Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Väitän (hieman rohkeasti kun tilastotietoa ei asiasta ole) että lapsuudessa kaltoinkohdellut ovat usein aikuisena yksinäisiä ja heidän on vaikea ystävystyä. Olen tällainen halattu, murjotti, alistettu ja nöyryytetty lapsi itsekln, narsistivanhemman kiusaama ja rääkkäämä.

Olen näennäisesti menestynyt, akateeminen, erittäin korkeassa virassa, hyvä työssäni, perheellinen, mutta SILTI mun on mahdoton saada ystäviä.

Osin ehkä on kyse siitä että lapsena on viety usko ihmisiin eli kestää pitkään ennenkuin luotan keneenkään. Osittain ehkä se että monesti huonostikihdelluista ”loistaa aura” joka saa muutkin kohtelemaan huonosti. Esim työssä mua on urani alussa kohdeltu tosi huonosti ja törkeästi enkä ole uskaltanut puolustautua, mm pahoinpitely työpaikalla josta en nostanut äläkkää.

Mutta suurin syy on se että tällainen ihminen on erilainen. Joku tuossa yllä kuvaili hyvin että sellainen hiljainen suru tai muu vastaava henkii meistä. Se EI ole siis katkeruutta, en esim kerro koskaan lapsuudestani kellekään. Mutta sellainen viipyilevä leijuva haikeus, kaiho, suru... en oikein osaa selittää.

Tunnistan aina kuitenkin helposti ihmisen jolla samanlainen tausta kuin mulla.

Olen oppinut suojautumaan kaltoinkohtelulta olemalla menestyvä, esim johtajana olen asemassa jossa mua ei uskalleta samalla lailla haastaa/ärsyttää/talloa kuin alempana organisaatiossa. Toki johtajakollegat tekee sitä mutta olen oppinut pitämään puoleni. Mulle tää työ sopii hyvin koska en ole työpaikan piireissä sisällä ja mua ei haittaa tippakaan vaikken olisi suosittu tai pidetty.

Omat lapseni kasvatan rakkaudella ja hellyydellä ja pidän erityisesti huolta että heillä on kavereita. Kaverit saa aina tulla meille, kuskaan kavereille, järjestän kivaa tekemistä välillä kavereillekin. Tämä helposti periytyy. Pitää olla tarkka ettei omille lapsille tule samanlaista ”yksinäisyyden auraa”.

Tsemppiä kaikille samaa kokeneille.

Vierailija kirjoitti:

Väitän (hieman rohkeasti kun tilastotietoa ei asiasta ole) että lapsuudessa kaltoinkohdellut ovat usein aikuisena yksinäisiä ja heidän on vaikea ystävystyä. Olen tällainen halattu, murjotti, alistettu ja nöyryytetty lapsi itsekln, narsistivanhemman kiusaama ja rääkkäämä.

Olen näennäisesti menestynyt, akateeminen, erittäin korkeassa virassa, hyvä työssäni, perheellinen, mutta SILTI mun on mahdoton saada ystäviä.

Osin ehkä on kyse siitä että lapsena on viety usko ihmisiin eli kestää pitkään ennenkuin luotan keneenkään. Osittain ehkä se että monesti huonostikihdelluista ”loistaa aura” joka saa muutkin kohtelemaan huonosti. Esim työssä mua on urani alussa kohdeltu tosi huonosti ja törkeästi enkä ole uskaltanut puolustautua, mm pahoinpitely työpaikalla josta en nostanut äläkkää.

Mutta suurin syy on se että tällainen ihminen on erilainen. Joku tuossa yllä kuvaili hyvin että sellainen hiljainen suru tai muu vastaava henkii meistä. Se EI ole siis katkeruutta, en esim kerro koskaan lapsuudestani kellekään. Mutta sellainen viipyilevä leijuva haikeus, kaiho, suru... en oikein osaa selittää.

Tunnistan aina kuitenkin helposti ihmisen jolla samanlainen tausta kuin mulla.

Olen oppinut suojautumaan kaltoinkohtelulta olemalla menestyvä, esim johtajana olen asemassa jossa mua ei uskalleta samalla lailla haastaa/ärsyttää/talloa kuin alempana organisaatiossa. Toki johtajakollegat tekee sitä mutta olen oppinut pitämään puoleni. Mulle tää työ sopii hyvin koska en ole työpaikan piireissä sisällä ja mua ei haittaa tippakaan vaikken olisi suosittu tai pidetty.

Omat lapseni kasvatan rakkaudella ja hellyydellä ja pidän erityisesti huolta että heillä on kavereita. Kaverit saa aina tulla meille, kuskaan kavereille, järjestän kivaa tekemistä välillä kavereillekin. Tämä helposti periytyy. Pitää olla tarkka ettei omille lapsille tule samanlaista ”yksinäisyyden auraa”.

Tsemppiä kaikille samaa kokeneille.

Tunnistan itse tuon kaltoinkohdeltu, näkymätön lapsi -syndroman. Silti minuun on haluttu tutustua ja olla kaveria - kun olin lapsi ja nuori. Nyt varttuneena aikuisena olen joutunut pettymään kaikkien potentiaalisten ystävien suhteen.

Osasyy on siinä, että minäkin olen pitkälle kouluttautunut, mutta nyt työkyvyttömyyseläkkeellä. Vaikuttaa siltä, että suuri osa muista joutoihmisistä on (entisiä) työläisiä, älyllinen tasomme ei kohtaa (turha ottaa tästä pulttia!) ja ne työkykyiset kollegat eivät halua kaveerata tämmöisen pudokkaan kanssa.

Asuin pitkään ulkomaassa, jossa sain aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman leimoja.

Ystävystyin helposti monenkin kanssa, minua kutsuttiin kahville, juhliin jne.

Suomessa elämä nyt on mitä on.

Muuten: omat lapseni ovat pienempinä naureskelleet kaverittomuuttani. Nyt aikuisina heillä on edelleen laajat sosiaaliset piirit. Kuten kerroit, minäkin pidin huolta, että lapsena heillä oli paljon tilaisuuksia löytää kavereita.

Te, jotka haluaisitte ystävän, jonka kanssa puhua syvällisiä, millaisia nämä syvälliset asiat ovat? Onko ne tyyliin mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tai onko muilla planeetoilla elämää? Tai olisivatko dinosaurukset vielä elossa ilman asteroidia ja miten ihmiset tulisivat toimeen dinosaurusten kanssa? Vai millaisista asioista on kyse?

Mun mies on ollut vähän sellainen, että ei ollut kavereita. Oli koulukiusattu ja hajanainen perhe lisäksi. Ei ollut kavereita töissä. Hänelle kävi niin että sai kerran töissä paniikkikohtauksen, ja yksi ihana työkaverimies vei hänet loppupäiväksi autolla kotiin, ja he kävivät kahvilla sitä ennen ja keskustelivat terapiasta, jossa myös työkaverimies oli ollut! Nyt tuosta miehestä on tullut mun miehen tosi hyvä ystävä, ja he tekstailevat päivittäin ja olen ollut pariskuntatreffeillä hänen luonaan käymässä. Tuon jutun jälkeen mies kutsuttiin mukaan juhlimaan ja hän on päässyt omaan porukkaan työkavereiden kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Olen mielettömän iloinen siitä, että miehellä on noin ihana ystävä.

Veikkaan, että olennaista oli tuo että muut näkivät hänestä tuon haavoittuvan puolen. Mielestäni sille että ystävyys syvenee tuttuvuudesta joksikin muuksi, vaaditaan jonkinlaista avautumista tai vastaavaa. Yleensä siksi aikuisena on vaikea saada ystäviä kun kaikki ovat niin asiallisia ja pysytään arkisissa aiheissa eikä keskustella syvällisiä. Ei ehkä kannata paniikkikohtausta järjestää, mutta miettiä että miten ja missä välissä olisi luontevaa jakaa jotain vähän henkilökohtaisempaa. Tietysti huomioiden, että kellekään ilkeälle juorukellolle ei kannata uskoutua, mutta heidät tunnistaa siitä ovatko koskaan sanoneet sinulle pahaa sanaa muista selän takana.

Mielestäni jos ei ole mikään suosittu papupata ja vitsinkertoja, tuo voi olla toinen tapa saada ystäviä.

Ap, kirjoitukseesi haluaisin kertoa oman kokemukseni siltä toiselta puolelta.

Työpaikalla olen kaikille peruskohtelias ja -ystävällinen. Työkavereiden kanssa käydään joskus baarissa tai syömässä, mutta he eivät ole läheisiä ystäviäni. Omat ystävät ovat erikseen, he tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Pari vuotta sitten työpaikkaan tuli uusi työkaveri. Mukava, ammattitaitoinen, juteltiin niitä näitä niinkuin töissä on tapana ja kerran käytiin töiden jälkeen yksillä niinkuin työporukassa joskus tehdään. Muuten ei työn ulkopuolella pidetty yhteyttä satunnaisia facetykkäyksiä lukuunottamatta.

Jouluna hän  aivan puskista antoi minulle lahjan ja kortissa toivotettiin hyvää joulua ystävälle.  Vaikka on mukavaa olla toiselle tärkeä, oli tilanne aika kiusallinen kun itselle hän oli vain työkaveri siinä missä ne muutkin. 

Tällaisessa tilanteessa ei tietenkään halua pahoittaa toisen mieltä, muttei ystäväksi voi noin vaan ryhtyä, vaikka toinen kuinka haluaisi. Kyllä siinä menee puihin ja itse reagoin vetäytymällä, kun ajattelin antaneeni jotenkin vääränlaisia signaaleja vaikka kyse on ollut omalta puolelta vain kohteliaasta käytöksestä. Olen siis varmaan juuri kuvaamasi "ystävä", jolta ei saa vastakaikua.

Ehkä yritän tällä sanoa, että anna tutustumiselle aikaa ja hyväksy, että suurin osa ihmisistä tulee jäämään tuttavavuustasolle. Ne läheisemmät kaverit ja ystävät kyllä seuloutuvat sieltä joukosta ajan kanssa.

Sinä olet varmasti mukava ihminen ja sinusta tulee mahtava ystävä kun ne oikeat ihmiset löytyvät.

Story of my life!

Ja yhtä tympeitä jatko-osia piisaa!

Minäkin jään jostain syystä aina ulkopuolelle ja yksin. Olen kyllä yrittänyt olla aktiivinen ja aloitteellinen ihmissuhteissani - en mitenkään päällekäyvästi kuitenkaan. Mutta olen se, jota ei kutsuta mukaan eikä kylään. Kuitenkin itse olen kutsunut ihmisiä kotiini ja osoittanut vieraanvaraisuutta. Mutta siitä on jo vuosia. Enää ei tee mieli kokeilla ja pettyä, kun ei kuitenkaan tule koskaan vastakutsua - ei edes sellaisilta, jotka ovat käyneet luonani useasti, jotkut jopa itse itsensä uudestaan kutsuen. Alkoi tuntua siltä, että minua vain käytetään hyväksi.

Ensimmäisessä työpaikassani ajauduin jonkinlaiseksi itkumuuriksi, jonka äärelle yksi ja toinen tuli tilittämään ongelmiaan. Se häiritsi omaa työntekoani. Ja jos itse yritin avautua omista ongelmistani, eipä se kiinnostanut ketään. Eräskin kollega tuli taas kerran luokseni ongelmistaan valittamaan ja totesi vain ”no voi voi” ja alkoi valittaa päänsärkyään sen jälkeen, kun olin kertonut isäni juuri kuolleen. Toivoin, että hän älyäisi jättää minut omiin oloihini, mutta hän halusi jälleen kerran jakaa murheensa kanssani, ja niin minä kuuntelin kiltisti ja myötätuntoisesti ja esitin näkemyksiä ja neuvoja, kuten ennenkin. Toinen kollega poistui myöhemmin samana päivänä luotani silminnähden tyytymättömänä, kun kerroin isäni poismenosta ja ilmoitin, etten nyt jaksa millään sopia hänen ja hänen puolisonsa suunnitellun vierailun ajankohtaa.

Muissa työpaikoissa olen yrittänyt välttää tuota itkumuurin roolia, mutta en ole ihan täysin onnistunut. Kai minusta saa sen kuvan, että olen hyvä kuuntelemaan toisten murheita ja varmaan tarjoan sympatiaakin. Haluankin auttaa ihmisiä. Mutta siitä huolimatta kukaan ei halua minua mukaan mihinkään vapaa-ajalla tapahtuvaan toimintaan. Muuttoavuksi kyllä kelpaan, mutta en tupaantuliaisiin.

Ulkopuolisuus ja vastavuoroisuuden puute ovat leimanneet elämääni. Tuore esimerkki: tänä vuonna olen tukenut erästä entistä työkaveria, joka sairastui syöpään. Kun hän sitten parani, kävi kuten aina, kun ihmiset pääsevät ongelmistaan eikä itkumuurille ole tarvetta: yhteydenpito hiipui. Kunnes hän sitten pitkän tauon jälkeen otti yhteyttä ja kertoi liukastuneensa aiemmin päivällä ja kertoi samaan syssyyn lapsensa terveysongelmista ja jopa serkkunsa lapsen sairastelusta. Minun vointini ja kuulumiseni olivat sivuseikka.

Joihinkin tuollaisiin olen pistänyt välit kokonaan poikki. Mutta jos katkaisen yhteydenpidon kaikkiin tuollaisiin, minulle ei jää ketään. Minulla ei ole ainuttakaan kunnon ystävää. Suren yksinäisyyttäni, joka tulee kohta taas kouriintuntuvasti esiin, kun saan joulukortin vain äidiltäni ja sisareltani ja ehkä K-kauppiaalta. Edes se parhaimpana ystävänäni pitämäni ihminen ei ole lähettänyt minulle joulukorttia vuosiin. Kuten ap myös minä koen jääväni monelle korkeintaan tuttavaksi, vaikka haluaisin olla ystävä.

En tosiaan ymmärrä, mikä minussa on vialla. Ja niin kuin yllä jotkut ovat jo kirjoittaneet, saan ihmetellä, miten itsekeskeisillä ja suorastaan ilkeilläkin ihmisillä riittää ystäviä. Työpaikkakiusaajatkaan eivät jää yksin. Kerran kuuntelin radiosta jonkun vankilassa olevan rikollisen haastattelua. Siinä hän kuvaili, kuinka hänellä on sukulaisia ja ystäviä, jotka pitävät häneen säännöllisesti yhteyttä ja tukevat häntä sitten, kun hän vapautuu. Ajattelin happamasti, että väkivaltarikollisellakin on enemmän ystäviä kuin minulla. Ehkä ei tosiaan kannattaisi olla empaattinen.

Vierailija kirjoitti:

Väitän (hieman rohkeasti kun tilastotietoa ei asiasta ole) että lapsuudessa kaltoinkohdellut ovat usein aikuisena yksinäisiä ja heidän on vaikea ystävystyä. Olen tällainen halattu, murjotti, alistettu ja nöyryytetty lapsi itsekln, narsistivanhemman kiusaama ja rääkkäämä.

Olen näennäisesti menestynyt, akateeminen, erittäin korkeassa virassa, hyvä työssäni, perheellinen, mutta SILTI mun on mahdoton saada ystäviä.

Osin ehkä on kyse siitä että lapsena on viety usko ihmisiin eli kestää pitkään ennenkuin luotan keneenkään. Osittain ehkä se että monesti huonostikihdelluista ”loistaa aura” joka saa muutkin kohtelemaan huonosti. Esim työssä mua on urani alussa kohdeltu tosi huonosti ja törkeästi enkä ole uskaltanut puolustautua, mm pahoinpitely työpaikalla josta en nostanut äläkkää.

Mutta suurin syy on se että tällainen ihminen on erilainen. Joku tuossa yllä kuvaili hyvin että sellainen hiljainen suru tai muu vastaava henkii meistä. Se EI ole siis katkeruutta, en esim kerro koskaan lapsuudestani kellekään. Mutta sellainen viipyilevä leijuva haikeus, kaiho, suru... en oikein osaa selittää.

Tunnistan aina kuitenkin helposti ihmisen jolla samanlainen tausta kuin mulla.

Olen oppinut suojautumaan kaltoinkohtelulta olemalla menestyvä, esim johtajana olen asemassa jossa mua ei uskalleta samalla lailla haastaa/ärsyttää/talloa kuin alempana organisaatiossa. Toki johtajakollegat tekee sitä mutta olen oppinut pitämään puoleni. Mulle tää työ sopii hyvin koska en ole työpaikan piireissä sisällä ja mua ei haittaa tippakaan vaikken olisi suosittu tai pidetty.

Omat lapseni kasvatan rakkaudella ja hellyydellä ja pidän erityisesti huolta että heillä on kavereita. Kaverit saa aina tulla meille, kuskaan kavereille, järjestän kivaa tekemistä välillä kavereillekin. Tämä helposti periytyy. Pitää olla tarkka ettei omille lapsille tule samanlaista ”yksinäisyyden auraa”.

Tsemppiä kaikille samaa kokeneille.

Olen miettinyt omalla kohdallani ihan samaa. Vanhemmat kritisoivat minua alinomaa, toistenkin kuullen. Oli erityisen nöyryyttävää, kun serkkujen kuullen arvosteltiin ulkonäköäni ja minua syyllistettiin siitä, ettei minulla ollut kavereita. Pärjäsin koulussa, mutta vähän väliä sain kuulla olevani epäonnistunut, hullu, ruma ja päättäväni päiväni lukkojen takana. Kun pikkuveljeni halusi pelata Afrikan tähteä vanhempieni kanssa, minä en saanut tulla mukaan. Onneksi oli lähellä metsä, jonne mennä itkemään salassa. Opin nimittäin, että surua ei pitänyt näyttää, koska siitä pilkattiin vain lisää. 

Vierailija kirjoitti:

Väitän (hieman rohkeasti kun tilastotietoa ei asiasta ole) että lapsuudessa kaltoinkohdellut ovat usein aikuisena yksinäisiä ja heidän on vaikea ystävystyä. Olen tällainen halattu, murjotti, alistettu ja nöyryytetty lapsi itsekln, narsistivanhemman kiusaama ja rääkkäämä.

Olen näennäisesti menestynyt, akateeminen, erittäin korkeassa virassa, hyvä työssäni, perheellinen, mutta SILTI mun on mahdoton saada ystäviä.

Osin ehkä on kyse siitä että lapsena on viety usko ihmisiin eli kestää pitkään ennenkuin luotan keneenkään. Osittain ehkä se että monesti huonostikihdelluista ”loistaa aura” joka saa muutkin kohtelemaan huonosti. Esim työssä mua on urani alussa kohdeltu tosi huonosti ja törkeästi enkä ole uskaltanut puolustautua, mm pahoinpitely työpaikalla josta en nostanut äläkkää.

Mutta suurin syy on se että tällainen ihminen on erilainen. Joku tuossa yllä kuvaili hyvin että sellainen hiljainen suru tai muu vastaava henkii meistä. Se EI ole siis katkeruutta, en esim kerro koskaan lapsuudestani kellekään. Mutta sellainen viipyilevä leijuva haikeus, kaiho, suru... en oikein osaa selittää.

Tunnistan aina kuitenkin helposti ihmisen jolla samanlainen tausta kuin mulla.

Olen oppinut suojautumaan kaltoinkohtelulta olemalla menestyvä, esim johtajana olen asemassa jossa mua ei uskalleta samalla lailla haastaa/ärsyttää/talloa kuin alempana organisaatiossa. Toki johtajakollegat tekee sitä mutta olen oppinut pitämään puoleni. Mulle tää työ sopii hyvin koska en ole työpaikan piireissä sisällä ja mua ei haittaa tippakaan vaikken olisi suosittu tai pidetty.

Omat lapseni kasvatan rakkaudella ja hellyydellä ja pidän erityisesti huolta että heillä on kavereita. Kaverit saa aina tulla meille, kuskaan kavereille, järjestän kivaa tekemistä välillä kavereillekin. Tämä helposti periytyy. Pitää olla tarkka ettei omille lapsille tule samanlaista ”yksinäisyyden auraa”.

Tsemppiä kaikille samaa kokeneille.

Hmm, itselläni ainakin oli aivan ihana lapsuus. Mutta olin hyvin erikoinen nörttilapsi jo pienenä. Ja minua rakastettiin juuri sellaisena. Kavereita en saanut, mutta minulle vakuutettiin sitä ettei ihmisarvo ole siitä kiinni ja minulla on oma paikkanii elämässä juuri sellaisena kuin olen. Eikä minua sitten kaverittomuus koskaan oikein haitannutkaan. Tajusin itsekin että saadakseni kavereita minun täytyisi esittää muuta kuin olen, ja minä valitsin mieluummin olla aito itseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani ammattini on suurin turn off ihmissuhdemarkkinoilla. Työskentelen ammatissa, joka herättää voimakkaita ennakkoluuloja ja todella harva suhtautuu ammattiini neutraalisti. Ammattini edustajia moni pitää "typerinä, yksinkertaisina, huuhaa-ihmisinä", joihin suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti varautuneesti. Osa tuomitsee minut suoralta kädeltä ammattini perusteella, eikä siksi halua tutustua. Ammattiini liittyy paljon ennakkoluuloja ja kuvitellaan minun elävän vapaa-ajalla ammattini takia tietynlaista elämää. Oikeasti teen aivan samoja juttuja kuin muutkin, eikä työni näy vapaa-ajallani sen ihmeemmin.

Usein ehdotetaan, että etsisin seuraa oman ammattialani ihmisistä. Tässä on vaan se mutta, että alallani on melko pienet piirit ja työssä näkyvä kilpailu heijastuu keskinäisiin väleihin. Toista samalla alalla olevaa pidetään jonkinlaisena kilpailijana, vaikkei näin ole. Monet vertailevat ammatillista menestystä ja tämä herättää osassa ikäviä tunteita. Olen ikäisekseni alallani menestynyt ja tämä sapettaa ikäisiäni kollegoja. Ihmiset eivät ymmärrä, että olen tehnyt todella paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen ja olen tehnyt töitä myös vapaa-ajallani. Eli oikeastaan omalla alalla on vaikea saada ystäviä, jos pärjää eri tavoin kuin muut. Pitäisi olla harmaampaa massaa ja keskikastia työasioissa.

Mielikuvitukseni alkoi laukata. Olet varmaan joku ennustaja? Kiinteistövälittäjä? Door-to-door imurikauppias? Myyt hälytinjärjestelmiä? Olet luksus-tason escort? Somevaikuttaja? Muusikko? Sirkusartisti? Ammattiklovni? 

Naurattaa itseänikin tuo kiinteistövälittäjä tuolla seassa, älkää pahastuko. 

t. Yksinäinen, jota ei kiinnosta muiden ammatit siinä mielessä, että jaksaisin alkaa tuomita niiden perusteella. 

Mullekin tuli mieleen, että tämä henkilö on h u o r a, maksullinen nainen.

Silloin saa kyllä syyttää itseään.

Tunnustan, etten rupeaisi kaveriksi. Ällöttäisi koko asia.

Minulle taas tuli mieleen tv-ennustaja.

Kuulostaa tutulta, olen parikymppinen nainen. Muutin lukion jälkeen tarkoituksella kauemmas opiskelemaan, koska halusin aloittaa ihmissuhteeni puhtaalta pöydältä. Kavereita kyllä löytyi opiskeluista nopeasti, mutta valmistumisen jälkeen ovat karisseet. Yhtäkään varsinaista ystävää ei jäänyt. Minulla on kyllä koulukiusaamistaustaa, joka vaikuttaa tähän: en luota helposti ihmisiin ja epäilen heidän tarkoitusperiään. Samoin avautuminen ja omana itsenäni oleminen on vaikeaa, joten annan ehkä tahtomattani etäisen vaikutelman.

Minulla kyllä aviomies, joten täysin yksinäinen en ole. Välillä sitä vain kaipaisi samanhenkisiä ystäviäkin. Opiskelukavereita näen kyllä porukalla silloin tällöin, mutta tapaamiset ovat väkinäisiä, ellemme sitten lähde bilettämään. Olemme loppujen lopuksi tosi erilaisia, mutta sitä ei vielä opiskelijariennoissa huomannut.

On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä: 

Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani. 

Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En. 

Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle. 

Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa. 

Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin. 

Vierailija kirjoitti:

Samoja tunteita. Olen toisaalta tottunutkin jo tähän. Luon omia maailmoja metsälenkeillä ja kiva katsella puita ja muuta metsänelämää. Onneksi pikkukaupunkimme vierestä aukeaa myös rantaa. Ilman näitä varmaan sekoaisin.

Toisinaan kaipaan ystävää, jonka kanssa puhua luetuista kirjoista.

Tämä on taas näitä hyviä neuvoja, joita itsekin inhoan, mutta: Liity ihmeessä kirjaston lukupiiriin. Melkein joka paikkakunnalla on sellainen, ja siellä saa puhua kirjoista tunteja ja taas tunteja. Nyt korana-aikana moni lukupiirikin kokoontuu netissä.

Kokemuksesta tiedän, ettei luotettavia ystäviä todellakaan ole monta. Yritä jaksaa.

Niin tuttua! On ollut ikävä lukea mm. lukioaikaisen porukan somepäivityksistä, että muut samassa porukassa kulkeneet järjestävät tapaamisia, joista ei ole kerrottu minulle.

Minulle jäi onneksi joitakin melko läheisiä ihmisiä yliopiston harrastusporukasta, heidän kanssaan on samanlainen arvomaailma. Nyt ovat lasten kummeja, ja lasten myötä on muutenkin tullut jokunen kaveri/ ystävä lisää.

Kuinkas ap lintuharrastus? Löytyisikö netin tai paikallisen kirjaston kautta jonkinlaista lukupiiriporukkaa?

Itseäni on myös auttanut kirja nimeltä Olet hyvä tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin. 

Vaikea ymmärtää, miksi helvetissä kukaan sanoisi noin. Siis aikuinen ihminen, ei epävarma ja kavereistaan mustasukkainen teinityttö. Ellei sitten ollut huono vitsi, mutta en heittäisi tuollaista vähänkään vieraammalle ihmiselle. Olen pahoillani puolestasi, todella kurjia kokemuksia :(

Vierailija kirjoitti:

Minäkin jään jostain syystä aina ulkopuolelle ja yksin. Olen kyllä yrittänyt olla aktiivinen ja aloitteellinen ihmissuhteissani - en mitenkään päällekäyvästi kuitenkaan. Mutta olen se, jota ei kutsuta mukaan eikä kylään. Kuitenkin itse olen kutsunut ihmisiä kotiini ja osoittanut vieraanvaraisuutta. Mutta siitä on jo vuosia. Enää ei tee mieli kokeilla ja pettyä, kun ei kuitenkaan tule koskaan vastakutsua - ei edes sellaisilta, jotka ovat käyneet luonani useasti, jotkut jopa itse itsensä uudestaan kutsuen. Alkoi tuntua siltä, että minua vain käytetään hyväksi.

Ensimmäisessä työpaikassani ajauduin jonkinlaiseksi itkumuuriksi, jonka äärelle yksi ja toinen tuli tilittämään ongelmiaan. Se häiritsi omaa työntekoani. Ja jos itse yritin avautua omista ongelmistani, eipä se kiinnostanut ketään. Eräskin kollega tuli taas kerran luokseni ongelmistaan valittamaan ja totesi vain ”no voi voi” ja alkoi valittaa päänsärkyään sen jälkeen, kun olin kertonut isäni juuri kuolleen. Toivoin, että hän älyäisi jättää minut omiin oloihini, mutta hän halusi jälleen kerran jakaa murheensa kanssani, ja niin minä kuuntelin kiltisti ja myötätuntoisesti ja esitin näkemyksiä ja neuvoja, kuten ennenkin. Toinen kollega poistui myöhemmin samana päivänä luotani silminnähden tyytymättömänä, kun kerroin isäni poismenosta ja ilmoitin, etten nyt jaksa millään sopia hänen ja hänen puolisonsa suunnitellun vierailun ajankohtaa.

Muissa työpaikoissa olen yrittänyt välttää tuota itkumuurin roolia, mutta en ole ihan täysin onnistunut. Kai minusta saa sen kuvan, että olen hyvä kuuntelemaan toisten murheita ja varmaan tarjoan sympatiaakin. Haluankin auttaa ihmisiä. Mutta siitä huolimatta kukaan ei halua minua mukaan mihinkään vapaa-ajalla tapahtuvaan toimintaan. Muuttoavuksi kyllä kelpaan, mutta en tupaantuliaisiin.

Ulkopuolisuus ja vastavuoroisuuden puute ovat leimanneet elämääni. Tuore esimerkki: tänä vuonna olen tukenut erästä entistä työkaveria, joka sairastui syöpään. Kun hän sitten parani, kävi kuten aina, kun ihmiset pääsevät ongelmistaan eikä itkumuurille ole tarvetta: yhteydenpito hiipui. Kunnes hän sitten pitkän tauon jälkeen otti yhteyttä ja kertoi liukastuneensa aiemmin päivällä ja kertoi samaan syssyyn lapsensa terveysongelmista ja jopa serkkunsa lapsen sairastelusta. Minun vointini ja kuulumiseni olivat sivuseikka.

Joihinkin tuollaisiin olen pistänyt välit kokonaan poikki. Mutta jos katkaisen yhteydenpidon kaikkiin tuollaisiin, minulle ei jää ketään. Minulla ei ole ainuttakaan kunnon ystävää. Suren yksinäisyyttäni, joka tulee kohta taas kouriintuntuvasti esiin, kun saan joulukortin vain äidiltäni ja sisareltani ja ehkä K-kauppiaalta. Edes se parhaimpana ystävänäni pitämäni ihminen ei ole lähettänyt minulle joulukorttia vuosiin. Kuten ap myös minä koen jääväni monelle korkeintaan tuttavaksi, vaikka haluaisin olla ystävä.

En tosiaan ymmärrä, mikä minussa on vialla. Ja niin kuin yllä jotkut ovat jo kirjoittaneet, saan ihmetellä, miten itsekeskeisillä ja suorastaan ilkeilläkin ihmisillä riittää ystäviä. Työpaikkakiusaajatkaan eivät jää yksin. Kerran kuuntelin radiosta jonkun vankilassa olevan rikollisen haastattelua. Siinä hän kuvaili, kuinka hänellä on sukulaisia ja ystäviä, jotka pitävät häneen säännöllisesti yhteyttä ja tukevat häntä sitten, kun hän vapautuu. Ajattelin happamasti, että väkivaltarikollisellakin on enemmän ystäviä kuin minulla. Ehkä ei tosiaan kannattaisi olla empaattinen.

Kuulostaa kurjalta tuo itkumuurin rooli. Mä kuuntelen muiden ihmisten huolia ja murheita, mutta siinä vaiheessa täytyy olla jo ystäviä tai ainakin erittäin hyviä kavereita. Eli ensin on täytynyt olla jo monen vuoden ajan muuta yhteydenpitoa ja yhdessäoloa. Osaan asettaa omat rajani ehkä siksi, että työskentelin aiemmin hoitoalalla ja oli oman jaksamisen vuoksi pakko vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Ei siis vapaa-ajalla samaa  muiden ihmisten kuuntelemista ja tukemista kuin työajalla. Lähisukulaiseni on lääkäri ja jos joku alkaa tilittää hänelle omista sairauksistaan, hän kehottaa varaamaan ajan lääkärille. Ei siis ala ottaa edes kantaa toisen sairauksiin. Minäkin kehotan hakemaan ammattiapua tai liittymään johonkin vertaistukiryhmään, jos joku muu kuin ystäväni tai hyvä kaverini haluaa käyttää mua terapeuttinaan. 

Joulukorteista sen verran, että mä lakkasin lähettämästä joulukortteja jo varmaan 20 vuotta sitten. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten läheinen tai kaukainen joku mulle on. Joulukorttien lähettäminen oli aikoinaan yksi joulustressin aiheuttaja lisää, kun ihmiset olivat muuttaneet kuka minnekin ja sitten piti etsiä tai kysellä tutuilta, mikä jonkun uusi osoite olikaan. Ei mulla ole ollut osoitekirjaakaan, jossa ihmisten puhelinnumerot ja osoitteet,  enää aikoihin. 

Tuo mainitsemani vastavuoroisuuden "vaatimus" on asia, joka pitää mut varuillaan. Tiedän, että monet odottavat vastavuoroisuutta ja ymmärrän asian oikein hyvin. Kuitenkin sen vuoksi usein kieltäydyn jostain, koska suostumalla mulle syntyisi velvollisuuksia. Joskus voisi olla  ihan kivakin mennä kahville jonkun luo, mutta koska meneminen velvoittaisi mut kutsumaan toisen vastavuoroisesti meille kahville, jätän menemättä. Mulla ei sinällään ole mitään sitä vastaan, että kutsuisin jonkun luokseni kahville, mutta jos se on velvollisuus tai koen olevani sen toiselle velkaa, sei ei olekaan enää niin mukava ajatus. Tästä syystä tapaan muita yleensä kahviloissa ja ravintoloissa (jokainen maksaa itse omat syömisensä ja juomisensa) tai sitten jonkin yhteisen tekemisen merkeissä.

Ennen pandemiaa tein paljon asioita ihan yksinkin. En tarvitse joka asiaan ja joka paikkaan seuraa. Esim päätin, että menen viikonloppuna paikkaan X ja saatoin kysyä joltain, haluaako hän lähteä mukaan. Jos vastasi ei, menin yksin, ja jos vastasi kyllä, mentiin yhdessä. En siis järjestänyt paikkaan X menemistä toisen ihmisen vuoksi vaan ihan itseni vuoksi, mutta toinen vain tuli mukaani, jos halusi. Kumpikaan ei jäänyt toiselle mitään velkaa enkä minä odottanut, että toinen vastavuoroisesti pyytäisi mua mukaansa jonnekin. Mä olen huono pelaamaan ihmissuhteissani vaihtokauppapeliä ja koska en itse odota muilta vastavuoroisuutta, en välttämättä huomaa itsekään, että aijaa, mun pitäisikin nyt tehdä jotain, koska on mun vuoroni tässä pelissä. Tiedostan kuitenkin asian ja mitä tuoreempi tuttavuus, sitä varovaisempi olen lupautumaan yhtään mihinkään, mistä mulle seuraisi velvollisuuksia. 

Kuulostaa tutulta niin ystävien kuin työporukankin suhteen. Lapsi helpotti tilannetta vähän, auttoi saamaan muutaman "ystävän" joiden kanssa kyläillään tms. Toisaalta on itsestäkin kiinni, onko ap ehdottanut koskaan noita kahveja itse?

Minulla on aina ollut sen hetkinen miesystävä ja hänen kaveripiirinsä ja hänen kavereiden naisystävät.

Toki jos suhde kaatunut, niin ei ne naisystävät enää ole enää minun kavereina olleet, tietenkään. Ovat olleet miehen puolella.

Muutimme muutaman kerran eri paikkakunnille kun olin lapsi, isän työn takia, joten en saanut lapsuusystäviä. Koulukaverit vaihtuivat, oli aina vaikea sopeutua uusiin ja kun tuntui että menetän ne kuitenkin kohta taas.

Nyt aikuinen 46v, ja työn kautta muutama kaveri, ja miehen suku ja kaverit. Anopin kanssa hengailen joskus :)

Vierailija kirjoitti:

On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä: 

Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani. 

Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En. 

Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle. 

Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa. 

Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin. 

nyt on pakko komentoida, että teet itse itsestäsi marttyyria. Se onni ja ilo elämässä on itse OTETTAVA, eikä pyydettävä kainosti tai hiljaa ja odottaen et huomaiskohan kukaan mua....? Ihan taatusti kukaan EI HUOMAA seinäruusua tai hijasta tai ujoa eikä tajua pyytää häntä jonnekkin, jos hän ei ITSE tee MELUA itsestään niin että saa varmasti sen vastauksen. Siiis, jos joku oli sut kutsunut mökkiviikonloppuun, se on sinun itsesi oma vastuu handlata se asia niin että sinä et jää ulkopuolelle, eikä odotella, että milloinkahn se tai joku huomaa että mullekin piti kertoa se ajankohta....SInä itse soitat ja kysyt niin  monelta ihmiseltä kun pitää kunnes tiedät millon se on. Tottakai porukassa voi olla joku ikävä henkilö joka ei pidä sinusta, mutta mitä se sinun liittyy, pääasia on että joku oli sinut kutsunut ja sinähän menet! Oot jättänyt sosiaalisen elämäsi ja ystävyyssuhteesi jonkun muun käsiin kuin sinun.

Samoin jos joku mene illalla omien kavereiden kanssa ulos, ei tarkoita etteikö hän silti pitäisi myös sinua kaverinaan. 

Joskus vika voi olla siinäkin, että yrittää liikaa. Tai yrittää liikaa väärän tai väärien  ihmisten kohdalla. Väärällä tarkoitan ihmisiä, joiden kanssa ei ole juuri mitään yhteistä. Suurin osa ihmisistä haluaa ihmissuhteiltaan enemmän kuin että ei joutuisi olemaan yksin. Eihän yksinäisillekään kelpaa kuka tahansa toinen yksinäinen kaveriksi, vaikka toinen olisi kuinka kiltti ja ystävällinen tahansa. Joskus olen palstalta lukenut, ettei pelkkä yksinäisyys ole riittävä yhdistävä tekijä. Nimenomaan. Ei ole myöskään pelkkä sama opiskelupaikka. Tai sama työpaikka. Tai sama harrastus. Tai sama asuinpaikka. Ihminen haluaa viettää aikaansa toisen kanssa, jos heillä on riittävästi yhteistä. Ja enemmän yhdistäviä kuin erottavia asioita.