Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma elämäni on kuin ap:n elämästä, sillä poikkeuksella, etten ole työelämässä mukana. Minulla ei ole sukulaisia, joiden kanssa olisi läheiset välit, eikä vanhempia, joiden kanssa voisi olla turvalliset ja läheiset välit. Minulla on ollut ihmisiä, joita pidin ystävinäni, mutta enää en ehkä uskaltaisi sanoa, että minä olisin ollut heille ystävä.
Minullakaan ei ole ongelmia pinnallisten ihmissuhteiden kanssa. Tulen hyvin toimeen naapureiden, lasten kavereiden vanhempien, ja muiden hyvän päivän tuttujen kanssa. Miehen sukulaisten kanssa tulin toimeen (tosin omalta puoleltani tämä on ollut enemmän ahdistuksen täyteistä sietämistä joskus) ensimmäiset kymmenen vuotta, mutta sittemmin suksia on meinannut mennä solmuun.
Lasteni ollessa pieniä, onnistuin luomaan kaverisuhteita kuin tyhjästä, ja hetken aikaa kuuluin johonkin porukkaan. Mutta se ei ole kohdallani niin helppoa, kuin luulisi. Lika barn leka bäst koskee täysin myös aikuisia ihmisiä, enkä minä koskaan, ikinä, kuulu joukkoon. Olen aina erilainen, eikä se edes ole omaa kuvitelmaani vaan täyttä totta. Ja se estää minua saamasta sellaista ihmissuhdetta, johon voisi luottaa. Jossa olisi hyvä olla, ja jossa saisi pahana päivänä sanoa, että kuule minua väsyttää tänään, että voidaanko jutella huomenna. Ja saisi joskus soittaa, että itkettää, ehditkö hetken kuunnella. Ja totta kai tämä toimisi myös niin, että minä ymmärrän toisen huonon hetken ja annan tilaa, ja kuuntelen, kun toisella on hätä. Tosin tämä jälkimmäinen on ollut roolini liian usein, ja tästä roolista pois pyristely johti tähän missä olen nyt - yksinäisyydessä.
Koska olen erilainen, se tulee aina jossain kohtaa ilmi. Suru, traumat ja elämätön elämä minussa tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin. Eikä sellaista surun taakkaa kukaan jaksa katsella. En pyydä sitä kantamaan, mutta en voi sille mitään, että jossain vaiheessa se tulee esiin. Ihan arkisissa tilanteissa: missä opiskelit? En missään. Missä olet töissä? En missään. Oletko asunut ulkomailla? En ole. Mitä teit kun vaihtui vuosi 2000? Olin yksin kotona. Miten usein näet vanhempiasi? En koskaan. Onko sinulla sisaruksia? On ja ei, vaikea selittää. Oletko tehnyt sitä, tätä tai tuota täysin normaalia elämään liittyvää asiaa? En ole.
Ei siinä auta, että olisi hyvä keskustelija, olisi huumorintajuinen, tykkäisi käydä elokuvissa ja kävelyllä ja museoissa ja ravintolassa ja kahvilassa ja joulumarkkinoilla. Ei tietenkään joka viikko tai edes kuukausi, mutta joskus. Olisin valmis jopa ulkomaanreissuun, mutta eihän sellaista, minun kanssani. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka mukava keskustelumme on ollut, jatkoa ei tule. Sillä suru asuu minussa, ja halusin tai en, sen vaistoaa minusta.
Et kai oikeasti vastaa noin lyhyesti töksäyttäen?
Huokaus, en tietenkään.
En vain jaksanut kirjoittaa aiheesta sen tarkemmin. Mutta kerro itse, miten loppujen lopuksi vastataan tuollaisiin kysymyksiin, jos vastaus kiteytettynä on "en ole peruskoulun jälkeen opiskellut mitään"?
Se on se ja sama, vaikka vastaisinkin töksähtäen. Ihmisarvoni murenee sillä hetkellä pieniksi sirpaleiksi asfalttiin, kun kerron että en ole oikeastaan yhtään mitään.
Joskus olen vastannut olevani kotiäiti, mutta täällä Suomessa se on sama asia, kuin että ei ole mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani ammattini on suurin turn off ihmissuhdemarkkinoilla. Työskentelen ammatissa, joka herättää voimakkaita ennakkoluuloja ja todella harva suhtautuu ammattiini neutraalisti. Ammattini edustajia moni pitää "typerinä, yksinkertaisina, huuhaa-ihmisinä", joihin suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti varautuneesti. Osa tuomitsee minut suoralta kädeltä ammattini perusteella, eikä siksi halua tutustua. Ammattiini liittyy paljon ennakkoluuloja ja kuvitellaan minun elävän vapaa-ajalla ammattini takia tietynlaista elämää. Oikeasti teen aivan samoja juttuja kuin muutkin, eikä työni näy vapaa-ajallani sen ihmeemmin.
Usein ehdotetaan, että etsisin seuraa oman ammattialani ihmisistä. Tässä on vaan se mutta, että alallani on melko pienet piirit ja työssä näkyvä kilpailu heijastuu keskinäisiin väleihin. Toista samalla alalla olevaa pidetään jonkinlaisena kilpailijana, vaikkei näin ole. Monet vertailevat ammatillista menestystä ja tämä herättää osassa ikäviä tunteita. Olen ikäisekseni alallani menestynyt ja tämä sapettaa ikäisiäni kollegoja. Ihmiset eivät ymmärrä, että olen tehnyt todella paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen ja olen tehnyt töitä myös vapaa-ajallani. Eli oikeastaan omalla alalla on vaikea saada ystäviä, jos pärjää eri tavoin kuin muut. Pitäisi olla harmaampaa massaa ja keskikastia työasioissa.
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani ammattini on suurin turn off ihmissuhdemarkkinoilla. Työskentelen ammatissa, joka herättää voimakkaita ennakkoluuloja ja todella harva suhtautuu ammattiini neutraalisti. Ammattini edustajia moni pitää "typerinä, yksinkertaisina, huuhaa-ihmisinä", joihin suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti varautuneesti. Osa tuomitsee minut suoralta kädeltä ammattini perusteella, eikä siksi halua tutustua. Ammattiini liittyy paljon ennakkoluuloja ja kuvitellaan minun elävän vapaa-ajalla ammattini takia tietynlaista elämää. Oikeasti teen aivan samoja juttuja kuin muutkin, eikä työni näy vapaa-ajallani sen ihmeemmin.
Usein ehdotetaan, että etsisin seuraa oman ammattialani ihmisistä. Tässä on vaan se mutta, että alallani on melko pienet piirit ja työssä näkyvä kilpailu heijastuu keskinäisiin väleihin. Toista samalla alalla olevaa pidetään jonkinlaisena kilpailijana, vaikkei näin ole. Monet vertailevat ammatillista menestystä ja tämä herättää osassa ikäviä tunteita. Olen ikäisekseni alallani menestynyt ja tämä sapettaa ikäisiäni kollegoja. Ihmiset eivät ymmärrä, että olen tehnyt todella paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen ja olen tehnyt töitä myös vapaa-ajallani. Eli oikeastaan omalla alalla on vaikea saada ystäviä, jos pärjää eri tavoin kuin muut. Pitäisi olla harmaampaa massaa ja keskikastia työasioissa.
Mielikuvitukseni alkoi laukata. Olet varmaan joku ennustaja? Kiinteistövälittäjä? Door-to-door imurikauppias? Myyt hälytinjärjestelmiä? Olet luksus-tason escort? Somevaikuttaja? Muusikko? Sirkusartisti? Ammattiklovni?
Naurattaa itseänikin tuo kiinteistövälittäjä tuolla seassa, älkää pahastuko.
t. Yksinäinen, jota ei kiinnosta muiden ammatit siinä mielessä, että jaksaisin alkaa tuomita niiden perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani ammattini on suurin turn off ihmissuhdemarkkinoilla. Työskentelen ammatissa, joka herättää voimakkaita ennakkoluuloja ja todella harva suhtautuu ammattiini neutraalisti. Ammattini edustajia moni pitää "typerinä, yksinkertaisina, huuhaa-ihmisinä", joihin suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti varautuneesti. Osa tuomitsee minut suoralta kädeltä ammattini perusteella, eikä siksi halua tutustua. Ammattiini liittyy paljon ennakkoluuloja ja kuvitellaan minun elävän vapaa-ajalla ammattini takia tietynlaista elämää. Oikeasti teen aivan samoja juttuja kuin muutkin, eikä työni näy vapaa-ajallani sen ihmeemmin.
Usein ehdotetaan, että etsisin seuraa oman ammattialani ihmisistä. Tässä on vaan se mutta, että alallani on melko pienet piirit ja työssä näkyvä kilpailu heijastuu keskinäisiin väleihin. Toista samalla alalla olevaa pidetään jonkinlaisena kilpailijana, vaikkei näin ole. Monet vertailevat ammatillista menestystä ja tämä herättää osassa ikäviä tunteita. Olen ikäisekseni alallani menestynyt ja tämä sapettaa ikäisiäni kollegoja. Ihmiset eivät ymmärrä, että olen tehnyt todella paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen ja olen tehnyt töitä myös vapaa-ajallani. Eli oikeastaan omalla alalla on vaikea saada ystäviä, jos pärjää eri tavoin kuin muut. Pitäisi olla harmaampaa massaa ja keskikastia työasioissa.
Oletko vienti-insinööri Aasian kaupassa? 😳
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma elämäni on kuin ap:n elämästä, sillä poikkeuksella, etten ole työelämässä mukana. Minulla ei ole sukulaisia, joiden kanssa olisi läheiset välit, eikä vanhempia, joiden kanssa voisi olla turvalliset ja läheiset välit. Minulla on ollut ihmisiä, joita pidin ystävinäni, mutta enää en ehkä uskaltaisi sanoa, että minä olisin ollut heille ystävä.
Minullakaan ei ole ongelmia pinnallisten ihmissuhteiden kanssa. Tulen hyvin toimeen naapureiden, lasten kavereiden vanhempien, ja muiden hyvän päivän tuttujen kanssa. Miehen sukulaisten kanssa tulin toimeen (tosin omalta puoleltani tämä on ollut enemmän ahdistuksen täyteistä sietämistä joskus) ensimmäiset kymmenen vuotta, mutta sittemmin suksia on meinannut mennä solmuun.
Lasteni ollessa pieniä, onnistuin luomaan kaverisuhteita kuin tyhjästä, ja hetken aikaa kuuluin johonkin porukkaan. Mutta se ei ole kohdallani niin helppoa, kuin luulisi. Lika barn leka bäst koskee täysin myös aikuisia ihmisiä, enkä minä koskaan, ikinä, kuulu joukkoon. Olen aina erilainen, eikä se edes ole omaa kuvitelmaani vaan täyttä totta. Ja se estää minua saamasta sellaista ihmissuhdetta, johon voisi luottaa. Jossa olisi hyvä olla, ja jossa saisi pahana päivänä sanoa, että kuule minua väsyttää tänään, että voidaanko jutella huomenna. Ja saisi joskus soittaa, että itkettää, ehditkö hetken kuunnella. Ja totta kai tämä toimisi myös niin, että minä ymmärrän toisen huonon hetken ja annan tilaa, ja kuuntelen, kun toisella on hätä. Tosin tämä jälkimmäinen on ollut roolini liian usein, ja tästä roolista pois pyristely johti tähän missä olen nyt - yksinäisyydessä.
Koska olen erilainen, se tulee aina jossain kohtaa ilmi. Suru, traumat ja elämätön elämä minussa tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin. Eikä sellaista surun taakkaa kukaan jaksa katsella. En pyydä sitä kantamaan, mutta en voi sille mitään, että jossain vaiheessa se tulee esiin. Ihan arkisissa tilanteissa: missä opiskelit? En missään. Missä olet töissä? En missään. Oletko asunut ulkomailla? En ole. Mitä teit kun vaihtui vuosi 2000? Olin yksin kotona. Miten usein näet vanhempiasi? En koskaan. Onko sinulla sisaruksia? On ja ei, vaikea selittää. Oletko tehnyt sitä, tätä tai tuota täysin normaalia elämään liittyvää asiaa? En ole.
Ei siinä auta, että olisi hyvä keskustelija, olisi huumorintajuinen, tykkäisi käydä elokuvissa ja kävelyllä ja museoissa ja ravintolassa ja kahvilassa ja joulumarkkinoilla. Ei tietenkään joka viikko tai edes kuukausi, mutta joskus. Olisin valmis jopa ulkomaanreissuun, mutta eihän sellaista, minun kanssani. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka mukava keskustelumme on ollut, jatkoa ei tule. Sillä suru asuu minussa, ja halusin tai en, sen vaistoaa minusta.
Et kai oikeasti vastaa noin lyhyesti töksäyttäen?
Huokaus, en tietenkään.
En vain jaksanut kirjoittaa aiheesta sen tarkemmin. Mutta kerro itse, miten loppujen lopuksi vastataan tuollaisiin kysymyksiin, jos vastaus kiteytettynä on "en ole peruskoulun jälkeen opiskellut mitään"?
Se on se ja sama, vaikka vastaisinkin töksähtäen. Ihmisarvoni murenee sillä hetkellä pieniksi sirpaleiksi asfalttiin, kun kerron että en ole oikeastaan yhtään mitään.
Joskus olen vastannut olevani kotiäiti, mutta täällä Suomessa se on sama asia, kuin että ei ole mitään.
No vaikka kerrotaan, miksi ei ole opiskellut peruskoulun jälkeen mitään. Mitä olisi halunnut opiskella ja miksi suunnitelmat muuttuivat. Lisäksi voi kertoa, onko suunnitelmissa vielä lähteä joskus opiskelemaan esim iltalukioon tms.
Ja tuosta kotiäitiydestäkin voi kertoa vähän enemmän. Esim miten pitkään aikoo olla kotiäiti, onko jotain suunnitelmia (esim opiskelut, oma firma tms) kotiäitiyden jälkeen, mistä erityisesti pitää kotiäitiydessä jne.
Toiseen ihmiseen tutustuessa on väärällä asenteella liikenteessä, jos hakee toiselta arvostusta. Arvostuksesta ei ole kyse vaan kiinnostavuudesta. Kertoo näistä asioista siten, että toinen saa niistä jotain tartumapintaa eikä kommentti ole vain "aha" ja sitten pitää miettiä, mitä kysyisin seuraavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En väitä todellakaan että vika olisi AINA itsessä mutta joskus ne saattaa olla hyvin pieniä asioita esim omassa elekielessä jota ei välttämättä itse tajua.
Esim minun yksi hyvä ystävä on sellainen että ensivaikutelma hänestä on ihan erilainen kun mitä hän oikeasti on. Hän on ulkonäöltään hyvin tyylikäs, pukeutuu muodikkaasti jne. Ujouden ja epävarmuuden takia hänen elekielensä on aluksi torjuvaa, ei esim välttämättä hymyile ollenkaan, välttelee katsekontaktia jne. Hänestä saattaa saada aluksi sellaisen kuvan että hän on ylimielinen ja mukamas katsoo muita nenänvarttaan pitkin ja luulee olevansa muita parempi vaikka asia on aivan päinvastoin. Oikeasti hän on maailman kiltein ja ihanin tyyppi, kohtelias ja hauska ja vaikka mitä. Ihmiset takertuu hyvin nopeasti siihen ensivaikutelmaan ja pysyttelevät siinä eivätkä jaksa nähdä vaivaa selvittää pitääkö se edes paikkaansa. Minulla on vähän sama ongelma. Olen kyllä ystävällinen ja kohtelias, hymyilenkin jopa paljon, kahden kesken pystyn olemaan jopa rohkea ja höpöttävä mutta varsinkin isossa ryhmässä vetäydyn vähän syrjään koska jännitän ja on sosiaalista ahdistusta. Moni tulkitsee ujouden niin että mukamas tosiaan olisin ylimielinen vaikka oikeasti se on vaan alkukankeutta ja epävarmuutta itsestäni. Netistä olen joskus löytänyt ystäviä koska siellä on jotenkin helpompi myöntää ja kertoa heti alkuun että on esim ujo ja löytää samankaltaisia ihmisiä jotka ymmärtää sen. Harvoin tosin niistäkään on tullut lopulta mitään pysyvää, kyllä aikuisena ystävien saaminen ja nimenomaan pysyvien ystävien on todella haastavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani ammattini on suurin turn off ihmissuhdemarkkinoilla. Työskentelen ammatissa, joka herättää voimakkaita ennakkoluuloja ja todella harva suhtautuu ammattiini neutraalisti. Ammattini edustajia moni pitää "typerinä, yksinkertaisina, huuhaa-ihmisinä", joihin suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti varautuneesti. Osa tuomitsee minut suoralta kädeltä ammattini perusteella, eikä siksi halua tutustua. Ammattiini liittyy paljon ennakkoluuloja ja kuvitellaan minun elävän vapaa-ajalla ammattini takia tietynlaista elämää. Oikeasti teen aivan samoja juttuja kuin muutkin, eikä työni näy vapaa-ajallani sen ihmeemmin.
Usein ehdotetaan, että etsisin seuraa oman ammattialani ihmisistä. Tässä on vaan se mutta, että alallani on melko pienet piirit ja työssä näkyvä kilpailu heijastuu keskinäisiin väleihin. Toista samalla alalla olevaa pidetään jonkinlaisena kilpailijana, vaikkei näin ole. Monet vertailevat ammatillista menestystä ja tämä herättää osassa ikäviä tunteita. Olen ikäisekseni alallani menestynyt ja tämä sapettaa ikäisiäni kollegoja. Ihmiset eivät ymmärrä, että olen tehnyt todella paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen ja olen tehnyt töitä myös vapaa-ajallani. Eli oikeastaan omalla alalla on vaikea saada ystäviä, jos pärjää eri tavoin kuin muut. Pitäisi olla harmaampaa massaa ja keskikastia työasioissa.
Mielikuvitukseni alkoi laukata. Olet varmaan joku ennustaja? Kiinteistövälittäjä? Door-to-door imurikauppias? Myyt hälytinjärjestelmiä? Olet luksus-tason escort? Somevaikuttaja? Muusikko? Sirkusartisti? Ammattiklovni?
Naurattaa itseänikin tuo kiinteistövälittäjä tuolla seassa, älkää pahastuko.
t. Yksinäinen, jota ei kiinnosta muiden ammatit siinä mielessä, että jaksaisin alkaa tuomita niiden perusteella.
Jätin tietoisesti ammattini mainitsematta, koska tämä pätee moniin ammatteihin. :D
T. Edellinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tuttavana näitä värittömiä, hajuttomia,?taviksia.
Ovat kunnollisia, kohteliaita ja äärimmäisen tylsiä tapauksia. Heissä vain ei ole jotain mielenkiintoista, intohimoista, värikästä, mystistä tai erilaista mitä muissa ihmisissä.
Ovat sisimmiltään beigen-harmaita, kun joku muu on smaragdin vihreä, tai purppuraa. Tämä näin kuvainnollisesti.
Ihminen on itsekäs sisimmissään. Ihminen haluaa viihtyä ja nauraa. Ihminen haluaa kohdata tunteita ja osuvaa, terävää ajatuksen vaihtoa. Jotkut ihmiset osaavat tehdä kohtaamisista elämyksiä. Jotkut ei.
AP ei jää mieleen. Se on se ongelma! Olet tylsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma elämäni on kuin ap:n elämästä, sillä poikkeuksella, etten ole työelämässä mukana. Minulla ei ole sukulaisia, joiden kanssa olisi läheiset välit, eikä vanhempia, joiden kanssa voisi olla turvalliset ja läheiset välit. Minulla on ollut ihmisiä, joita pidin ystävinäni, mutta enää en ehkä uskaltaisi sanoa, että minä olisin ollut heille ystävä.
Minullakaan ei ole ongelmia pinnallisten ihmissuhteiden kanssa. Tulen hyvin toimeen naapureiden, lasten kavereiden vanhempien, ja muiden hyvän päivän tuttujen kanssa. Miehen sukulaisten kanssa tulin toimeen (tosin omalta puoleltani tämä on ollut enemmän ahdistuksen täyteistä sietämistä joskus) ensimmäiset kymmenen vuotta, mutta sittemmin suksia on meinannut mennä solmuun.
Lasteni ollessa pieniä, onnistuin luomaan kaverisuhteita kuin tyhjästä, ja hetken aikaa kuuluin johonkin porukkaan. Mutta se ei ole kohdallani niin helppoa, kuin luulisi. Lika barn leka bäst koskee täysin myös aikuisia ihmisiä, enkä minä koskaan, ikinä, kuulu joukkoon. Olen aina erilainen, eikä se edes ole omaa kuvitelmaani vaan täyttä totta. Ja se estää minua saamasta sellaista ihmissuhdetta, johon voisi luottaa. Jossa olisi hyvä olla, ja jossa saisi pahana päivänä sanoa, että kuule minua väsyttää tänään, että voidaanko jutella huomenna. Ja saisi joskus soittaa, että itkettää, ehditkö hetken kuunnella. Ja totta kai tämä toimisi myös niin, että minä ymmärrän toisen huonon hetken ja annan tilaa, ja kuuntelen, kun toisella on hätä. Tosin tämä jälkimmäinen on ollut roolini liian usein, ja tästä roolista pois pyristely johti tähän missä olen nyt - yksinäisyydessä.
Koska olen erilainen, se tulee aina jossain kohtaa ilmi. Suru, traumat ja elämätön elämä minussa tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin. Eikä sellaista surun taakkaa kukaan jaksa katsella. En pyydä sitä kantamaan, mutta en voi sille mitään, että jossain vaiheessa se tulee esiin. Ihan arkisissa tilanteissa: missä opiskelit? En missään. Missä olet töissä? En missään. Oletko asunut ulkomailla? En ole. Mitä teit kun vaihtui vuosi 2000? Olin yksin kotona. Miten usein näet vanhempiasi? En koskaan. Onko sinulla sisaruksia? On ja ei, vaikea selittää. Oletko tehnyt sitä, tätä tai tuota täysin normaalia elämään liittyvää asiaa? En ole.
Ei siinä auta, että olisi hyvä keskustelija, olisi huumorintajuinen, tykkäisi käydä elokuvissa ja kävelyllä ja museoissa ja ravintolassa ja kahvilassa ja joulumarkkinoilla. Ei tietenkään joka viikko tai edes kuukausi, mutta joskus. Olisin valmis jopa ulkomaanreissuun, mutta eihän sellaista, minun kanssani. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka mukava keskustelumme on ollut, jatkoa ei tule. Sillä suru asuu minussa, ja halusin tai en, sen vaistoaa minusta.
Et kai oikeasti vastaa noin lyhyesti töksäyttäen?
Huokaus, en tietenkään.
En vain jaksanut kirjoittaa aiheesta sen tarkemmin. Mutta kerro itse, miten loppujen lopuksi vastataan tuollaisiin kysymyksiin, jos vastaus kiteytettynä on "en ole peruskoulun jälkeen opiskellut mitään"?
Se on se ja sama, vaikka vastaisinkin töksähtäen. Ihmisarvoni murenee sillä hetkellä pieniksi sirpaleiksi asfalttiin, kun kerron että en ole oikeastaan yhtään mitään.
Joskus olen vastannut olevani kotiäiti, mutta täällä Suomessa se on sama asia, kuin että ei ole mitään.
No vaikka kerrotaan, miksi ei ole opiskellut peruskoulun jälkeen mitään. Mitä olisi halunnut opiskella ja miksi suunnitelmat muuttuivat. Lisäksi voi kertoa, onko suunnitelmissa vielä lähteä joskus opiskelemaan esim iltalukioon tms.
Ja tuosta kotiäitiydestäkin voi kertoa vähän enemmän. Esim miten pitkään aikoo olla kotiäiti, onko jotain suunnitelmia (esim opiskelut, oma firma tms) kotiäitiyden jälkeen, mistä erityisesti pitää kotiäitiydessä jne.
Toiseen ihmiseen tutustuessa on väärällä asenteella liikenteessä, jos hakee toiselta arvostusta. Arvostuksesta ei ole kyse vaan kiinnostavuudesta. Kertoo näistä asioista siten, että toinen saa niistä jotain tartumapintaa eikä kommentti ole vain "aha" ja sitten pitää miettiä, mitä kysyisin seuraavaksi.
Et varmaankaan usko tätä, mutta en ole hakemassa keneltäkään arvostusta. Tiedän vain kokemuksesta, että kaltaistani ihmistä ei arvosteta - hain sitä tai en.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja kuitenkin ihan normaalin näköinen, oloinen, lääkkeetön, siisti, nättikin joskus hyvinä päivinä. Olen onnekas, enkä ole kovin pienituloinenkaan. Olen kahden maailman välissä, enkä kuulu kumpaakaan: en sairaiden joukkoon, enkä normaalien ihmisten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo ajat sitten lakannut yrittämästä "ystävien" suuntaan. Ihan tavan tallaaja itsekin olen ja väliin kaipaisin ystävää.
Ei saisi lohduttautua ajatuksella, että en ole ainoa. Meidän pitäisi vaan löytää toinen toisemme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma elämäni on kuin ap:n elämästä, sillä poikkeuksella, etten ole työelämässä mukana. Minulla ei ole sukulaisia, joiden kanssa olisi läheiset välit, eikä vanhempia, joiden kanssa voisi olla turvalliset ja läheiset välit. Minulla on ollut ihmisiä, joita pidin ystävinäni, mutta enää en ehkä uskaltaisi sanoa, että minä olisin ollut heille ystävä.
Minullakaan ei ole ongelmia pinnallisten ihmissuhteiden kanssa. Tulen hyvin toimeen naapureiden, lasten kavereiden vanhempien, ja muiden hyvän päivän tuttujen kanssa. Miehen sukulaisten kanssa tulin toimeen (tosin omalta puoleltani tämä on ollut enemmän ahdistuksen täyteistä sietämistä joskus) ensimmäiset kymmenen vuotta, mutta sittemmin suksia on meinannut mennä solmuun.
Lasteni ollessa pieniä, onnistuin luomaan kaverisuhteita kuin tyhjästä, ja hetken aikaa kuuluin johonkin porukkaan. Mutta se ei ole kohdallani niin helppoa, kuin luulisi. Lika barn leka bäst koskee täysin myös aikuisia ihmisiä, enkä minä koskaan, ikinä, kuulu joukkoon. Olen aina erilainen, eikä se edes ole omaa kuvitelmaani vaan täyttä totta. Ja se estää minua saamasta sellaista ihmissuhdetta, johon voisi luottaa. Jossa olisi hyvä olla, ja jossa saisi pahana päivänä sanoa, että kuule minua väsyttää tänään, että voidaanko jutella huomenna. Ja saisi joskus soittaa, että itkettää, ehditkö hetken kuunnella. Ja totta kai tämä toimisi myös niin, että minä ymmärrän toisen huonon hetken ja annan tilaa, ja kuuntelen, kun toisella on hätä. Tosin tämä jälkimmäinen on ollut roolini liian usein, ja tästä roolista pois pyristely johti tähän missä olen nyt - yksinäisyydessä.
Koska olen erilainen, se tulee aina jossain kohtaa ilmi. Suru, traumat ja elämätön elämä minussa tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin. Eikä sellaista surun taakkaa kukaan jaksa katsella. En pyydä sitä kantamaan, mutta en voi sille mitään, että jossain vaiheessa se tulee esiin. Ihan arkisissa tilanteissa: missä opiskelit? En missään. Missä olet töissä? En missään. Oletko asunut ulkomailla? En ole. Mitä teit kun vaihtui vuosi 2000? Olin yksin kotona. Miten usein näet vanhempiasi? En koskaan. Onko sinulla sisaruksia? On ja ei, vaikea selittää. Oletko tehnyt sitä, tätä tai tuota täysin normaalia elämään liittyvää asiaa? En ole.
Ei siinä auta, että olisi hyvä keskustelija, olisi huumorintajuinen, tykkäisi käydä elokuvissa ja kävelyllä ja museoissa ja ravintolassa ja kahvilassa ja joulumarkkinoilla. Ei tietenkään joka viikko tai edes kuukausi, mutta joskus. Olisin valmis jopa ulkomaanreissuun, mutta eihän sellaista, minun kanssani. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka mukava keskustelumme on ollut, jatkoa ei tule. Sillä suru asuu minussa, ja halusin tai en, sen vaistoaa minusta.
Et kai oikeasti vastaa noin lyhyesti töksäyttäen?
Huokaus, en tietenkään.
En vain jaksanut kirjoittaa aiheesta sen tarkemmin. Mutta kerro itse, miten loppujen lopuksi vastataan tuollaisiin kysymyksiin, jos vastaus kiteytettynä on "en ole peruskoulun jälkeen opiskellut mitään"?
Se on se ja sama, vaikka vastaisinkin töksähtäen. Ihmisarvoni murenee sillä hetkellä pieniksi sirpaleiksi asfalttiin, kun kerron että en ole oikeastaan yhtään mitään.
Joskus olen vastannut olevani kotiäiti, mutta täällä Suomessa se on sama asia, kuin että ei ole mitään.
No vaikka kerrotaan, miksi ei ole opiskellut peruskoulun jälkeen mitään. Mitä olisi halunnut opiskella ja miksi suunnitelmat muuttuivat. Lisäksi voi kertoa, onko suunnitelmissa vielä lähteä joskus opiskelemaan esim iltalukioon tms.
Ja tuosta kotiäitiydestäkin voi kertoa vähän enemmän. Esim miten pitkään aikoo olla kotiäiti, onko jotain suunnitelmia (esim opiskelut, oma firma tms) kotiäitiyden jälkeen, mistä erityisesti pitää kotiäitiydessä jne.
Toiseen ihmiseen tutustuessa on väärällä asenteella liikenteessä, jos hakee toiselta arvostusta. Arvostuksesta ei ole kyse vaan kiinnostavuudesta. Kertoo näistä asioista siten, että toinen saa niistä jotain tartumapintaa eikä kommentti ole vain "aha" ja sitten pitää miettiä, mitä kysyisin seuraavaksi.
Et varmaankaan usko tätä, mutta en ole hakemassa keneltäkään arvostusta. Tiedän vain kokemuksesta, että kaltaistani ihmistä ei arvosteta - hain sitä tai en.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja kuitenkin ihan normaalin näköinen, oloinen, lääkkeetön, siisti, nättikin joskus hyvinä päivinä. Olen onnekas, enkä ole kovin pienituloinenkaan. Olen kahden maailman välissä, enkä kuulu kumpaakaan: en sairaiden joukkoon, enkä normaalien ihmisten.
Mutta eihän muiden tarvitsekaan arvostaa sinua sen perusteella, mitä olet opiskellut tai tehnyt työksesi? Ainoastaan rekrytoijan, jos olisit hakemassa työpaikkaa. Oleellista toiseen ihmiseen tutustumisessa on kiinnostavuus. Mulle on tullut kirjoituksistasi sellainen mielikuva, että vähättelet itseäsi. Ihan turhaan. Olet työkyvyttömyyseläkkeellä eli sulla on aikaa. Et ole kovin pienituloinenkaan, joten sulla on mahdollisuuksia tehdä asioita (ellei sitten syy, miksi olet työkyvyttömyyseläkkeellä estä sua tekemästä). Oletko koskaan ajatellut, että opiskelisit ihan omaksi huviksesi vaikka nettilukiossa tai muulla tavalla? Toisen ihmisen kanssa jutellessasi voit kertoa, millaisia asioita teet, millaisista asioista olet kiinnostunut jne. Koska vain tällä tavalla voi löytyä se yhtymäkohta, joka kiinnostaa molempia. Ja sitten voikin jo miettiä, että tehtäiskö seyraavalla kerralla yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla lähes sama tilanne.
Tulen hyvin juttuun työkavereiden kanssa ja harrastuksissa muiden kanssa, mutta olen se johon ketään ei kiinnosta ottaa yhteyttä koskaan muutoin. Monilla on tapaamisia muulloinkin, mutta minä en mahdu tuohon. Töissä käydään lounaalla ja minua pyydetään mukaan, mutta tämä on oikeastaan ainoa.
Jokin työkaverit ovat vaihtaneet työpaikkaa ja he ovat silti aina mukana porukkatapaamisissa jne. Itse vaihdoin työpaikkaa, muutaman kerran kuulumisia vaihdettiin ja kun tarkoituksellisesti jätin ns. pallon muille niin eipä ole kuulunut mitään. Jos siis olen itse aktiivinen, jotain yhteyttä on, mutta jos en, niin voin kaikessa rauhassa hautautua kotiini ilman että ketään kiinnostaa. En jaksaisi aina olla se aktiivinen.
Lopetin aktiivisuuden oikeastaan silloin kun huomasin, että hyvinä työkavereina pitämäni kollegat juhlivat yhdessä vapaa-ajalla, eikä tuosta tapaamisesta hiiskuttu mulle mitään vaikka siis lounastimme päivittäin. Mukana muutama ex-työkaveri. Seuraavalla kerralla minut kutsuttiin mukaan, mutta tapaaminen ei toteutunut. Seuraavaan ei kutsuttu ja hauskaa suomen perusteella oli. En stalkkaa, en käytä estojakaan.
Todennäköisesti olen vain niin tylsä, että seurani ei kiinnosta. Sillä mennään, muuta en osaa syyksi sanoa, olen myös rauhallinen, huumorintajuinen, tutustuessani avoin, mutta en kuitenkaan tuo itseäni koko ajan julki. Olen opetellut käymään konserteissa, leffoissa jne yksin.
Mä myös, mutta eipä tuo ole aikuisena enää haitannut, en niin haluakaan enää kenenkään seuraa. Elän pääosin omissa fantasiamaailmoissani, jotka on paljon tosielämää ja toisia ihmisiä kiinnostavampia. Lapsena ja nuorena toki sitä olisi halunnut kavereita tai kuulua johonkin porukoihin. Tai opiskeluaikana päästä ryhmätöissä ryhmiin eikä aina joutua tekeemään yksin.
Mä osin tiedänkin kyllä mistä mun tapauksessa johtuu... Olen ulospäin aika tylsä ihminen, koska en tee mitään erityistä enkä ole mitenkään erityisen oloinen persoonaltani tai ulkonäöltäni. Sisäinen maailmani on valtavan rikas, mutta se on sen laatuinen ettei sitä voi jakaa. Tyyliin että jos fantasioin jotain kokonaisia toisia maailmankaikkeuksia ja niiden olentoja, niin sen voisi kirjoittaa kirjaksi mutta ei se ole normaali juttelun aihe ystävän kanssa. Olen myös hyvin vakava luonne, en hauska ollenkaan. Oman lisäkiusansa aiheuttaa Mensan jäsenyyteen oikeuttava älykkyysosamäärä, joka saa keskiverto-ÄO:laisten kanssa aikaan molemmin puolin vierauden tunnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tuttavana näitä värittömiä, hajuttomia,?taviksia.
Ovat kunnollisia, kohteliaita ja äärimmäisen tylsiä tapauksia. Heissä vain ei ole jotain mielenkiintoista, intohimoista, värikästä, mystistä tai erilaista mitä muissa ihmisissä.
Ovat sisimmiltään beigen-harmaita, kun joku muu on smaragdin vihreä, tai purppuraa. Tämä näin kuvainnollisesti.
Ihminen on itsekäs sisimmissään. Ihminen haluaa viihtyä ja nauraa. Ihminen haluaa kohdata tunteita ja osuvaa, terävää ajatuksen vaihtoa. Jotkut ihmiset osaavat tehdä kohtaamisista elämyksiä. Jotkut ei.
AP ei jää mieleen. Se on se ongelma! Olet tylsä.
Kyllä! Aina ei ole kyse siitä että olisi nokkela ja terävä, tai mystisen persoonallinen. Kun muistelee opiskeluajoilta niitä, joilla oli aina seuraa niin yksi oli ladyliken tyylikäs " menestyjätyyppi", yksi rikas suomenruotsalainen, yksi kuuluisasta kulttuurisuvusta. Heissä oli jotain tyyliä, karismaa tai kiinnostavat taustat. Syrjään jäivät kerttu keskiverrot, ei kauniit eikä rumat, vähän hiljaiset, vaikeasti lähestyttävät, ei fiksut eikä tyhmät. Jokaisen lukioluokalla on näitä ollut muutama. Itsekin olen tälläinen vaikeasti mieleen jäävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On samoja kokemuksia. Lukio kun loppui, loppui myös yhteys jokaiseen opiskelukaveriin. Siis itse otin yhteyttä mutta kukaan ei koskaan halunnut nähdä. Yliopistolla en saanut yhtään kaveria, kävin kaikki kurssit yksin vaikka yritin jutella vaikka kuinka monen kanssa.
Muutin ulkomaille, opiskelin, osallistuin projektiin - kaikkien nimet oli lopputyössä, paitsi että unohtivat minun nimeni. Kukaan ei muistanut että olin edes mukana.
Jos järjestän juhlat kotonani, suurin osa ei tule ja osa tulleista ei muistanut koko juhlia parin kuukauden päästä (siis mainitsin että henkilö oli vieraillut kotonani ja hän oli aivan ymmällään että miten niin on käynyt luonani). Ihmiset myös esittelevät itsensä minulle useita kertoja vaikka olemme jo tavanneet.
Näen somesta kuinka tuttavat (niin, eivät he kai ystäviä ole) matkustavat, juhlivat, leipovat jne yhdessä, mutta en saa koskaan kutsua. Itse kutsun luokseni, ei tulla.
Muistan kaikkia vähänkään pitkäaikaisempia/omasta mielestäni parempia kavereita joulu- ja synttärilahjalla - sain tänä vuonna vain ilmoituksia etteivät jaksa lähettää mitään kun on koronakin. Itse olin jo ostanut ja paketoinut lahjat lähetettäväksi.
En ole myöskään löytänyt parisuhdetta. En tajua miksi kun olen normaali ja erityisesti sosiaalisesti normaali tyyppi. En sano tai tee mitään loukkaavaa, en räisky ja draamaile, enkä toisaalta ole tuppisuukaan. Aina kun olen jonkun kanssa yhdessä, meillä on kivaa ja minulle myös sanotaan että on kivaa. Sitten kuitenkin unohdetaan samantien kun ovi on sulkeutunut.
En ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään miksi toisten puhelimiin kilahtelee viestejä ympäri vuorokauden.
Tuohon lihavoimaani kohtaan...ilmeisesti kutsut juhliisi ihmisiä, jotka ovat nk social butterlyita. Osallistuvat juhliin kuin juhliin välittämättä siitä, kuka on juhlien järjestäjä, missä juhlat ovat tai mikä juhlien tarkoitus on. Tulevat siis vain pitämään hauskaa itsensä vuoksi, ei sinun vuoksesi. Heitä ei siis kiinnosta lainkaan, kenen kotona ovat juhlimassa vaan ainoastaan juhliminen. Jos alkoholitarjoilu on vielä ollut runsasta, eivät välttämättä muista seuraavana aamunakaan, missä ovat illalla olleet.
Mitä tulee tuohon itsensä esittelyyn uudelleen, niin mulle käy tosi usein niin. Mulla on huono kasvomuisti ja koska jo työnikin puolesta olen tavannut tuhansia ihmisiä, en vaan pysty muistamaan kaikkia. Ennen pandemiaa osallistuin joka vuosi kansainvälisiin konferensseihin, joihin osallistui eri puolilta maailmaa satoja ihmisiä. Ei mitenkään voi pysyä kaikkien naamat ja nimet muistissa. Varsin usein työasioissa nimi muuttuu ajan myötä tutuksi, koska sen näkee niin usein sähköposteissa. Mutta nimen ja naaman yhdistäminen toisiinsa....vaikeaa ainakin mulle. Vielä vaikeampaa, jos tapaa jonkun ihmisen eri asiayhteydessä (esim tulee kadulla vastaan) kuin mistä hän on tullut "tutuksi" (esim jokin työhön liittyvä palaveri).
Osa on perhosia, mutta osa ei. Eivätkä hekään ole juhliani arvostaneet. Ymmärrän ettei illanistujaiset luonani ole vuoden kohokohta mutta se ettei muista olleensa kotonani 5 muun ihmisen kanssa... Se kyllä ihmetytti.
Samoin ymmärrän jos esittelee itsensä hyvin pikaisen tapaamisen jälkeen uudestaan, mutta tapahtuu myös ihmisten kanssa joiden kanssa olen jutellut pitkään. Jopa kahdestaan. Tätä on vaikeampi ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On samoja kokemuksia. Lukio kun loppui, loppui myös yhteys jokaiseen opiskelukaveriin. Siis itse otin yhteyttä mutta kukaan ei koskaan halunnut nähdä. Yliopistolla en saanut yhtään kaveria, kävin kaikki kurssit yksin vaikka yritin jutella vaikka kuinka monen kanssa.
Muutin ulkomaille, opiskelin, osallistuin projektiin - kaikkien nimet oli lopputyössä, paitsi että unohtivat minun nimeni. Kukaan ei muistanut että olin edes mukana.
Jos järjestän juhlat kotonani, suurin osa ei tule ja osa tulleista ei muistanut koko juhlia parin kuukauden päästä (siis mainitsin että henkilö oli vieraillut kotonani ja hän oli aivan ymmällään että miten niin on käynyt luonani). Ihmiset myös esittelevät itsensä minulle useita kertoja vaikka olemme jo tavanneet.
Näen somesta kuinka tuttavat (niin, eivät he kai ystäviä ole) matkustavat, juhlivat, leipovat jne yhdessä, mutta en saa koskaan kutsua. Itse kutsun luokseni, ei tulla.
Muistan kaikkia vähänkään pitkäaikaisempia/omasta mielestäni parempia kavereita joulu- ja synttärilahjalla - sain tänä vuonna vain ilmoituksia etteivät jaksa lähettää mitään kun on koronakin. Itse olin jo ostanut ja paketoinut lahjat lähetettäväksi.
En ole myöskään löytänyt parisuhdetta. En tajua miksi kun olen normaali ja erityisesti sosiaalisesti normaali tyyppi. En sano tai tee mitään loukkaavaa, en räisky ja draamaile, enkä toisaalta ole tuppisuukaan. Aina kun olen jonkun kanssa yhdessä, meillä on kivaa ja minulle myös sanotaan että on kivaa. Sitten kuitenkin unohdetaan samantien kun ovi on sulkeutunut.
En ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään miksi toisten puhelimiin kilahtelee viestejä ympäri vuorokauden.
Tuohon lihavoimaani kohtaan...ilmeisesti kutsut juhliisi ihmisiä, jotka ovat nk social butterlyita. Osallistuvat juhliin kuin juhliin välittämättä siitä, kuka on juhlien järjestäjä, missä juhlat ovat tai mikä juhlien tarkoitus on. Tulevat siis vain pitämään hauskaa itsensä vuoksi, ei sinun vuoksesi. Heitä ei siis kiinnosta lainkaan, kenen kotona ovat juhlimassa vaan ainoastaan juhliminen. Jos alkoholitarjoilu on vielä ollut runsasta, eivät välttämättä muista seuraavana aamunakaan, missä ovat illalla olleet.
Mitä tulee tuohon itsensä esittelyyn uudelleen, niin mulle käy tosi usein niin. Mulla on huono kasvomuisti ja koska jo työnikin puolesta olen tavannut tuhansia ihmisiä, en vaan pysty muistamaan kaikkia. Ennen pandemiaa osallistuin joka vuosi kansainvälisiin konferensseihin, joihin osallistui eri puolilta maailmaa satoja ihmisiä. Ei mitenkään voi pysyä kaikkien naamat ja nimet muistissa. Varsin usein työasioissa nimi muuttuu ajan myötä tutuksi, koska sen näkee niin usein sähköposteissa. Mutta nimen ja naaman yhdistäminen toisiinsa....vaikeaa ainakin mulle. Vielä vaikeampaa, jos tapaa jonkun ihmisen eri asiayhteydessä (esim tulee kadulla vastaan) kuin mistä hän on tullut "tutuksi" (esim jokin työhön liittyvä palaveri).
Osa on perhosia, mutta osa ei. Eivätkä hekään ole juhliani arvostaneet. Ymmärrän ettei illanistujaiset luonani ole vuoden kohokohta mutta se ettei muista olleensa kotonani 5 muun ihmisen kanssa... Se kyllä ihmetytti.
Samoin ymmärrän jos esittelee itsensä hyvin pikaisen tapaamisen jälkeen uudestaan, mutta tapahtuu myös ihmisten kanssa joiden kanssa olen jutellut pitkään. Jopa kahdestaan. Tätä on vaikeampi ymmärtää.
Mä olen jutellut lukuisten ihmisten kanssa pitkään ja jopa kahdestaan, mutta en mitenkään voi muistaa heitä kaikkia. En muista edes kaikkia entisiä työkavereitanikaan. Osa jää mieleen, osa katoaa mielestä, kun ei ole vähään aikaan tekemisissä. Nimet unohtuu, kasvot unohtuu.
Netissä kun tutustuu ihmisiin ja etsii ystäviä niin usein sama kaava toistuu. Ihminen on yksinäinen ja miettii että miksi niin on, kun on itse niin hyvä tyyppi. Aluksi vaikuttaakin siltä ja ihmettelen hänen kanssaan täysin samaa, että kun vaikutat niin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta jne. Aluksi voikin olla ihan hauskaa ja tuntuu että synkkaa. Kunnes sieltä tulee esiin joku piirre jota se ihminen ei itse edes tajua. Esim yksi tyyppi oli sellainen että hän koki ettei ystävien kuulu olla eri mieltä mistään. Minun olisi kuulunut kannustaa ja tukea häntä ihan sama mitä hän tekee, vaikka hän olisi tyyliin pöllinyt jonkun auton tai mitä tahansa typerää, ystävyys on kuulemma sitä että ollaan aina tukena ja sen ystävän puolella. Minun mielestäni kun ystävyys on sitä että uskaltaa olla eri mieltä ja toiselle voi jopa sanoa että nyt kyllä teit hölmösti mutta että selvitetään tämä yhdessä jos ystävä kykenee ottamaan teoistaan vastuun eikä vaadi aina vaan ymmärtäväistä pään silitystä aivan jokaiseen asiaan.
Toiset saattavat myös esim olla tosi äkkipikaisia luonteeltaan ja alku kohteliaisuuden jälkeen alkavat töksäytellä asioita. Se pitäisi aina ymmärtää vaikka toinen sanoisi kuinka loukkaavia asioita koska jälleen, ystävä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Riitaa tulee ihan tyhjänpäiväisistä jutuista kun toinen kokee oikeudekseen oksentaa pahan olonsa jatkuvasti toisen päälle ja se on mukamas normaalia ystävyyttä. Itse nämä tyypit kokee olevansa aitoa ja hauskaa seuraa eivätkä voi ymmärtää mikä aina ihmissuhteissa menee pieleen. Riidat kuuluu elämään, se on totta mutta jos jatkuvasti loukkaa toista ja selittelee sitä tempperamenttisella luonteella niin ihmekös kun kukaan ei jaksa olla vastaanottamassa tätä "rehellistä palautetta".
Kolmas ihmistyyppi johon usein törmää on ihmiset jotka on ihan perus mukavia eikä heissä sinänsä ole yhtään mitään vikaa. Heidän kanssaan ei vaan millään saa aikaan hyvää keskustelua. Joko toinen vastaa kaikkeen kauhean lyhyesti tai sitten ei vaan löydy tarpeeksi yhteisiä juttuja joista puhua ja homma kuivuu kasaan. Keskustelusta tulee väkinäistä ja sitä kuuluisaa klikkiä ei vaan synny. En tiedä mikä siinä on ettei se vaan toimi kaikkien kanssa, sinänsä kun ihminen saattaa olla ihan mukava. Jotenkin se keskustelu ei vaan etene eikä löydy mitään mihin ns. tarttua. Joskus on vaan hyvin vaikeaa löytää niitä ihmisiä jotka on tarpeeksi samankaltaisia. Siinä vika ei varsinaisesti ole kummassakaan, pitäisi vaan löytyä niitä asioita jotka yhdistää ja joidenkin kanssa vaan keskustelua syntyy mistä vain tosi helposti kun toisten kanssa se on sitä ikuista väkinäistä small talkia.
Ja ennenkuin tämä kuulostaa siltä että syytän kaikkia muita paitsi itseäni niin ihan varmasti minussakin on omat syyni miksi ystäviä ei löydy niin helposti. Osan tunnistan itse ja yritän niitä työstää mutta osaa ei välttämättä vaan millään itse näe. Se on välillä ihan melkein lottovoitto ja täysin tuurista kiinni kenet sattuu kohtaamaan ja miten se ihmissuhde etenee. Mutta ihminen on usein liian lähellä itseään että voisi täysin tulkita omaa käytöstään ja huomata niitä syitä miksi voi olla vaikeaa tutustua muihin.
Vierailija kirjoitti:
Mä monesti mietin näissä ketjuissa annettuja ohjeita ja vaatimuksia, että ihanko oikeasti ystävystyminen on vaatinut noin kamalasti niiltäkin joilla ystäviä on? Eikö nämä ystävyydet ole kenelläkään syntyneet ihan vaan luonnollisesti kun on syystä tai toisesta vietetty enemmän aikaa samassa paikassa?
Yksinäisen sen sijaan pitää uskaltaa avautua syvällisesti mutta olla kuitenkin pinnallinen, koska ei saa olla liian tuttavallinen ja kertoa yksityisasioistaan. Itseasiassa itsestä ei pitäisi edes puhua vaan kuunnella kun toinen puhuu itsestään, mutta kuitenkin pitäisi olla mielenkiintoinen toisen silmissä. Ei saa olla liikaa tyrkyllä eikä tuoda esiin sitä ettei ole kavereita, mutta kuitenkaan ei pidä antaa kuvaa ettei elämässä olisi tilaa ja tarvetta ystäville..jnejne
Jotenkin tätä ohjeistusta kun lukee niin enemmänkin ihmetyttää miten kukaan on ikinä edes voinut ystävystyä kenenkään kanssa.
Bingo!
Käytännössä joillakin ihmisillä vain synkkaa joko heti tai hetken päästä, toisilla ei koskaan. Jos olet jollain tapaa liian erilainen (siihen toisen verrattuna tai ylipäätään), on huonommat mahdollisuudet löytää ystäviä aikuisiällä. Monet ystävyyssuhteet on solmittu jo lapsena tai kouluikäisenä. Silloin on tullut hyväksytyksi, vaikka sama ihminen nyt tavattuna ei kelpaisikaan ystäväksi.
Ap:lla ei taida olla romanttista suhdettakaan? Eli joku piirre sinussa on, mikä erottaa muista.
Älä huoli, olen minäkin jotenkin poikkeava, kun en ole "saanut pidettyä" yhtään miestä. Siis miehet ihastuvat minuun helposti, mutta pidemmän päälle eivät tykkää.
Olen kiltti ja ystävällinen, otan toisen huomioon, enkä päsmäröi. Ei siis ole kyse, että luonteeni olisi paska. Vaan ilmeisesti olen erilainen mitä miehet odottavat. Olen introvertti, hyvin itsenäinen eikä luonteeni ole "naisellinen".
Minulle kelpaisi hyvin ystäväksi, jopa kumppaniksi vaikka joku Asperger - mutta heihin on vaikea tutustua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa."
Tämä!
Tämä on ollut minun ikuisuusongelma. Kestää vuosia tutustua ihmisten kanssa ja kun luulen päässeeni ystäväksi asti, olenkin muille vain kaveri tai tuttava. Sitten saan vierestä kuunnella, mitä kaikkea kivaa muut tekevät oikeiden ystäviensä kanssa. Tosi tavallista on, että muut käyvät ystäviensä kanssa ulkona syömässä/matkoilla/teatterissa mitä ikinä ja minun kanssani ei ole varaa käydä missään.
En osaa kuvitella miltä tuntuu, että olisi joku ystävä, jolle voisi vaikka soittaa kun elämässä tapahtuu jotakin ja kysyä, pääsetkö illalla lenkille. :(
Aina ei tunnu hyvältä sekään. Minä ehdotin lapsuuden ystävälle kävelylenkkeilyä pari kertaa. Hän ei pidä kävelystä, ei kiinnosta. Olisin ollut valmis kyytimään häntä tietyssä tilanteessa, että oltaisiin pitkästä aikaa nähty ja päästy kunnolla juttelemasn. Ei häntä huvita. Kaikkiin mitä ehdotin tuli nihkeä vastaus. Paras oli kun ehdotin asiaa A, hän ilmoitti ettei ko. asia kiinnosta. Hetkeä myöhemmin laittoi viestiä että "Aija" ehdotti samaa just ja hän lupasi lähteä tämän kanssa, eikä samana päivänä viitsi kahteen kertaan sitten. No, Aijan kanssa hänen ei tarvinnut nähdä sitäkään vähää vaivaa mitä olisi meidän tapaamisen eteen pitänut tehdä.
Tähän kuitenkin lisään, että tämä nk ystäväni oli itse viestein aktiivinen minun suuntaani. Tarvitsi kuuntelijaa ongelmilleen jne. Mielelläni olisin kuuntelija ollutkin, mutta sopi siis vain hänen asettamillaan ehdoilla.
Mulle viimeinen niitti oli se, kun halusi yllättäen pitkästä aikaa tavata ja tulla käymään. No, toki mulle ok. Selvisikin, että tapaamisessa olisi tarvinnut apua, mikä on oikein fine, kun kyseessä hyvä ystävä ja mielelläni autan. Asia oli lopulta sellainen, että en olisi voinut auttaa kun osaaminen ei riitä siihen. Miten kävi hänen puoleltaan usealla viestillä halutun tapaamisen. Unohti sen kokonaan, ei muistanut tulla.
Sen jälkeen en ole yhteyttä pitänyt, kun meillä ei kerran mitään oikeasti yhteistä enää ole. Tajusin vielä, että kaikki tapaamiset menivät oikeastaan hänen ehdoillaan. Tervehdin ja juttelen kyllä kun sattumalta nähdään, mutta ei maksa vaivaa enää ylläpitää "ystävyyttä" jota ei oikeasti loppuaikoina enää ollutkaan.
Kettuilijat, draamailijat ja vaikeat ihmiset ovat kiinnostavia. Johan sen näkee julkkiksistakin, että draamailut ja sekoilut saavat aikaan klikkauksia ja somessa keskustelua. Kannattaa kuitenkin muistaa, että on kavereita ja "kavereita".