Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Mulla täällä tällä hetkellä ihan samoja ajatuksia. 

Se erotuksena, että olen nyt lopettanut yrittämisen kokonaan ja yritän hyväksyä tätä yksinäisyyttäni ja erilaisuuttani. En edelleenkään tiedä mikä minussa on, että jään aina ulkopuoliseksi, minut unohdetaan eikä minusta lähtökohtaisesti taideta hirmusti pitääkään. Ja kuitenkin olen perusystävällinen ja mielestäni käytöstavat on ihan kohdillaan, juttelen jopa paljon kunhan olen tutustunut, osaan kuunnella ja keskustella jne. En siis lainkaan ole kamala ihminen omasta mielestäni, mutta taidan olla väärässä. Tai ainakin olen tylsää ja epämiellyttävää seuraa, jos en muuta. Ehkä olen hivenen vakava ajoittain ja asiakeskeinen, huumorini on enemmän kuivaa, pidän omista touhuistani ja nysvään mielelläni kotona.

Nyt olen +40, jäänyt joku vuosi sitten leskeksi, työttömyyttäkin ollut ja tietysti talousvaikeuksia näiden kaikkien tapahtumien takia. Ja olen todellakin jäänyt aivan yksin. Muutamaan ihmiseen olen tässä yrittänyt joskus rohkeuspäissäni tutustua, mutta tosissaan lyhyeksi kaikki tuttavuudet jää. Sama koskee miestuttavuuksia. En vain ole kenellekään lopulta sopivaa seuraa ja sitä tässä yritän hyväksyä ja sen kanssa elää.  Pinnallisissa kontakteissa ei ole juuri koskaan mitään ongelmaa, mutta kun pitäisi luoda ihmissuhteita niin ei vaan onnistu mikään. Toisaalta kiusatuksikaan en tule, muuten kuin sillä että jätetään ulkopuolelle. Ja olen nyt siinä pisteessä, että en uskalla enää yrittääkään mitään. Tämä nyt sattui olemaan minun kohtaloni ja sen kanssa on vain elettävä tämä elämä. Joinain päivinä kestän tämän paremmin, mutta joinain päivinä taas meinaan musertua tämän kaiken alle. Kun edes tietäisin mikä minussa on vialla!

Haluaisin halata sinua ja sanoa että kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Toivon että löydät pian itsellesi ystävän <3 

Mulla on se ongelma, että tapaan kyllä paljon ihmisiä harrastuksissa ja esim. netissä, ja joistain harvoista huomaan, että tuon kanssa synkkaa, juttu luistaa ja on samoja kiinnostuksenkohteita, olisi kiva tutustua lisää. Mutta sitten mulla puuttuu itseluottamusta ja taitoa viedä se asia seuraavalle tasolle, joka olisi esim. viestittely tai näkeminen harrastuksen ulkopuolella tai muissa piireissä. Miten se tehdään? Siis kun tulee mieleen, että olis kiva käydä kahvilla tuon ihmisen kanssa tai lähettää sille vaikka joskus joku meemi, mikä sopii meitä yhdistävään teemaan. Multa uupuu joku sosiaalinen palikka varmaan. Tuntuu niin töksähtävältä, että jos on juteltu muutamia kertoja, pyytää puhelinnumeroa ihan vain muuten vain, sitten eri asia jos on joku projekti mistä pitää viestitellä tms.

Vierailija kirjoitti:

Meitä on kaksi yksinäistä naimisissa keskenään. Pariskuntana on vaikeaa löytää perhetuttuja. Osittain tästä syystä tehtiin neljä lasta ja ostettiin iso talo kaupungista. Ollaan rohkaistu lasten kavereita tulemaan meille ja on niitä tullutkin. Vuosien varrella ollaan tutustuttu upeisiin nuoriin, osa on tullut hyvin läheisiksi. Lasten seurustelukumppanit on myös olleet kivoja. Meillä on talo täynnä elämää, ei niitä perheystävä vieläkään kovin ole, mutta ei sentään tarvitse kykkiä kahdestaan.

Tuo on vähän vaarallista, koska lapsenne muuttavat ennen pitkää pois ja sitten olette kahdestaan. Neljä lasta tosin takaa sen, että vierailuja riittää. Mutta osa lapsistanne saattaa muuttaa kauaskin, vaikka ulkomaille asti. Kannattaa hankkia harrastuksia ja yrittää saada niitä ystäviä ennen kuin tulee tyhjän pesän syndrooma.

Muutot varmaan selittää ison osan. Ja jotkut ihmiset vaan on helpommin lähestyttäviä. Itse en ole, ja joskus on tullut mietittyä syitä siihen.

On minulla kuitenkin kavereita ja ystäviä, eli en valita. Mutta minulla oli esimerkiksi opiskelukaveri, josta tosi moni piti, ja uudet ihmiset laskivat hänet heti kaverikseen. Jos olimme vaikka jossain uudessa porukassa kahdestaan ja juttelimme isolla porukalla ja oli hauskaa, niin sitten seuraavalla kerralla ne uudet tyypit pitivät kaveriani jo ihan tuttuna, ja minuun suhtauduttiin vähän etäisemmin. Ei mitenkään ikävästi, mutta silti etäisemmin. Ja minusta me käyttäydyttiin ihan samalla tavalla! Oltiin syystä kavereita, oltiin samalla aaltopituudella. Mutta jotenkin minä olin silti vaikeammin lähestyttävä muiden mielestä.

Toisaalta huomaa sen itsekin, miten jotkut ovat helpommin lähestyttäviä. Osaavat olla avoimia olematta ripustautuvia. Hauskoja itseironisesti niin että muitakin naurattaa. Juttelevat asioista niin, että muut kiinnostuvat ja alkavat jutella. Ja riippuu toki porukoista. Minä olen omassa työporukassani paljon pidetympi kuin naapureideni parissa. Ja varmaan naapurini periaatteessa tykkäävät minusta, mutta eivät vain oikein ole kovin usein ihan samalla aaltopituudella.

On myös ihmisiä, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita muista ihmisistä. Suhtautuminen kavereihin on helposti hyvin pinnallista. Totuus on, että minä tapaan mielummin kaveria, joka kuuntelee minua ja jonka kanssa keskustelu kasvaa vuorotellen tilittämiseen sijaan oikeaksi ajatustenvaihdoksi, kuin tapaan ihmistä, joka ohittaa sanomiseni, vaikka se ihminen olisi leiponut kokonaisen kakun minulle. Osa ihmisistä tuntuu kaipaavan vain yleisöä tai ymmärtäjää itselleen. Hyvä olisi miettiä, onko itsellä hauskaa tai antoisaa jonkun tietyn ihmisen/kenenkään kanssa. Yhdessä nauraminen on hyvä merkki.

Mutta en väitä että vika on alkuperäisessä kirjoittajassa. Meille vähän vaikeammin lähestyttäville ja itsekin ehkä hitaasti muihin ihmisille kiinnittyville ihmiselle muutot ovat haaste. Ja joskus se on vain sattumaa. Kannattaa mennä monenlaisiin porukoihin, ja aloittaa helpoista, eli työpaikat ja harrastukset.

Olen saanut lähes kaikki kaverini jonkun muun asian kautta. Esim. koulun tai työn. Ei kaikista työkavereista tule kavereita, mutta todennäköisemmin sieltä tai harrastuksista, kuin kadulta.

Kun tekee töitä tiiviisti jonkun kanssa, tulee usein juteltua henkilökohtaisiakin juttuja ja siitä voi muodostua ystävyys. Tärkeää on uskaltaa avata suu ja kertoa itsestään jotakin. Tämä voi tapahtua myös esim. vapaaehtoistyön kautta. Kun on joku muu asia jonka varjolla viettää aikaa yhdessä, ystävystyminen käy paljon helpommin. Pyydä vaikka mukavaa serkkua tekemään sukututkimusta yhdessä. Tai liity saunaseuraan tai ihan mihin tahansa mikä sinua kiinnostaa.

Pitkä ketju ja lukeekohan ap enää näitä...

No, siis, mullakin on ollut aina yksinäisyysongelmaa. Koulussa välitunnillakin olin aina yksin ja se hävetti. Jotenkin väittäisin että syynä on tämä meidän kulttuuri. Koska kun olin töissä Portugalissa en saanut olla hetkeäkään rauhassa! Työkaverit kutsui töiden jälkeen kotiinsa syömään, lähes joka päivä, eikä yksinololle oikein edes annettu mahdollisuutta. Toisaalta se muiden ihmisten asioihin puuttuminen olikin sitten ihan eri levelillä :D Mutta oli outoa olla koko ajan muiden ihmisten kanssa kun on tottunut olemaan yksin. Välillä jopa väsytti muiden seura ja kaipasi yksinoloa. :D

Vierailija kirjoitti:

Jos mietin omia kollegoita ketkä saattavat tuntea olonsa ulkopuolisiksi, tai juuri niitä omia vuosikurssilaisia keitä pakosti muista enää vuosien jälkeen, niin ei heistä juuri kukaan koskaan oma-aloitteisesti tee aloitetta muihin ihmisiin. Siis esimerkiksi työpaikalla tai yliopistossa. Jos se sosiaalinen, täällä halveksittu ekstrovertti kysyy iloisesti taukohuoneessa viikonlopun kuulumisia, vastaa tämä "ulkopuolinen" toki kohteliaasti takaisin, mutta ei koskaan itse ensiksi kysy muiden kuulumisia. Ei osallistu ainejärjestöiltoihin, ei työrientoihin, ei mihinkään.

Minä ainakin yritän kysellä kuulumisia muiltakin esim työpaikalla kahvipöydässä, mutta yleensä muut keskeyttää, alkaa puhumaan päälle tai sitten eivät reagoi mitenkään. Olen kai jotenkin näkymätön. Ei tee kauheasti mieli enää edes yrittää.

Kuulostaa tutulta. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli kavereita, mutta en ollut kenellekään se ykkönen, vaan aina ns. kolmas pyörä. Opiskeluajoilta minulla on muutama pysynyt ystävä, vaikka emme kovin usein tapaa, sekä puoliso. Siskon kanssa olemme melko läheiset, vaikka hän onkin reilusti vanhempi ja kova holhoomaan. Paras ystäväni sai syövän ja kuoli. Toinen ystävä, joka löytyi työpaikalta ja jonka kanssa tuntui ihan sielunsisaruudelta, toi tapaamiseemme uuden poikaystävänsä ja myöhemmin muutti ulkomaille jälkiä jättämättä. 

Vierailija kirjoitti:

Järjestettiin häät. Paikalle kutsuttiin ehkä 70 ihmistä. Kutsuihin vastasi 0. Ei siskot, ei vanhemmat, ei kaverit. Joku 7 vierasta saatiin haalittua vaimon puolelta. Päätettiin perua koko paska. Hirveet määrät suunnittelua ja paikkojen varaamisia hukkaan kun ketään ei napannu. Kellarissa varmaan 200l viiniä, kaljaa ja vodkaa. Kummankin hääpuvut kaapissa. Välillä vituttaa ku ei kavereita eikä sukua. On meillä toisemme.

Tämä kuulostaa todella omituiselta. Oletko varma, ettet jättänyt jotain kertomatta? Onko teillä esimerkiksi rikostaustaa? Miten olet kohdellut siskojasi? En voi kuvitella että kukaan jättäisi menemättä perheenjäsenen häihin ellei tämä ole tehnyt jotain todella pahaa. Tai ehkä myös jos ne järjestetään parin viikon varoitusajalla.

Kärsin samasta asiasta hyvin pitkään, kunnes hyväksyin asian. Enää en edes etsi ystäviä tai yritä ystävystyä kenenkään kanssa. En edes yritä pysyä porukassa ja välttää viimeiseen saakka tulemasta sivuutetuksi. Se kaikki vie hirveästi energiaa. Jatkuvia pettymyksiä ja trauman uudelleen käsittelyä loputtomasti ilman ratkaisua. Siitä ei tule mitään. Kun hyväksyy asian, saa rauhan. En enää edes mieti koko asiaa. Enkä haikaile, että olisipa joku kaveri, jonka kanssa käydä jossakin. Kun ei ole, niin olkoon sitten niin. Olen sitten itsekseni. On ollut ainakin pakko opetella tykkänään itsestään ja viihtymään itsensä kanssa. Viihdyn kyllä ihan hyvin. Siitä on etuakin monessa asiassa. Esim. opiskeluissa, että osaa olla itsekseen pitkiä aikoja yksin ja voi silti hyvin.

Olin itse samassa tilanteessa kuin ap koko nuoruuteni ja vielä aikuisiällä. Nyt kuitenkin olen todella tyytyväinen ystävyyssuhteisiini, vaikka ei niitä montaa ole. En syytä ap:tä tai muita samassa tilanteessa olevia, mutta itse sain uusia läheisiä ystäviä vasta, kun muutin omaa käyttäytymistäni ja ajatusmallejani.

Ensinnäkin lakkasin kieriskelemästä itsesäälissä. Aiemmin voivottelin, kuinka muut eivät halua olla ystäviäni ja kuinka muut ovat huonoja kavereita minulle. Väistämättä tällaiset ajatukset heijastuvat käytökseen, itsetuntoon ja siihen, millaisena näyttäytyy muiden silmissä. Lakkasin myös pitämästä yhteyttä vanhoihin "ystäviin", joille olin vain kakkosluokan kaveri. Omanarvontuntoni parani ja aloin ajatella, että olen oikeasti ystävyyden arvoinen sen sijaan, että uuteen ihmiseen tutustuessa ensimmäinen ajatus olisi "tämäkään ei varmasti halua olla ystäväni". Aika pian aloin nähdä potentiaalisia ystäviä ympärilläni ja uskalsin olla aloitteellinen.

Ystävyyden luominen ja ylläpito vaatii aika paljon omaa aktiivisuutta. Monesti voi saada myös rukkaset, mutta olisi hyvä, jos ei katkeroituisi. Uskon, että jokaiselle on tällä pallolla joku ystävä eikä kenenkään tarvitse muuttaa omaa persoonaansa. Kuitenkin avoin ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen houkuttelee usein enempi muita ympärilleen kuin epävarma ja sulkeutunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?

Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.

Oksettavaa mustavalkoisuutta jos kirjoittajan käsitys ihmisten mielenkiinnon kohteista suhteessa koulutustaustaan on näin vajavainen- taitaa olla ihan maisteris-minnan käsialaa.

Vähän kieltämättä hekottelin kyseisen kirjoittajan tekstille, melkoisia stereotypioita. Taas yksi esimerkki siitä, että ns. korkeasti koulutettu ei ole automaattisesti fiksu tai sivistynyt ihminen.

Minä olen kouluttamaton, duunariperheestä, suorittavassa työssä ja harrastan silti joogaa ja matkailen mieluummin eurooppalaisia museoita koluten kuin rantalomalle. En katso tosi-tv:tä tai harrasta baareja. Sen sijaan duunipaikkani  maisterit matkustavat lomalle Thaimaaseen, tykkäävät arvostella kuninkaallisia ja julkkiksia ja elämä ja jutut pyörii lapsiensa ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on kaksi yksinäistä naimisissa keskenään. Pariskuntana on vaikeaa löytää perhetuttuja. Osittain tästä syystä tehtiin neljä lasta ja ostettiin iso talo kaupungista. Ollaan rohkaistu lasten kavereita tulemaan meille ja on niitä tullutkin. Vuosien varrella ollaan tutustuttu upeisiin nuoriin, osa on tullut hyvin läheisiksi. Lasten seurustelukumppanit on myös olleet kivoja. Meillä on talo täynnä elämää, ei niitä perheystävä vieläkään kovin ole, mutta ei sentään tarvitse kykkiä kahdestaan.

Tuo on vähän vaarallista, koska lapsenne muuttavat ennen pitkää pois ja sitten olette kahdestaan. Neljä lasta tosin takaa sen, että vierailuja riittää. Mutta osa lapsistanne saattaa muuttaa kauaskin, vaikka ulkomaille asti. Kannattaa hankkia harrastuksia ja yrittää saada niitä ystäviä ennen kuin tulee tyhjän pesän syndrooma.

Lasketaan sen varaan, että lapset kyläilee ja saadaan lapsenlapsia joita sitten hoidetaan. Koiran ottaminen lisäsi hyvänpäiväntuttuja, pitää lisätä. Jos lapset muuttaa kaikki jonnekin maailmalle, pitänee alkaa varamummiksi tai miettiä jotain muuta, vaikka tukipeheenä olemista tms.

Mun lapsi kaveerasi kovasti erään pojan kanssa päiväkodissa. Menin pokkana kysymään pojan äidiltä, jota en ollut koskaan ennen nähnytkään, että vaihdettaisko numeroita että lapset voisi joskus nähdä päiväkotipäivän jälkeen. Vähän nolotti oma suorasukaisuus, mutta äiti suhtautui tosi myönteisesti ja leikkitreffejä on jo ollut. Äitikin paljastunut mukavaksi juttukaveriksi. Eli rohkeuteen kannustan! Ja jos ei otakaan tulta alleen niin siihen kannattaa suhtautua olankohautuksella ja jatkaa eteenpäin. :)

Minä olen jäänyt perheessäni ulkopuoliseksi. Olen se kolmas lapsi ja nuorin. Olen jo vanha ja edelleen olen jäänyt ulkopuoliseksi ydinperheessäni. Sisaruksenibovat ylimielisiä ja,ymmärtämättömiä. Kuka heistäkin opetti narsisteja. Ei kiinnosta kukaan sukulainen. Parempi olla ilman paskaa kuin uida siinä.

Itse en ole kovinkaan sosiaalinen, mutta elämän varrella on ollut monenlaista ystävää ja kaveria, miehiä ja naisia, niin vanhempia kuin omaa ikää. Yhtä lukuun ottamatta kaikista on hyvät muistot. Töissä en jaksa tietoisesti sosialisoida kuin lähimpien työkaverien kanssa, ja kahvioon otan kirjan, jottei tarvi osallistua p:n jauhantaan ja typerään sosiaaliseen peliin tai pomojen sosiaaliseen nuolentaan.

Otan monesti ns. siipieni suojaan ne, joille kukaan ei puhu ja osasta on tullut ystäviäkin. Esimerkiksi työpaikan ruokapöydässä istui aina hiljaa ujo nainen, jolle vain minä ja eräs mies puhuimme. Eli suurimmalta osalta ihmisiä vain puuttuu sellainen sosiaalinen pääoma, että he älyäisivät vetää ja tahdikkuuttaan vetäisivät keskusteluun kaikki mukaan. Ulkomailla tämä on luontevampaa. Ihminen kykenee kyllä älyllisesti ymmärtämään, että toinen ihminen on ujo ja arka, ja vaatii "jään rikkojaa". Älykäs ihminen kykenee myös sopeuttamaan temperamenttiaan toiseen. Jos toinen on hidas ja harkitseva, voi vilkkaampi vähän himmata ja kuunnella pinnistää ne pitkät taotkin ja hitaampi taas hiukan kiristää tahtiaan. Vaikeaa, mutta mahdollista.

Mitä enemmän ko. ihmisten kanssa olen puhunut, sitä enemmän he antavat oma-aloitteisesti itsestään. Ja kysyvät myös minulta. Monen hiljaisen kuoren takana on täyttä kultaa.

Eli kannattaa puolin ja toisin uskaltautua oman epämukavuusalueen ulkopuolelle. On ymmärrettävää olla ujo ja maahanlyöty sosiaalisesti, sillä maahanlyöjiä on työpaikatkin pullollaan. Vähemmän on niitä, jotka vähän viitsivät nähdä vaivaa, jotka ymmärtävät ihmisyyden ja elämänkokemusten moninaisuutta ja joiden oma minä ja itsetunto on niin vahva, että muille voi myös antaa. Mikään ei ole kauniimpaa kuin kukkaan puhjennut ihminen, ja oikeus olla se, joka sitä kukkaa on ravinnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?

Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.

Oksettavaa mustavalkoisuutta jos kirjoittajan käsitys ihmisten mielenkiinnon kohteista suhteessa koulutustaustaan on näin vajavainen- taitaa olla ihan maisteris-minnan käsialaa.

Vähän kieltämättä hekottelin kyseisen kirjoittajan tekstille, melkoisia stereotypioita. Taas yksi esimerkki siitä, että ns. korkeasti koulutettu ei ole automaattisesti fiksu tai sivistynyt ihminen.

Minä olen kouluttamaton, duunariperheestä, suorittavassa työssä ja harrastan silti joogaa ja matkailen mieluummin eurooppalaisia museoita koluten kuin rantalomalle. En katso tosi-tv:tä tai harrasta baareja. Sen sijaan duunipaikkani  maisterit matkustavat lomalle Thaimaaseen, tykkäävät arvostella kuninkaallisia ja julkkiksia ja elämä ja jutut pyörii lapsiensa ympärillä.

Thaimaahan, ei Thaimaaseen.

Luin kirjoituksesi ajatuksella ja kävin syvällisesti miettimään asiaa omasta näkökulmastani. Itse olen kasvanut hyvin erilaisessa tilanteessa. Niin pienessä kylässä ettei ikätovereita ollut 10km säteellä eikä luokallani yhtään toista tyttöä, vain 2 poikaa. Viihdyin hyvin yksin, mutta jo hyvin nuoresta mulle kehittyi hyvin tehokas taito ujuttautua ihmisten ystäviksi. Tästä syystä en jäänyt ikinä yksin. Sitten sain ensimmäisen lapseni 22-vuotiaana, eikä kukaan ystävistäni ollut samassa elämäntilanteessa kanssani. Nuorena aikuisena mun Bipo2 myös puhkesi sekä ahdistuneisuushäiriö. Olin hyvin masentunut lasten ollessa pieniä, ja vaikka minulla olikin ns.äitikavereita nämä ystävyyssuhteet tuntuivat tyhjiltä. En myöskään viihtynyt äiti-lapsikerhoissa sillä jutunaiheet yms. eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet vaikka äitiyden olen ihan kunnialla hoitanutkin. Joskus tunsin olevani niin yksin että vain itkin. Tämän elämänvaiheen jälkeen jotenkin itse kyllästyin ihmisiin ja sen koommin minun on ollut taisteltava omaa passiivisuuttani vastaan. Mietin että kävin yhden koulutuksen saamatta luokaltani yhtään läheistä ystävää, samaten olin vakitöissä nelisen vuotta ilman että olisin työkavereiden kanssa vapaalla hengaillut. Mutta nyt kun mietin, absolutistina itse skippasin mielelläni illanistujaiset enkä ikinä reagoinut parin työkaverin lenkkeily/kahvittelupyyntöihin. Muutama vuosi sitten olin elämäniloisempi ja nopeasti kehitin ystäväpiirin netin kautta ihan live-elämään asti. Luulen että sairauteni puhkeamisen jälkeen oma itsekeskeisyyteni ja se että ajattelen helposti ihmissuhteita vain omalta kantiltani, tekee niiden ylläpidosta vaikeaa. En tiedä onko vastauksestani kovasti apua, mutta ehkä se avaa sinulle perspektiiviä. Ns. sosiaalisesti taitava tai näennäisesti sosiaalinen voi tuntea olevansa hyvin yksin. Aina ei myöskään kannata etsiä syytä itsestä, ihmisillä voi olla omia sisäisiä ulkopuolisen silmään näkymättömiä kamppailuitaan.

Tuo ulkopuolisuuden tunne on todella tuttu. Minulla ei ole ystäviä, eikä kukaan ota koskaan yhteyttä, ellei ole jotain konkreettista vailla, vaikkapa muuttoapua tms. Kun puhun vaikka työpaikalla, saattaa käydä niin, ettei kukaan reagoi puheeseeni mitenkään, vaan joku muu aloittaa oman juttunsa puhumalla minun päälleni. Aikaisemmin käytin aikaa ja vaivaa siihen, että pyrin aloittamaan keskusteluja ja olemaan porukassa mukana, mutta en enää. Olisi todella mielenkiintoista tietää, mistä tämä ilmiö johtuu. Olen siis 45-vuotias ja työelämässä, en mielenterveysongelmainen. Ehkä ulkonäöllä on vaikutusta asiaan, sillä en ole miellyttävän näköinen. 

Olet luultavasti erilainen kuin muut ihmiset ja toiset vaistoavat sen jollakin mystisellä tavalla. Tämä on minulle niin tuttua. Olen kärsinyt siitä koko ikäni. Myös edesmenneellä äidilläni oli samanlaisia kokemuksia, vaikka  olimme muuten erilaisia luonteeltamme. Huomasin jo pienenä, että monet  vierastivat äitiäni, häntä ei mielellään pyydetty mukaan, hän oli tosikko ja otti asiat kirjaimellisesti. Itse olen eläkeiässä. Muistan, kun menin lastentarhaan (päiväkotia sanottiin ennen lastentarhaksi) Jo ensimmmäisenä päivänä tädit olivat melko tylyjä minulle. Vaistosin, että he eivät pitäneet minusta.  Totuin myöhemmin siihen, että monet eivät pidä minusta ja välttelevät seuraani. Minulla on joitakin ystäviä, mutta he ovat vähemmän pintapuolisia.  He ovat valmiita hyväksymään ihmisen, joka on vähän "erilainen". Mutta hekään eivät pyytäisi mukaan lomamatkalle tai monen hengen kahvilatapaamisiin. Olen koko ikäni miettinyt mikä minussa on vikana. Nyt vanhana aavistelen sen johtuvan älykkyysosamäärästä, jota en ole itse valinnut. Minulla saattaa myös olla Aspergerin oireyhtymä. Eräällä suvun jäsenellä on todettu se.  Se lohduttaaa hieman. En ole tahallani tehnyt mitään sellaista, että minut jätetään yksin. Olen vain toisten mielestä erilainen. Aikuisella pojallani on samantapainen tilanne,  hän ei ensialkuun vaikuta kiinnostavalta, koska ei ole bilettäjätyyppiä.