Miksi ihmisestä tulee alisuorittaja?

Vierailija kirjoitti:

Hei kukaan ei jaksa lukea teidän maratonkommenttejanne! Lyhentäkää!

Tämä on ymmärtääkseni keskustelupalsta. Ei mikään yhden virkkeen pikaviestinkeskustelu? Ei kukaan pakota täällä lukemaan yhtään mitään. Kommentoida näköjään kuitenkin jaksoit..

Minulla syitä ovat vaikea ja traumaattinen lapsuus, masennus ja työpaikkakiusaaminen.

Työelämästä on tullut mörkö minulle. Tuntuu, ettei jaksa enää yrittää.

Minulla on alisuoritujan piirteitä. Se on monen asian summa. Kotona korostettiin pärjäämistä ja kilpailullisuutta. Ihan liikaakin omasta mielestäni. Opin kyllä suorittamaan pätevän oloisesti, mutten luottamaan itseeni.

Epäonnistumisen pelko estää aloittamasta monia asioita. Ja sekin, etten oikein lopultakaan tiedä mitä itse haluaisin. Minut pidettiin niin tiukassa kurissa, etten vieläkään ole saanut henkisiä kahleitani murrettua. Masennus ja ahdistus hallitsevat ajattelua ja asiat saattavat jäädä helposti pelkästään pitäisi-asteelle.

Työelämässä ei ole tutkinnoista huolimatta ole ollut helppoa löytää omaa paikkaansa. Minulla on kotikasvatuksen takia nimittäin jonkinlainen vastenmielisyys auktoriteetteja kohtaan ellei asioita osata perustella mielestäni järkevällä tavalla.

Myös onnistumisen pelko jos on kiusattu menestyksen johdosta. Samoin se, ettei perhe ole tukenut lapsena niin, että itsetunto olisi kehittynyt.

Vierailija kirjoitti:

Moni joka luulee olevansa erinomainen esim työssä, on vain stressaava suorittaja, joka työntää ulos ihan keskinkertaista paskaa.

Hmm. Luulen kyllä olevani erinomainen, mutta se ei perustu niinkään siihen, että olen erinomainen, vaan siihen, että olen parempi kuin muut tuottamaan sitä keskinkertaista paskaa. Se ei näy paskan määrässä vaan siinä, että tarvitsen sen saman paskan tuottamiseen vähemmän aikaa ja voin siten käyttää enemmän aikaa palstalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni joka luulee olevansa erinomainen esim työssä, on vain stressaava suorittaja, joka työntää ulos ihan keskinkertaista paskaa.

Hmm. Luulen kyllä olevani erinomainen, mutta se ei perustu niinkään siihen, että olen erinomainen, vaan siihen, että olen parempi kuin muut tuottamaan sitä keskinkertaista paskaa. Se ei näy paskan määrässä vaan siinä, että tarvitsen sen saman paskan tuottamiseen vähemmän aikaa ja voin siten käyttää enemmän aikaa palstalla.

Lisään vielä, että stressin määrä on silti ihan tapissa, koska muita on neuvottava kesken hommien.

Vierailija kirjoitti:

hyvä aihe! Itse olen tätä nykyä joka elämäni osa-alueella alisuoriutuja: töissä, opinnoissa, kaverisuhteissa, liikkumisessa, ainiin ja suhdekin just kaatui. Ei minua vaan huvita enää "taistella" minkään puolesta. En kaipaa rahaa, siksi olen huonossa ja alipalkatussa työssä jota teen vain kattaakseni pakolliset kulut. Opinnot ei etene, en jaksa paneutua aiheisiin ollenkaan. Kavereitakaan en jaksa tavata ja liikkuminen tuntuu turhalta.

Olen miettinyt onko kunnianhimon puute kuitenkin masennusta? En minä nyt todellakaan onnellinen ole, siitä ei ole kyse, että tyytyväinen tähän olisin. Olen vaan nykyään laiska, en saa mistään enää "kicksejä" ja elämä tuntuu hel*tin tasapaksulta puurtamiselta päivästä toiseen.

Tarvitsen itse elämääni lisää kaikkea, mutta tosiasiassa en jaksa minkään eteen tehdä mitään.

Minusta on tullut patalaiska ja flegmaattinen. Onnea minulle sitten niin. :)

Ehkä sinulla oli liikaa kaikkea? Ja sitten väsyit jokapäiväiseen puurtamiseen. Helpottaa kun voi keskittyä vain yhteen asiaan välillä pitkään.

Se alkaa lapsuudesta. Kun muksu huomaa olevansa hyvä jossain tai tajuaa omat orastavat taitonsa, hyökkää vanhemmat ja sukulaiset ja muut aikuiset kimppuun "ottamaan luulot pois, ettei vaan ylpisty ja nouse kusi päähän". Toisin sanoen siis lytätään se positiivinen kehitys omiin taitoihin uskomisessa. Loppuviimeksi, tuotos on sen mukainen. Ei viitsitä edes yrittää, kun joku muu tekee paremmin tai alkaa heittää lokaa niskaan.

Ja toinen vaihtoehto, täysin päinvastainen. Ei ole vaadittu minkäänlaista tasoa alunperinkään ja sitten mennään siitä, mistä aita on matalin. Eli "kunhan tulee tehdyksi". Surullisen moni noudattaa tätä.

Siinä on molemmat ääripäät minun näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Se alkaa lapsuudesta. Kun muksu huomaa olevansa hyvä jossain tai tajuaa omat orastavat taitonsa, hyökkää vanhemmat ja sukulaiset ja muut aikuiset kimppuun "ottamaan luulot pois, ettei vaan ylpisty ja nouse kusi päähän". Toisin sanoen siis lytätään se positiivinen kehitys omiin taitoihin uskomisessa. Loppuviimeksi, tuotos on sen mukainen. Ei viitsitä edes yrittää, kun joku muu tekee paremmin tai alkaa heittää lokaa niskaan.

Ja toinen vaihtoehto, täysin päinvastainen. Ei ole vaadittu minkäänlaista tasoa alunperinkään ja sitten mennään siitä, mistä aita on matalin. Eli "kunhan tulee tehdyksi". Surullisen moni noudattaa tätä.

Siinä on molemmat ääripäät minun näkökulmasta.

Niin totta! Minulla oli tuo alussa mainittu tilanne. Siksi en oikein uskallakaan aloittaa mitään, kun näen joka puolella hirveän paljon tapoja epäonnistua. Eikä se ole ajatuksena mukava. Siksi en edes yritä tai pelaan varman päälle. Mitään uutta ja mullistavaa ei tällä ajattelumallilla tietysti synny.

Haahuillen kirjoitti:

Yliopistossa opiskelin aivan mainiolla menestyksellä aina graduntekoon saakka. Sitten sain oman alan työpaikan ja opinnot jäi siihen. Gradua vailla on edelleen, eikä enää mitään mielenkiintoa edes mennä viimeistelemään tutkintoa, työelämää omalla takana jo yli kymmenen vuotta.

En halua pelotella, ja varmasti tämän tiedät itsekin, mutta jos nyt jäisit työttömäksi, tutkinnon puuttumisella saattaisi olla isokin merkitys. Riippuu tietysti alasta. Ehkä omasi työllistää hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Se alkaa lapsuudesta. Kun muksu huomaa olevansa hyvä jossain tai tajuaa omat orastavat taitonsa, hyökkää vanhemmat ja sukulaiset ja muut aikuiset kimppuun "ottamaan luulot pois, ettei vaan ylpisty ja nouse kusi päähän". Toisin sanoen siis lytätään se positiivinen kehitys omiin taitoihin uskomisessa. Loppuviimeksi, tuotos on sen mukainen. Ei viitsitä edes yrittää, kun joku muu tekee paremmin tai alkaa heittää lokaa niskaan.

Ja toinen vaihtoehto, täysin päinvastainen. Ei ole vaadittu minkäänlaista tasoa alunperinkään ja sitten mennään siitä, mistä aita on matalin. Eli "kunhan tulee tehdyksi". Surullisen moni noudattaa tätä.

Siinä on molemmat ääripäät minun näkökulmasta.

Aita on matalin -taktiikalla menee lapset varmasti monesti, mutta monelta puuttuu myös perhe- ja tuttavapiiristä ihmiset, jotka osaisivat tarjota ylimääräisiä haasteita ja esittää niistä tulevan hyödyn. Vrt. esim. jos joku on sukunsa ensimmäinen lukiosta kunnialla päässyt. Eikä ole pankinjohtajia eikä taidemaalareita tuttavapiirissä esittelemässä toimenkuvaansa, kun ei samoissa piireissä vanhempien kanssa liiku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se alkaa lapsuudesta. Kun muksu huomaa olevansa hyvä jossain tai tajuaa omat orastavat taitonsa, hyökkää vanhemmat ja sukulaiset ja muut aikuiset kimppuun "ottamaan luulot pois, ettei vaan ylpisty ja nouse kusi päähän". Toisin sanoen siis lytätään se positiivinen kehitys omiin taitoihin uskomisessa. Loppuviimeksi, tuotos on sen mukainen. Ei viitsitä edes yrittää, kun joku muu tekee paremmin tai alkaa heittää lokaa niskaan.

Ja toinen vaihtoehto, täysin päinvastainen. Ei ole vaadittu minkäänlaista tasoa alunperinkään ja sitten mennään siitä, mistä aita on matalin. Eli "kunhan tulee tehdyksi". Surullisen moni noudattaa tätä.

Siinä on molemmat ääripäät minun näkökulmasta.

Aita on matalin -taktiikalla menee lapset varmasti monesti, mutta monelta puuttuu myös perhe- ja tuttavapiiristä ihmiset, jotka osaisivat tarjota ylimääräisiä haasteita ja esittää niistä tulevan hyödyn. Vrt. esim. jos joku on sukunsa ensimmäinen lukiosta kunnialla päässyt. Eikä ole pankinjohtajia eikä taidemaalareita tuttavapiirissä esittelemässä toimenkuvaansa, kun ei samoissa piireissä vanhempien kanssa liiku.

Menee siitä mistä aita matalin - taktiikka voi myös tuottaa hämmästyttävän hyviä tuloksia, kun asioiden tekemisen kanssa ei jäädä säätämään liian pitkään. Silloin ehtii parhaimmassa tapauksessa saada aikaan todella paljon.

Tää on niin tätä tää alisuorittajuus.

Ihmiset ovat semmoisia kuin ovat. Kenellä "alisuorittamisen" syynä on puhdas tyhmyys, kenellä laiskuus, kenellä arkuus ja huono stressinsieto (pelko epäonnistumisesta). 

Mutta mitä on "alisuorittaminen"? Jos elää sillä tasolla mikä itselle sopii ja saa leivän pöytäänsä, niin voisiko olla siihen tyytyväinen?

Onko mielikuva "alisuorittamisesta" taas vain yksi tapa olla tyytymätön, tuomita itsensä jostain mitä ei ole, vaatia itseltään jotain mihin ei kykene?

Vihaan sanaa alisuorittaminen. Me kukin suoriudutaan kullakin hetkellä siten mitkä meidän eväät sillä hetkellä on. Mihin verrattuna olemme alisuorittajia?

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin tätä tää alisuorittajuus.

Ihmiset ovat semmoisia kuin ovat. Kenellä "alisuorittamisen" syynä on puhdas tyhmyys, kenellä laiskuus, kenellä arkuus ja huono stressinsieto (pelko epäonnistumisesta). 

Mutta mitä on "alisuorittaminen"? Jos elää sillä tasolla mikä itselle sopii ja saa leivän pöytäänsä, niin voisiko olla siihen tyytyväinen?

Onko mielikuva "alisuorittamisesta" taas vain yksi tapa olla tyytymätön, tuomita itsensä jostain mitä ei ole, vaatia itseltään jotain mihin ei kykene?

Vihaan sanaa alisuorittaminen. Me kukin suoriudutaan kullakin hetkellä siten mitkä meidän eväät sillä hetkellä on. Mihin verrattuna olemme alisuorittajia?

Itsellä ainakin on se ongelma, että olen tyytymätön siihen, ettei suorituskyky vastaa omaa mielikuvaa siitä mitä sen pitäisi olla. Ulkoisiakin paineita saada aikaan enemmän on toki, mutta ne ovat pienempi ongelma kuin oma tyytymätön olo. Lapsuuden kodin vaativa ilmapiiri on imeytynyt omaan mieleen liiankin tehokkaasti. Tiedän ettei pitäisi, mutta välillä silti mielessäni mietin miten vanhempieni urat ovat edenneet omaani verrattuna yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin tätä tää alisuorittajuus.

Ihmiset ovat semmoisia kuin ovat. Kenellä "alisuorittamisen" syynä on puhdas tyhmyys, kenellä laiskuus, kenellä arkuus ja huono stressinsieto (pelko epäonnistumisesta). 

Mutta mitä on "alisuorittaminen"? Jos elää sillä tasolla mikä itselle sopii ja saa leivän pöytäänsä, niin voisiko olla siihen tyytyväinen?

Onko mielikuva "alisuorittamisesta" taas vain yksi tapa olla tyytymätön, tuomita itsensä jostain mitä ei ole, vaatia itseltään jotain mihin ei kykene?

Vihaan sanaa alisuorittaminen. Me kukin suoriudutaan kullakin hetkellä siten mitkä meidän eväät sillä hetkellä on. Mihin verrattuna olemme alisuorittajia?

Itsellä ainakin on se ongelma, että olen tyytymätön siihen, ettei suorituskyky vastaa omaa mielikuvaa siitä mitä sen pitäisi olla. Ulkoisiakin paineita saada aikaan enemmän on toki, mutta ne ovat pienempi ongelma kuin oma tyytymätön olo. Lapsuuden kodin vaativa ilmapiiri on imeytynyt omaan mieleen liiankin tehokkaasti. Tiedän ettei pitäisi, mutta välillä silti mielessäni mietin miten vanhempieni urat ovat edenneet omaani verrattuna yms.

Luultavasti vanhempiesi lapsuudenkotien ilmapiiri on ollut vielä vaativampi kuin sinun lapsuuskodissasi. 

Ei vanhempia voi aina kaikesta syyttää. Tai ehkä liiasta hemmottelusta. "Ylisuorittajiksi" (vaikka sellaista sanaa ei yleensä käytetä...) päätyvät useimmin ne, joiden on pakko pärjätä. Ihan pakko. Jotka ovat köyhistä taustoista, kärsineet nälkää, mutta motivaatio pärjätä on ollut hirmuinen. Tietysti tämä tapahtuu jollain hinnalla. Jotain sielun kärsimystä on ollut ja sitä paikataan pärjäämisellä. 

Mutta toi vitinä siitä että alisuoriudun ja siihen on varmaan joku syy, ja se syy on tietty lapsuus ja vanhemmat, liian pieni pipo ja vähät lelut naulattu kiinni lattiaan ja hiihdin kouluun kesät talvet... se vitinä itsessään jo halvaannuttaa ihmisen. Se naulaa ihmisen katselemaan menneisyyttään kun sen pitäis katsoa tulevaisuuttaan.

Itse koen olevani alisuoriutuja. Koko koukuaika kirjoituksiin saakka meni peukaloita pyöritellen, en siis koskaan joutunut opettelemaan työntekoa, vaan laiskottelu on ollut minulle elämäntapa lapsesta saakka. Edes kotona ei ollut juuri minkäänlaista kuria ja järjestystä.

Yliopistonkatu vedin läpi samalla tavalla, mutta väikkäriin se sitten tyssäsi ja se jäi kesken. Kunnon töihin en sitten päässyt, kun opinnot oli humanistiselta alalta, jolle olin toivonut pääseväni tutkijaksi. En lopulta edes yrittänyt.

Jälkikäteen ajatellen valitsin aivan väärän alan, joka kiinnosti minua vain jotenkuten. Minulla olisi ollut lahjoja muuhun, mutta en uskonut itseeni.

Nyt aikuisena työtilanteeni on surkea, koska olen niin hemmetin laiska. Aivan patalaiska. En saa aikaiseksi edes kiinnostavia asioita, vaan toikin netissä. Inhoan ja häpeän itseäni tämän johdosta.

Yksi suuri syy tälle mielestäni on paitsi tuo laiskuuden oppiminen myös se, etten näe elämässä oikein mitään järkeä. Yhteiskunta perustuu mielestäni täysin järjettömille arvoille, joita en missään tapauksessa jaa. En näe oikein missään juuri mitään mieltä. Minusta ihmiset ovat viemässä kaunista maailmaamme tuhoon, ja koko homma on mennyt jo niin pitkälle, ettei sille enää voi mitään. Ennen suurta filosofista arvokeskustelua ja -muutosta minua ei motivoi mikään.

Vihervasemmisto synnyttää alusuorittajia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin tätä tää alisuorittajuus.

Ihmiset ovat semmoisia kuin ovat. Kenellä "alisuorittamisen" syynä on puhdas tyhmyys, kenellä laiskuus, kenellä arkuus ja huono stressinsieto (pelko epäonnistumisesta). 

Mutta mitä on "alisuorittaminen"? Jos elää sillä tasolla mikä itselle sopii ja saa leivän pöytäänsä, niin voisiko olla siihen tyytyväinen?

Onko mielikuva "alisuorittamisesta" taas vain yksi tapa olla tyytymätön, tuomita itsensä jostain mitä ei ole, vaatia itseltään jotain mihin ei kykene?

Vihaan sanaa alisuorittaminen. Me kukin suoriudutaan kullakin hetkellä siten mitkä meidän eväät sillä hetkellä on. Mihin verrattuna olemme alisuorittajia?

Itsellä ainakin on se ongelma, että olen tyytymätön siihen, ettei suorituskyky vastaa omaa mielikuvaa siitä mitä sen pitäisi olla. Ulkoisiakin paineita saada aikaan enemmän on toki, mutta ne ovat pienempi ongelma kuin oma tyytymätön olo. Lapsuuden kodin vaativa ilmapiiri on imeytynyt omaan mieleen liiankin tehokkaasti. Tiedän ettei pitäisi, mutta välillä silti mielessäni mietin miten vanhempieni urat ovat edenneet omaani verrattuna yms.

Luultavasti vanhempiesi lapsuudenkotien ilmapiiri on ollut vielä vaativampi kuin sinun lapsuuskodissasi. 

Ei vanhempia voi aina kaikesta syyttää. Tai ehkä liiasta hemmottelusta. "Ylisuorittajiksi" (vaikka sellaista sanaa ei yleensä käytetä...) päätyvät useimmin ne, joiden on pakko pärjätä. Ihan pakko. Jotka ovat köyhistä taustoista, kärsineet nälkää, mutta motivaatio pärjätä on ollut hirmuinen. Tietysti tämä tapahtuu jollain hinnalla. Jotain sielun kärsimystä on ollut ja sitä paikataan pärjäämisellä. 

Mutta toi vitinä siitä että alisuoriudun ja siihen on varmaan joku syy, ja se syy on tietty lapsuus ja vanhemmat, liian pieni pipo ja vähät lelut naulattu kiinni lattiaan ja hiihdin kouluun kesät talvet... se vitinä itsessään jo halvaannuttaa ihmisen. Se naulaa ihmisen katselemaan menneisyyttään kun sen pitäis katsoa tulevaisuuttaan.

Sisarukseni on ylisuorittaja. Hän omaksunut vanhempien ihanteet täydellisesti. Itse koin jatkuvan kilpailemisen kaikessa liian raskaaksi. Se ei tuottanut minulle samaa mielihyvää kuin sisarukselleni. Elämmekin hyvin erilaista elämää yhteisestä taustasta huolimatta.

Minulla on usein pakkomielteisen kiinnostulsen kohteena joku aihe, tavallisesti kiinnostus kestää pari vuotta, ja se häiritsee muuta elämää.

Pari vuotta kestettyään kiinnostuksen kohde painuu taka-alalle tai menetän kiinnostukseni aiheeseen kokonaan, ja toinen aihe nousee pinnalle.

Välillä on masennusjaksoja.

Stressinsietokykyä ei ole ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin tätä tää alisuorittajuus.

Ihmiset ovat semmoisia kuin ovat. Kenellä "alisuorittamisen" syynä on puhdas tyhmyys, kenellä laiskuus, kenellä arkuus ja huono stressinsieto (pelko epäonnistumisesta). 

Mutta mitä on "alisuorittaminen"? Jos elää sillä tasolla mikä itselle sopii ja saa leivän pöytäänsä, niin voisiko olla siihen tyytyväinen?

Onko mielikuva "alisuorittamisesta" taas vain yksi tapa olla tyytymätön, tuomita itsensä jostain mitä ei ole, vaatia itseltään jotain mihin ei kykene?

Vihaan sanaa alisuorittaminen. Me kukin suoriudutaan kullakin hetkellä siten mitkä meidän eväät sillä hetkellä on. Mihin verrattuna olemme alisuorittajia?

Itsellä ainakin on se ongelma, että olen tyytymätön siihen, ettei suorituskyky vastaa omaa mielikuvaa siitä mitä sen pitäisi olla. Ulkoisiakin paineita saada aikaan enemmän on toki, mutta ne ovat pienempi ongelma kuin oma tyytymätön olo. Lapsuuden kodin vaativa ilmapiiri on imeytynyt omaan mieleen liiankin tehokkaasti. Tiedän ettei pitäisi, mutta välillä silti mielessäni mietin miten vanhempieni urat ovat edenneet omaani verrattuna yms.

Luultavasti vanhempiesi lapsuudenkotien ilmapiiri on ollut vielä vaativampi kuin sinun lapsuuskodissasi. 

Ei vanhempia voi aina kaikesta syyttää. Tai ehkä liiasta hemmottelusta. "Ylisuorittajiksi" (vaikka sellaista sanaa ei yleensä käytetä...) päätyvät useimmin ne, joiden on pakko pärjätä. Ihan pakko. Jotka ovat köyhistä taustoista, kärsineet nälkää, mutta motivaatio pärjätä on ollut hirmuinen. Tietysti tämä tapahtuu jollain hinnalla. Jotain sielun kärsimystä on ollut ja sitä paikataan pärjäämisellä. 

Mutta toi vitinä siitä että alisuoriudun ja siihen on varmaan joku syy, ja se syy on tietty lapsuus ja vanhemmat, liian pieni pipo ja vähät lelut naulattu kiinni lattiaan ja hiihdin kouluun kesät talvet... se vitinä itsessään jo halvaannuttaa ihmisen. Se naulaa ihmisen katselemaan menneisyyttään kun sen pitäis katsoa tulevaisuuttaan.

Sisarukseni on ylisuorittaja. Hän omaksunut vanhempien ihanteet täydellisesti. Itse koin jatkuvan kilpailemisen kaikessa liian raskaaksi. Se ei tuottanut minulle samaa mielihyvää kuin sisarukselleni. Elämmekin hyvin erilaista elämää yhteisestä taustasta huolimatta.

Yhtä epäterveitä suhtautumistapoja vain ovat nämä molemmat: se, että koko ajan painaa hiki hatussa ollakseen kaikessa ykkönen ja se, että välttelee kilpailemista ja itsensä haastamista myös kiinnostavissa asioissa, koska kokee kilpailutilanteet liian stressaaviksi.