Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä:
Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani.
Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En.
Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle.
Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa.
Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin.
nyt on pakko komentoida, että teet itse itsestäsi marttyyria. Se onni ja ilo elämässä on itse OTETTAVA, eikä pyydettävä kainosti tai hiljaa ja odottaen et huomaiskohan kukaan mua....? Ihan taatusti kukaan EI HUOMAA seinäruusua tai hijasta tai ujoa eikä tajua pyytää häntä jonnekkin, jos hän ei ITSE tee MELUA itsestään niin että saa varmasti sen vastauksen. Siiis, jos joku oli sut kutsunut mökkiviikonloppuun, se on sinun itsesi oma vastuu handlata se asia niin että sinä et jää ulkopuolelle, eikä odotella, että milloinkahn se tai joku huomaa että mullekin piti kertoa se ajankohta....SInä itse soitat ja kysyt niin monelta ihmiseltä kun pitää kunnes tiedät millon se on. Tottakai porukassa voi olla joku ikävä henkilö joka ei pidä sinusta, mutta mitä se sinun liittyy, pääasia on että joku oli sinut kutsunut ja sinähän menet! Oot jättänyt sosiaalisen elämäsi ja ystävyyssuhteesi jonkun muun käsiin kuin sinun.
Samoin jos joku mene illalla omien kavereiden kanssa ulos, ei tarkoita etteikö hän silti pitäisi myös sinua kaverinaan.
Ehkä vähän kovalla tavalla ilmaistu, mutta olen aivan samaa mieltä. Valitettavasti "perässä vedettävät" tippuvat kelkasta. Toisaalta ymmärrän, että jos on ollut esimerkiksi koulukiusattu, voi kuvitella kaiken muiden ihmisten unohdusten yms olevan tarkoituksellista. Siitä pitää kuitenkin uskaltaa päästää irti ja ottaa riskejä. Pitää uskaltaa soittaa kutsujalle ja kysyä, milloin ajankohta on. Joutuuhan töissäkin, jos on esim ollut puhe jostain palaverista eikä ole saanut kalenterikutsua, kysymään, milloin palaveri onkaan.
Varmaan pitäisikin yksinäisenä tunkea kaikkialle ja joka paikkaan, mutta ei se ole niin helppoa. Ja saahan sitä kovastikin sanoa, että oma vika, mutta ei se nyt kenellekään yksinäiselle mikään uusi tieto ole. Että on omassa toiminnassa ja olemuksessa parannettavaa.
Moni on kuitenkin kertonut, että on ollut auttaja ja kuuntelija ja siihen rooliin jäänyt. Minäkin, tuossa ylle, kenelle nyt kovasti vastaatte. Jossain vaiheessa kun on usein kuunnellut ja auttanut, alkaa odottaa, että josko saisi itselleenkin jotakin. Se on inhimillistä eikä millään tavalla väärin! Myös yksinäisyyttä tunteva saa toivoa ja odottaa, että joskus joku muukin kutsuu kuin aina itse.
Ja ihan hölmöä tulla selittämään, että pitää itse mennä ja tehdä. Aika moni on tässäkin pitkässä ketjussa kertonut juuri niin tekevänsä. Ja silti tuloksena on se, että kukaan ei vastavuoroisesti muista. Itse ainakin tässä kohtaa vihelsin pelin poikki ja päätin, että en auta enkä kuuntele. Minun ei tarvitse, jos en itse saa siitä itselleni muuta kuin pahan olon. Ja kyllä, saan silti valittaa pahaa oloani. Sellainen ei ole vain elämässään etuoikeutettujen luksusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on moni kommentoinut sitä, että pitäisi näille mahdollisille ystäville avautua asioistaan. Ymmärrän tämän, mutta jos yritän ns. sopivasti avautua, ettei heti alkuun mennä syvään päätyyn, niin eipä ole järkevää sekään. Kun vielä sitä luottoa ei ole, niin nämä / tämä kenelle avautuu, jakaa tiedon surutta eteenpäin. Eli koska ette ole vielä niiiin ystäviä ja avaudut, poltat näppisi.
Miten tämän itsestään jakamisen sitten pitäisi teidän mielestänne tapahtua? Samalla tavalla on toimittu kuin moni muu samassa tilanteessa. Sen toisen kanssa löytyy yhteinen sävel ja luottamus heti. Toisen kanssa ei mitenkään. Tähän en ole selitystä löytänyt.
Ehkä sitten se, että kuulun niihin jolle avaudutaan (en kerro eteenpäin), mutta kelpaan vain olkapääksi ja siihen, että minusta yritetään hyötyä. Minulta kun kysytään mitä kuuluu, sitä ei edes haluta tietää. Aihe vaihtuu nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä:
Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani.
Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En.
Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle.
Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa.
Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin.
nyt on pakko komentoida, että teet itse itsestäsi marttyyria. Se onni ja ilo elämässä on itse OTETTAVA, eikä pyydettävä kainosti tai hiljaa ja odottaen et huomaiskohan kukaan mua....? Ihan taatusti kukaan EI HUOMAA seinäruusua tai hijasta tai ujoa eikä tajua pyytää häntä jonnekkin, jos hän ei ITSE tee MELUA itsestään niin että saa varmasti sen vastauksen. Siiis, jos joku oli sut kutsunut mökkiviikonloppuun, se on sinun itsesi oma vastuu handlata se asia niin että sinä et jää ulkopuolelle, eikä odotella, että milloinkahn se tai joku huomaa että mullekin piti kertoa se ajankohta....SInä itse soitat ja kysyt niin monelta ihmiseltä kun pitää kunnes tiedät millon se on. Tottakai porukassa voi olla joku ikävä henkilö joka ei pidä sinusta, mutta mitä se sinun liittyy, pääasia on että joku oli sinut kutsunut ja sinähän menet! Oot jättänyt sosiaalisen elämäsi ja ystävyyssuhteesi jonkun muun käsiin kuin sinun.
Samoin jos joku mene illalla omien kavereiden kanssa ulos, ei tarkoita etteikö hän silti pitäisi myös sinua kaverinaan.
Ehkä vähän kovalla tavalla ilmaistu, mutta olen aivan samaa mieltä. Valitettavasti "perässä vedettävät" tippuvat kelkasta. Toisaalta ymmärrän, että jos on ollut esimerkiksi koulukiusattu, voi kuvitella kaiken muiden ihmisten unohdusten yms olevan tarkoituksellista. Siitä pitää kuitenkin uskaltaa päästää irti ja ottaa riskejä. Pitää uskaltaa soittaa kutsujalle ja kysyä, milloin ajankohta on. Joutuuhan töissäkin, jos on esim ollut puhe jostain palaverista eikä ole saanut kalenterikutsua, kysymään, milloin palaveri onkaan.
Varmaan pitäisikin yksinäisenä tunkea kaikkialle ja joka paikkaan, mutta ei se ole niin helppoa. Ja saahan sitä kovastikin sanoa, että oma vika, mutta ei se nyt kenellekään yksinäiselle mikään uusi tieto ole. Että on omassa toiminnassa ja olemuksessa parannettavaa.
Moni on kuitenkin kertonut, että on ollut auttaja ja kuuntelija ja siihen rooliin jäänyt. Minäkin, tuossa ylle, kenelle nyt kovasti vastaatte. Jossain vaiheessa kun on usein kuunnellut ja auttanut, alkaa odottaa, että josko saisi itselleenkin jotakin. Se on inhimillistä eikä millään tavalla väärin! Myös yksinäisyyttä tunteva saa toivoa ja odottaa, että joskus joku muukin kutsuu kuin aina itse.
Ja ihan hölmöä tulla selittämään, että pitää itse mennä ja tehdä. Aika moni on tässäkin pitkässä ketjussa kertonut juuri niin tekevänsä. Ja silti tuloksena on se, että kukaan ei vastavuoroisesti muista. Itse ainakin tässä kohtaa vihelsin pelin poikki ja päätin, että en auta enkä kuuntele. Minun ei tarvitse, jos en itse saa siitä itselleni muuta kuin pahan olon. Ja kyllä, saan silti valittaa pahaa oloani. Sellainen ei ole vain elämässään etuoikeutettujen luksusta.
Auttajan ja kuuntelijan roolikin on asia, jonka joko ottaa tai ei ota. Ei kukaan muu kuin sinä itse päätä, autatko ja kuunteletko sinä vai et. On hyvä, että tiedostit vihdoin asian ja vihelsit pelin poikki. Moni muu meistä ei ole edes alkanut koko peliin.
Liiallinen miellyttämisenhalu vetää puoleensa lähinnä hyväksikäyttäjiä. Asioita kannattaa tehdä itseään miellyttääkseen ja sitten on vain kiva bonus, jos joku toinenkin haluaa osallistua siihen. Kirjoitin ketjuun aiemmin, että mä teen asioita, joita haluan tehdä. Joskus pyydän jonkun mukaani ja hän sitten tulee tai ei tule, mutta mä teen asian joka tapauksessa.
Mutta vielä palaan edelliseen kommenttiini...eihän töissäkään voi jättää hommia tekemättä ja sanoa, että no emmä tienny, milloin se piti tehdä, kun kukaan ei kertonut. Itsehän se pitää selvittää, mihin mennessä jonkun homman on oltava valmis. Ihan samalla tavalla, jos on saanut kutsun, mutta ei kutsun ajankohtaa, pitää itse selvittää ajankohta. Yksinkertaisin tapa on kysyä siltä, joka kutsui. Jos ei kysy vaan jättää menemättä, se on sitten voi voi. Ainakin oli kutsuttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä:
Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani.
Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En.
Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle.
Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa.
Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin.
nyt on pakko komentoida, että teet itse itsestäsi marttyyria. Se onni ja ilo elämässä on itse OTETTAVA, eikä pyydettävä kainosti tai hiljaa ja odottaen et huomaiskohan kukaan mua....? Ihan taatusti kukaan EI HUOMAA seinäruusua tai hijasta tai ujoa eikä tajua pyytää häntä jonnekkin, jos hän ei ITSE tee MELUA itsestään niin että saa varmasti sen vastauksen. Siiis, jos joku oli sut kutsunut mökkiviikonloppuun, se on sinun itsesi oma vastuu handlata se asia niin että sinä et jää ulkopuolelle, eikä odotella, että milloinkahn se tai joku huomaa että mullekin piti kertoa se ajankohta....SInä itse soitat ja kysyt niin monelta ihmiseltä kun pitää kunnes tiedät millon se on. Tottakai porukassa voi olla joku ikävä henkilö joka ei pidä sinusta, mutta mitä se sinun liittyy, pääasia on että joku oli sinut kutsunut ja sinähän menet! Oot jättänyt sosiaalisen elämäsi ja ystävyyssuhteesi jonkun muun käsiin kuin sinun.
Samoin jos joku mene illalla omien kavereiden kanssa ulos, ei tarkoita etteikö hän silti pitäisi myös sinua kaverinaan.
Ehkä vähän kovalla tavalla ilmaistu, mutta olen aivan samaa mieltä. Valitettavasti "perässä vedettävät" tippuvat kelkasta. Toisaalta ymmärrän, että jos on ollut esimerkiksi koulukiusattu, voi kuvitella kaiken muiden ihmisten unohdusten yms olevan tarkoituksellista. Siitä pitää kuitenkin uskaltaa päästää irti ja ottaa riskejä. Pitää uskaltaa soittaa kutsujalle ja kysyä, milloin ajankohta on. Joutuuhan töissäkin, jos on esim ollut puhe jostain palaverista eikä ole saanut kalenterikutsua, kysymään, milloin palaveri onkaan.
Varmaan pitäisikin yksinäisenä tunkea kaikkialle ja joka paikkaan, mutta ei se ole niin helppoa. Ja saahan sitä kovastikin sanoa, että oma vika, mutta ei se nyt kenellekään yksinäiselle mikään uusi tieto ole. Että on omassa toiminnassa ja olemuksessa parannettavaa.
Moni on kuitenkin kertonut, että on ollut auttaja ja kuuntelija ja siihen rooliin jäänyt. Minäkin, tuossa ylle, kenelle nyt kovasti vastaatte. Jossain vaiheessa kun on usein kuunnellut ja auttanut, alkaa odottaa, että josko saisi itselleenkin jotakin. Se on inhimillistä eikä millään tavalla väärin! Myös yksinäisyyttä tunteva saa toivoa ja odottaa, että joskus joku muukin kutsuu kuin aina itse.
Ja ihan hölmöä tulla selittämään, että pitää itse mennä ja tehdä. Aika moni on tässäkin pitkässä ketjussa kertonut juuri niin tekevänsä. Ja silti tuloksena on se, että kukaan ei vastavuoroisesti muista. Itse ainakin tässä kohtaa vihelsin pelin poikki ja päätin, että en auta enkä kuuntele. Minun ei tarvitse, jos en itse saa siitä itselleni muuta kuin pahan olon. Ja kyllä, saan silti valittaa pahaa oloani. Sellainen ei ole vain elämässään etuoikeutettujen luksusta.
Auttajan ja kuuntelijan roolikin on asia, jonka joko ottaa tai ei ota. Ei kukaan muu kuin sinä itse päätä, autatko ja kuunteletko sinä vai et. On hyvä, että tiedostit vihdoin asian ja vihelsit pelin poikki. Moni muu meistä ei ole edes alkanut koko peliin.
Liiallinen miellyttämisenhalu vetää puoleensa lähinnä hyväksikäyttäjiä. Asioita kannattaa tehdä itseään miellyttääkseen ja sitten on vain kiva bonus, jos joku toinenkin haluaa osallistua siihen. Kirjoitin ketjuun aiemmin, että mä teen asioita, joita haluan tehdä. Joskus pyydän jonkun mukaani ja hän sitten tulee tai ei tule, mutta mä teen asian joka tapauksessa.
Mutta vielä palaan edelliseen kommenttiini...eihän töissäkään voi jättää hommia tekemättä ja sanoa, että no emmä tienny, milloin se piti tehdä, kun kukaan ei kertonut. Itsehän se pitää selvittää, mihin mennessä jonkun homman on oltava valmis. Ihan samalla tavalla, jos on saanut kutsun, mutta ei kutsun ajankohtaa, pitää itse selvittää ajankohta. Yksinkertaisin tapa on kysyä siltä, joka kutsui. Jos ei kysy vaan jättää menemättä, se on sitten voi voi. Ainakin oli kutsuttu.
Ymmärrän pointtisi, mutta viimeisessä kappaleessa sorrut kyllä aliarviointiin. Ei ole kyse siitä, että jätetään tekemättä kokonaan, paitsi oma pikkujoulujen perumiseni tuolla yllä, mutta se on ainoa laatuaan ja tapahtui aikana jolloin aloin ymmärtää paikkani maailmassa ja pyristellä siitä irti. Kyse on siitä, että asioita tapahtuu, eikä yksinäinen edes tiedä mitään, ennen kuin todistaa somesta tai kuulee tutulta, että hauskaa on pidetty. Miten siinä kyselet mukaan, tai tunget vaan joukkoon, jos et edes tiedä että jotkut suunnittelee jotakin?
Minäkään en tiennyt, että kaveri on menossa illanviettoon omien ystäviensä kanssa, kun samana päivänä kerroin että kaipaan ihmisten ilmoille menoa ja tuulettumista. Hän tiesi menevänsä, mutta ei puolella sanallakaan vihjaissut, saati pyytänyt mukaan. Kyllä sellainen saa harmittaa ketä vain.
No, enää en vastaa näihin muka-kivoihin kommenteihin, joissa selostetaan itsestäänselvyyksiä ja pidetään yksinäisiä tyhminä reppanoina, jotka eivät kenties edes töitään saisi tehtyä ellei joku erikseen neuvo.
Omalla kohdalla harmittaa, miten nää "ystävyyssuhteet" ovat usein yksipuolisia. Esimerkiksi eräs "ystäväni" haluaa tulla käymään luonani. Olemme muuttaneet vasta ja hän jo kyselee, koska on tavarat paikoillaan ja pääsisi kylään. Tämä samainen "ystävä" ei ole kutsunut minua hänen ja miehensä kotiin _kertaakaan_ viiden vuoden aikana. En siis ole koskaan nähnyt tämän "ystävän" kotia. Hän ei koskaan kutsu minua kylään, vaan aina haluaa nähdä luonani ja jopa kutsuu itse itsensä kylään. Aika usein sanon ei, koska en pidä tästä yksipuolisuudesta. Tekisi mieli seuraavan kerran täräyttää, että olet meille tervetullut, kunhan olen ensin käynyt sun luona. En kehtaa sanoa näin, vaikka haluaisin. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan kyllä itseni tästä.... minua ei onneksi harmita tämä tilanne valtavasti tällä hetkellä, mutta olisihan se kiva saada edes jonkinlainen oma kaveripiiri.
Minulle on ihan suoraan sanottu, että ei haluta viettää aikaa liian ”kovatasoisten” ihmisten kanssa. Jos on älykäs, osaava ja menestyy elämässään paremmin kuin kaveri niin kauhean moni kokee sen uhkaavaksi/nöyryyttäväksi ja perääntyy. Olen menettänyt jopa yhden ystävän yhteisen harrastuksen seurauksena - kehityin liian nopeasti ja pääsin taidoissa kirkkaasti ohi, jolloin minut nopeasti jätettiin piirien ulkopuolelle ja pyrittiin lyttäämään lyttyyn kaikin mahdollisin keinoin.
Olen näiden vuosien aikana oppinut piilottamaan omat taitoni, jottei kateus ajaisi kaikkia potentiaalisia ystäviä pois. On kauhean raskasta esittää tyhmempää kuin onkaan.
Tämä ei tietenkään päde kaikissa tilanteissa. AP:n tilanne voi johtua myös muista syistä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on moni kommentoinut sitä, että pitäisi näille mahdollisille ystäville avautua asioistaan. Ymmärrän tämän, mutta jos yritän ns. sopivasti avautua, ettei heti alkuun mennä syvään päätyyn, niin eipä ole järkevää sekään. Kun vielä sitä luottoa ei ole, niin nämä / tämä kenelle avautuu, jakaa tiedon surutta eteenpäin. Eli koska ette ole vielä niiiin ystäviä ja avaudut, poltat näppisi.
Miten tämän itsestään jakamisen sitten pitäisi teidän mielestänne tapahtua? Samalla tavalla on toimittu kuin moni muu samassa tilanteessa. Sen toisen kanssa löytyy yhteinen sävel ja luottamus heti. Toisen kanssa ei mitenkään. Tähän en ole selitystä löytänyt.
Ehkä sitten se, että kuulun niihin jolle avaudutaan (en kerro eteenpäin), mutta kelpaan vain olkapääksi ja siihen, että minusta yritetään hyötyä. Minulta kun kysytään mitä kuuluu, sitä ei edes haluta tietää. Aihe vaihtuu nopeasti.
Voi osaisinpa selittää. Yritän. Ensin kannattaa toiseen ihmiseen tutustua ihan rauhassa. Vaikka esim puoli vuotta tai vuoden verran. Jo siinä ajassa toisesta ehtii huomaamaan, miten hän puhuu sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole paikalla. Puhuuko hyvää vai pahaa. Kertooko kolmannen osapuolen henkilökohtaisia ja kenties arkaluontoisiakin asioita. Mulle yksi merkittävä asia on, puhuuko toinen ihminen "eräästä työkaveristaan" vai "työkaveristaan Marjasta". Heti, jos käytetään nimiä, mulla soi hälytyskello. Mun ei kuulu tietää, kuka hänen työkavereistaan. Mitä vähemmän toinen ihminen puhuu kolmansista osapuolista, sen parempi. Mua ei ihan oikeasti kiinnosta jonkun kumminkaimanserkunpojan seikkailut Pattayalla. Jo pelkästään se, että joku olettaa mua kiinnostavan, soittaa taas hälytyskelloja. Kolmansista osapuolista voi kertoa silloin, kun asia on neutraali JA liittyy keskeisellä tavalla kyseiseen kertojaan. Esim "Olin siskoni kanssa viime kesänä Roomassa". Tämä on ok, mutta ei enää se, mitä hänen siskonsa Roomassa sanoi tai teki. Hänen siskonsa sanomiset ja tekemiset eivät kuulu mulle. Ne ovat kertojan ja hänen siskonsa välisiä asioita.
Tässä alkuvaiheessa kerron toiselle ihmiselle itsestäni vain sellaisia asioita, joista ei olisi mulle haittaa eikä edes aiheuttaisi mielipahaa, jos kertomani olisi seuraavana päivänä iltapäivälehtien lööpeissä. Voin esim kertoa, mitä teen työkseeni ja hieman valottaa, millaista työni on (mun tittelini kun ei kerro kenellekään yhtään, mitä oikeasti työssäni teen). Voin kertoa parisuhdetilanteestani (olen eronnut ja sinkku), lasteni lukumäärän, mitä harrastan, millaisista asioista olen kiinnostunut ja miksi. Voin kertoa vaikka mun elämänkatsomuksestani (eklektinen pakanuus), jos toista sattuu kiinnostamaan sellainen.
Kun olen tarpeeksi vakuuttunut, ettei toinen ole ainakaan kylän pahin juorukello, voin kertoa vähän enemmänkin itsestäni. Asioita menneisyydestäni, jotka aikoinaan ovat ehkä olleet varsin kipeitäkin, mutta joista olen päässyt jo yli. Asioita, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, millainen olen tänään.
Syvään päätyyn menen vasta sitten, kun ollaan toisen kanssa jo ystäviä ja pystyn luottamaan häneen lähes täysin. Koskaan ei voi kehenkään luottaa 100%:sti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan kyllä itseni tästä.... minua ei onneksi harmita tämä tilanne valtavasti tällä hetkellä, mutta olisihan se kiva saada edes jonkinlainen oma kaveripiiri.
Minulle on ihan suoraan sanottu, että ei haluta viettää aikaa liian ”kovatasoisten” ihmisten kanssa. Jos on älykäs, osaava ja menestyy elämässään paremmin kuin kaveri niin kauhean moni kokee sen uhkaavaksi/nöyryyttäväksi ja perääntyy. Olen menettänyt jopa yhden ystävän yhteisen harrastuksen seurauksena - kehityin liian nopeasti ja pääsin taidoissa kirkkaasti ohi, jolloin minut nopeasti jätettiin piirien ulkopuolelle ja pyrittiin lyttäämään lyttyyn kaikin mahdollisin keinoin.
Olen näiden vuosien aikana oppinut piilottamaan omat taitoni, jottei kateus ajaisi kaikkia potentiaalisia ystäviä pois. On kauhean raskasta esittää tyhmempää kuin onkaan.
Tämä ei tietenkään päde kaikissa tilanteissa. AP:n tilanne voi johtua myös muista syistä.
Minä jouduin ulos "äitiporukasta", koska meillä oli enemmän rahaa käytettävissä kuin muilla. Tätähän ei voi sanoa ääneen, mutta jos toisilla on varaa remontoida, matkustaa ja tehdä muita mukavia juttuja, niin se korpeaa toisia. Ei auttanut, vaikka en millään tavalla ikinä koskaan kehunut, leijunut tai lesoillut millään tekemisellä. Se riitti, että vastasi kieltävästi kutsuun ja kun kysyttiin syytä, kerroin että ollaan matkalla silloin.
Itse olisin ollut iloinen, jos silloin olisi sanottu että mukavaa reissua, nähdään kun tulette! Mutta ei, pakko oli sanoa että "jaa" ja heti perään alkaa puhua omista jutuista.
Ei mitään väliä silläkään, että kävin läpi menetyksiä ja kriisejä. Koska minulla oli selvästi hyvä tuloisempi puoliso ja itse sain selvästi enemmän äitiyspäivärahaa kuin muut, se riitti erottamaan toisista.
Olisi jo tuolloin pitänyt muuttaa pois tuolta alueelta, mutta ei kummallakaan meistä ollut sellaiseen silloin voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä:
Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani.
Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En.
Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle.
Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa.
Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin.
nyt on pakko komentoida, että teet itse itsestäsi marttyyria. Se onni ja ilo elämässä on itse OTETTAVA, eikä pyydettävä kainosti tai hiljaa ja odottaen et huomaiskohan kukaan mua....? Ihan taatusti kukaan EI HUOMAA seinäruusua tai hijasta tai ujoa eikä tajua pyytää häntä jonnekkin, jos hän ei ITSE tee MELUA itsestään niin että saa varmasti sen vastauksen. Siiis, jos joku oli sut kutsunut mökkiviikonloppuun, se on sinun itsesi oma vastuu handlata se asia niin että sinä et jää ulkopuolelle, eikä odotella, että milloinkahn se tai joku huomaa että mullekin piti kertoa se ajankohta....SInä itse soitat ja kysyt niin monelta ihmiseltä kun pitää kunnes tiedät millon se on. Tottakai porukassa voi olla joku ikävä henkilö joka ei pidä sinusta, mutta mitä se sinun liittyy, pääasia on että joku oli sinut kutsunut ja sinähän menet! Oot jättänyt sosiaalisen elämäsi ja ystävyyssuhteesi jonkun muun käsiin kuin sinun.
Samoin jos joku mene illalla omien kavereiden kanssa ulos, ei tarkoita etteikö hän silti pitäisi myös sinua kaverinaan.
Ehkä vähän kovalla tavalla ilmaistu, mutta olen aivan samaa mieltä. Valitettavasti "perässä vedettävät" tippuvat kelkasta. Toisaalta ymmärrän, että jos on ollut esimerkiksi koulukiusattu, voi kuvitella kaiken muiden ihmisten unohdusten yms olevan tarkoituksellista. Siitä pitää kuitenkin uskaltaa päästää irti ja ottaa riskejä. Pitää uskaltaa soittaa kutsujalle ja kysyä, milloin ajankohta on. Joutuuhan töissäkin, jos on esim ollut puhe jostain palaverista eikä ole saanut kalenterikutsua, kysymään, milloin palaveri onkaan.
Varmaan pitäisikin yksinäisenä tunkea kaikkialle ja joka paikkaan, mutta ei se ole niin helppoa. Ja saahan sitä kovastikin sanoa, että oma vika, mutta ei se nyt kenellekään yksinäiselle mikään uusi tieto ole. Että on omassa toiminnassa ja olemuksessa parannettavaa.
Moni on kuitenkin kertonut, että on ollut auttaja ja kuuntelija ja siihen rooliin jäänyt. Minäkin, tuossa ylle, kenelle nyt kovasti vastaatte. Jossain vaiheessa kun on usein kuunnellut ja auttanut, alkaa odottaa, että josko saisi itselleenkin jotakin. Se on inhimillistä eikä millään tavalla väärin! Myös yksinäisyyttä tunteva saa toivoa ja odottaa, että joskus joku muukin kutsuu kuin aina itse.
Ja ihan hölmöä tulla selittämään, että pitää itse mennä ja tehdä. Aika moni on tässäkin pitkässä ketjussa kertonut juuri niin tekevänsä. Ja silti tuloksena on se, että kukaan ei vastavuoroisesti muista. Itse ainakin tässä kohtaa vihelsin pelin poikki ja päätin, että en auta enkä kuuntele. Minun ei tarvitse, jos en itse saa siitä itselleni muuta kuin pahan olon. Ja kyllä, saan silti valittaa pahaa oloani. Sellainen ei ole vain elämässään etuoikeutettujen luksusta.
Auttajan ja kuuntelijan roolikin on asia, jonka joko ottaa tai ei ota. Ei kukaan muu kuin sinä itse päätä, autatko ja kuunteletko sinä vai et. On hyvä, että tiedostit vihdoin asian ja vihelsit pelin poikki. Moni muu meistä ei ole edes alkanut koko peliin.
Liiallinen miellyttämisenhalu vetää puoleensa lähinnä hyväksikäyttäjiä. Asioita kannattaa tehdä itseään miellyttääkseen ja sitten on vain kiva bonus, jos joku toinenkin haluaa osallistua siihen. Kirjoitin ketjuun aiemmin, että mä teen asioita, joita haluan tehdä. Joskus pyydän jonkun mukaani ja hän sitten tulee tai ei tule, mutta mä teen asian joka tapauksessa.
Mutta vielä palaan edelliseen kommenttiini...eihän töissäkään voi jättää hommia tekemättä ja sanoa, että no emmä tienny, milloin se piti tehdä, kun kukaan ei kertonut. Itsehän se pitää selvittää, mihin mennessä jonkun homman on oltava valmis. Ihan samalla tavalla, jos on saanut kutsun, mutta ei kutsun ajankohtaa, pitää itse selvittää ajankohta. Yksinkertaisin tapa on kysyä siltä, joka kutsui. Jos ei kysy vaan jättää menemättä, se on sitten voi voi. Ainakin oli kutsuttu.
Ymmärrän pointtisi, mutta viimeisessä kappaleessa sorrut kyllä aliarviointiin. Ei ole kyse siitä, että jätetään tekemättä kokonaan, paitsi oma pikkujoulujen perumiseni tuolla yllä, mutta se on ainoa laatuaan ja tapahtui aikana jolloin aloin ymmärtää paikkani maailmassa ja pyristellä siitä irti. Kyse on siitä, että asioita tapahtuu, eikä yksinäinen edes tiedä mitään, ennen kuin todistaa somesta tai kuulee tutulta, että hauskaa on pidetty. Miten siinä kyselet mukaan, tai tunget vaan joukkoon, jos et edes tiedä että jotkut suunnittelee jotakin?
Minäkään en tiennyt, että kaveri on menossa illanviettoon omien ystäviensä kanssa, kun samana päivänä kerroin että kaipaan ihmisten ilmoille menoa ja tuulettumista. Hän tiesi menevänsä, mutta ei puolella sanallakaan vihjaissut, saati pyytänyt mukaan. Kyllä sellainen saa harmittaa ketä vain.
No, enää en vastaa näihin muka-kivoihin kommenteihin, joissa selostetaan itsestäänselvyyksiä ja pidetään yksinäisiä tyhminä reppanoina, jotka eivät kenties edes töitään saisi tehtyä ellei joku erikseen neuvo.
Ei sun kaverillasi ollut mitään velvollisuutta pyytää sua mukaansa, jos oli sopinut kavereidensa kanssa illaksi jotain. Ihan oikeastiko olisit halunnut, että kaverisi olisi pyytänyt sut säälistä mukaansa ja sitten kaikilla olisi ollut vähän vaivaantunut olo? En usko. Etköhän sinäkin - kuten me kaikki muutkin - toivota, että ollaan ihan aidosti tervetulleita mukaan. Ja mistä tiedät, että nämä hänen kaverinsa olisivat halunneet sut mukaansa? Voin kertoa sulle, että tiiviissä kaveriporukassa jonkun ulkopuolisen saapuminen paikalle on vähän sama asia kuin jos työpaikan kahvihuoneessa napistaan työpaikan johtamistyylistä ja sitten pomo astuu kahvihuoneeseen. Menee salamana suut suppuun ja aletaan jutella jotain tyhjänpäiväistä. Tunnelma muuttuu.
Ja siinä vikassa kappaleessani tarkoitin nimenomaan tilannetta, jossa ihan itse päätit olla menemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Vierailija kirjoitti:
Kuinkas ap lintuharrastus? Löytyisikö netin tai paikallisen kirjaston kautta jonkinlaista lukupiiriporukkaa?
Linnut ovat kiinnostavia toki nekin, mutta ennen automaattikorjausta kirjoitin siihen *luku*harrastus. Hyvä pohja löytää ajattelevaa seuraa.
Itse olen myös opetellut kyselemään aktiivisesti muiden kuulumisia, ihmiset usein tykkäävät puhua itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Fiksu ratkaisu.
Aloin seurustella joitakin vuosia sitten ja olemme asuneet melkein pari vuotta saman katon alla mieheni kanssa. Suurin osa "ystävistä" ei ole tavannutkaan miestäni eivätkä ole tulleet juhliimme (tuparit, pyöreät synttärit) joita olemme järjestäneet. Aina perutaan viime tipassa, tulee jotain parempaa menoa tai aina on jonkun "siskon-kummin-kaiman-työkaverin illanistujaiset" samaan aikaan, eikä meille voi tulla.
Silti säännöllisesti nämä "ystävät" ovat kyselleet, koskas häämme pidetään ja olisipa kiva päästä pitkästä aikaa jonkun häihin. Samaan aikaan fiilistelevät, mitä laittaisivat päälle häihin, missähän häät mahtaisivat olla, kenen kanssa häihin tulisi jne. En ole viitsinyt kertoa, että itseasiassa olemme miehen kanssa menneet kaikessa hiljaisuudessa kihloihin (emme käytä sormuksia) eli muut eivät tiedä kihlautumisestamme. En todellakaan aio kutsua häihini yhtään näistä "ystävistä", jotka kieltäytyvät tulemasta muihin juhliimme. Ei huvita maksaa kalliita tarjoiluita ja muita, jotta toiset pääsevät häihin. Jos ei huvita olla muissa elämämme tärkeissä hetkissä läsnä, miksi häiden pitäisi olla poikkeus? Ainakin itsellä on olo, että ihan sama noille ihmisille, kenen häistä on kyse, kunhan vaan pääsee juhlimaan toisten piikkiin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Eikö ne sukulaiset ja muut kyselijät sitten olisi tulossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on moni kommentoinut sitä, että pitäisi näille mahdollisille ystäville avautua asioistaan. Ymmärrän tämän, mutta jos yritän ns. sopivasti avautua, ettei heti alkuun mennä syvään päätyyn, niin eipä ole järkevää sekään. Kun vielä sitä luottoa ei ole, niin nämä / tämä kenelle avautuu, jakaa tiedon surutta eteenpäin. Eli koska ette ole vielä niiiin ystäviä ja avaudut, poltat näppisi.
Miten tämän itsestään jakamisen sitten pitäisi teidän mielestänne tapahtua? Samalla tavalla on toimittu kuin moni muu samassa tilanteessa. Sen toisen kanssa löytyy yhteinen sävel ja luottamus heti. Toisen kanssa ei mitenkään. Tähän en ole selitystä löytänyt.
Ehkä sitten se, että kuulun niihin jolle avaudutaan (en kerro eteenpäin), mutta kelpaan vain olkapääksi ja siihen, että minusta yritetään hyötyä. Minulta kun kysytään mitä kuuluu, sitä ei edes haluta tietää. Aihe vaihtuu nopeasti.
Voi osaisinpa selittää. Yritän. Ensin kannattaa toiseen ihmiseen tutustua ihan rauhassa. Vaikka esim puoli vuotta tai vuoden verran. Jo siinä ajassa toisesta ehtii huomaamaan, miten hän puhuu sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole paikalla. Puhuuko hyvää vai pahaa. Kertooko kolmannen osapuolen henkilökohtaisia ja kenties arkaluontoisiakin asioita. Mulle yksi merkittävä asia on, puhuuko toinen ihminen "eräästä työkaveristaan" vai "työkaveristaan Marjasta". Heti, jos käytetään nimiä, mulla soi hälytyskello. Mun ei kuulu tietää, kuka hänen työkavereistaan. Mitä vähemmän toinen ihminen puhuu kolmansista osapuolista, sen parempi. Mua ei ihan oikeasti kiinnosta jonkun kumminkaimanserkunpojan seikkailut Pattayalla. Jo pelkästään se, että joku olettaa mua kiinnostavan, soittaa taas hälytyskelloja. Kolmansista osapuolista voi kertoa silloin, kun asia on neutraali JA liittyy keskeisellä tavalla kyseiseen kertojaan. Esim "Olin siskoni kanssa viime kesänä Roomassa". Tämä on ok, mutta ei enää se, mitä hänen siskonsa Roomassa sanoi tai teki. Hänen siskonsa sanomiset ja tekemiset eivät kuulu mulle. Ne ovat kertojan ja hänen siskonsa välisiä asioita.
Tässä alkuvaiheessa kerron toiselle ihmiselle itsestäni vain sellaisia asioita, joista ei olisi mulle haittaa eikä edes aiheuttaisi mielipahaa, jos kertomani olisi seuraavana päivänä iltapäivälehtien lööpeissä. Voin esim kertoa, mitä teen työkseeni ja hieman valottaa, millaista työni on (mun tittelini kun ei kerro kenellekään yhtään, mitä oikeasti työssäni teen). Voin kertoa parisuhdetilanteestani (olen eronnut ja sinkku), lasteni lukumäärän, mitä harrastan, millaisista asioista olen kiinnostunut ja miksi. Voin kertoa vaikka mun elämänkatsomuksestani (eklektinen pakanuus), jos toista sattuu kiinnostamaan sellainen.
Kun olen tarpeeksi vakuuttunut, ettei toinen ole ainakaan kylän pahin juorukello, voin kertoa vähän enemmänkin itsestäni. Asioita menneisyydestäni, jotka aikoinaan ovat ehkä olleet varsin kipeitäkin, mutta joista olen päässyt jo yli. Asioita, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, millainen olen tänään.
Syvään päätyyn menen vasta sitten, kun ollaan toisen kanssa jo ystäviä ja pystyn luottamaan häneen lähes täysin. Koskaan ei voi kehenkään luottaa 100%:sti.
Kommentoijalle 145 vielä lisään, että mullekin avaudutaan. Ällistyttävän usein ihan lyhyenkin tuntemisen jälkeen. Tämäkin soittaa mulla hälytyskelloa. Joko kyseessä on nk rajaton ihminen (ja sellaisia en ikävä kyllä halua kaveripiiriini) tai sitten kyseinen henkilö haluaa saada minutkin avautumaan. Ei onnistu. Tai joskus olen baarissa ja kyseinen henkilö on vain niin kännissä, että kuka tahansa kelpaa kuuntelijaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä:
Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani.
Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En.
Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle.
Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa.
Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin.
nyt on pakko komentoida, että teet itse itsestäsi marttyyria. Se onni ja ilo elämässä on itse OTETTAVA, eikä pyydettävä kainosti tai hiljaa ja odottaen et huomaiskohan kukaan mua....? Ihan taatusti kukaan EI HUOMAA seinäruusua tai hijasta tai ujoa eikä tajua pyytää häntä jonnekkin, jos hän ei ITSE tee MELUA itsestään niin että saa varmasti sen vastauksen. Siiis, jos joku oli sut kutsunut mökkiviikonloppuun, se on sinun itsesi oma vastuu handlata se asia niin että sinä et jää ulkopuolelle, eikä odotella, että milloinkahn se tai joku huomaa että mullekin piti kertoa se ajankohta....SInä itse soitat ja kysyt niin monelta ihmiseltä kun pitää kunnes tiedät millon se on. Tottakai porukassa voi olla joku ikävä henkilö joka ei pidä sinusta, mutta mitä se sinun liittyy, pääasia on että joku oli sinut kutsunut ja sinähän menet! Oot jättänyt sosiaalisen elämäsi ja ystävyyssuhteesi jonkun muun käsiin kuin sinun.
Samoin jos joku mene illalla omien kavereiden kanssa ulos, ei tarkoita etteikö hän silti pitäisi myös sinua kaverinaan.
Ehkä vähän kovalla tavalla ilmaistu, mutta olen aivan samaa mieltä. Valitettavasti "perässä vedettävät" tippuvat kelkasta. Toisaalta ymmärrän, että jos on ollut esimerkiksi koulukiusattu, voi kuvitella kaiken muiden ihmisten unohdusten yms olevan tarkoituksellista. Siitä pitää kuitenkin uskaltaa päästää irti ja ottaa riskejä. Pitää uskaltaa soittaa kutsujalle ja kysyä, milloin ajankohta on. Joutuuhan töissäkin, jos on esim ollut puhe jostain palaverista eikä ole saanut kalenterikutsua, kysymään, milloin palaveri onkaan.
Mun tapauksessa ei ole ainakaan tästä kiinni, minä nimittäin olen aina se joka vetää muita. Ja näinhän useimmat on tässäkin ketjussa kertoneet, kuinka he yrittävät kyllä pitää yhteyttä ja kutsua kylään / tapaamisiin, mutta kun se jää täysin yksipuoliseksi, ihmissuhde kuihtuu pois.
Ps. Jos toistuvasti työpaikalla jätetään yksi kutsumatta tarpeellisiin palavereihin tai ei kerrota yhdelle missä kokous on, on se työpaikkakiusaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Eikö ne sukulaiset ja muut kyselijät sitten olisi tulossa?
Siis nuo kyselijät ovat esim. selvästi jotain kaukaisempia, esim. työkavereita tai kaukaisia sukulaisia, jotka tietävät meidän olevan kihloissa, mutta eivät tietenkään oleta saavansa kutsua häihin, polttareihin tms. En kehtaa sanoa heille, että noita juhlia on vähän vaikea järjestää yksin tai ei ole ystäviä, joita kutsua.
T. Se aiempi kommentoija
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan kyllä itseni tästä.... minua ei onneksi harmita tämä tilanne valtavasti tällä hetkellä, mutta olisihan se kiva saada edes jonkinlainen oma kaveripiiri.
Minulle on ihan suoraan sanottu, että ei haluta viettää aikaa liian ”kovatasoisten” ihmisten kanssa. Jos on älykäs, osaava ja menestyy elämässään paremmin kuin kaveri niin kauhean moni kokee sen uhkaavaksi/nöyryyttäväksi ja perääntyy. Olen menettänyt jopa yhden ystävän yhteisen harrastuksen seurauksena - kehityin liian nopeasti ja pääsin taidoissa kirkkaasti ohi, jolloin minut nopeasti jätettiin piirien ulkopuolelle ja pyrittiin lyttäämään lyttyyn kaikin mahdollisin keinoin.
Olen näiden vuosien aikana oppinut piilottamaan omat taitoni, jottei kateus ajaisi kaikkia potentiaalisia ystäviä pois. On kauhean raskasta esittää tyhmempää kuin onkaan.
Tämä ei tietenkään päde kaikissa tilanteissa. AP:n tilanne voi johtua myös muista syistä.
Kilpailu- ja suoritusyhteiskunta. Aina pitää päteä ja olla parempi kuin muut. Työelämään ja kilpaharrastuksiin tuollainen ehkä vielä kuuluukin, mutta ystävyys- ja kaverisuhteisiin.....ei. Ei ainakaan mulla. Mua ei pätkääkään haittaa, jos toinen on älykkäämpi ja tietävämpi kuin minä. Kunhan ei joka kerta puhuta jostain ydinfysiikasta. Teen työtä, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua ja vapaa-ajallani heitän ihan mielelläni aivot narikkaan. Mulla on yksi työtön kaveri, joka on erittäin fiksu (on Mensan jäsenkin) ja joka rakastaisi puhua mun kanssani vaikka 10 tuntia tietokantojen optimoinnista. Mutta kun mä en jaksaisi puhua työasioista vapaa-ajallani. Rankimpien työviikkojen jälkeen on ihan parasta, jos toisella on kertakaikkiaan tyhmät jutut ja niille saa nauraa vedet silmissä. Mulle on ihan sama, onko toinen ökyrikas vai keppikerjäläinen, tekniikan tohtori vai apukoulun käynyt. Pääasia on, että hänen seurassaan voin rentoutua ja mulla on hauskaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika surkeaa tämäkin, mutta esimerkki yksinäisen elämästä:
Ihana tuote, palvelu tai vaikka hotelliviikonloppu joka arvotaan jollekin onnekkaalle JA tämän 157 kaverille. "Tägää ystäväsi ja voit voittaa!" Mitäs, kun ei ole ketään, kenet tägätä? Joku random-työkaveri voi katsoa hieman pitkään, kun "hissuka kolmoskerroksen suunitteluosastolta tägäsi sinut julkaisuun". Menee sen ihmisen päivä pilalle, kun joutuu pelkäämään, että on kohta viettämässä hotelliviikonloppua kanssani.
Minäkään en koskaan yllä sille levelille, että olisin mukana illanistujaisissa, tupareissa, jossain tyttöjen hemmotteluillassa, konsertissa johon on menty porukalla. Häistä yms. puhumattakaan. Olen kyllä kelvannut kuuntelemaan tunti kausia häiden suunnittelua, ja olen kelvannut siksi ihmiseksi, joka varastoi hääkoristeita ennen h-hetkeä. Kuuntelin myös huolet ja murheet liittyen häihin ja parisuhteeseen, mutta kelpasinko mukaan? En.
Olen se, jonka luokse tultiin kahvikupposelle keventämään omaa oloa, ja joka oli hyvä kutsua jonnekin Pomp de Lux - kutsuille koska tiedettiin, että minulla saattaa olla kiinnostusta (ja varaa) ostaa. Olen kelvannut lapsenvahdiksi, muuttoavuksi ja autokuskiksi. Parasta on olleet ne kerrat, kun eräskin kaveri tuli ilmoittamatta ovelle (olin pienten lasten kanssa kotona, joten päiväsaikaankin oli helppo piipahtaa). Sitten keitin kahvia, tarjosin tuoretta pullaa ja 1.5h ajan kuuntelin huolia. Sitten illalla katselin Facebookista kuinka sama kaveri on tuulettumassa ihanien ja rakkaiden ystävien kanssa "pitkästä aikaa". Päivällä olin sanonut ihan suoraan tälle, että hän on onnekas kun hänellä on ihmisiä keiden kanssa mennä, että itse kaipaisin niiiiiin jotakin iltamenoa tylsän arjen keskelle.
Ehkä kaikkein osuvimpia tapahtuneita kuvaamaan asemaani ihmisten kanssa on se, kun minua pyydettiin mukaan mökkiviikonloppuun. Minut lisättiin Whatsapp-ryhmään ja siellä alettiin sopia että mikä ajankohta on paras kaikille. Ja sitten kuin taikaiskusta, ryhmä hiljeni. Ja taas Facebookista sitten katselin että olipa niillä ollut kivaa.
Ja toinen esimerkki: olin osallistunut keskusteluryhmään koko syksyn ajan. Muut tunsivat toisensa vähän paremmin, ja sopivat että ryhmä pitää pikkujoulut. Sovittiin, mitä kukakin tuo. Pikkujoulut oli erään ryhmäläisen luona vähän syrjemmässä, ja kun mietin että osaankohan sinne (alue oli uusi eikä näkynyt google mapsissa), eräs ryhmäläinen sanoi että antaa numeronsa minulle että voin soittaa jos en löydä. Tämän lisäksi hän kuitenkin vielä sanoi: siis eihän me muuten puhelinnumeroja vaihdettais. Jäin sanattomaksi, enkä enää ahdistukseltani uskaltanut mennä koko pikkujouluihin.
nyt on pakko komentoida, että teet itse itsestäsi marttyyria. Se onni ja ilo elämässä on itse OTETTAVA, eikä pyydettävä kainosti tai hiljaa ja odottaen et huomaiskohan kukaan mua....? Ihan taatusti kukaan EI HUOMAA seinäruusua tai hijasta tai ujoa eikä tajua pyytää häntä jonnekkin, jos hän ei ITSE tee MELUA itsestään niin että saa varmasti sen vastauksen. Siiis, jos joku oli sut kutsunut mökkiviikonloppuun, se on sinun itsesi oma vastuu handlata se asia niin että sinä et jää ulkopuolelle, eikä odotella, että milloinkahn se tai joku huomaa että mullekin piti kertoa se ajankohta....SInä itse soitat ja kysyt niin monelta ihmiseltä kun pitää kunnes tiedät millon se on. Tottakai porukassa voi olla joku ikävä henkilö joka ei pidä sinusta, mutta mitä se sinun liittyy, pääasia on että joku oli sinut kutsunut ja sinähän menet! Oot jättänyt sosiaalisen elämäsi ja ystävyyssuhteesi jonkun muun käsiin kuin sinun.
Samoin jos joku mene illalla omien kavereiden kanssa ulos, ei tarkoita etteikö hän silti pitäisi myös sinua kaverinaan.
Ehkä vähän kovalla tavalla ilmaistu, mutta olen aivan samaa mieltä. Valitettavasti "perässä vedettävät" tippuvat kelkasta. Toisaalta ymmärrän, että jos on ollut esimerkiksi koulukiusattu, voi kuvitella kaiken muiden ihmisten unohdusten yms olevan tarkoituksellista. Siitä pitää kuitenkin uskaltaa päästää irti ja ottaa riskejä. Pitää uskaltaa soittaa kutsujalle ja kysyä, milloin ajankohta on. Joutuuhan töissäkin, jos on esim ollut puhe jostain palaverista eikä ole saanut kalenterikutsua, kysymään, milloin palaveri onkaan.
Mun tapauksessa ei ole ainakaan tästä kiinni, minä nimittäin olen aina se joka vetää muita. Ja näinhän useimmat on tässäkin ketjussa kertoneet, kuinka he yrittävät kyllä pitää yhteyttä ja kutsua kylään / tapaamisiin, mutta kun se jää täysin yksipuoliseksi, ihmissuhde kuihtuu pois.
Ps. Jos toistuvasti työpaikalla jätetään yksi kutsumatta tarpeellisiin palavereihin tai ei kerrota yhdelle missä kokous on, on se työpaikkakiusaamista.
Siitä kerrotaan sitten esimiehelle, jonka tehtävä on huolehtia asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Eikö ne sukulaiset ja muut kyselijät sitten olisi tulossa?
Siis nuo kyselijät ovat esim. selvästi jotain kaukaisempia, esim. työkavereita tai kaukaisia sukulaisia, jotka tietävät meidän olevan kihloissa, mutta eivät tietenkään oleta saavansa kutsua häihin, polttareihin tms. En kehtaa sanoa heille, että noita juhlia on vähän vaikea järjestää yksin tai ei ole ystäviä, joita kutsua.
T. Se aiempi kommentoija
Okei, sitten ymmärrän. Mä en ole kaukaisempien sukulaisteni kanssa edes tekemisissä, joten en tajunnut, että joillain kaukaisemmatkin sukulaiset kyselevät naimisiinmenosta.
Alue: Aihe vapaa
Ehkä vähän kovalla tavalla ilmaistu, mutta olen aivan samaa mieltä. Valitettavasti "perässä vedettävät" tippuvat kelkasta. Toisaalta ymmärrän, että jos on ollut esimerkiksi koulukiusattu, voi kuvitella kaiken muiden ihmisten unohdusten yms olevan tarkoituksellista. Siitä pitää kuitenkin uskaltaa päästää irti ja ottaa riskejä. Pitää uskaltaa soittaa kutsujalle ja kysyä, milloin ajankohta on. Joutuuhan töissäkin, jos on esim ollut puhe jostain palaverista eikä ole saanut kalenterikutsua, kysymään, milloin palaveri onkaan.