Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Työpaikoilla niitä pysyviä "ystävyyssuhteita" syntyy enimmäkseen niiden välille, jotka juoruavat jatkuvasti keskenään muista ihmisistä ja muiden tekemisistä.
Ne työntekijät, jotka keskittyvät enemmän työntekoon jäävät silloin automaattisesti ulkopuolisiksi, mikä on minusta ihan hyvä asia. En ainakaan itse edes halua puhua toisista työntekijöistä, asiakkaista tai yhteistyökumppaneista jossain juoruporukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.
Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.
Mulla vähän samaa. Olen esimerkiksi nauranut tilanteissa missä ei kuulu nauraa ja taasen ollut totinen tilanteissa missä muut eivät ole. Senkin takia ihmiset pelottaa ja jännittää. Mietin liikaa itseäni enkä osaa vaan heittäytyä. Pelkään paljastavani "tyhmyyteni" vaikkei varsinaisesta tyhmyydestä ole kyse. Olen vain jotenkin vähän eri taajuudella kuin muut. Pelkään möläyttäväni jotain väärää. Loppujen lopuksi ihmisten kanssa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, että mitkä reaktiot ja sanat ovat missäkin tilanteessa oikein ja toivottuja. Ja nämä on ollut mulle vähän vaikeita oppia. Sitten kun ne vielä vaihtelee eri ihmisillä.
Tässä lienee ongelman ydin. Jos vuorovaikutustilanteissa keskittyy kanssakäymisen sijaan tarkkailemaan ja rajoittamaan itseään, ei vuorovaikutus toisten kanssa voikaan olla kovin luontevaa. Kaikki huomio ja energia kun kääntyy siinä tilanteessa sisäänpäin omaan itseen eikä suuntaudu ulos muita kohti.
Mitä noihin epäsopiviin tunnereaktioihin tulee, niin niitä sattuu kaikille. Joku voi purskahtaa nauramaan toisen sanavalinnalle, vaikka tilanne ei olisi mitenkään huvittava ja toisaalta kenenkään ei ole pakko nauraa silloin, jos ei naurata, vaikka muita jokin juttu huvittaisikin. Jos huomaat mokanneesi jotenkin, niin riittää, että heität jotain "hei sori, en nauranut sulle/tälle tilanteelle, vaan tuolle ilmaisulle/mielikuvalle". Ja kuten itse totesit, sosiaalisten tilanteiden kirjoittamattomat säännöt vaihtelevat paljon eri ihmisten välillä. Siksikään ei kannata keskittyä niin intensiivisesti omaan itseen ja käytökseen vaan keskittyä ennemmin aistimaan vastapuolta. Silloin ainakin pääsee paremmin jyvälle siitä, miten tämän henkilön kanssa pystyy kommunikoimaan sujuvimmin.
Näinhän se on, että jos joku ihminen on selvästi arka ja varovainen sanomisissaan, se arkuus tavallaan tarttuu muihin. Nekin alkaa miettiä, mitä tuon lasienkelin seurassa uskaltaa sanoa. Mulla ainakin on ollut sellaista kokemusta. Kyse ei ole niinkään ollut siitä ettenkö olisi pitänyt siitä ihmisestä, en vaan oikein ota selvää hänestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?
Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.
Oksettavaa mustavalkoisuutta jos kirjoittajan käsitys ihmisten mielenkiinnon kohteista suhteessa koulutustaustaan on näin vajavainen- taitaa olla ihan maisteris-minnan käsialaa.
No, itse olen huomannut ihan saman Maisteri-Minna-ilmiön. Korkeakoulutetuilla osuu jutut paljon paremmin yhteen keskenään ja matalammin koulutetuilla keskenään. Vaikka maisteritkin tykkää esim. käydä baareissa viikonloppuna (ennen koronaa) niin ei sitä omaa kännäystä tai ihmissuhdedraamaa ole kuitenkaan tarve selostaa työkavereille maanantaina. Tai vaikka tekisi mieli selostaa niin tajuaa ettei muita kiinnosta kuunnella vaikka vaihtoehto olisi olla kahvipöydässä yhdessä hiljaa. Erilaiset harrastukset, erilaiset sarjat mitä seurataan, erilainen suhtautuminen politiikkaan, kulttuuriin, ihmissuhteisiin jne. Ja tietysti löytyy ihmisiä jotka vahvistaa säännön, tottakai, molemmilta puolilta.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Musta tuo asunnon kehuminen kuulostaa siltä, että muut ovat ehkä laittaneet sisustukseen ja remontointiin sinua enemmän panostusta elämässään tai ovat vain enemmän kiinnostuneita näistä asioista. Silloin kiinnittää eri tavalla huomioita yksityiskohtiin, kuten vaikka niihin tyynyihin ja kattoon ja myös kehuu ja arvostaa enemmän, kun tiedostaa millainen työ remontoinnissa ja harmonisen sisustuksen suunnittelussa on. Ovat ehkä itsekin käyttäneet tuntikausia kattoa maalaten tai sohvatyynyjä valiten. Samalla tavalla joku toinen saattaisi olla innoissaan vaikka toisen uudesta autosta ja sen ominaisuuksista, mistä en itse tajua hölkäsenpöläystä enkä osaisi antaa mitään arvoa.
Tämä on ihanan positiivinen ketju ja ihan mahtavia onnistumistarinoita myös. Kiitos kaikille jotka olette kertoneet millaisia haasteita teillä on ollut ja millaisin avuin olette päässeet niistä eteenpäin. Luin koko ketjun ja suosittelen kaikkia yksinäisiä tekemään samoin, itse ainakin löysin tästä insipiraatiota itseni kehittämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän ketjun ihmiset.OTTAKAA nyt se hyvä ystävä tästä ketjusta.Täällä on moni samassa jamassa,kuin sinä.Ota siis viestistä kiinni ja tutustukaa.Nähkää.Olkaa toistenne kavereita.
Siis suoraan sanottuna mun puolesta kaikki ne, jotka väittää, et se johtuis jotenkin ihmisestä itsestään, ettei sillä ole ystäviä, niin haistakaapa p*ska. :D Nimenomaan niilläkin nysväreillä, jotka asuu jossain peräp*rseessä koko elämänsä, on se sama elämänpiiri ja samat ystävät koko elämänsä ajan kuolemaan asti luultavasti. Aika moni ihminen kuitenkin nykymaailmassa joutuu ja HALUAA muuttaa muualle esim. opiskelujen ja ihan vaan sen myötä lisääntyvien mahdollisuuksien ja uusien kokemuksien vuoksi. :D:D Pitäisikö Suomessa jäädä jonnekin saamarin pussinperälle tai samalle pläntille, että on oikeutettu toisten seuraan ja yhteisöllisyyteen? Muualla ollaan sen verran avoimia, että aina kutsutaan uudetkin tuttavat vaikka MUKAAN sinne teatteriin tai sosiaalisiin menoihin. Mutta ei Suomessa näin ole ja se, että täällä on yksin, ei ole aina todellakaan YKSILÖN syytä. Suomessa kun on ne samat ala-astekaverit tai JO valmis sosiaalinen verkosto, niin sittenhän on jo valmis oma elämä ja verkostot, muita ei tarvita, ehkä just niitä hyvänpäivän tuttuja joo.
Ei se yksinäisistä yksilöistä johdu, vaikka yksinäisyys on tottakai saamari tabu ja heitä pidetään luusereina tai outoina hyypiöinä. Siksi on myös vaikeeta tuoda esiin, että hei, oon yksinäinen! Lähtisitkö joskus vaikka kaljalle tai tulisit meille leffailtaan! "Joo en senkin outo yksinäinen friikki, koska ehkä se on tarttuvaa" :D
Ihan hemmetin nurinkurista, että tollasesta asiasta pitää ensimmäisenä lähtee etsimään syytä siitä yksinäisestä. Ihmisiä mekin ollaan ja ihan normaaleja ja kiinnostavia, varmaan jopa kiinnostavampia kuin keskiverto tylsät tallaajat, jotka asuu siellä samalla paikkakunnalla koko saamarin elämänsä. Minäkin oon kiinnostunut kaikesta ja kaikista, haluan oppia tuntemaan ihmiset OIKEESTI ja syvällisesti, enkä pelkästään pinnalta. Ja jos paska osuu tuulettimeen, olen lojaali ja oikeesti läsnä, jos sitä tarvitaan. Ja oon asunut elämäni aikana useassa eri maassa ja oppinut eri kulttuureista, ihmisistä ja elämästä.
Mä syytän oikeesti suomalaista kulttuuriperimää tästä kyvyttömyydestä olla avoin ja ottaa muut ihmiset mukaan yhteisöllisyyteen ja luoda suhteita aikuisenakin eri vaiheissa. Minulla on ollut elämässäni ystäviä eri vaiheissa eli en suostu uskomaan, että mussa ois esim. jotain kardinaalista vikaa, miksi mun kanssa ei voisi ystävystyä ja luoda jotain merkityksellistä.
Itse mietin että vois muuttaa jonnekki muualle maailmalle tän koronatilanteen jotenkin helpotuttua. Et sinä AP myöskään valitettavasti suomalaista kulttuuriperimää ja ihmisiä tule muuttamaan. Sinussa ei todennäköisesti ole mitään vikaa. Joten toivottavasti se sua helpottaa. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.
Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.
Mulla vähän samaa. Olen esimerkiksi nauranut tilanteissa missä ei kuulu nauraa ja taasen ollut totinen tilanteissa missä muut eivät ole. Senkin takia ihmiset pelottaa ja jännittää. Mietin liikaa itseäni enkä osaa vaan heittäytyä. Pelkään paljastavani "tyhmyyteni" vaikkei varsinaisesta tyhmyydestä ole kyse. Olen vain jotenkin vähän eri taajuudella kuin muut. Pelkään möläyttäväni jotain väärää. Loppujen lopuksi ihmisten kanssa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, että mitkä reaktiot ja sanat ovat missäkin tilanteessa oikein ja toivottuja. Ja nämä on ollut mulle vähän vaikeita oppia. Sitten kun ne vielä vaihtelee eri ihmisillä.
Tässä lienee ongelman ydin. Jos vuorovaikutustilanteissa keskittyy kanssakäymisen sijaan tarkkailemaan ja rajoittamaan itseään, ei vuorovaikutus toisten kanssa voikaan olla kovin luontevaa. Kaikki huomio ja energia kun kääntyy siinä tilanteessa sisäänpäin omaan itseen eikä suuntaudu ulos muita kohti.
Mitä noihin epäsopiviin tunnereaktioihin tulee, niin niitä sattuu kaikille. Joku voi purskahtaa nauramaan toisen sanavalinnalle, vaikka tilanne ei olisi mitenkään huvittava ja toisaalta kenenkään ei ole pakko nauraa silloin, jos ei naurata, vaikka muita jokin juttu huvittaisikin. Jos huomaat mokanneesi jotenkin, niin riittää, että heität jotain "hei sori, en nauranut sulle/tälle tilanteelle, vaan tuolle ilmaisulle/mielikuvalle". Ja kuten itse totesit, sosiaalisten tilanteiden kirjoittamattomat säännöt vaihtelevat paljon eri ihmisten välillä. Siksikään ei kannata keskittyä niin intensiivisesti omaan itseen ja käytökseen vaan keskittyä ennemmin aistimaan vastapuolta. Silloin ainakin pääsee paremmin jyvälle siitä, miten tämän henkilön kanssa pystyy kommunikoimaan sujuvimmin.
Tämä on tosi hyvä pointti. Yksi tärkeä, jos ei jopa tärkein oppi sosiaalisten taitojen kehittämisessä on itselleni ollut se että sosiaalisia taitoja oppii vain samalla tavalla kuin kaikkea muutakin, eli tekemällä. Pitää mennä sosiaalisiin tilanteisiin, mokata, nauraa väärässä kohtaa, oppia, tehdä ensi kerralla paremmin. Ja toistaa ja toistaa ja toistaa. On helpottanut ymmärrys että oppiminen mokailuineen kuuluu prosessiin. Jokaisesta mokasta opin vähän enemmän mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei, ja miten näitä tilanteita kannattaa yrittää pelastaa. Joskus ihmiset kaikkoavat mokieni takia, mutta sille ei voi mitään. Sitten yritetään paremmin seuraavan tilaisuuden tullessa. Tärkeintä on tehdä ja ottaa oppia kokemuksistaan. Helppoa se ei tietysti ole, onhan sosiaalisissa tilanteissa mokailu ihan kamalaa, mutta valitettavasti se on ainoa tie eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Musta tuo asunnon kehuminen kuulostaa siltä, että muut ovat ehkä laittaneet sisustukseen ja remontointiin sinua enemmän panostusta elämässään tai ovat vain enemmän kiinnostuneita näistä asioista. Silloin kiinnittää eri tavalla huomioita yksityiskohtiin, kuten vaikka niihin tyynyihin ja kattoon ja myös kehuu ja arvostaa enemmän, kun tiedostaa millainen työ remontoinnissa ja harmonisen sisustuksen suunnittelussa on. Ovat ehkä itsekin käyttäneet tuntikausia kattoa maalaten tai sohvatyynyjä valiten. Samalla tavalla joku toinen saattaisi olla innoissaan vaikka toisen uudesta autosta ja sen ominaisuuksista, mistä en itse tajua hölkäsenpöläystä enkä osaisi antaa mitään arvoa.
VOI JC ,että on maailma täynnä pinnallista porukkaa...Asutte varmaan kehä kolmosen SISÄ-puolella....????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä ole koskaan oikein mihinkään tuntenut kuuluvani.
Koulu- ja opiskeluaika ei tuonut ystäviä.
10v työura palkkatöissä toi yhden kaverin, jonka kanssa joskus pidetääñ yhteyttä.
Nyt olen ollut parikymmentä vuotta yksityinen elinkeinonhatjoittaja ja kohtalaisen introvertistä luonteestani huolimatta tuntuu siltä, että sosiaalisten kontaktien puute masentaa.
Jonkinmoisia kavereita on harrastusten ja ammatillisten kontaktien myötä tullut, mutta ei ei sellaisia, joiden luona kyläilisi tms.
No, onneksi on perhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.
Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.
Mulla vähän samaa. Olen esimerkiksi nauranut tilanteissa missä ei kuulu nauraa ja taasen ollut totinen tilanteissa missä muut eivät ole. Senkin takia ihmiset pelottaa ja jännittää. Mietin liikaa itseäni enkä osaa vaan heittäytyä. Pelkään paljastavani "tyhmyyteni" vaikkei varsinaisesta tyhmyydestä ole kyse. Olen vain jotenkin vähän eri taajuudella kuin muut. Pelkään möläyttäväni jotain väärää. Loppujen lopuksi ihmisten kanssa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, että mitkä reaktiot ja sanat ovat missäkin tilanteessa oikein ja toivottuja. Ja nämä on ollut mulle vähän vaikeita oppia. Sitten kun ne vielä vaihtelee eri ihmisillä.
Tässä lienee ongelman ydin. Jos vuorovaikutustilanteissa keskittyy kanssakäymisen sijaan tarkkailemaan ja rajoittamaan itseään, ei vuorovaikutus toisten kanssa voikaan olla kovin luontevaa. Kaikki huomio ja energia kun kääntyy siinä tilanteessa sisäänpäin omaan itseen eikä suuntaudu ulos muita kohti.
Mitä noihin epäsopiviin tunnereaktioihin tulee, niin niitä sattuu kaikille. Joku voi purskahtaa nauramaan toisen sanavalinnalle, vaikka tilanne ei olisi mitenkään huvittava ja toisaalta kenenkään ei ole pakko nauraa silloin, jos ei naurata, vaikka muita jokin juttu huvittaisikin. Jos huomaat mokanneesi jotenkin, niin riittää, että heität jotain "hei sori, en nauranut sulle/tälle tilanteelle, vaan tuolle ilmaisulle/mielikuvalle". Ja kuten itse totesit, sosiaalisten tilanteiden kirjoittamattomat säännöt vaihtelevat paljon eri ihmisten välillä. Siksikään ei kannata keskittyä niin intensiivisesti omaan itseen ja käytökseen vaan keskittyä ennemmin aistimaan vastapuolta. Silloin ainakin pääsee paremmin jyvälle siitä, miten tämän henkilön kanssa pystyy kommunikoimaan sujuvimmin.
Tämä on tosi hyvä pointti. Yksi tärkeä, jos ei jopa tärkein oppi sosiaalisten taitojen kehittämisessä on itselleni ollut se että sosiaalisia taitoja oppii vain samalla tavalla kuin kaikkea muutakin, eli tekemällä. Pitää mennä sosiaalisiin tilanteisiin, mokata, nauraa väärässä kohtaa, oppia, tehdä ensi kerralla paremmin. Ja toistaa ja toistaa ja toistaa. On helpottanut ymmärrys että oppiminen mokailuineen kuuluu prosessiin. Jokaisesta mokasta opin vähän enemmän mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei, ja miten näitä tilanteita kannattaa yrittää pelastaa. Joskus ihmiset kaikkoavat mokieni takia, mutta sille ei voi mitään. Sitten yritetään paremmin seuraavan tilaisuuden tullessa. Tärkeintä on tehdä ja ottaa oppia kokemuksistaan. Helppoa se ei tietysti ole, onhan sosiaalisissa tilanteissa mokailu ihan kamalaa, mutta valitettavasti se on ainoa tie eteenpäin.
Mutta jos ei ole onnistunut oikein koskaan luomaan ystävyyssuhteita, ei ole edes päässyt sinne oppikouluasteelle. Eli on tavallaan jäänyt jälkeen muista. Kaikkein huonoimmassa jamassa siis ovat he, joilla ei ole oikein koskaan ollutkaan läheisiä ystäviä, paitsi ehkä lapsena. Pahimmassa tapauksessa ei edes silloinkaan. Ja se varmasti näkyy jollain tavalla omassa käytöksessä luotaantyöntävästi.
Vähän sama kuin jos ei ole koskaan seurustellut, ei ole oppinut parisuhteista mitään. Koska aina niistä pieleen menneistäkin parisuhteista oppii jotain uutta itsestään, jos ei ihan itsekäs ääliö ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Tuo kuvaamasi on suomalaisen kulttuurin amerikkalaistumista: väki seuraa tv-sarjoja ja varsinkin realitysarjoissa kaikki on amazing and awesome ja kiljutaan päälle. Sellaista käytöstä sitten Suomessakin matkitaan. High five! Suomalaisuuteen kuuluu ylisanojen välttäminen ja maltillinen esiintyminen.
Ap, hanki M I E S.
Saat syvällisempää ja rehdimpää seuraan kuin kukaan nais"ystävä" sulle kykenee tarjomaan. Nais"ystäviä" myös alkaa kummasti kiinnostamaan sinä kun haluavat nähdä miehesi. Ja arvioida onko se viemisen arvoinen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Musta tuo asunnon kehuminen kuulostaa siltä, että muut ovat ehkä laittaneet sisustukseen ja remontointiin sinua enemmän panostusta elämässään tai ovat vain enemmän kiinnostuneita näistä asioista. Silloin kiinnittää eri tavalla huomioita yksityiskohtiin, kuten vaikka niihin tyynyihin ja kattoon ja myös kehuu ja arvostaa enemmän, kun tiedostaa millainen työ remontoinnissa ja harmonisen sisustuksen suunnittelussa on. Ovat ehkä itsekin käyttäneet tuntikausia kattoa maalaten tai sohvatyynyjä valiten. Samalla tavalla joku toinen saattaisi olla innoissaan vaikka toisen uudesta autosta ja sen ominaisuuksista, mistä en itse tajua hölkäsenpöläystä enkä osaisi antaa mitään arvoa.
Mä uskon tähän. Mä tykkään kyllä sisustamisesta, mutta en huomaa mitään erityistä niistä tuhansista samanlaisista trendisisustuksista. Vaikka varmasti niihinkin on nähty paljon vaivaa. Mutta jos jollain on vaikkapa violetti katto olohuoneessaan, takuulla huomaan sen ja ihastelen. Eli tässä just tulee esille se, että pitää olla tietynlaista samanhenkisyyttä. Autoista minäkään en välitä, mutta jos joku esittelisi mulle tekemäänsä ohjelmakoodia, todennäköisesti uppoituisin hänen seuraansa useammaksi tunniksi tutkimaan koodia.
hastalavistababies kirjoitti:
Siis suoraan sanottuna mun puolesta kaikki ne, jotka väittää, et se johtuis jotenkin ihmisestä itsestään, ettei sillä ole ystäviä, niin haistakaapa p*ska. :D Nimenomaan niilläkin nysväreillä, jotka asuu jossain peräp*rseessä koko elämänsä, on se sama elämänpiiri ja samat ystävät koko elämänsä ajan kuolemaan asti luultavasti. Aika moni ihminen kuitenkin nykymaailmassa joutuu ja HALUAA muuttaa muualle esim. opiskelujen ja ihan vaan sen myötä lisääntyvien mahdollisuuksien ja uusien kokemuksien vuoksi. :D:D Pitäisikö Suomessa jäädä jonnekin saamarin pussinperälle tai samalle pläntille, että on oikeutettu toisten seuraan ja yhteisöllisyyteen? Muualla ollaan sen verran avoimia, että aina kutsutaan uudetkin tuttavat vaikka MUKAAN sinne teatteriin tai sosiaalisiin menoihin. Mutta ei Suomessa näin ole ja se, että täällä on yksin, ei ole aina todellakaan YKSILÖN syytä. Suomessa kun on ne samat ala-astekaverit tai JO valmis sosiaalinen verkosto, niin sittenhän on jo valmis oma elämä ja verkostot, muita ei tarvita, ehkä just niitä hyvänpäivän tuttuja joo.
Ei se yksinäisistä yksilöistä johdu, vaikka yksinäisyys on tottakai saamari tabu ja heitä pidetään luusereina tai outoina hyypiöinä. Siksi on myös vaikeeta tuoda esiin, että hei, oon yksinäinen! Lähtisitkö joskus vaikka kaljalle tai tulisit meille leffailtaan! "Joo en senkin outo yksinäinen friikki, koska ehkä se on tarttuvaa" :D
Ihan hemmetin nurinkurista, että tollasesta asiasta pitää ensimmäisenä lähtee etsimään syytä siitä yksinäisestä. Ihmisiä mekin ollaan ja ihan normaaleja ja kiinnostavia, varmaan jopa kiinnostavampia kuin keskiverto tylsät tallaajat, jotka asuu siellä samalla paikkakunnalla koko saamarin elämänsä. Minäkin oon kiinnostunut kaikesta ja kaikista, haluan oppia tuntemaan ihmiset OIKEESTI ja syvällisesti, enkä pelkästään pinnalta. Ja jos paska osuu tuulettimeen, olen lojaali ja oikeesti läsnä, jos sitä tarvitaan. Ja oon asunut elämäni aikana useassa eri maassa ja oppinut eri kulttuureista, ihmisistä ja elämästä.
Mä syytän oikeesti suomalaista kulttuuriperimää tästä kyvyttömyydestä olla avoin ja ottaa muut ihmiset mukaan yhteisöllisyyteen ja luoda suhteita aikuisenakin eri vaiheissa. Minulla on ollut elämässäni ystäviä eri vaiheissa eli en suostu uskomaan, että mussa ois esim. jotain kardinaalista vikaa, miksi mun kanssa ei voisi ystävystyä ja luoda jotain merkityksellistä.
Itse mietin että vois muuttaa jonnekki muualle maailmalle tän koronatilanteen jotenkin helpotuttua. Et sinä AP myöskään valitettavasti suomalaista kulttuuriperimää ja ihmisiä tule muuttamaan. Sinussa ei todennäköisesti ole mitään vikaa. Joten toivottavasti se sua helpottaa. <3
Katkeruus ja negatiivisuus eivät yleensä ole kovin toivottuja ominaisuuksia, kun ihmissuhteita solmitaan.
Miten aikuiset voisivat saada ystäviä. Onko joku aps ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Musta tuo asunnon kehuminen kuulostaa siltä, että muut ovat ehkä laittaneet sisustukseen ja remontointiin sinua enemmän panostusta elämässään tai ovat vain enemmän kiinnostuneita näistä asioista. Silloin kiinnittää eri tavalla huomioita yksityiskohtiin, kuten vaikka niihin tyynyihin ja kattoon ja myös kehuu ja arvostaa enemmän, kun tiedostaa millainen työ remontoinnissa ja harmonisen sisustuksen suunnittelussa on. Ovat ehkä itsekin käyttäneet tuntikausia kattoa maalaten tai sohvatyynyjä valiten. Samalla tavalla joku toinen saattaisi olla innoissaan vaikka toisen uudesta autosta ja sen ominaisuuksista, mistä en itse tajua hölkäsenpöläystä enkä osaisi antaa mitään arvoa.
VOI JC ,että on maailma täynnä pinnallista porukkaa...Asutte varmaan kehä kolmosen SISÄ-puolella....????
Kaukana pohjoisessa, täälläkin ihmiset remontoivat kotejaan. Kannattaa opetella tutustumaan muiden ihmisten erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin arvostaen ja uteliaan kiinnostuneesti ja olemaan tuomitsematta ihmisiä yksittäisten asioiden kautta, sillä voi omakin yksinäisyys alkaa mystisesti helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.
Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.
Mulla vähän samaa. Olen esimerkiksi nauranut tilanteissa missä ei kuulu nauraa ja taasen ollut totinen tilanteissa missä muut eivät ole. Senkin takia ihmiset pelottaa ja jännittää. Mietin liikaa itseäni enkä osaa vaan heittäytyä. Pelkään paljastavani "tyhmyyteni" vaikkei varsinaisesta tyhmyydestä ole kyse. Olen vain jotenkin vähän eri taajuudella kuin muut. Pelkään möläyttäväni jotain väärää. Loppujen lopuksi ihmisten kanssa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, että mitkä reaktiot ja sanat ovat missäkin tilanteessa oikein ja toivottuja. Ja nämä on ollut mulle vähän vaikeita oppia. Sitten kun ne vielä vaihtelee eri ihmisillä.
Tässä lienee ongelman ydin. Jos vuorovaikutustilanteissa keskittyy kanssakäymisen sijaan tarkkailemaan ja rajoittamaan itseään, ei vuorovaikutus toisten kanssa voikaan olla kovin luontevaa. Kaikki huomio ja energia kun kääntyy siinä tilanteessa sisäänpäin omaan itseen eikä suuntaudu ulos muita kohti.
Mitä noihin epäsopiviin tunnereaktioihin tulee, niin niitä sattuu kaikille. Joku voi purskahtaa nauramaan toisen sanavalinnalle, vaikka tilanne ei olisi mitenkään huvittava ja toisaalta kenenkään ei ole pakko nauraa silloin, jos ei naurata, vaikka muita jokin juttu huvittaisikin. Jos huomaat mokanneesi jotenkin, niin riittää, että heität jotain "hei sori, en nauranut sulle/tälle tilanteelle, vaan tuolle ilmaisulle/mielikuvalle". Ja kuten itse totesit, sosiaalisten tilanteiden kirjoittamattomat säännöt vaihtelevat paljon eri ihmisten välillä. Siksikään ei kannata keskittyä niin intensiivisesti omaan itseen ja käytökseen vaan keskittyä ennemmin aistimaan vastapuolta. Silloin ainakin pääsee paremmin jyvälle siitä, miten tämän henkilön kanssa pystyy kommunikoimaan sujuvimmin.
Tämä on tosi hyvä pointti. Yksi tärkeä, jos ei jopa tärkein oppi sosiaalisten taitojen kehittämisessä on itselleni ollut se että sosiaalisia taitoja oppii vain samalla tavalla kuin kaikkea muutakin, eli tekemällä. Pitää mennä sosiaalisiin tilanteisiin, mokata, nauraa väärässä kohtaa, oppia, tehdä ensi kerralla paremmin. Ja toistaa ja toistaa ja toistaa. On helpottanut ymmärrys että oppiminen mokailuineen kuuluu prosessiin. Jokaisesta mokasta opin vähän enemmän mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei, ja miten näitä tilanteita kannattaa yrittää pelastaa. Joskus ihmiset kaikkoavat mokieni takia, mutta sille ei voi mitään. Sitten yritetään paremmin seuraavan tilaisuuden tullessa. Tärkeintä on tehdä ja ottaa oppia kokemuksistaan. Helppoa se ei tietysti ole, onhan sosiaalisissa tilanteissa mokailu ihan kamalaa, mutta valitettavasti se on ainoa tie eteenpäin.
Mutta jos ei ole onnistunut oikein koskaan luomaan ystävyyssuhteita, ei ole edes päässyt sinne oppikouluasteelle. Eli on tavallaan jäänyt jälkeen muista. Kaikkein huonoimmassa jamassa siis ovat he, joilla ei ole oikein koskaan ollutkaan läheisiä ystäviä, paitsi ehkä lapsena. Pahimmassa tapauksessa ei edes silloinkaan. Ja se varmasti näkyy jollain tavalla omassa käytöksessä luotaantyöntävästi.
Vähän sama kuin jos ei ole koskaan seurustellut, ei ole oppinut parisuhteista mitään. Koska aina niistä pieleen menneistäkin parisuhteista oppii jotain uutta itsestään, jos ei ihan itsekäs ääliö ole.
Olen tuo edellinen kirjoittaja ja itsekin olen kokenut tämän oivalluksen valitettavan myöhään. Nuorena jättäydyin sivummalle koska pelkäsin etten osaa ja olen huono. Olin tavallaan jumiutunut sellaiseen ujon ihmisen kuoreen ja pelkäsin kamalasti mokaavani sosiaalisessa kanssakäymisessä, niin paljon etten uskaltanut edes yrittää. En ymmärtänyt että muutkin vain harjoittelevat muiden ihmisten kanssa toimimista ja muutkin mokailevat. Nyt nelikymppisenä opettelen niitä taitoja mitkä muut ovat opetelleet parikymppisenä. Vaihtoehtona on joko ottaa tilanteista kaikki irti ja opetella ja tulla paremmaksi, tai olla loppuelämäkin yksin. Valitsin ensimmäisen. Raskasta tämä kyllä ajoittain on ja ymmärrän ihmisiä jotka valitsevat toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Tuo kuvaamasi on suomalaisen kulttuurin amerikkalaistumista: väki seuraa tv-sarjoja ja varsinkin realitysarjoissa kaikki on amazing and awesome ja kiljutaan päälle. Sellaista käytöstä sitten Suomessakin matkitaan. High five! Suomalaisuuteen kuuluu ylisanojen välttäminen ja maltillinen esiintyminen.
Minusta on ihanaa että Suomessakin saa nykyään olla ylpeä ja iloinen saavutuksistaan ja elämänsä hyvistä asioista. Sellainen nöyrä itsensä vähättely ja omien tekojen ja saavutusten mollaaminen ei ole asioita mitä nykyään tarvii enää suomalaisuudessa säilyttää.
Tässä lienee ongelman ydin. Jos vuorovaikutustilanteissa keskittyy kanssakäymisen sijaan tarkkailemaan ja rajoittamaan itseään, ei vuorovaikutus toisten kanssa voikaan olla kovin luontevaa. Kaikki huomio ja energia kun kääntyy siinä tilanteessa sisäänpäin omaan itseen eikä suuntaudu ulos muita kohti.
Mitä noihin epäsopiviin tunnereaktioihin tulee, niin niitä sattuu kaikille. Joku voi purskahtaa nauramaan toisen sanavalinnalle, vaikka tilanne ei olisi mitenkään huvittava ja toisaalta kenenkään ei ole pakko nauraa silloin, jos ei naurata, vaikka muita jokin juttu huvittaisikin. Jos huomaat mokanneesi jotenkin, niin riittää, että heität jotain "hei sori, en nauranut sulle/tälle tilanteelle, vaan tuolle ilmaisulle/mielikuvalle". Ja kuten itse totesit, sosiaalisten tilanteiden kirjoittamattomat säännöt vaihtelevat paljon eri ihmisten välillä. Siksikään ei kannata keskittyä niin intensiivisesti omaan itseen ja käytökseen vaan keskittyä ennemmin aistimaan vastapuolta. Silloin ainakin pääsee paremmin jyvälle siitä, miten tämän henkilön kanssa pystyy kommunikoimaan sujuvimmin.