Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
En jaksanut lukea edes vuodatustasi loppuun, oli niin tylsä. Olisiko siinä se vika, kun muutkaan eivät jaksa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on ikävä tosiasia, että itsekeskeisillä, ja ns. kusipäillä ihmisillä ystäviä riittää. Heidän kanssaan rakastetaan viettää aikaa, koska hänestä voi sitten selän takana päivitellä mitä se viimeksi taas sano ja teki. Saavat draamaa. Hyvin harva arvostaa tosi ystävyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Mulla töissä ongelma on yleensä ollut seuraava:
1. Oon ollu huomattavasti nuorempi kuin muut työntekijät. Yritäpä 25 v lapsettomana sinkkuna tutustua työpaikan naisten kanssa, joista nuorimmat ovat 35-40 v perheenäitejä. Minuun ei edes haluttu tutustua, koska elämäntilanteeni oli niin erilainen. En siis ollut mikään baareissa ravaava, villi sinkku, vaan kotona viihtyvää tyyppiä. Mukaan ei päässyt, koska en kuulunut mammaklubiin ja jakanut samaa elämäntilannetta. Nyt esikoista odottaessa odotan, pääsenkö paremmin "piireihin mukaan".
2. Nämä 35-40 v naiset olivat tosi välinpitämättömiä, eivätkä muutenkaan olleet mulle töissä kovin ystävällisiä (jättivät porukan ulkopuolelle jne). Harmitti, sillä olisin kaivannut heidän seuraansa. Sen sijaan viisikymppiset naiset työpaikalla oli tosi mukavia, hauskoja ja ystävällisiä. Heidän kanssaan tulin hyvin juttuun, tosin olin saman ikäinen kuin heidän lapsensa. Liian erilainen elämäntilanne oli lopulta heille este, että olisimme viettäneet vapaa-ajalla aikaa keskenään, vaikka töissä viihdyttiinkin. Ihania naisia olivat silti. Vinkkinä siis, että kannattaa myös yrittää tutustua hyvin eri-ikäisiin. :)
Tuon ykköskohdan suhteen sain työelämässä kuulla tällaisia kommentteja työpaikan naisilta:
Alle kouluikäisten äidit työpaikalla: "Meille on tärkeää, että saadaan nyt puhua keskenään äitien juttuja, kun lapset on pieniä. Saa vertaistukea ja tuulettaa ajatuksia. Lapsettomalta ei sitä vertaistukea saa. Katsotaan sitten, kun sulla on lapsia. Me lähdetään nyt äitien kesken illaksi ulos, miehet jää lasten kanssa kotiin illaksi."
Aikaa kuluu. Näiden äitien lapset ovat varttuneet kouluikään, nuorempi työkaveri on nyt saanut lapsen.
"Voi, kun tosta vaippa-imetys-rumbasta on jo niin kauan, en meinaa muistaa koko aikaa! Meidän lapset on jo niin isoja, että halutaan puhua koululaisten jutuista. Ei viitsi enää palata noihin vauva- ja taaperovuosiin, kun niistä on itse jo päässyt eroon. Tsemppiä sinne vauva-arkeen, me lähdetään nyt muiden kans vuokramökille nauttimaan pariksi päiväksi ajasta naisten kesken."
Yritäpä tuollaisten äitien kanssa ystävystyä...
Yks tärkeä pointti:
Olet ilmeisesti ollut työuralla useammassa työpaikassa? Ota huomioon, että uuteen paikkaan mennessäsi olet usein se "ainoa uusi tyyppi työpaikalla". Muut ovat tunteneet toisensa jo kauemmin, osa kenties vuosia tai vuosikymmeniä. Heillä on ollut aikaa muodostaa omat porukkansa, monet ovat tutustuneet työn lomassa. Siinä on vähän eri lähtökohta tutustumiselle, kun muilla on jo valmiiksi se, mitä he kaipaavat eikä heidän porukalleen ole ongelma, vaikkei uutta tyyppiä siihen tulisikaan.
Uuden ihmisen osa on usein hankala työpaikalla.
Tsemppiä sinulle ap ja kaikille muillekin samanlaisessa tilanteessa eläville! Joskus elämässä on vain huonoa tuuria, eikä kohdalle osu fiksuja ihmisiä, jotka osaisivat nähdä miten kivoja ihmisiä olette. Älkää menettäkö toivoa, niitä mukaviakin kavereita on. Onnea uusien kaverien etsintään, kyllä niitä vielä löytyy!! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakaan ei ollut kavereita yläkoulussa ja lukiossa. Olin vielä sen lisäksi kiusattu ja tämäkin vähän selitti asiaa, että miten olisin edes siinä porukassa saanut kavereita. Näistä vuosista jäi sitten omat pelkonsa ja jännitys ihmisten kanssa toimiessa. En monesti uskalla tutustua muihin ja luottaa. Sitten pääsen taas vähän eteenpäin jos löytyy mukavia ihmisiä, mutta yleensä niistäkään ei sitten tule mitään sen suurempaa. Asun nyt pienellä paikkakunnalla ja en täältä ole ketään ihmistä elämääni saanut ja sillä tavalla en usko täällä edes enää onnistavan asian suhteen. Olin lapsena vielä rohkeampi ja tykkään kyllä ihmsiten seurasta ainakin jonkin verran ja tämän takia yksinäisyys on surullinenkin asia. Ulkopuolisuuden tunne oli nuorenakin paha. Eli minussa on kyllä vikaa, vaikka en ikävä ihminen ole ja myös kaikille muullakin kokemallani on vaikutusta.
Ovatko keskustelut kavereiden kanssa tosi pintapuolisia? Avaatko heille omaa elämääsi mitenkään, kommentoitko kiinnostuneena toisten juttuja? Tulee mieleen eräs lapsuuden kaveri, jota nähdessä jutut on rehellisesti sanoen tylsiä. Hän ei kerro mitään omasta elämästään, muuta kuin kysyttäessä ehkä jotain ns. tosi tavallista. Ei sellaisen ihmisen kanssa pääse mihinkään syvempiin sfääreihin, ei ole mihin samaistua. Ei minunkaan elämä ole pelkkiä ongelmia ja ristiriitoja, mutta hyvälle ystävälle tulee jaettua asioita eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?
Mulle tuo on nyt ongelma, että sanot "UUSIA" ystäviä. aina vaan uusia ja uusia, ette opi mitään jos menette aina eteenpäin, mutta ette katso taaksepäin, mitä tapahtui niille vanhoille ystävyyksille? Jokaisella varmasti on niitä vanhoja koulukaverita joiden kanssa voisi muistella vanhoja. Ne "UUDET" ystävät juurikin voi löytyä niistä VANHOISTA. Ihan samaa te toistaisitte aina niiden uusienkin kanssa, jos ette pidä huolta niistä vanhoista ystävyyksistäkään. EI ole olemassa mitään maagista rajatonta "uusien ystävien" varastoa, josta aina vaan otetaan uusi ja uusi kun et itse muista vanhoja. Se ei toimi noin. Me eletään kaikki samassa maailmassa, ihmisten lukumäärä on rajallinen.
Ei mulla ainakaan ole mitään vanhojen ystävien varastoa mistä ammentaa.
Yläasteajoista on 25 vuotta ja ne pari kaveria joita silloin oli ei löydy mistään somesta (tai ovat vaihtaneet nimeä).
Lukion kävin Iltalukiossa eikä siellä tutustunut keneenkään. Äkkiä tunnit pois alta ja kotiin oli kaikkien tyyli, enkä muista yhdenkään nimeä.
Yliopiston kävin hyvin miesvaltaisella alalla ja ainoa linkki pariin vanhaan vuosikurssikaveriin on LinkedIn. En ole heidän kanssaan ollut myöskään tekemisissä 15 vuoteen ja yliopistossakin suhde oli sillä tasolla että pari kertaa oltiin samassa ryhmässä. Olisi TODELLA outoa ottaa näihin miehiin yhteyttä.
Työelämässä yritin aina pitää yhteyttä työpaikan vaihdon jälkeen niihin, joiden kanssa juttu sujui. Hyvin äkkiä homma kuivui kasaan kun minä olin ainoa joka yritti viestiä, eikä yksin pysty ylläpitämään ihmissuhdetta. Välillä olen yrittänyt näillekin laittaa viestiä - he kyllä yleensä vastaavat yhdellä lyhyellä viestillä esim kun kyselen mitä kuuluu, mutta kun vastaan siihen omilla kuulumisilla ja kysyn jotain jatkokysymyksiä heiltä, en enää saa vastausta. En voi alkaa ahdistelemaan ihmisiä jotka eivät selkeästi halua pitää yhteyttä.
On ihan surkuhupaisaa kuinka ystävärikkaat kuvittelevat että yksinäinen ei vaan viitsi/jaksa pitää niihin lukuisiin ystäviinsä yhteyttä. Ei millään näköjään voi käsittää, ettei niitä vain ole ikinä ollutkaan. Eikä niitä ikinä muodostu, niinkuin ketjussa on useat selittäneet. Jos aina jää ulkopuolelle, ei ole mitään vanhoja ystäviä joita voisi lähestyä.
En mäkään ottaisi yhtäkkiä joihikin miehiin yhteyttä, joiden kanssa olen ollut koulussa joskus. Mitähän miettisivät heidän vaimot sun muut...
Mun mies oli päinvastoin naisvaltaisella alalla, ja sieltä jääneet opiskelukaverit hävisivät pikkuhiljaa miestensä kainaloihin sitä mukaa kun niitä löytyi. Nyt ne jotka ovat eronneet, ovat ottaneet mieheeni yhteyttä haluna nähdä ja tutustua uudelleen. Mieheni ei oikein tykkää ajatuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?
Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.
Totta. Meille on vaikea löytää kaveria jotka olemme kiinnostuneita elämän ihmettelystä, luonnon pienistä ihmeistä, sanojen pyörittelystä, rakkaudesta, ja ympärillä pyörivästä maailmasta syvemmällä tasolla kuin ennalta arvattavasta politiikasta, joka on vain jahkailua eikä mikään muutu, omasta itsestä ja kehollisuudesta, tai "kulttuurista" jonka "harrastamisen" on lähinnä tarkoitettu nostamaan itseä toisten yläpuolelle fiinimmäksi ihmiseksi, saati sitten että olisimme koskaan edes liittyneet facebookiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ovatko keskustelut kavereiden kanssa tosi pintapuolisia? Avaatko heille omaa elämääsi mitenkään, kommentoitko kiinnostuneena toisten juttuja? Tulee mieleen eräs lapsuuden kaveri, jota nähdessä jutut on rehellisesti sanoen tylsiä. Hän ei kerro mitään omasta elämästään, muuta kuin kysyttäessä ehkä jotain ns. tosi tavallista. Ei sellaisen ihmisen kanssa pääse mihinkään syvempiin sfääreihin, ei ole mihin samaistua. Ei minunkaan elämä ole pelkkiä ongelmia ja ristiriitoja, mutta hyvälle ystävälle tulee jaettua asioita eri tavalla.
Mulla kaverit kaikkosi kun en ollutkaan enää se ongelmaton ongelmien kuuntelija. Että koittakaa nyt päättää miten päin pitää olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?
Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.
Totta. Meille on vaikea löytää kaveria jotka olemme kiinnostuneita elämän ihmettelystä, luonnon pienistä ihmeistä, sanojen pyörittelystä, rakkaudesta, ja ympärillä pyörivästä maailmasta syvemmällä tasolla kuin ennalta arvattavasta politiikasta, joka on vain jahkailua eikä mikään muutu, omasta itsestä ja kehollisuudesta, tai "kulttuurista" jonka "harrastamisen" on lähinnä tarkoitettu nostamaan itseä toisten yläpuolelle fiinimmäksi ihmiseksi, saati sitten että olisimme koskaan edes liittyneet facebookiin.
Tästä kommentista paistaa sellainen ylimielisyys, etten ihmettele, jos kaveria on vaikea löytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä on sama tilanne ja tämä on ollut ihan lapsuudesta saakka. Oli melko hurjaa hoksata muutama vuosi takaperin, että ikinä en ole ollut se jonka seuraan olisi oma-aloitteisesti hakeuduttu vaan ihan jokainen ihmissuhde on ollut seurausta omasta aktiivisuudestani. Lyhyitähän nämä on aina olleet ja varmasti juuri siksi, ettei toisella osapuolella ole aitoa (tai minkäänlaista) kiinnostusta siihen ollut.
Ja ei, en syytä tästä (enää) muita vaan olen hyväksynyt sen, että minussa on jokin piirre joka aikaansaa sen, ettei seurassani viihdytä. Ei asian hyväksyminen kuitenkaan sitä tehnyt, etteikö tämä yksinäisyys edelleen tuntuisi pahalta. Etenkin nyt korona-aikana tuntuu jopa normiakin pahemmalta, koska joka tuutista toitotetaan sitä kuinka yksinolo ja etäisyydenpito muihin ei ole ikuista eikä normaalia vaan ihana yhdessäolo odottaa suunnilleen kulman takana.
N40+
Vierailija kirjoitti:
On tullut huomattua, miten monissa tilanteissa on ne omat sisäpiirinsä, eikä syytä aina tiedä itsekään. Joskus harmittaa katsoa somessa kuvia tai kuulla työpaikan kahvihuoneessa, kuinka porukka on kokoontunut jonkun kotiin syömään poppareita ja juomaan siideriä, mutta sitten kutsu suolaisten piirakoiden, kakun ja muiden herkkujen ääreen ei kelpaa, koska kutsu tulee ns. väärältä tyypiltä.
En vaan käsitä, miksi ystävälliset ihmiset eivät kelpaa toisille.
Koska he eivät tarvitse maailman kaikkien ystävällisten ihmisten seuraa. Maailma on pullollaan ystävällisiä ja ihan kivoja ihmisiä, mutta ei heidän kaikkien kanssa ole sellaista yhteistä, että haluaisi viettää vapaa-aikaansa heidän kanssaan. Jokaisella sisäpiirillä on oma syynsä olla sisäpiiri. Jokin yhteinen tekijä (yleensä useampikin), joka pitää heidät yhdessä. Sisäpiiri on kuin pisara Fairya ja mitä enemmän siihen tulee ulkopuolisia eli vettä, sitä laimeammaksi se muuttuu. Sen jälkeen se ei ole enää sisäpiiri vaan jotain muuta ja on varsin tavallista, että koko porukka jonkin ajan päästä hajoaa, koska se ei ole enää sama porukka, missä alunperin haluttiin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?
Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.
Totta. Meille on vaikea löytää kaveria jotka olemme kiinnostuneita elämän ihmettelystä, luonnon pienistä ihmeistä, sanojen pyörittelystä, rakkaudesta, ja ympärillä pyörivästä maailmasta syvemmällä tasolla kuin ennalta arvattavasta politiikasta, joka on vain jahkailua eikä mikään muutu, omasta itsestä ja kehollisuudesta, tai "kulttuurista" jonka "harrastamisen" on lähinnä tarkoitettu nostamaan itseä toisten yläpuolelle fiinimmäksi ihmiseksi, saati sitten että olisimme koskaan edes liittyneet facebookiin.
Tästä kommentista paistaa sellainen ylimielisyys, etten ihmettele, jos kaveria on vaikea löytää.
Kyllä mulla on tarpeeksi hyviä ystäviä. Tarttuneet pitkin matkaa mukaan. Maisteri-Minnaa vain harmittaa, kun seura ei kelpaakaan kaikille ;)
Mäkin veikkaan sivuun jäämisen syyksi liikaa tavallisuutta ja muodollisuutta.Olet varmasti mukava ja täyspäinen, mutta ihmiset haluaa nähdä sopivan ripauksen avautumista( herättää mahdollisuuden syvemmän yhteyden syntymisestä), vähän jotain omaperäistä ajattelutapaa( jos he itse ovat samanhenkisiä), ehkä jotain epäsovinnaisuutta tai seikkailunhalua ( jos he itse ovat meneviä). Huumori saa ihmiset kanssa nopeasti yhteen.
Itse työskentelen vanhemman väen parissa ja joskus joku sanoo jonkun jännän ajatuksen vaikka ammatistaan ja ajattelen että hänen kanssaan voisi vaihtaa ajatuksia. Verrattuna siis joihinkin jotka puhuvat vain hilloamisesta ja poppanoista.
Lämpö on myös hyväksi, pieni kannustus ja eritoten kiinnostus muita kohtaan. Olen varma että sinullakin ap on pohdiskelevuutta ja lämpöä, mutta se saattaa olla piilossa jos jäät seinäkukkaseksi.
Itse en ainakaan kiinnostu tapaamaan uudelleen ihmistä jonka kanssa puhe jää " ihania noi jouluvalot/ ai että kun ruokalassa oli hyviä torttuja"tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Mulla töissä ongelma on yleensä ollut seuraava:
1. Oon ollu huomattavasti nuorempi kuin muut työntekijät. Yritäpä 25 v lapsettomana sinkkuna tutustua työpaikan naisten kanssa, joista nuorimmat ovat 35-40 v perheenäitejä. Minuun ei edes haluttu tutustua, koska elämäntilanteeni oli niin erilainen. En siis ollut mikään baareissa ravaava, villi sinkku, vaan kotona viihtyvää tyyppiä. Mukaan ei päässyt, koska en kuulunut mammaklubiin ja jakanut samaa elämäntilannetta. Nyt esikoista odottaessa odotan, pääsenkö paremmin "piireihin mukaan".
2. Nämä 35-40 v naiset olivat tosi välinpitämättömiä, eivätkä muutenkaan olleet mulle töissä kovin ystävällisiä (jättivät porukan ulkopuolelle jne). Harmitti, sillä olisin kaivannut heidän seuraansa. Sen sijaan viisikymppiset naiset työpaikalla oli tosi mukavia, hauskoja ja ystävällisiä. Heidän kanssaan tulin hyvin juttuun, tosin olin saman ikäinen kuin heidän lapsensa. Liian erilainen elämäntilanne oli lopulta heille este, että olisimme viettäneet vapaa-ajalla aikaa keskenään, vaikka töissä viihdyttiinkin. Ihania naisia olivat silti. Vinkkinä siis, että kannattaa myös yrittää tutustua hyvin eri-ikäisiin. :)
Tuon ykköskohdan suhteen sain työelämässä kuulla tällaisia kommentteja työpaikan naisilta:
Alle kouluikäisten äidit työpaikalla: "Meille on tärkeää, että saadaan nyt puhua keskenään äitien juttuja, kun lapset on pieniä. Saa vertaistukea ja tuulettaa ajatuksia. Lapsettomalta ei sitä vertaistukea saa. Katsotaan sitten, kun sulla on lapsia. Me lähdetään nyt äitien kesken illaksi ulos, miehet jää lasten kanssa kotiin illaksi."
Aikaa kuluu. Näiden äitien lapset ovat varttuneet kouluikään, nuorempi työkaveri on nyt saanut lapsen.
"Voi, kun tosta vaippa-imetys-rumbasta on jo niin kauan, en meinaa muistaa koko aikaa! Meidän lapset on jo niin isoja, että halutaan puhua koululaisten jutuista. Ei viitsi enää palata noihin vauva- ja taaperovuosiin, kun niistä on itse jo päässyt eroon. Tsemppiä sinne vauva-arkeen, me lähdetään nyt muiden kans vuokramökille nauttimaan pariksi päiväksi ajasta naisten kesken."
Yritäpä tuollaisten äitien kanssa ystävystyä...
Miksi sun edes pitäisi ystävystyä heidän kanssaan? Tai miksi edes haluaisit ystävystyä juuri heidän kanssaan? Ystävysty sellaisten kanssa, joilla on sama elämäntilanne ja samat kiinnostuksen kohteet. Eikös se nyt ole aika selvää, että jos joku äitiporukka haluaa puhua pääasiassa lapsistaan, niin lapsettomalle tulee siinä seurassa ihan oikeasti tylsää? Tai sitten, kun itse saa lapsen ja haluaisi puhua vauva-ajasta, muut puhuvatkin jo koululaisten tai teinien asioista?
Mulla on koira, mutta en jaksa kuunnella kovin kauaa sellaisten koiranomistajien juttuja, jotka puhuvat pääasiassa koirien kasvatuksesta, näyttelyihin osallistumisesta yms. Mulla on Perusrekku Perhekoira, ei mikään palkintoja voittava muotovalio, jonka kanssa reissataan joka viikonloppu koiranäyttelyissä tai agilitykisoissa. Ei mulla ole mitään intressiä ystävystyä sellaisten kanssa, joiden jutut ei mua pahemmin kiinnosta. Töissä kahvitauolla jaksan kuunnella heidän juttujaan, mutta en enää vapaa-ajallani. Vapaa-ajallani käyn ulkoilemassa naapurustossa asuvan koiranomistajan kanssa, jonka koira on myös tavallinen perusrekku. Puhutaan toki välillä koiristakin, mutta yleensä jostain ihan muusta.
Vierailija kirjoitti:
Mäkin veikkaan sivuun jäämisen syyksi liikaa tavallisuutta ja muodollisuutta.Olet varmasti mukava ja täyspäinen, mutta ihmiset haluaa nähdä sopivan ripauksen avautumista( herättää mahdollisuuden syvemmän yhteyden syntymisestä), vähän jotain omaperäistä ajattelutapaa( jos he itse ovat samanhenkisiä), ehkä jotain epäsovinnaisuutta tai seikkailunhalua ( jos he itse ovat meneviä). Huumori saa ihmiset kanssa nopeasti yhteen.
Itse työskentelen vanhemman väen parissa ja joskus joku sanoo jonkun jännän ajatuksen vaikka ammatistaan ja ajattelen että hänen kanssaan voisi vaihtaa ajatuksia. Verrattuna siis joihinkin jotka puhuvat vain hilloamisesta ja poppanoista.
Lämpö on myös hyväksi, pieni kannustus ja eritoten kiinnostus muita kohtaan. Olen varma että sinullakin ap on pohdiskelevuutta ja lämpöä, mutta se saattaa olla piilossa jos jäät seinäkukkaseksi.
Itse en ainakaan kiinnostu tapaamaan uudelleen ihmistä jonka kanssa puhe jää " ihania noi jouluvalot/ ai että kun ruokalassa oli hyviä torttuja"tasolle.
Minä taas olen kuulemani mukaan pelottava ja erikoinen. Joten se siitä että epäsovinnaisuus viehättäisi ihmisiä. Olen pohjattoman kiinnostunut muista ihmisistä, ja siksipä ihmiset eivät tiedäkään minusta juuri mitään, kun tykkäävät niin puhua itsestään sellaiselle hnekilölle joka on heistä kiinostunut :D
Täälläkin yksi yksinäinen, hyvää huomenta. Itse en edes kaipaa sydänystäviä, joille pitäisi avautua kaikista asioista. Olen polttanut näppini liian monta kertaa, kun olen uskoutunut luottamuksellisesti ja sitten tullut petetyksi. En enää etsi tällaista ystävyyttä. Sen sijaan kaipaisin seuraa, jonka kanssa voisi ”kevytmielisesti” käydä kävelyllä, mennä syömään, teatteriin, näyttelyyn tms. ilman velvoitetta, että joutuisi toimimaan murheitteni kaatopaikkana. Juteltaisiin niitä näitä, vaihdettaisiin kirjavinkkejä jne. Tapaamisen tarkoitus olisi kohottautua arjesta ja virkistyä henkisesti. Tämä ei toteudu siksi, että kaikkeen tekemiseen tuntuu liittyvän ystävystymispakko, eli jos pyydät tuttua teatteriin ja syömään, hän kieltäytyy, koska pelkää saavansa minusta takertuvan riesan, jonka kanssa on pakko ystävystyä. Siinä mielessä toivoisin, että Suomessa oltaisiin vähän ”amerikkalaisempia”, eli ihmisiin voisi tutustua mutkattomammin - ja sellaisiinkin, joista ei ikinä sydänystäviä tule, eikä ole tarkoituskaan tulla.
Te, ketkä sanotte, että pitäisi puhua pinnallisten lisäksi syvällisempiä:
Kaikki eivät lähde syvällisiin keskusteluihin mukaan tai osaa suhtautua vakavampiin aiheisiin. Osa vaivaantuu noissa tilanteissa. Joskus myös toisten ongelmia vähätellään "Ei tuo Jennin krooninen sairaus/puolison jääminen työttömäksi/vanhemman sairastuminen nyt niin paha ole. Ihan tavallisia juttuja ja sattuu muillekin. Sitä paitsi Jennin elämä on muuten niin helppoa, että tekee ihan hyvää kokea välillä vaikeuksia."
Minulla on myös esim. yksi kaveri, joka saattaa itse avautua jostain vaikeasta asiasta, esim. vaikeasta vaiheesta miehensä kanssa. Kun seuraavan kerran nähdessä kysyn, miten heillä menee, niin vastaus on "ei kuulu sulle, en halua puhua aiheesta" ja vihainen mökötys päälle. Siinä sitten mietit, että teitkö väärin, kun otit esille aiheen, josta toinen itse puhui viimeksi ensin.
Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?
Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.