Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Mä monesti mietin näissä ketjuissa annettuja ohjeita ja vaatimuksia, että ihanko oikeasti ystävystyminen on vaatinut noin kamalasti niiltäkin joilla ystäviä on? Eikö nämä ystävyydet ole kenelläkään syntyneet ihan vaan luonnollisesti kun on syystä tai toisesta vietetty enemmän aikaa samassa paikassa?
Yksinäisen sen sijaan pitää uskaltaa avautua syvällisesti mutta olla kuitenkin pinnallinen, koska ei saa olla liian tuttavallinen ja kertoa yksityisasioistaan. Itseasiassa itsestä ei pitäisi edes puhua vaan kuunnella kun toinen puhuu itsestään, mutta kuitenkin pitäisi olla mielenkiintoinen toisen silmissä. Ei saa olla liikaa tyrkyllä eikä tuoda esiin sitä ettei ole kavereita, mutta kuitenkaan ei pidä antaa kuvaa ettei elämässä olisi tilaa ja tarvetta ystäville..jnejne
Jotenkin tätä ohjeistusta kun lukee niin enemmänkin ihmetyttää miten kukaan on ikinä edes voinut ystävystyä kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että pitäisi puhua pinnallisten lisäksi syvällisempiä:
Kaikki eivät lähde syvällisiin keskusteluihin mukaan tai osaa suhtautua vakavampiin aiheisiin. Osa vaivaantuu noissa tilanteissa. Joskus myös toisten ongelmia vähätellään "Ei tuo Jennin krooninen sairaus/puolison jääminen työttömäksi/vanhemman sairastuminen nyt niin paha ole. Ihan tavallisia juttuja ja sattuu muillekin. Sitä paitsi Jennin elämä on muuten niin helppoa, että tekee ihan hyvää kokea välillä vaikeuksia."
Minulla on myös esim. yksi kaveri, joka saattaa itse avautua jostain vaikeasta asiasta, esim. vaikeasta vaiheesta miehensä kanssa. Kun seuraavan kerran nähdessä kysyn, miten heillä menee, niin vastaus on "ei kuulu sulle, en halua puhua aiheesta" ja vihainen mökötys päälle. Siinä sitten mietit, että teitkö väärin, kun otit esille aiheen, josta toinen itse puhui viimeksi ensin.
Ja sitten jos ei kysy, niin siitäkin loukkaannutaan ettei sua kiinnosta miten menee..
Osittain. Minulla on kyllä aina ollut kavereita, mutta olen aina jäänyt jostain syystä kaveriporukoiden ulkopuolelle. Esimerkiksi yläasteella meillä oli sellainen noin viiden hengen porukka, vietettiin koulussa paljon aikaa yhdessä ja ainakin kaksi näistä kavereistani oli jossain vaiheessa sanonut, että olen heidän paras ystävänsä. Siitä huolimatta nämä neljä keksivät yhteistä tekemistä koulun ulkopuolella, kävivät syömässä ja muualla yhdessä, eivätkä pyytäneet minua mukaan - toistuvasti. En ymmärrä, kyse ei ollut mistään ulkopuolelle muiluttamisesta, koska he kyllä muuten olivat kanssani ja ihan vilpittömästi tuntuivat pitävän minusta.
Tämä nyt ei liittynyt aivan ketjun aiheeseen, mutta halusin vain kertoa, kun tuli otsikosta mieleen. Tsemppiä ap:lle, monessa asiassa on usein kyse siitä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikki on niin sattumanvaraista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että pitäisi puhua pinnallisten lisäksi syvällisempiä:
Kaikki eivät lähde syvällisiin keskusteluihin mukaan tai osaa suhtautua vakavampiin aiheisiin. Osa vaivaantuu noissa tilanteissa. Joskus myös toisten ongelmia vähätellään "Ei tuo Jennin krooninen sairaus/puolison jääminen työttömäksi/vanhemman sairastuminen nyt niin paha ole. Ihan tavallisia juttuja ja sattuu muillekin. Sitä paitsi Jennin elämä on muuten niin helppoa, että tekee ihan hyvää kokea välillä vaikeuksia."
Minulla on myös esim. yksi kaveri, joka saattaa itse avautua jostain vaikeasta asiasta, esim. vaikeasta vaiheesta miehensä kanssa. Kun seuraavan kerran nähdessä kysyn, miten heillä menee, niin vastaus on "ei kuulu sulle, en halua puhua aiheesta" ja vihainen mökötys päälle. Siinä sitten mietit, että teitkö väärin, kun otit esille aiheen, josta toinen itse puhui viimeksi ensin.
Ja sitten jos ei kysy, niin siitäkin loukkaannutaan ettei sua kiinnosta miten menee..
Voi kysyä esim. ”kuinka voit”, ei ole pakko heti läväyttää pöytään, että ”vieläkö se Eikka yrittää väkisin kakkoseen kun nukut”.
Ihan perusjuttu tämä.
Vierailija kirjoitti:
Mä monesti mietin näissä ketjuissa annettuja ohjeita ja vaatimuksia, että ihanko oikeasti ystävystyminen on vaatinut noin kamalasti niiltäkin joilla ystäviä on? Eikö nämä ystävyydet ole kenelläkään syntyneet ihan vaan luonnollisesti kun on syystä tai toisesta vietetty enemmän aikaa samassa paikassa?
Yksinäisen sen sijaan pitää uskaltaa avautua syvällisesti mutta olla kuitenkin pinnallinen, koska ei saa olla liian tuttavallinen ja kertoa yksityisasioistaan. Itseasiassa itsestä ei pitäisi edes puhua vaan kuunnella kun toinen puhuu itsestään, mutta kuitenkin pitäisi olla mielenkiintoinen toisen silmissä. Ei saa olla liikaa tyrkyllä eikä tuoda esiin sitä ettei ole kavereita, mutta kuitenkaan ei pidä antaa kuvaa ettei elämässä olisi tilaa ja tarvetta ystäville..jnejne
Jotenkin tätä ohjeistusta kun lukee niin enemmänkin ihmetyttää miten kukaan on ikinä edes voinut ystävystyä kenenkään kanssa.
Ihmiset ovat yksilöitä ja ystävystyvät eri tavoin. Tutustun helposti muihin ihmisiin, mutta jotta haluaisin tavata jonkun uuden tuttavuuden vielä toisenkin kerran, meillä pitää olla jotain yhteistä. Jokin syy, miksi haluaisin tavata juuri hänet uudelleen. Jos sellaista syytä ei ole, homma tyssää jo siihen. Jos sellaista yhteistä on ja tavataan useita kertoja, ajan mittaan - jos hyvin käy - tullaan kavereiksi. Ja jotta kaveruus muuttuisi ystävyydeksi, pitää ihmissuhteen syventyä. Mulla tuttavuus ei muutu kaveruudeksi esim vain siksi, että meillä sattuu olemaan sama työantaja. Tulen kyllä hyvin toimeen kaikkien työkavereideni kanssa, mutta vain kahta heistä mua kiinnostaa tavata vapaa-ajallanikin. Toisesta heistä tuli vuosien myötä myös ystäväni. Ystävyys ei mun kohdallani voi syntyä, jos toinen on omasta elämästään kuin simpukka. Ei tarvitse kertoa mitään raflaavia tai intiimejä asioita elämästään, mutta jos ei kykene jakamaan edes oman elämänsä iloisia asioita kanssani, silloin välillämme on muuri, joka estää ystävystymisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et voi olla kuin oma itsesi, ap.Tuo omaa persoonaasi esiin niin löydät samanhenkisiä tyypejä. Tässä ketjussakin on nähty että yhteen vetoaa syvällisyys, toinen toivoo kevyellä mielellä seuraa kulttuuririentoihin, kolmas haluaa hauskaa menoseuraa.
Se on hyvä ettet ole nirso vaan olet ollut kiinnostunut monista tyypeistä. Heillä ei vaan ole sattunut olemaan tilausta ystävälle.
Vaikutat tosi kivalta ja mullekin tuli heti tunne, että voi että... Ootko kokeillut laittaa johonkin nettisovellukseen, että etit ystäviä, etkä treffiseuraa? Uskoisin, että sun kaltaisessa tilanteessa olevia on monta muutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On samoja kokemuksia. Lukio kun loppui, loppui myös yhteys jokaiseen opiskelukaveriin. Siis itse otin yhteyttä mutta kukaan ei koskaan halunnut nähdä. Yliopistolla en saanut yhtään kaveria, kävin kaikki kurssit yksin vaikka yritin jutella vaikka kuinka monen kanssa.
Muutin ulkomaille, opiskelin, osallistuin projektiin - kaikkien nimet oli lopputyössä, paitsi että unohtivat minun nimeni. Kukaan ei muistanut että olin edes mukana.
Jos järjestän juhlat kotonani, suurin osa ei tule ja osa tulleista ei muistanut koko juhlia parin kuukauden päästä (siis mainitsin että henkilö oli vieraillut kotonani ja hän oli aivan ymmällään että miten niin on käynyt luonani). Ihmiset myös esittelevät itsensä minulle useita kertoja vaikka olemme jo tavanneet.
Näen somesta kuinka tuttavat (niin, eivät he kai ystäviä ole) matkustavat, juhlivat, leipovat jne yhdessä, mutta en saa koskaan kutsua. Itse kutsun luokseni, ei tulla.
Muistan kaikkia vähänkään pitkäaikaisempia/omasta mielestäni parempia kavereita joulu- ja synttärilahjalla - sain tänä vuonna vain ilmoituksia etteivät jaksa lähettää mitään kun on koronakin. Itse olin jo ostanut ja paketoinut lahjat lähetettäväksi.
En ole myöskään löytänyt parisuhdetta. En tajua miksi kun olen normaali ja erityisesti sosiaalisesti normaali tyyppi. En sano tai tee mitään loukkaavaa, en räisky ja draamaile, enkä toisaalta ole tuppisuukaan. Aina kun olen jonkun kanssa yhdessä, meillä on kivaa ja minulle myös sanotaan että on kivaa. Sitten kuitenkin unohdetaan samantien kun ovi on sulkeutunut.
En ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään miksi toisten puhelimiin kilahtelee viestejä ympäri vuorokauden.
Vierailija kirjoitti:
Et voi olla kuin oma itsesi, ap.Tuo omaa persoonaasi esiin niin löydät samanhenkisiä tyypejä. Tässä ketjussakin on nähty että yhteen vetoaa syvällisyys, toinen toivoo kevyellä mielellä seuraa kulttuuririentoihin, kolmas haluaa hauskaa menoseuraa.
Se on hyvä ettet ole nirso vaan olet ollut kiinnostunut monista tyypeistä. Heillä ei vaan ole sattunut olemaan tilausta ystävälle.
Juuri näin. Ja jos itse kaipaa syvällisyyttä, seuraa kulttuuririentoihin JA menoseuraa, ei ole järkevää etsiä vain yhtä ihmistä, joka olisi samanlainen. Oikein hyvin onnistuu sekin, että yhden kanssa on syvällisempi ystävyyssyhde, toisen kanssa käy kevyellä mielellä kulttuuririennoissa ja kolmas on sitten hauskaa menoseuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On samoja kokemuksia. Lukio kun loppui, loppui myös yhteys jokaiseen opiskelukaveriin. Siis itse otin yhteyttä mutta kukaan ei koskaan halunnut nähdä. Yliopistolla en saanut yhtään kaveria, kävin kaikki kurssit yksin vaikka yritin jutella vaikka kuinka monen kanssa.
Muutin ulkomaille, opiskelin, osallistuin projektiin - kaikkien nimet oli lopputyössä, paitsi että unohtivat minun nimeni. Kukaan ei muistanut että olin edes mukana.
Jos järjestän juhlat kotonani, suurin osa ei tule ja osa tulleista ei muistanut koko juhlia parin kuukauden päästä (siis mainitsin että henkilö oli vieraillut kotonani ja hän oli aivan ymmällään että miten niin on käynyt luonani). Ihmiset myös esittelevät itsensä minulle useita kertoja vaikka olemme jo tavanneet.
Näen somesta kuinka tuttavat (niin, eivät he kai ystäviä ole) matkustavat, juhlivat, leipovat jne yhdessä, mutta en saa koskaan kutsua. Itse kutsun luokseni, ei tulla.
Muistan kaikkia vähänkään pitkäaikaisempia/omasta mielestäni parempia kavereita joulu- ja synttärilahjalla - sain tänä vuonna vain ilmoituksia etteivät jaksa lähettää mitään kun on koronakin. Itse olin jo ostanut ja paketoinut lahjat lähetettäväksi.
En ole myöskään löytänyt parisuhdetta. En tajua miksi kun olen normaali ja erityisesti sosiaalisesti normaali tyyppi. En sano tai tee mitään loukkaavaa, en räisky ja draamaile, enkä toisaalta ole tuppisuukaan. Aina kun olen jonkun kanssa yhdessä, meillä on kivaa ja minulle myös sanotaan että on kivaa. Sitten kuitenkin unohdetaan samantien kun ovi on sulkeutunut.
En ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään miksi toisten puhelimiin kilahtelee viestejä ympäri vuorokauden.
Minkä ikäinen olet? En muista ihan tarkkaan, missä iässä mulla ja ystävilläni loppui tuo joulu- ja synttärilahjojen antaminen toisillemme. Oisko ollut jotain 23-24 v...suunnilleen niin. Sen jälkeen on lahjottu synttäreitä, kun on täytetty pyöreitä ja mikäli on järjestetty synttärijuhlat. Kolmekymppisiä en viettänyt (olin silloin viimeisilläni raskaana), nelikymppiset järjestin ja samoin viiskymppiset. Kuuskymppisiä en aio järjestää. Joululahjojen osalta lahjan osti vain kummilapsilleen, ei kaverille eikä kaverin muille lapsille. Yllättävän monet eivät hanki joululahjoja lainkaan aikuisille, ei edes omalle puolisolleen tai sisaruksilleen.
"aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä."
Toi on niin tuttua ja tekee joka kerta niin kipeää! Pahin oli, kun olin muutin erääseen pikkukaupunkiin töiden takia ja olin siellä melkein 3 vuotta, muutin työpätkän loputtua pois. Kukaan noista entisistä työkavereista ei ole kertaakaan pyytänyt minua käymään (tietävät kyllä, että olen satunnaisesti pistäytynyt ko. kaupungissa). Sitten kerran tuon 3 vuoden aikana paikassa oli kuukauden ajan harjoittelija. Tuota harjoittelijaa on kutsuttu käymään ja hän on julkaissut somessa kuvia näiden entisten työkaverieni kanssa illanvietoista. Harmittaa, en tajua, mitä teen väärin. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luulen että se vaikuttaa, että instaan ym postailee eniten niitä, joillaae iso ja glamouri ystäväpiiri.
Suurin osa munkin tuttavista ihan samanlaisia, että pari kaveria joiden kanssa käydään kahvilla /puistossa sillon tällöin. Ei siitä oikein mitään super päivityksiä saa :D
Oma elämäni on kuin ap:n elämästä, sillä poikkeuksella, etten ole työelämässä mukana. Minulla ei ole sukulaisia, joiden kanssa olisi läheiset välit, eikä vanhempia, joiden kanssa voisi olla turvalliset ja läheiset välit. Minulla on ollut ihmisiä, joita pidin ystävinäni, mutta enää en ehkä uskaltaisi sanoa, että minä olisin ollut heille ystävä.
Minullakaan ei ole ongelmia pinnallisten ihmissuhteiden kanssa. Tulen hyvin toimeen naapureiden, lasten kavereiden vanhempien, ja muiden hyvän päivän tuttujen kanssa. Miehen sukulaisten kanssa tulin toimeen (tosin omalta puoleltani tämä on ollut enemmän ahdistuksen täyteistä sietämistä joskus) ensimmäiset kymmenen vuotta, mutta sittemmin suksia on meinannut mennä solmuun.
Lasteni ollessa pieniä, onnistuin luomaan kaverisuhteita kuin tyhjästä, ja hetken aikaa kuuluin johonkin porukkaan. Mutta se ei ole kohdallani niin helppoa, kuin luulisi. Lika barn leka bäst koskee täysin myös aikuisia ihmisiä, enkä minä koskaan, ikinä, kuulu joukkoon. Olen aina erilainen, eikä se edes ole omaa kuvitelmaani vaan täyttä totta. Ja se estää minua saamasta sellaista ihmissuhdetta, johon voisi luottaa. Jossa olisi hyvä olla, ja jossa saisi pahana päivänä sanoa, että kuule minua väsyttää tänään, että voidaanko jutella huomenna. Ja saisi joskus soittaa, että itkettää, ehditkö hetken kuunnella. Ja totta kai tämä toimisi myös niin, että minä ymmärrän toisen huonon hetken ja annan tilaa, ja kuuntelen, kun toisella on hätä. Tosin tämä jälkimmäinen on ollut roolini liian usein, ja tästä roolista pois pyristely johti tähän missä olen nyt - yksinäisyydessä.
Koska olen erilainen, se tulee aina jossain kohtaa ilmi. Suru, traumat ja elämätön elämä minussa tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin. Eikä sellaista surun taakkaa kukaan jaksa katsella. En pyydä sitä kantamaan, mutta en voi sille mitään, että jossain vaiheessa se tulee esiin. Ihan arkisissa tilanteissa: missä opiskelit? En missään. Missä olet töissä? En missään. Oletko asunut ulkomailla? En ole. Mitä teit kun vaihtui vuosi 2000? Olin yksin kotona. Miten usein näet vanhempiasi? En koskaan. Onko sinulla sisaruksia? On ja ei, vaikea selittää. Oletko tehnyt sitä, tätä tai tuota täysin normaalia elämään liittyvää asiaa? En ole.
Ei siinä auta, että olisi hyvä keskustelija, olisi huumorintajuinen, tykkäisi käydä elokuvissa ja kävelyllä ja museoissa ja ravintolassa ja kahvilassa ja joulumarkkinoilla. Ei tietenkään joka viikko tai edes kuukausi, mutta joskus. Olisin valmis jopa ulkomaanreissuun, mutta eihän sellaista, minun kanssani. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka mukava keskustelumme on ollut, jatkoa ei tule. Sillä suru asuu minussa, ja halusin tai en, sen vaistoaa minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tän keskustelun perusteella tulee olo, että moni ns. hyvä ystävä menee täysin hukkaan, kun toiset eivät osaa arvostaa ollenkaan. Sääli.
Mä kelpasin muille parhaiten silloin, kun omassa elämässä meni huonosti. Mieheni oli jättänyt, olin määräaikaisessa työssä vailla tietoa jatkosta, asuin yksin vieraalla paikkakunnalla töiden takia, sairastuin vielä fyysisesti... Kanssani oli helppo olla, koska olin se, jolla menee vielä surkeammin kuin itsellä.
Sittemmin elämäni muuttui paremmaksi. Löysin uuden puolison, sain vakituisen työpaikan, sairauteeni löytyy paremmin hoitoa, odotamme puolisoni kanssa lasta. Kummasti seurani ei enää kiinnostakaan, kun elämässä pyyhkii hyvin. Iloja ei voi jakaa kenenkään kanssa, kun niistä tulee toisille paha mieli. Kun kerroin vakituisesta työpaikasta tai lapsen odotuksesta, sain aika piikikkäitäkin kommentteja. Ihmiset olivat unohtaneet, kuinka kurjasti minulla meni vielä muutamaa vuotta aiemmin...
Vierailija kirjoitti:
On samoja kokemuksia. Lukio kun loppui, loppui myös yhteys jokaiseen opiskelukaveriin. Siis itse otin yhteyttä mutta kukaan ei koskaan halunnut nähdä. Yliopistolla en saanut yhtään kaveria, kävin kaikki kurssit yksin vaikka yritin jutella vaikka kuinka monen kanssa.
Muutin ulkomaille, opiskelin, osallistuin projektiin - kaikkien nimet oli lopputyössä, paitsi että unohtivat minun nimeni. Kukaan ei muistanut että olin edes mukana.
Jos järjestän juhlat kotonani, suurin osa ei tule ja osa tulleista ei muistanut koko juhlia parin kuukauden päästä (siis mainitsin että henkilö oli vieraillut kotonani ja hän oli aivan ymmällään että miten niin on käynyt luonani). Ihmiset myös esittelevät itsensä minulle useita kertoja vaikka olemme jo tavanneet.
Näen somesta kuinka tuttavat (niin, eivät he kai ystäviä ole) matkustavat, juhlivat, leipovat jne yhdessä, mutta en saa koskaan kutsua. Itse kutsun luokseni, ei tulla.
Muistan kaikkia vähänkään pitkäaikaisempia/omasta mielestäni parempia kavereita joulu- ja synttärilahjalla - sain tänä vuonna vain ilmoituksia etteivät jaksa lähettää mitään kun on koronakin. Itse olin jo ostanut ja paketoinut lahjat lähetettäväksi.
En ole myöskään löytänyt parisuhdetta. En tajua miksi kun olen normaali ja erityisesti sosiaalisesti normaali tyyppi. En sano tai tee mitään loukkaavaa, en räisky ja draamaile, enkä toisaalta ole tuppisuukaan. Aina kun olen jonkun kanssa yhdessä, meillä on kivaa ja minulle myös sanotaan että on kivaa. Sitten kuitenkin unohdetaan samantien kun ovi on sulkeutunut.
En ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään miksi toisten puhelimiin kilahtelee viestejä ympäri vuorokauden.
Tuohon lihavoimaani kohtaan...ilmeisesti kutsut juhliisi ihmisiä, jotka ovat nk social butterlyita. Osallistuvat juhliin kuin juhliin välittämättä siitä, kuka on juhlien järjestäjä, missä juhlat ovat tai mikä juhlien tarkoitus on. Tulevat siis vain pitämään hauskaa itsensä vuoksi, ei sinun vuoksesi. Heitä ei siis kiinnosta lainkaan, kenen kotona ovat juhlimassa vaan ainoastaan juhliminen. Jos alkoholitarjoilu on vielä ollut runsasta, eivät välttämättä muista seuraavana aamunakaan, missä ovat illalla olleet.
Mitä tulee tuohon itsensä esittelyyn uudelleen, niin mulle käy tosi usein niin. Mulla on huono kasvomuisti ja koska jo työnikin puolesta olen tavannut tuhansia ihmisiä, en vaan pysty muistamaan kaikkia. Ennen pandemiaa osallistuin joka vuosi kansainvälisiin konferensseihin, joihin osallistui eri puolilta maailmaa satoja ihmisiä. Ei mitenkään voi pysyä kaikkien naamat ja nimet muistissa. Varsin usein työasioissa nimi muuttuu ajan myötä tutuksi, koska sen näkee niin usein sähköposteissa. Mutta nimen ja naaman yhdistäminen toisiinsa....vaikeaa ainakin mulle. Vielä vaikeampaa, jos tapaa jonkun ihmisen eri asiayhteydessä (esim tulee kadulla vastaan) kuin mistä hän on tullut "tutuksi" (esim jokin työhön liittyvä palaveri).
Kieltämättä on käynyt monesti mielessä, että millaisen ystävän minusta muut saisivat ja silti en kelpaa:
-laittaisin jouluna kortin ja pakkaisi mukaan jotain herkkua, josta tiedän kaverin pitävän
-kutsuisin kylään ja leipoisin/laittaisin ruokaa, kävisin myös tasapuolisesti toisen luona kylässä
-lähtisin mielelläni toisen kanssa asioille, ulkoilemaan, leffaan, syömään jne.
-olisin tukena iloissa ja suruissa, kuuntelisin ja kyselisin kuulumisia useammin silloin, kun toisella on vaikeaa
-jos toisella on vaikeaa, kysyn miten voin auttaa tai voinko jotenkin helpottaa toisen oloa
-muistaisin toisen tärkeät päivät ja onnittelisin, menisin juhliin (jos en olisi tuolloin töissä)
-haluaisin jutella sekä arkisista asioista että syvällisemmistä, voin vitsailla ja puhua vakavasti
Musta tuntuu, että vaikka minkälaisilla kettuilijoilla, draamailijoilla ja vaikeilla ihmisillä riittää kavereita yllin kyllin. Itse saa miettiä, miksi itsellä ei ole kavereita, vaikka toisille on ystävällinen.
Vierailija kirjoitti:
Oma elämäni on kuin ap:n elämästä, sillä poikkeuksella, etten ole työelämässä mukana. Minulla ei ole sukulaisia, joiden kanssa olisi läheiset välit, eikä vanhempia, joiden kanssa voisi olla turvalliset ja läheiset välit. Minulla on ollut ihmisiä, joita pidin ystävinäni, mutta enää en ehkä uskaltaisi sanoa, että minä olisin ollut heille ystävä.
Minullakaan ei ole ongelmia pinnallisten ihmissuhteiden kanssa. Tulen hyvin toimeen naapureiden, lasten kavereiden vanhempien, ja muiden hyvän päivän tuttujen kanssa. Miehen sukulaisten kanssa tulin toimeen (tosin omalta puoleltani tämä on ollut enemmän ahdistuksen täyteistä sietämistä joskus) ensimmäiset kymmenen vuotta, mutta sittemmin suksia on meinannut mennä solmuun.
Lasteni ollessa pieniä, onnistuin luomaan kaverisuhteita kuin tyhjästä, ja hetken aikaa kuuluin johonkin porukkaan. Mutta se ei ole kohdallani niin helppoa, kuin luulisi. Lika barn leka bäst koskee täysin myös aikuisia ihmisiä, enkä minä koskaan, ikinä, kuulu joukkoon. Olen aina erilainen, eikä se edes ole omaa kuvitelmaani vaan täyttä totta. Ja se estää minua saamasta sellaista ihmissuhdetta, johon voisi luottaa. Jossa olisi hyvä olla, ja jossa saisi pahana päivänä sanoa, että kuule minua väsyttää tänään, että voidaanko jutella huomenna. Ja saisi joskus soittaa, että itkettää, ehditkö hetken kuunnella. Ja totta kai tämä toimisi myös niin, että minä ymmärrän toisen huonon hetken ja annan tilaa, ja kuuntelen, kun toisella on hätä. Tosin tämä jälkimmäinen on ollut roolini liian usein, ja tästä roolista pois pyristely johti tähän missä olen nyt - yksinäisyydessä.
Koska olen erilainen, se tulee aina jossain kohtaa ilmi. Suru, traumat ja elämätön elämä minussa tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin. Eikä sellaista surun taakkaa kukaan jaksa katsella. En pyydä sitä kantamaan, mutta en voi sille mitään, että jossain vaiheessa se tulee esiin. Ihan arkisissa tilanteissa: missä opiskelit? En missään. Missä olet töissä? En missään. Oletko asunut ulkomailla? En ole. Mitä teit kun vaihtui vuosi 2000? Olin yksin kotona. Miten usein näet vanhempiasi? En koskaan. Onko sinulla sisaruksia? On ja ei, vaikea selittää. Oletko tehnyt sitä, tätä tai tuota täysin normaalia elämään liittyvää asiaa? En ole.
Ei siinä auta, että olisi hyvä keskustelija, olisi huumorintajuinen, tykkäisi käydä elokuvissa ja kävelyllä ja museoissa ja ravintolassa ja kahvilassa ja joulumarkkinoilla. Ei tietenkään joka viikko tai edes kuukausi, mutta joskus. Olisin valmis jopa ulkomaanreissuun, mutta eihän sellaista, minun kanssani. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka mukava keskustelumme on ollut, jatkoa ei tule. Sillä suru asuu minussa, ja halusin tai en, sen vaistoaa minusta.
Et kai oikeasti vastaa noin lyhyesti töksäyttäen?
Mulla on kaikissa ihmissuhteissani periaate, että en ota puheeksi toisen vaikeita asioita vaan luotan siihen, että hän ottaa ne itse puheeksi, jos haluaa puhua niistä.