Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmisestä tulee alisuorittaja?
10.05.2014 |
Syitä? Olen itse melko paha sellainen, etenkin työn suhteen. Ei mitään kunnianhimoa. On myös ollut rankka lapsuus monella tapaa. Kiinnostaisi myös tietää, että mistä sitä kunnianhimoa voisi aikuisiällä saada lisää, jos ei ole koskaan ollut?
Kommentit (139)
Älykkyystestin mukaan olen tyhmä kuin delffiini. Kai se johtuu siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea elämä, hyvin kriittinen ja vaativa kasvatus, vakavat
mielenterveysongelmat. Olen pohjimmiltani tosi kunnianhimoinen
ihminen ja haluaisin tehdä suuria asioita, mutta edellämainittujen
asioiden takia en vaan enää pysty.
Vaikea elämä, hyvin kriittinen ja vaativa kasvatus, vakavat
mielenterveysongelmat. Olen pohjimmiltani tosi kunnianhimoinen
ihminen ja haluaisin tehdä suuria asioita, mutta edellämainittujen
asioiden takia en vaan enää pysty.
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 12:55"]
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 12:41"]
Aika paljon itsensä piiskaamista tässä ketjussa ja minkä vuoksi? Ilmeisesti kilpailun, koska puhutaan hyvin mustavalkoisesti epäonnistumisesta ja alisuorittamisesta?
Siis mikä teitä ylipäätään ajaa suorittamaan tai tarkemmin kilpailemaan? Pelko ennenaikaisesta poistumisesta? Pitkä elämäkö se kaiken tarkoitus tässä piilee?
[/quote]
Ainakin nöin vahvasti kilpailuhenkisenä sanoisi, että meidän kohdalla lienet aika lailla hakoteillä.
[/quote]Niin. Voihan sitä ottaa virheistään oppia ja puskea eteenpäin kohti seuraavaa epäonnistumista, mutta entäs sen jälkeen, kun jo ajatustasolla menetät ns. toivon? Eli kun paraskaan 'suoritus' ei riitä, vaikka kuinka puristaisi viimeisetkin mehut?
[quote author="Vierailija" time="10.05.2014 klo 21:58"]
Mulla taas on kunnianhimoa ja olen tosi aikaansaava - melkein loppuun saakka. Jätän aina sen viimeisen askeleen ottamatta. Tulen kipeäksi juuri kun pitäisi esitellä idea rahoittajille, menetän mielenkiintoni juuri kun olen saamaisillani jonkin ison projektin valmiiksi. Se viimeinen kappale jää aina kirjoittamatta ja viimeinen kilometri juoksematta.
Vihaan tätä itsessäni! Haluaisin menestyä! Mutta torpedoin itse aina mahdollisuuteni. Johtuuko tämäkin lapsuudesta? En ole keksinyt muutakaan selitystä. Perheessäni mikään tekemäni ei ollut koskaan tarpeeksi hyvää. Vain puhdas kymppi riitti kokeista, kymppimiinus oli huono. Kaikista käsitöistä huomautettiin niistä liian pitkistä pistoista ja pullan päällä oli liikaa sokeria. Mistään ei kehuttu, onnistumisistakin sai haukut.
Miten ihmeessä opin viemään asiat loppuun???
[/quote]
Minulla on aika paljon samaa. En tiedä, onko välttämättä kyse mistään lapsuuden traumasta - toki kuulostaa siltä, että sinulla olisi mukana sitäkin - mutta tennisfanina olen itse hyvin tietoinen siitä ilmiöstä, että voittaminen on vaikeaa. Pelaajalla voi mennä koko ottelu aivan loistavasti, johtaa ylivoimaisin lukemin 6-1, 6-2 ja viimeistä erää 5-2 ja sitten alkaa mennä huonosti, kun ottelun pitäisi olla jo käytännössä voitettu.
Minulla on auttanut ainakin se, että en tee siitä asioiden saattamisesta loppuun kovin suurta numeroa. En aseta sille lopputulokselle liian suuria kriteerejä, kun tiedän jo, että 99% projektista meni hyvin (ja luultavasti loputkin menevät). Tennistä pelatessa pitää keskittyä siihen pelattavaan pisteeseen, eikä miettiä sitä voittoa joka on jo melkein hyppysissä (mutta apua, mitä jos se meneekin sivu suun vaikka tähän asti pääsin, mitä sitten tapahtuu, olisipa pettymys jne.). Tai ehkä vieläkin suurempi sabotointikeino on se, että alkaa miettiä tulevia otteluita, ikään kuin tämä ottelu olisi jo voitettu... projektien ollessa kyseessä se tarkoittaa sitä, että huomio herpaantuu ihan viime metreillä, kun alkaa liian aikaisin ajatella uusia projekteja ja huomaamattaan "kyllästyy" jo siihen keskeneräiseen. Minulla ainakin on paljon tätä.
Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Vaikeaahan se on noille urheilijoillekin. Mutta esim. juuri tenniksestä on kirjoitettu paljon psykologisia oppaita... kannattaa kokeilla, niitä vinkkejä voi soveltaa elämään ylipäätään :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen täydellinen alisuorittaja. Jätin koulun kolmesti kesken, jäin ala-asteella luokalleni ja kaikki vaan sen takia kun en vaan halunnu/jaksanu saapua paikan päälle. Kokeissa sain 9 mutta se ei auttanut paljoo jos opettaja ei tiennyt minun olevan luokallaan
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 13:03"]
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 12:55"]
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 12:41"]
Aika paljon itsensä piiskaamista tässä ketjussa ja minkä vuoksi? Ilmeisesti kilpailun, koska puhutaan hyvin mustavalkoisesti epäonnistumisesta ja alisuorittamisesta?
Siis mikä teitä ylipäätään ajaa suorittamaan tai tarkemmin kilpailemaan? Pelko ennenaikaisesta poistumisesta? Pitkä elämäkö se kaiken tarkoitus tässä piilee?
[/quote]
Ainakin nöin vahvasti kilpailuhenkisenä sanoisi, että meidän kohdalla lienet aika lailla hakoteillä.
[/quote]Niin. Voihan sitä ottaa virheistään oppia ja puskea eteenpäin kohti seuraavaa epäonnistumista, mutta entäs sen jälkeen, kun jo ajatustasolla menetät ns. toivon? Eli kun paraskaan 'suoritus' ei riitä, vaikka kuinka puristaisi viimeisetkin mehut?
[/quote]
Nyt en enää ymmärrä yhtään, mitä oikein kommentoit
- se kilpailuhenkinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 13:32"]
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 13:03"]
Niin. Voihan sitä ottaa virheistään oppia ja puskea eteenpäin kohti seuraavaa epäonnistumista, mutta entäs sen jälkeen, kun jo ajatustasolla menetät ns. toivon? Eli kun paraskaan 'suoritus' ei riitä, vaikka kuinka puristaisi viimeisetkin mehut?
[/quote]
Nyt en enää ymmärrä yhtään, mitä oikein kommentoit
- se kilpailuhenkinen
[/quote]Mitä sinulle tulee mieleen huonosta häviäjästä tai luuserista? Oletko koskaan nähnyt tai tuntenut loppuunpalaneita ihmisiä? Mitä masennus on sinun mielestäsi?
[quote author="Vierailija" time="30.06.2014 klo 23:16"]
Jos ihan oikeita "syitä" miettii niin heikko itsetunto ja itseluottamus, sekä passiivis-aggressiivisuus ovat sellaisia, mitkä johtavat usein ihmisellä alisuorittamiseen. Molemmat voivat olla seurausta rankasta lapsuudesta.
Heikosta itsetunnosta ja -luottamuksesta olet varmasti kuullut sen verran, että sinulla on jonkinlainen käsitys millainen omasi on. Passiivis-aggressiivisuus on sitä, kun ihminen ei osaa avoimesti näyttää vihaansa ja esimerkiksi kieltäytyä muiden ehdottamista asioista, vaan "kapinoi" passiivisen vastarinnan avulla. Esimerkiksi hyvin tyypillinen esimerkki on, kun vanhempi komentaa lapsen siivoamaan huoneen, ja lapsi sanoo "Joo, kohta", eikä edes aio siivota huonettaan. Lapsilla ihan tyypillistä, mutta aikuisilla ei. Passiivis-aggressiivinen käyttäytyminen ilmenee mm avuttomuutena, vitkutteluna ja "tarkoituksellisena" epäonnistumisina tehtävissä joista on itse yksin vastuussa (esim oma koulutus, työtehtävä, kouluun hakeminen jne jne). Ihminen ei siis osaa näyttää vihan tunteita avoimesti, joten hän alkaa kapinoimaan ikään kuin kaikkia vastaan salaisesti, esimerkiksi alisuorittaen ja epäonnistuen tehtävissä, jossa muut odottavat hänen onnistuvan/hoitavan. Mutta siis tuossa tuli nyt nuo pari asiaa ihan psykologiselta kannalta mieleen, mitkä voivat johtaa alisuorittamiseen.
[/quote]No miten puretaan tämmöinen passiivis-agressiivinen käytös? Entäpä jos ne ihmiset, jotka vaativat sitä tietynlaista tasoa joltakin tehtävältä, ovatkin niitä ns. vaativia persoonia/perfektionisteja ja vaateiden kohde on tämä passiivis-aggressiivinen alisuorittaja? Onko perfektionisti silloin siinä asemassa, että hän tietää paremmin toisen ihmisen kyvyt kuin tämä itse???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Multakin puuttuu kunnianhimo ja olen laiska. Kumpikaan ei kyllä näy päälle päin, kun olen usein opiskelemassa jotain. Mutta haluan vain pysyä kärryillä ja virkeänä. Olen työpaikassa, missä ei ole mahdollisuuksia edetä, muuten kuin ostamalla firma ja se ei tule minun työurani aikana myyntiin - eikä kiinnostaisikaan. On siis pieni firma, missä pomo omistaa firman ja muutama suunnittelija. Eteenpäin uralla pääsisi vain vaihtamalla työpaikkaa, mutta en jaksa olla kiinnostunut. Tai no on tämä firma jollain tapaa etenemistä edelliseen hanttihommapaikkaan verrattuna, mutta yläraja on tullut jo vastaan.
Kannustuksen puute tai suoranainen korkeakouluopinnoista varoittelu kotona, opinto-ohjauksen puute koulussa. Sain kyllä sitten akateemisen tutkintoni, mutta ihan liirum-laarum-alalta. Ei siinäkään huippuaarvosanat auta. Oikeasti minulla olisi ollut jollain toisella alalla mahdollisuus huippuluokan tutkijaksi, lääkäriksi, juristiksi...
En vain uskonut kykyihini ja käsitykseni ammateista oli hyvin kaavamainen. Oikeasti olin aivan uskomattoman hyvä opiskelija. Osaan antaa itselleni vasta nyt arvoa, kun on liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta alisuoriutujan teki sosiaalisten tilanteiden pelko joka alkoi jo lapsena. Opiskeut meni yläasteen jälkeen päin helvettiä, jonka seurauksena työskentelen paskalla palkalla nykyään pakkaajana. Aina välillä mietin miten pääsisin pois tästä paskaduunista, mutta ihmiskammoni estää minua yrittämästä mitään. Pelkään kuollakseni uusien ihmisten kohtaamista, naurunalaiseksi joutumista ja ihmisten katseita.
Olen alisuoriutuja. Helposti olisin saanut lukiossa kiitettävät pienellä lukemisella, mutta en pitänyt sitä tärkeänä. Aineet, joista pidin, antoivat nuo kiitettävät kuin itsestään. Hakeuduin huonolle alalle, sairaanhoitajaksi, sillä pidin sitä aikanaan kutsumuksena. Jotain lisäopintoja olen suorittanut ja esimieskoulutusta on tarjottu. En pidä tärkeänä, ei ole kunnianhimoa. Kaverisuhteissa on jotain väljyyttä myös, en pidä tiiviitä yhteyksiä, autan, kun tarvitaan.
Itseni suhteen liikunnallisesti olen ankara ja pidän kunnostani ja kropastani huolta. En juuri meikkaa, vaan olen enemmän joku elovena-nainen.
Ja miksi näin? Olen mukavuudenhauluinen, tyydyn vähempään kuin voisin, sillä elämäni on tarpeeksi laadukasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ainakaan ole energiaa jahdata jotain todella suurta, ei tällä hetkellä. En edes tiedä, mitä haluan tehdä sitten "isona", joten olen tyytynyt matalapalkkaiseen työhön, ja elämään elämäni jokseenkin rauhallisesti ja nuhteettomasti.
Hassisen Koneen kappale Rappiolla on aika tärkeä biisi tässä vaiheessa elämääni, koska ei alisuorittamista mielestäni tarvitse hävetä.
Ei teillä alisuoriutujilla välttämättä mitään masennusta ole, vaikkette juoksekaan tuolla Duracell-pupuina keräämässä titteleitä ja mitaleja. Te olette ehkä vain sisäistäneet tämän uuden ja uskomattoman ihmiskuvan, jota (sosiaalinen) media toitottaa - ihmiskuvan, joka ihannoi jatkuvasti eteenpäin pyrkivää, energistä, koskaan väsymätöntä seikkailijaa, joka ottaa sen mitä tahtoo. Ne koulutukset, tittelit, työt, summat, kumppanit ja täydellinen koti jossa täydelliset lapset.
Todellisuudessa kyse on kuitenkin suurimmalle osalle mahdottoman tavoittelusta, mutta eihän nykyihminen, jolle on aina toitotettu valinnanvapautta ja yksilöllisyyttä, tätä suostu ymmärtämään. Nykyihminen ei näe asiaa tilastollisesti eikä realistisesti; ei kysy itseltään, kuinka monta prosenttia väestöstä voi ihan oikeasti olla muuta kuin tavallisissa töissä käyviä ja tavallisessa talossa asuvia tavallisia ihmisiä, ja mitkä ovat oikeasti juuri minun mahdollisuuteni nousta sen standardin yläpuolelle.
Meidän isovanhempiemme, ja ehkä jo vanhempiemme lapsuudessa ja elämässä yleensä tämä kaikki oli itsestäänselvää, eikä tavallisten ihmisten siis pitänyt kokea olevansa "alisuoriutujia", vaan hyvin suoriutuneita keskinkertaisuuksia, joita heistä ja meistä suurin osa todellisuudessa olemmekin.
En tiedä.
Menestyi peruskoulussa hyvin, juurikaan lukematta ja lukiossa taas villi nuoruus ja levoton luonne oli yhdistelmä, oka sai opinnot menemään päin helvettiä. Lintsasin jatkuvasti, enkä tehnyt juurikaan mitään. En tullut toimeen saman luokan tyyppien kanssa juurikaan lainkaan. M:n paperit tosin silti
Dippainssiksi ilman ongelmia, pääsykokeessa pääsin sisään todella hyvillä pisteillä kompensoiden huonoa yo-todistusta. Tosin paperit ulos vasta vuosia myöhemmin, koska minut "revittiin" koulunpenkiltä töihin. Tai ei se itse asiassa mitään repimistä ollut, aivan tuurila ja tutun kautta tekemään kesähommaa ja seltä ei sitten firma enää tahtonutkaan minua pois päästää. Koulutusta vastaavaa, vastuullista duunia.
Ylenin hyvin nopeasti läpi ylempään keskijohtoon, kunnes viimein työttömäksi yritysmyynnin kautta. Tässä on oltukin 10 vuotta. Mihinkään en enää tunnu kelpaavan. Olen opiskellut satoja opintopisteitä lisää ja tiedän olevani erittäin hyvä asioissa, jota teen. Opiskelen asioita, tutkin maailmaa ja kehitän itseäni 16/24, 7/7 ja 12/12. Tartun tilaisuuksiin ja uusiin työnsaantimahfollisuuksiin aktiivisesti.
Kaikki mahdollisuudet yksi kerrallaan tuntuvat valuvan sormien välistä hiekkaan, eikä mikään toteudu. Akateemista, tosin vaativaa projektipätkää siellä ja täällä hyvin laajalla skaalalla, ja jolla juuri ja juuri säilyy hengissä.
Kunnon töitä ei löydy miltään suunnalta hakemisesta huolimatta. Mitään en enää omista, pankkitilillä muutama euro ja ikää 50. Melkoinen alisuoritus. Ja silti tiedän olevani paremmassa tuloksentekovalmiudessa kuin koskaan, osaamiseni on huomattavan laajaa ja monilla alueilla syvää ja myös fyysinenkin kunto on hyvä. Ja ennen kaikkea tiedän vakipaikoilla istuvan itseäni helvetin paljon osaamattomampia ja kokemattomampia tyyppejä.
Juu, saatan olla katkera, joskaan en sitä muille näytä. Ei tässä oikein iloinenkaan voi olla.
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 07:46"]
En tiedä.
Menestyi peruskoulussa hyvin, juurikaan lukematta ja lukiossa taas villi nuoruus ja levoton luonne oli yhdistelmä, oka sai opinnot menemään päin helvettiä. Lintsasin jatkuvasti, enkä tehnyt juurikaan mitään. En tullut toimeen saman luokan tyyppien kanssa juurikaan lainkaan. M:n paperit tosin silti
Dippainssiksi ilman ongelmia, pääsykokeessa pääsin sisään todella hyvillä pisteillä kompensoiden huonoa yo-todistusta. Tosin paperit ulos vasta vuosia myöhemmin, koska minut "revittiin" koulunpenkiltä töihin. Tai ei se itse asiassa mitään repimistä ollut, aivan tuurila ja tutun kautta tekemään kesähommaa ja seltä ei sitten firma enää tahtonutkaan minua pois päästää. Koulutusta vastaavaa, vastuullista duunia.
Ylenin hyvin nopeasti läpi ylempään keskijohtoon, kunnes viimein työttömäksi yritysmyynnin kautta. Tässä on oltukin 10 vuotta. Mihinkään en enää tunnu kelpaavan. Olen opiskellut satoja opintopisteitä lisää ja tiedän olevani erittäin hyvä asioissa, jota teen. Opiskelen asioita, tutkin maailmaa ja kehitän itseäni 16/24, 7/7 ja 12/12. Tartun tilaisuuksiin ja uusiin työnsaantimahfollisuuksiin aktiivisesti.
Kaikki mahdollisuudet yksi kerrallaan tuntuvat valuvan sormien välistä hiekkaan, eikä mikään toteudu. Akateemista, tosin vaativaa projektipätkää siellä ja täällä hyvin laajalla skaalalla, ja jolla juuri ja juuri säilyy hengissä.
Kunnon töitä ei löydy miltään suunnalta hakemisesta huolimatta. Mitään en enää omista, pankkitilillä muutama euro ja ikää 50. Melkoinen alisuoritus. Ja silti tiedän olevani paremmassa tuloksentekovalmiudessa kuin koskaan, osaamiseni on huomattavan laajaa ja monilla alueilla syvää ja myös fyysinenkin kunto on hyvä. Ja ennen kaikkea tiedän vakipaikoilla istuvan itseäni helvetin paljon osaamattomampia ja kokemattomampia tyyppejä.
Juu, saatan olla katkera, joskaan en sitä muille näytä. Ei tässä oikein iloinenkaan voi olla.
[/quote]
Olet DI ja työskennellyt keskijohdossa. En minä kutsuisi tuota alisuoriutumiseksi, eikä varmaan moni muukaan?
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 08:01"]
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 07:46"]
En tiedä.
Menestyi peruskoulussa hyvin, juurikaan lukematta ja lukiossa taas villi nuoruus ja levoton luonne oli yhdistelmä, oka sai opinnot menemään päin helvettiä. Lintsasin jatkuvasti, enkä tehnyt juurikaan mitään. En tullut toimeen saman luokan tyyppien kanssa juurikaan lainkaan. M:n paperit tosin silti
Dippainssiksi ilman ongelmia, pääsykokeessa pääsin sisään todella hyvillä pisteillä kompensoiden huonoa yo-todistusta. Tosin paperit ulos vasta vuosia myöhemmin, koska minut "revittiin" koulunpenkiltä töihin. Tai ei se itse asiassa mitään repimistä ollut, aivan tuurila ja tutun kautta tekemään kesähommaa ja seltä ei sitten firma enää tahtonutkaan minua pois päästää. Koulutusta vastaavaa, vastuullista duunia.
Ylenin hyvin nopeasti läpi ylempään keskijohtoon, kunnes viimein työttömäksi yritysmyynnin kautta. Tässä on oltukin 10 vuotta. Mihinkään en enää tunnu kelpaavan. Olen opiskellut satoja opintopisteitä lisää ja tiedän olevani erittäin hyvä asioissa, jota teen. Opiskelen asioita, tutkin maailmaa ja kehitän itseäni 16/24, 7/7 ja 12/12. Tartun tilaisuuksiin ja uusiin työnsaantimahfollisuuksiin aktiivisesti.
Kaikki mahdollisuudet yksi kerrallaan tuntuvat valuvan sormien välistä hiekkaan, eikä mikään toteudu. Akateemista, tosin vaativaa projektipätkää siellä ja täällä hyvin laajalla skaalalla, ja jolla juuri ja juuri säilyy hengissä.
Kunnon töitä ei löydy miltään suunnalta hakemisesta huolimatta. Mitään en enää omista, pankkitilillä muutama euro ja ikää 50. Melkoinen alisuoritus. Ja silti tiedän olevani paremmassa tuloksentekovalmiudessa kuin koskaan, osaamiseni on huomattavan laajaa ja monilla alueilla syvää ja myös fyysinenkin kunto on hyvä. Ja ennen kaikkea tiedän vakipaikoilla istuvan itseäni helvetin paljon osaamattomampia ja kokemattomampia tyyppejä.
Juu, saatan olla katkera, joskaan en sitä muille näytä. Ei tässä oikein iloinenkaan voi olla.
[/quote]
Olet DI ja työskennellyt keskijohdossa. En minä kutsuisi tuota alisuoriutumiseksi, eikä varmaan moni muukaan?
[/quote]
...ja kun tilillä on muutama euro eikä mitään enää omista, niin huippusuoritukseksiko kutsuisit?
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 14:20"]
Ei teillä alisuoriutujilla välttämättä mitään masennusta ole, vaikkette juoksekaan tuolla Duracell-pupuina keräämässä titteleitä ja mitaleja. Te olette ehkä vain sisäistäneet tämän uuden ja uskomattoman ihmiskuvan, jota (sosiaalinen) media toitottaa - ihmiskuvan, joka ihannoi jatkuvasti eteenpäin pyrkivää, energistä, koskaan väsymätöntä seikkailijaa, joka ottaa sen mitä tahtoo. Ne koulutukset, tittelit, työt, summat, kumppanit ja täydellinen koti jossa täydelliset lapset.
Todellisuudessa kyse on kuitenkin suurimmalle osalle mahdottoman tavoittelusta, mutta eihän nykyihminen, jolle on aina toitotettu valinnanvapautta ja yksilöllisyyttä, tätä suostu ymmärtämään. Nykyihminen ei näe asiaa tilastollisesti eikä realistisesti; ei kysy itseltään, kuinka monta prosenttia väestöstä voi ihan oikeasti olla muuta kuin tavallisissa töissä käyviä ja tavallisessa talossa asuvia tavallisia ihmisiä, ja mitkä ovat oikeasti juuri minun mahdollisuuteni nousta sen standardin yläpuolelle.
Meidän isovanhempiemme, ja ehkä jo vanhempiemme lapsuudessa ja elämässä yleensä tämä kaikki oli itsestäänselvää, eikä tavallisten ihmisten siis pitänyt kokea olevansa "alisuoriutujia", vaan hyvin suoriutuneita keskinkertaisuuksia, joita heistä ja meistä suurin osa todellisuudessa olemmekin.
[/quote]
Hyvin kirjoitettu. Media vieläpä hyvin mielellään häivyttää näiden elämässään täydellisesti onnistuneiden elitistiset ja hyväosaiset taustat. Kun ihmisistä kerrotaan, annetaan kuva että he vaan nyt tekivät näin ja näin, kertomatta koskaan, mistä tuli se taloudellinen ja ehkä henkinen pääoma jonka varassa he ovat ponnistelleet. Aivan kuin ihan kuka tahansa voisi tuosta vain pistää pystyy menestyvän yrityksen tai tehdä sen verran juonto-ja laulukeikkoja että sillä saa maksettua kivan miljoonan euron omakotitalon. Suurin osa ihmisistä ei tule ikinä pääsemään noihin piireihin.
[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 12:41"]
Aika paljon itsensä piiskaamista tässä ketjussa ja minkä vuoksi? Ilmeisesti kilpailun, koska puhutaan hyvin mustavalkoisesti epäonnistumisesta ja alisuorittamisesta?
Siis mikä teitä ylipäätään ajaa suorittamaan tai tarkemmin kilpailemaan? Pelko ennenaikaisesta poistumisesta? Pitkä elämäkö se kaiken tarkoitus tässä piilee?
[/quote]
Ainakin nöin vahvasti kilpailuhenkisenä sanoisi, että meidän kohdalla lienet aika lailla hakoteillä.