.

Joskus minua ärsyttää oma kunnianhimottomuuteni ja kuuntelen kavereideni juttuja kateellisena kun he ponnistelevat sitkeästi kohti haluamaansa. Toisaalta taas olen saanut aika lailla mitä olen halunnutkin: hyvä koulupaikka, mukava (vuokra)koti ja ihana mies. Minkä eteen minä edes ponnistelisin?

Alisuorittaminen on sitä, ettei ole tyytyväinen itseensä tai vastaa toisten odotuksiin. Itse olen elänyt aina tavallaan sivusta seuraamalla ja ihmisiä tarkkaillen, vaikka olenkin sosiaalinen. Ei ole kiinnostanut maallinen mammona, saavutukset, unelmien tavoittelu, ei ihmisten kumartelu, eikä muita varten eläminen. 

Olen aina ollut tyytyväinen itseeni ja se on ollut mielestäni tärkeintä. Nyt on herännyt ajatus, olenko silti ollut alisuorittaja, jos niin miksi? En ole koskaan unelmoinut mistään, ihmetellyt vain, miksi ihmisellä muka pitäisi olla unelmia. Elämä on tässä ja nyt, kaikki otetaan vastaan mitä tulee, pahimpia asioita pyritään toki torjumaan.

Up

Miksi pitäisi olla kunnianhimoinen (=ikuisesti tyytymätön itseensä ja aikaansaannoksiinsa), jos itsetunto on kunnossa ja elämä ok???

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös alisuoriutuja. Jotain juttuja olen kyllä saanut aikaan elämässäni, mutta paljon on jäänyt tekemättä. Ideoita ja halua on tavallaan paljon, mutta mä olen myös patalaiska haahuilija. Luulen, että mulla on myös nettiriippuvuus, jolla varmaan puran (tai itse asiassa pikemmin patoan) ahdistusta.

Itse olen jotenkin yliherkkä ollut aina ja luulen että lapsesta asti kärsin aika paljon ympäristön asioista. Se on jotenkin jäänyt päälle ja musta on tullut sellainen todella rasittava ihminen, jolle kaikki on aina hankalaa ja raskasta. Toisaalta myös en ole koskaan joutunut ponnistelemaan minkään asian eteen elämässäni, en siis oikeasti ole oppinut tekemään hommia tai kaipaamaan jotain asiaa ihan mielettömästi. Mulla ei siis oikein ole mitään, mikä ajaisi eteenpäin.

Itsellä aika samantapaisia tuntemuksia kuin tässä yllä.

En oikein tiedä, johtuuko se jotenkin lapsuudesta, vaikka minua siis kyllä kehuttiin usein ja kannustettiin. Mutta vanhempani ovat kuitenkin olleet itse aina sellaisia nyhveröitä, etteivät ole saaneet oikein mitään aikaan; tyyliin "Tavallinen riittää" ja arvostelleet yritteliäitä ja jotain saavuttaneita ihmisiä nousukkaiksi, varsinkin jos nämä ovat ne saavutuksensa onnistuneet tuomaan esiin jollain materialla.

Ehkä se jostain tuolta sitten kumpuaa, mutta ei oikein ole mitään sellaista paloa tehdä mitään loppuun, vaikka toisaalta huvittaisikin ja kykyäkin olisi. Helpompi vaan jättää joko kokonaan tekemättä tai sitten jättää kesken.

Osin siksi jätän usein jo aloittamatta, että tunnistan itsessäni sitä perfektionistiä, joka jossain sisälläni huutaa: "jos ei aio tehdä asiaa kunnolla, niin sitten ei kannata edes aloittaa". Onhan sitä vuosien varrella toki jotain saanut väkisin aikaan (ja aina viime tipassa), mutta nykyään sitä ei oikein huvita edes aloittaa mitään tai ruveta yrittämään, kun ei ole sitä poltetta ja motivaatiota. Paljon vähemmällä pääsee, kun menee sängylle makailemaan ja lukemaan hyvää kirjaa. Paskaako sitä rehkimään.

Mutta sitten toisaalta sitä taas ihmettelee, että mistä tämä johtuu? Tai mistä johtuu, että maailmassa on ihmisiä, jotka tuntuvat koko ajan puuhaavan jotain ja hääräävän ja touhuavan ja muka vielä nauttivat sellaisesta?

Niin ja 77 lisää vielä, että varsinkin peruskoulun menin ihan viheltelemällä läpi, en kyllä koskaan oppinut "tekemään työtä" ns. koulumenestyksen eteen, koska se tuli ihan itsestään.

Yläasteella rupesin lintsaamaan, koska koko touhu tuntui niin aivottomalta.

Jotain kouluja aloittelin siinä peruskoulun jälkeen, mutta lopetin ne kaikki, kun ei vaan huvittanut.

Sittemmin olen kyllä saanut muutamankin ammatin opiskeltua ja ihan helposti vielä, sekä lisäksi aika paljon on tullut koulunpenkilllä istuttua erilaisia tutkintoja suorittaen, mutta niitäkin olen tehnyt aina ihan vasemmalla kädellä ja ihmetellyt, että miten liikaa tässä maassa lopultakin kaikenlaista koulutusta arvostetaan - kun siitä "koulutuksesta" suurin osa on ihan täyttä paskaa ja työelämässä tarpeetonta höttöä.

Ja onhan niitä omaehtoisia kouluttautumisyrityksiäkin takana, jotka olen jättänyt kesken, kun ei vaan ole jaksanut enää eikä huvittanut.

Enimmäkseen sen alisuoriutumisen näkee ihan omissa harrastustyyppisissä projekteissaan, jotka minua kiinnostavat ja motivoivat (aina hetken). Niitä tulee aloitettua useinkin ja joskus jopa saatua aika pitkällekin, mutta lähes poikkeuksetta niiden kanssa tullaan vaiheeseen, jossa lopetan tekemisen kuin seinään. Ei vaan huvita enää.

Se on outo juttu, että mistä jotkut saavat sen voiman saattaa asiat loppuun? Itseltä sitä ei useinkaan löydy. Tyydyn vain toteamaan, että joskus toiste sitten, tai että katotaan huvittaako joskus myöhemmin. Ja sitten ne asiat jäävät roikkumaan.

Vähän niin kuin remontti kotona. Melkein on valmista, mutta niitä puuttuvia loppusilauksia ei vaan jaksa ja viitsi tehdä. Joutaahan ne joskus. Ei huvita.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja 77 lisää vielä, että varsinkin peruskoulun menin ihan viheltelemällä läpi, en kyllä koskaan oppinut "tekemään työtä" ns. koulumenestyksen eteen, koska se tuli ihan itsestään.

Yläasteella rupesin lintsaamaan, koska koko touhu tuntui niin aivottomalta.

Jotain kouluja aloittelin siinä peruskoulun jälkeen, mutta lopetin ne kaikki, kun ei vaan huvittanut.

Sittemmin olen kyllä saanut muutamankin ammatin opiskeltua ja ihan helposti vielä, sekä lisäksi aika paljon on tullut koulunpenkilllä istuttua erilaisia tutkintoja suorittaen, mutta niitäkin olen tehnyt aina ihan vasemmalla kädellä ja ihmetellyt, että miten liikaa tässä maassa lopultakin kaikenlaista koulutusta arvostetaan - kun siitä "koulutuksesta" suurin osa on ihan täyttä paskaa ja työelämässä tarpeetonta höttöä.

Ja onhan niitä omaehtoisia kouluttautumisyrityksiäkin takana, jotka olen jättänyt kesken, kun ei vaan ole jaksanut enää eikä huvittanut.

Enimmäkseen sen alisuoriutumisen näkee ihan omissa harrastustyyppisissä projekteissaan, jotka minua kiinnostavat ja motivoivat (aina hetken). Niitä tulee aloitettua useinkin ja joskus jopa saatua aika pitkällekin, mutta lähes poikkeuksetta niiden kanssa tullaan vaiheeseen, jossa lopetan tekemisen kuin seinään. Ei vaan huvita enää.

Se on outo juttu, että mistä jotkut saavat sen voiman saattaa asiat loppuun? Itseltä sitä ei useinkaan löydy. Tyydyn vain toteamaan, että joskus toiste sitten, tai että katotaan huvittaako joskus myöhemmin. Ja sitten ne asiat jäävät roikkumaan.

Vähän niin kuin remontti kotona. Melkein on valmista, mutta niitä puuttuvia loppusilauksia ei vaan jaksa ja viitsi tehdä. Joutaahan ne joskus. Ei huvita.

Kyllä kuulostaa tutulta! Minusta löytyy paljon samoja piirteitä. Varsinkin tuo asioiden kesken jättäminen aivan viime metreillä on värittänyt elämääni aina Lukioajoista saakka. Jätin sen kesken, sitten kuitenkin otin itseä niskasta kiinni ja pusersin yo-tutkinnon ulos. Yliopistossa opiskelin aivan mainiolla menestyksellä aina graduntekoon saakka. Sitten sain oman alan työpaikan ja opinnot jäi siihen. Gradua vailla on edelleen, eikä enää mitään mielenkiintoa edes mennä viimeistelemään tutkintoa, työelämää omalla takana jo yli kymmenen vuotta.

Olen tietyllä tapaa perfektionisti ja hyvin impulsiivinen. Aloitan uudet projektit (töissä tai kotona) aina suurella innolla, mutta hommat jää kesken loppumetreillä. Jos saan kuin saankin jonkin projekti valmiiksi, en ole siihen tyytyväinen vaan tekisi mieli tehdä koko homma alusta alkaen uudelleen.

Inhoan tuota kesken jättämisen piirrettä itsessäni. Haluaisi päästä eroon siitä ajatuksesta että "tämäkin pitää suorittaa täydellisesti tai ei ollenkaan". Järki sanoo, että eihän tuossa ajatusmallissa ole mitään järkeä ja että "vähempikin riittäisi", mutta jokin tunne sisällä vaan aina kalvaa että ei ollut riittävän hyvä tämäkään. Tai että ei tästä tule täydellistä, joten jätän kesken kokonaan.

Perfektionismin tavoittelu tekee minusta työelämässä samalla alisuorittajan. Teen usein hommat viimetipassa ja hosuen. Haluaisin pyrkiä parempaan, mutta turhaudun nopeasti kun en saa aikaan "niin hyvää jälkeä kuin haluaisin" ja teen sitten asiat vähän sinne päin. Saanpa ainakin tehtävän pois työlistalta ja voi siirtyä seuraavaan. Siinä oikeastaan toinen ongelmani. Hypin tehtävien välillä yhtenään. En osaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaan minulla on aina monta rautaa tulessa. Hetki sitä, hetki tätä, sitten täydellinen kyllästyminen molempiin ja jokin aivan uusi tehtävä/projekti on taas mielessä keksittävä. 

Urakehitys junnaa paikallaan. Palkka ei ole viimeisen 5 vuoden aikana noussut juuri indeksikorotuksia enempää. Joskus oli intohimoa pyrkiä eteenpäin uralla, mutta jotenkin olen vain "tyytynyt rooliini". Ei oikeastaan ole ollut edes halunnut edetä. Rahaa on tienannut juuri sopivasti että on toimeen tullut, mutta mitään ei ole kyllä jäänyt säästöön. Jotenkin jämähdin jossain kohtaa. 

Toisaalta, ei ole todellakaan edes tarkoitusta "tavoitella taivaalta kuuta tai pyrkiä presidentiksi". Mutta vihaan tätä jämähtämisen tunnetta ja intohimon puutetta. En voi sietää ajatusta että joutuisin vanhana miettimään että koko elämä meni ohi puolivaloilla. Kyse nimenomaan siitä, että tuntuu että itsestä olisi vaikka mihin, mutta jotenkin sitä omaa potentiaalia ei ole saanut enää vuosiin kaivettua esiin. Jossain "tuolla" se vielä on, mutta täytyisi jotenkin löytää joku innostuksen avain, päämäärän ja tarkoituksen tunne. Mitenköhän sen vielä löytäisi? :)

Moni joka luulee olevansa erinomainen esim työssä, on vain stressaava suorittaja, joka työntää ulos ihan keskinkertaista paskaa.

Hei kukaan ei jaksa lukea teidän maratonkommenttejanne! Lyhentäkää!