Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.

Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.

Vierailija kirjoitti:

Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.

Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.

Pahimmillaan tulkitset asioita kirjaimellisesti ja alat ensimmäisenä selittää, että oli auto sentään vielä eilen paikallaan ennen kuin tajuat että kyse on vitsistä. Ei hyvä, ei ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.

Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.

Pahimmillaan tulkitset asioita kirjaimellisesti ja alat ensimmäisenä selittää, että oli auto sentään vielä eilen paikallaan ennen kuin tajuat että kyse on vitsistä. Ei hyvä, ei ollenkaan.

Väistämättä sitten tällaisten kokemusten jälkeen tulee sellainen olo, että mitä vähemmän vuorovaikutusta kenenkään kanssa, sen parempi. Ei ainakaan tarvitse yhtä paljon miettiä miten eri tilanteissa pitäisi toimia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.

Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.

Opettelet sanomaan: ”Niin, niinhän se on, justiinsa juu.” Ja päälle naurahdus. Tällä selviää monesta. Pitää itseni kaltaiset hölösuut tyytyväisinä, kun olet reagoinut jotenkin 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin jään jostain syystä aina ulkopuolelle ja yksin. Olen kyllä yrittänyt olla aktiivinen ja aloitteellinen ihmissuhteissani - en mitenkään päällekäyvästi kuitenkaan. Mutta olen se, jota ei kutsuta mukaan eikä kylään. Kuitenkin itse olen kutsunut ihmisiä kotiini ja osoittanut vieraanvaraisuutta. Mutta siitä on jo vuosia. Enää ei tee mieli kokeilla ja pettyä, kun ei kuitenkaan tule koskaan vastakutsua - ei edes sellaisilta, jotka ovat käyneet luonani useasti, jotkut jopa itse itsensä uudestaan kutsuen. Alkoi tuntua siltä, että minua vain käytetään hyväksi.

Ensimmäisessä työpaikassani ajauduin jonkinlaiseksi itkumuuriksi, jonka äärelle yksi ja toinen tuli tilittämään ongelmiaan. Se häiritsi omaa työntekoani. Ja jos itse yritin avautua omista ongelmistani, eipä se kiinnostanut ketään. Eräskin kollega tuli taas kerran luokseni ongelmistaan valittamaan ja totesi vain ”no voi voi” ja alkoi valittaa päänsärkyään sen jälkeen, kun olin kertonut isäni juuri kuolleen. Toivoin, että hän älyäisi jättää minut omiin oloihini, mutta hän halusi jälleen kerran jakaa murheensa kanssani, ja niin minä kuuntelin kiltisti ja myötätuntoisesti ja esitin näkemyksiä ja neuvoja, kuten ennenkin. Toinen kollega poistui myöhemmin samana päivänä luotani silminnähden tyytymättömänä, kun kerroin isäni poismenosta ja ilmoitin, etten nyt jaksa millään sopia hänen ja hänen puolisonsa suunnitellun vierailun ajankohtaa.

Muissa työpaikoissa olen yrittänyt välttää tuota itkumuurin roolia, mutta en ole ihan täysin onnistunut. Kai minusta saa sen kuvan, että olen hyvä kuuntelemaan toisten murheita ja varmaan tarjoan sympatiaakin. Haluankin auttaa ihmisiä. Mutta siitä huolimatta kukaan ei halua minua mukaan mihinkään vapaa-ajalla tapahtuvaan toimintaan. Muuttoavuksi kyllä kelpaan, mutta en tupaantuliaisiin.

Ulkopuolisuus ja vastavuoroisuuden puute ovat leimanneet elämääni. Tuore esimerkki: tänä vuonna olen tukenut erästä entistä työkaveria, joka sairastui syöpään. Kun hän sitten parani, kävi kuten aina, kun ihmiset pääsevät ongelmistaan eikä itkumuurille ole tarvetta: yhteydenpito hiipui. Kunnes hän sitten pitkän tauon jälkeen otti yhteyttä ja kertoi liukastuneensa aiemmin päivällä ja kertoi samaan syssyyn lapsensa terveysongelmista ja jopa serkkunsa lapsen sairastelusta. Minun vointini ja kuulumiseni olivat sivuseikka.

Joihinkin tuollaisiin olen pistänyt välit kokonaan poikki. Mutta jos katkaisen yhteydenpidon kaikkiin tuollaisiin, minulle ei jää ketään. Minulla ei ole ainuttakaan kunnon ystävää. Suren yksinäisyyttäni, joka tulee kohta taas kouriintuntuvasti esiin, kun saan joulukortin vain äidiltäni ja sisareltani ja ehkä K-kauppiaalta. Edes se parhaimpana ystävänäni pitämäni ihminen ei ole lähettänyt minulle joulukorttia vuosiin. Kuten ap myös minä koen jääväni monelle korkeintaan tuttavaksi, vaikka haluaisin olla ystävä.

En tosiaan ymmärrä, mikä minussa on vialla. Ja niin kuin yllä jotkut ovat jo kirjoittaneet, saan ihmetellä, miten itsekeskeisillä ja suorastaan ilkeilläkin ihmisillä riittää ystäviä. Työpaikkakiusaajatkaan eivät jää yksin. Kerran kuuntelin radiosta jonkun vankilassa olevan rikollisen haastattelua. Siinä hän kuvaili, kuinka hänellä on sukulaisia ja ystäviä, jotka pitävät häneen säännöllisesti yhteyttä ja tukevat häntä sitten, kun hän vapautuu. Ajattelin happamasti, että väkivaltarikollisellakin on enemmän ystäviä kuin minulla. Ehkä ei tosiaan kannattaisi olla empaattinen.

Arvaukseni voi mennä aivan pieleen, mutta halusin jakaa kuitenkin fiiliksen mikä tästä tuli. Ehkä et osaa oikein pitää rajojasi ja muut kävelevät siksi ylitsesi eivätkä tämän takia kunnioita sinua riittävästi, jotta haluaisivat osaksi elämäänsä ystävän muodossa. Olen itse ollut vähän sellainen, ja opettelen nyt rajojen vetämistä. Eikä se tarkoita sitä, että katkaisee kaveruussuhteet, vaan pitäisi osata vetää tuollaista vuodatuskeskustelua eri suuntaan. Laittaa yksipuoliselle vuodatukselle stoppi ystävällisen jämäkästi ja ohjata keskustelua toisenlaisiin aiheisiin. Tiedän, huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. On kuitenkin ihmisiä jotka osaavat taitavasti ottaa tilan haltuun, ehkä heidän toiminnan seuraamisesta voisi saada vinkkejä millaisilla keinoilla tämä onnistuu?

Läheisriippuvaisuusketjusta olen itse saanut joitain vinkkejä rajojen pitämiseen yleensä, sekin kannattaa lukaista jos tuntuu että tämä kolahti: https://www.vauva.fi/keskustelu/3876335/laheisriippuvuudesta-eroon

Mä olen aina osannut vetää omat rajani, mutta siltikään minulla ei juuri ole kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olin jo oppinut olemaan ihan tyytyväinen elämään olemattomilla ystävyyssuhteilla ja luopunut ns. ihmisissä roikkumisesta. Sitten sain lapsen ja aloin pelätä juurikin tuota jo mainittua, että yksinäisyys periytyy.

Loin yhteyksiä toisiin mammoihin enkä mitään sydänystäviä heistä kaikista odottanutkaan, mutta heidänkin kanssaan alkoi pian tuntua siltä, että roikun heissä. Tyyliin oli sovittu leikkitreffit, joita tyttöni ilolla odotti, ja toinen peruu kepeästi oudolla syyllä viime tingassa kun olemme jo matkustaneet heidän lähellään olevaan puistoon.

Tällaisissakin tapauksissa nielin ylpeyteni ja jatkoin yhteydenpitoa kunnes tajusin, etten halua opettaa lastani kynnysmatoksi. En ole keksinyt muuta selitystä kuin että ihmisillä ilmeisesti sitten on jo riittävästi sosiaalisia suhteita. Olen ihan tavallinen, sosiaalinen ihminen ja tyttöni osaa leikkiä nätisti. Nykyään saamme aika lailla leikkiä keskenämme.

Sama kokemus itselläni. Vaikea valita "opettaako" lapsensa kynnysmatoksi, vai yksinäiseksi. Nämä toiset äidit ainakin opettivat omat lapsensa siihen että millä tahansa verukkeella voi jättää kaveritapaamiset väliin. Siihen emme me muut voi vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.

Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.

Pahimmillaan tulkitset asioita kirjaimellisesti ja alat ensimmäisenä selittää, että oli auto sentään vielä eilen paikallaan ennen kuin tajuat että kyse on vitsistä. Ei hyvä, ei ollenkaan.

Väistämättä sitten tällaisten kokemusten jälkeen tulee sellainen olo, että mitä vähemmän vuorovaikutusta kenenkään kanssa, sen parempi. Ei ainakaan tarvitse yhtä paljon miettiä miten eri tilanteissa pitäisi toimia.

Käytöskoodit naisille ja miehille ovat todella erilaiset. Miehillä samanlaista käytösmallia tunnutaan pitävän persoonallisena. Vähän kulmikkaampikin kaveri voi olla silti hyvä tyyppi, joka mahtuu mukaan porukkaan.

Sosiaaliset pelisäännöt vähän heikosti hallitseva nainen taas on nopeasti muiden silmissä outo. Käytös voi herättää toisten silmissä jopa kiukkua.

Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.

Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!

Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.

Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..

Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!

Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.

Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.

Small talk kyllästyttää kirjoitti:

Kyse ei ole siitä, onko hiljaisempi vai puheliaampi persoona, vaan siitä, kuinka paljon on valmis antamaan itsestään. Jos haluaa saada takaisin jotain, pitää olla valmis avautumaan. Yllättävän monet fiksut ja mukavat tyypit kertovat aina samat pintakoreat small talk -jutut kahvitellessa. Minua ainakin kiinnostaa jutella elämästä oikeasti. Vaikeistakin jutuista pitää olla valmis puhumaan ja niitä pitää olla valmis kuuntelemaan. Yksikin pitkäaikainen kaveri jäänyt aika pitkälti pois elämästä, kun jos hänelle kertoo omista vastoinkäymisistä / syvemmistä tunteista johonkin aiheeseen liittyen, niin hän saattaa vaan sanoa hämillään: "onpa ikävää", "tylsää kuulla", ja keskustelu katkeaa siihen. Sitten pitäisi taas puhua jotain turhanpäiväistä, esim. Vertailla Netflix-sarjoja. Itse ainakin haluan ystävyydeltä enemmän.

He saattavat kertoa samat pintajutut koska eivät halua kertoa sinulle itsestään enempää. Silloin ei auta vaikka itse kertoisit puolitutuille itsetäsi heti kaiken. Heillä voi olla jo riittävästi ystäviä joille omat murheensa jakavat eivätkä halua niitä jakaa ihan kaikkien kansa. Vaikeista jutuista kun voi saada kuulla eteenpäin kerrottuna ihan uusia versioita itsestään.

Minua on auttanut ulkopuolisuuden tunteeseen ja ulkopuoliseksi jäämiseen se, että lakkasin määrittelemästä itseni niin vahvasti "erilaiseksi" ja "erikoiseksi". Niin kauan, kun pyöritin tätä samaa levyä päässäni, heijastui se ulkomaailmaan ja ennen kaikkea muiden ihmisten suhtautumiseen. Olin huomaamattani samastunut sen oudon tyypin rooliin ja sellaisena muut minua myös kohtelivat. Kerran sain sitten ahaa-elämyksen, että tärkeämpää minun on keskittyä siihen, että olen itse mahdollisimman tasapainossa ja hyvinvoiva eikä niinkään siihen, millainen ihminen mielestäni olen ja että miten muut ihmiset minut näkevät. Oli ihan mielenkiintoista huomata, että mitä enemmän aloin tulla sinuiksi itseni kanssa ja pitää hyvinvoinnistani huolta, sitä positiivisempia reaktioita aloin herättää ympäristössä.

Suosittelen myös tutustumaan ulkopuolisuuden tunnelukkoon, mikäli tunnelukkokonsepti tuntuu omalta. Omalla kohdallani se piti hämmästyttävän hyvin paikkansa ja oli oikeastaan ensimmäinen askel sen tajuamisessa, miksi olin aina tuntenut olevani niin ulkona kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ällöttää juuri nämä ns. suositut jotka kaveeraa kaikkien kanssa. Onko heillä oikeita kavereita vai onko kaikki kilpakumppaneita?

Mikä ihme on tämä "oikean kaveri"? Mitkä ne kriteerit on, kun tässäkin ketjussa moni sanoo ettei ole oikeita kavereita / ystäviä? 

Tässä viestiketjussa monesta (Huom! En todellakaan väitä että kaikista!) kommentista paistaa myös läpi, että sosiaalisia ihmisiä pidetään jotenkin pinnallisina ja petollisina. Samalla kuitenkin haikaillaan sitä tutustumista. Miksi, jos me sosiaaliset ollaan niin kamalia?

tutkimukset sanoo ettei ihminen PYSTY/ehdi/jaksa/tarvitse olemaan oikeasti ystävä kuin hyvin vähäiselle määrälle ihmisiä, en muista monellekko , oisiko se 5 -10 ? tai 3? Joten ne hanger-on tyypit ei täytä ystävän kriteerejä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte märehtiä jotakin lapsuusajan kavereita? Kun lapset tutustuvat hetkessä uusiin, jos joku kaveri onkin mieluummin jonkun muun kanssa.

Mä en edes muistaisi, jos joku niistä sadoista tykkäsikin jostakusta muusta kuin minusta enemmän, so what. Niinhän minäkin valitsin kenen kanssa olla kaveri, miksi ne muut ei olisi saaneet toimia samoin?

Kuulostatte raskailta ja alati ankeuttavilta tyypeiltä. Siksi teillä ei ole ystäviä.

Ei kaikki ole sellaisia. Osa on varmaan sellaisia ihmisiä että on lojaaleja luonnostaan. Jotkut muut taas on sellaisia että vaihtaa kaveria kuin paitaa. Ja kyllä lapsuuden pettymykset heijastuu nykyisyyteen. Tässähän pohditaan että miksi on niin vaikea ystävystyä aikuisena. Lapsuuden kokemuksista voi löytyä syy. Vaikea luottaa jos luottamus on petetty. Mutta et sinä ymmärrä.

Ei vaan luonteesta löytyy syy. Ihan kaikille on tullut pettymyksiä, joskaan se että joku ihminen ei toimikaan yksin sinun tarpeiden pohjalta, ei ole luottamuksen pettämistä.

Jos joku muu on parempaa seuraa kuin sinä, niin kuitenkin ilmeisesti pitäisi kaveerata sinun kanssasi, miksi ihmeessä? Etkö itsekin valitse sen mukavimman ihmisen seuran, miksi se on petos kun muut toimivat samoin?

En minä ymmärräkään, kuulostaa melkein noilta miehiltä, jotka eivät antaisi naisten päättää, kenen seura saa kiinnostaa. Ja samasta syistä jäätte yksinkin.

Mutta jatkakaa ihmeessä valitusta ja itsesääliä. Se ei teitä auta, mutta ihan oma valintanne.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on se ongelma, että tapaan kyllä paljon ihmisiä harrastuksissa ja esim. netissä, ja joistain harvoista huomaan, että tuon kanssa synkkaa, juttu luistaa ja on samoja kiinnostuksenkohteita, olisi kiva tutustua lisää. Mutta sitten mulla puuttuu itseluottamusta ja taitoa viedä se asia seuraavalle tasolle, joka olisi esim. viestittely tai näkeminen harrastuksen ulkopuolella tai muissa piireissä. Miten se tehdään? Siis kun tulee mieleen, että olis kiva käydä kahvilla tuon ihmisen kanssa tai lähettää sille vaikka joskus joku meemi, mikä sopii meitä yhdistävään teemaan. Multa uupuu joku sosiaalinen palikka varmaan. Tuntuu niin töksähtävältä, että jos on juteltu muutamia kertoja, pyytää puhelinnumeroa ihan vain muuten vain, sitten eri asia jos on joku projekti mistä pitää viestitellä tms.

Mä olen ihan vain kysynyt että kiinnostaisikos käydä kahvilla tässä joku päivä. Rohkeasti vain. Ei se ota jos ei annakaan. Yhden ystävän olen tällä tavoin saanut 40v aikana, joten pettymyksiä ei kannata pelätä :D

Vierailija kirjoitti:

Small talk kyllästyttää kirjoitti:

Kyse ei ole siitä, onko hiljaisempi vai puheliaampi persoona, vaan siitä, kuinka paljon on valmis antamaan itsestään. Jos haluaa saada takaisin jotain, pitää olla valmis avautumaan. Yllättävän monet fiksut ja mukavat tyypit kertovat aina samat pintakoreat small talk -jutut kahvitellessa. Minua ainakin kiinnostaa jutella elämästä oikeasti. Vaikeistakin jutuista pitää olla valmis puhumaan ja niitä pitää olla valmis kuuntelemaan. Yksikin pitkäaikainen kaveri jäänyt aika pitkälti pois elämästä, kun jos hänelle kertoo omista vastoinkäymisistä / syvemmistä tunteista johonkin aiheeseen liittyen, niin hän saattaa vaan sanoa hämillään: "onpa ikävää", "tylsää kuulla", ja keskustelu katkeaa siihen. Sitten pitäisi taas puhua jotain turhanpäiväistä, esim. Vertailla Netflix-sarjoja. Itse ainakin haluan ystävyydeltä enemmän.

He saattavat kertoa samat pintajutut koska eivät halua kertoa sinulle itsestään enempää. Silloin ei auta vaikka itse kertoisit puolitutuille itsetäsi heti kaiken. Heillä voi olla jo riittävästi ystäviä joille omat murheensa jakavat eivätkä halua niitä jakaa ihan kaikkien kansa. Vaikeista jutuista kun voi saada kuulla eteenpäin kerrottuna ihan uusia versioita itsestään.

Aivan eikä elämänsä vaikeista asioista jaksa jauhaa monen ihmisen kanssa. Mulle ainakin riittää, että olen puhunut asiasta yhden läheiseni eli siskoni kanssa. Kun olen sen tehnyt, en halua enää edes ajatella koko asiaa ollessani jonkun muun seurassa. En halua jäädä märehtimään jotain elämäni vaikeutta jakamalla sitä mahdollisimman monen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin veikkaan sivuun jäämisen syyksi liikaa tavallisuutta ja muodollisuutta.Olet varmasti mukava ja täyspäinen, mutta ihmiset haluaa nähdä sopivan ripauksen avautumista( herättää mahdollisuuden syvemmän yhteyden syntymisestä), vähän jotain omaperäistä ajattelutapaa( jos he itse ovat samanhenkisiä), ehkä jotain epäsovinnaisuutta tai seikkailunhalua ( jos he itse ovat meneviä). Huumori saa ihmiset kanssa nopeasti yhteen.

Itse työskentelen vanhemman väen parissa ja joskus joku sanoo jonkun jännän ajatuksen vaikka ammatistaan ja ajattelen että hänen kanssaan voisi vaihtaa ajatuksia. Verrattuna siis joihinkin jotka puhuvat vain hilloamisesta ja poppanoista.

Lämpö on myös hyväksi, pieni kannustus ja eritoten kiinnostus muita kohtaan. Olen varma että sinullakin ap on pohdiskelevuutta ja lämpöä, mutta se saattaa olla piilossa jos jäät seinäkukkaseksi.

Itse en ainakaan kiinnostu tapaamaan uudelleen ihmistä jonka kanssa puhe jää " ihania noi jouluvalot/ ai että kun ruokalassa oli hyviä torttuja"tasolle.

Minä taas olen kuulemani mukaan pelottava ja erikoinen. Joten se siitä että epäsovinnaisuus viehättäisi ihmisiä. Olen pohjattoman kiinnostunut muista ihmisistä, ja siksipä ihmiset eivät tiedäkään minusta juuri mitään, kun tykkäävät niin puhua itsestään sellaiselle hnekilölle joka on heistä kiinostunut :D

Vaivaakohan monia meitä yksinäisiä tällainen ääripää-ajattelu? Että ei nähdä eroa pelottavan erikoisuuden ja pienen särmikkään epäsovinnaisuuden välillä? Sellaista pientä sosiaalista taitamattomuutta. Sosiaalisia taitoja voi onneksi kehittää koko elämän :)

Tarkoitukseni oli huomauttaa että nämä kunkin mainitsemat yksittäiset jutut eivät selitä kaverittomuutta niin, että yksinäinen itse voisi asiaan vaikuttaa mitenkään. En ole sosiaalinen ke

hari myöskään. Oma näkemykseni on että ihmiset haluavat eri asioita ystäviltään. Itse en esim. suosi kertakäyttöystävyyksiä, ja kesti aika pitkään tajuta että kun otin uuden ihmisen elämääni, hän oli siinä omasta puolestaan vain sen aikaa kun oma elämäntilanteensa sitä vaati, eikä tarkoituskaan ollut ystävystyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?

Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.

Oksettavaa mustavalkoisuutta jos kirjoittajan käsitys ihmisten mielenkiinnon kohteista suhteessa koulutustaustaan on näin vajavainen- taitaa olla ihan maisteris-minnan käsialaa.

Vähän kieltämättä hekottelin kyseisen kirjoittajan tekstille, melkoisia stereotypioita. Taas yksi esimerkki siitä, että ns. korkeasti koulutettu ei ole automaattisesti fiksu tai sivistynyt ihminen.

Minä olen kouluttamaton, duunariperheestä, suorittavassa työssä ja harrastan silti joogaa ja matkailen mieluummin eurooppalaisia museoita koluten kuin rantalomalle. En katso tosi-tv:tä tai harrasta baareja. Sen sijaan duunipaikkani  maisterit matkustavat lomalle Thaimaaseen, tykkäävät arvostella kuninkaallisia ja julkkiksia ja elämä ja jutut pyörii lapsiensa ympärillä.

Koulutuksen puute näkyy "Thaimaaseen" -sanassa. Matkustatko myös Ruotsinmaaseen? Vai ihan vain maahan? ThaiLAND, eli maa.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole kovinkaan sosiaalinen, mutta elämän varrella on ollut monenlaista ystävää ja kaveria, miehiä ja naisia, niin vanhempia kuin omaa ikää. Yhtä lukuun ottamatta kaikista on hyvät muistot. Töissä en jaksa tietoisesti sosialisoida kuin lähimpien työkaverien kanssa, ja kahvioon otan kirjan, jottei tarvi osallistua p:n jauhantaan ja typerään sosiaaliseen peliin tai pomojen sosiaaliseen nuolentaan.

Otan monesti ns. siipieni suojaan ne, joille kukaan ei puhu ja osasta on tullut ystäviäkin. Esimerkiksi työpaikan ruokapöydässä istui aina hiljaa ujo nainen, jolle vain minä ja eräs mies puhuimme. Eli suurimmalta osalta ihmisiä vain puuttuu sellainen sosiaalinen pääoma, että he älyäisivät vetää ja tahdikkuuttaan vetäisivät keskusteluun kaikki mukaan. Ulkomailla tämä on luontevampaa. Ihminen kykenee kyllä älyllisesti ymmärtämään, että toinen ihminen on ujo ja arka, ja vaatii "jään rikkojaa". Älykäs ihminen kykenee myös sopeuttamaan temperamenttiaan toiseen. Jos toinen on hidas ja harkitseva, voi vilkkaampi vähän himmata ja kuunnella pinnistää ne pitkät taotkin ja hitaampi taas hiukan kiristää tahtiaan. Vaikeaa, mutta mahdollista.

Mitä enemmän ko. ihmisten kanssa olen puhunut, sitä enemmän he antavat oma-aloitteisesti itsestään. Ja kysyvät myös minulta. Monen hiljaisen kuoren takana on täyttä kultaa.

Eli kannattaa puolin ja toisin uskaltautua oman epämukavuusalueen ulkopuolelle. On ymmärrettävää olla ujo ja maahanlyöty sosiaalisesti, sillä maahanlyöjiä on työpaikatkin pullollaan. Vähemmän on niitä, jotka vähän viitsivät nähdä vaivaa, jotka ymmärtävät ihmisyyden ja elämänkokemusten moninaisuutta ja joiden oma minä ja itsetunto on niin vahva, että muille voi myös antaa. Mikään ei ole kauniimpaa kuin kukkaan puhjennut ihminen, ja oikeus olla se, joka sitä kukkaa on ravinnut.

Minä teen myös tuota niille puhumista jotka muut jättävät syrjään. Yleensä tuosta on seurannut se että tämä hiljainen on ensin kaveria kanssani, mutta kun saan hänet rohkeammaksi, hän unohtaa minut ja siirtyy muun porukan sisälle. Eli heistäkään en saa kaveria itselleni, vaan sosiaaliset perhoset vievät nämäkin uudet tuttavuuteni. Minut on niin monesti jätetty syrjään, etten anna sen tapahtua minun silmieni alla kenellekään. Tämä myös periytyy, oma jo aikuinen tyttäreni on samanlainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte märehtiä jotakin lapsuusajan kavereita? Kun lapset tutustuvat hetkessä uusiin, jos joku kaveri onkin mieluummin jonkun muun kanssa.

Mä en edes muistaisi, jos joku niistä sadoista tykkäsikin jostakusta muusta kuin minusta enemmän, so what. Niinhän minäkin valitsin kenen kanssa olla kaveri, miksi ne muut ei olisi saaneet toimia samoin?

Kuulostatte raskailta ja alati ankeuttavilta tyypeiltä. Siksi teillä ei ole ystäviä.

Ei kaikki ole sellaisia. Osa on varmaan sellaisia ihmisiä että on lojaaleja luonnostaan. Jotkut muut taas on sellaisia että vaihtaa kaveria kuin paitaa. Ja kyllä lapsuuden pettymykset heijastuu nykyisyyteen. Tässähän pohditaan että miksi on niin vaikea ystävystyä aikuisena. Lapsuuden kokemuksista voi löytyä syy. Vaikea luottaa jos luottamus on petetty. Mutta et sinä ymmärrä.

Ei vaan luonteesta löytyy syy. Ihan kaikille on tullut pettymyksiä, joskaan se että joku ihminen ei toimikaan yksin sinun tarpeiden pohjalta, ei ole luottamuksen pettämistä.

Jos joku muu on parempaa seuraa kuin sinä, niin kuitenkin ilmeisesti pitäisi kaveerata sinun kanssasi, miksi ihmeessä? Etkö itsekin valitse sen mukavimman ihmisen seuran, miksi se on petos kun muut toimivat samoin?

En minä ymmärräkään, kuulostaa melkein noilta miehiltä, jotka eivät antaisi naisten päättää, kenen seura saa kiinnostaa. Ja samasta syistä jäätte yksinkin.

Mutta jatkakaa ihmeessä valitusta ja itsesääliä. Se ei teitä auta, mutta ihan oma valintanne.

Valitat valittamisesta. Laatuelämää!

Ruikuttajat meillä on aina keskuudessamme. Ne, joista ei koskaan kukaan tykkää, mutta peiliin eivät halua katsoa.

Omasta mielestään ovat hyvin uniikkeja ja älykkäitä. Kumma kun se äly ei silti kanna edes niin pitkälle, että oppisi tulemaan toimeen muiden kanssa.

Simpasseilta onnistuu vuorovaikutus, näiltä ei, kuinkahan älykkäitä he mahtavat olla? :)

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on henkisesti aika kylmää ja hiljaista ulossulkemista tehdään ihan tahallaankin.

Suomessa on henkistä tunnekylmyyttä aika paljon. Ja tuota viimeksi mainittua tehdään todellakin aivan liian paljon. Olemme ihmisinä aika valikoivia, keitä hyväksymme seuraamme, ja ketkä hyväksymme. Itse olen tätä ihmetellyt. Täällä ihmiset käyttäytyvät todella huonosti, tai aika valikoivasti.

Eikä tämä korona-aika ole, ainakaan vielä, muuttanut millään tavalla esim. sen suhteen, että olisimme jotenkin "yhtenäisempiä". Se on pötypuhetta. Käytännössä ei näin ole. Ihmiset eivät tässä yhteiskunnassa ole yhtään sen yhtenäisempiä, yhteen hiileen puhaltavia, tai ystävällisempiä toisilleen.

Jos näin olisi, tässäkään maassa ei olisi yhtään yksin olevaa, tai yksinäistä.

Siksi hämmästelenkin niitä Suomen rankingsijoituksia maailmassa olevien ihmisten onnellisuutta. Monikohan on vastannut siihen ihan vain muuten vaan, jotta ei erotuta joukosta, tai päästäisiin ykköseksi listalla?

Introvertit eivät tietenkään edes välitä, tai piittaa mitään siitä, jos kukaan ei heitä huomioi, tai kutsu kahville. Heille se on ihan sama, mitä toiset ajattelevat heistä. Introvertit ovatkin ekstrovertteja älykkäämpiä. Joita muuten väestössämme on enemmän, kuin extrovertteja.

Useimmat suu vaahdossa puhujat, eli yltiösosiaaliset ovat muuten oikeasti älykkyysosamäärältään tyhmiä. Koska he eivät, introverttien tapaan yhtään mieti, mitä he sanovat, vaan puhua pälpättävät suoraan, mitä ajattelevat. Heiltä puuttuu ajattelemisen, pohdiskelemisen ja analysoimisen kyky.

Mutta sanoisin näin, ne jotka valikoivat seuransa, tai kaverinsa, jäävät paljosta paitsi, kun tekevät niin, eivätkä huomioi, tai näe, kuinka hyviä, hienoja, ainutlaatuisia ja älykkäitä ihmisiä täällä maassa oikeasti on.  Jos vain ne laput otetaan silmien päältä pois, eikä tuijoteta esim. ulkonäköä, varallisuutta, tai sosiaalista statusta.