Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Järjestettiin häät. Paikalle kutsuttiin ehkä 70 ihmistä. Kutsuihin vastasi 0. Ei siskot, ei vanhemmat, ei kaverit. Joku 7 vierasta saatiin haalittua vaimon puolelta. Päätettiin perua koko paska. Hirveet määrät suunnittelua ja paikkojen varaamisia hukkaan kun ketään ei napannu. Kellarissa varmaan 200l viiniä, kaljaa ja vodkaa. Kummankin hääpuvut kaapissa. Välillä vituttaa ku ei kavereita eikä sukua. On meillä toisemme.

Huh, onpa surkeita sukulaisia ja "kavereita"! Mutta tosiaan on teillä toisenne. Itsekin olen saanut ihan huimasti rakkautta ja hyviä kokemuksia mieheni kanssa. Kun on sellaista kokenut, ei jaksa enää niin harmittaa ne surkeat kaveritkaan. Joskaan ei kyllä kiinnostakaan heidän seura enää, kun eivät arvosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, ketkä sanotte, että pitäisi puhua pinnallisten lisäksi syvällisempiä:

Kaikki eivät lähde syvällisiin keskusteluihin mukaan tai osaa suhtautua vakavampiin aiheisiin. Osa vaivaantuu noissa tilanteissa. Joskus myös toisten ongelmia vähätellään "Ei tuo Jennin krooninen sairaus/puolison jääminen työttömäksi/vanhemman sairastuminen nyt niin paha ole. Ihan tavallisia juttuja ja sattuu muillekin. Sitä paitsi Jennin elämä on muuten niin helppoa, että tekee ihan hyvää kokea välillä vaikeuksia."

Minulla on myös esim. yksi kaveri, joka saattaa itse avautua jostain vaikeasta asiasta, esim. vaikeasta vaiheesta miehensä kanssa. Kun seuraavan kerran nähdessä kysyn, miten heillä menee, niin vastaus on "ei kuulu sulle, en halua puhua aiheesta" ja vihainen mökötys päälle. Siinä sitten mietit, että teitkö väärin, kun otit esille aiheen, josta toinen itse puhui viimeksi ensin.

Mulla on kaikissa ihmissuhteissani periaate, että en ota puheeksi toisen vaikeita asioita vaan luotan siihen, että hän ottaa ne itse puheeksi, jos haluaa puhua niistä. 

Niin mullakin, mutta tämä yksi kirjoittaja on sitä mieltä että jos ei kerro juttuja jotka saavat levitessään kohteen vereslihalle, niin ei voi ystävystyä. Mulle ainakin ystävyys on luottamusta, ja sellainen joka kaataa kaiken vasta tutustumisvaiheessa uuden ihmisen niskaan on epäilyttävä.

Sama mulla. Olen se joka kysyi miten pitäisi avautua että se olisi sopivaa. En tosiaankaan sinne syvään päätyyn mene heti, silti niitä vähemmän syvällisiäkin kerrotaan surutta eteenpäin, vaikka minusta niitäkään ei ole hyvä kertoa eteenpäin. Kuulostelen miten toisista puhutaan. Joku vastasikin, että pitää tutustua puolikin vuotta, miten tutustut jos se toinen ei jaksa sitä tutustumista edes sen aikaa. Yhteyttä siis pidetään, JOS minä olen aloitteellinen, eikä jatkuvasti jaksa kokeilla ja pettyä. Enhän mä edes tapaa ihmisiä niin paljon, että voisi kohdetta vaihtaa kun joku osoittautuu epäluotettavaksi. Ei niitä paikkoja tällaiselle ulkopuoliselle nyt vaan ole niin paljon jossa voisi jatkuvasti alkaa jotain jututtamaan. Siihen aloitteen tekemiseenkin väsyy.

Mulla on ihana perhe, onneksi viihdyn myös yksin, mutta olen sen kyllä huomannut että ne ketkä jauhavat toisten asioista jatkuvasti, niillä sitä seuraa riittää koko ajan. Liekö sitten vain kaveruutta eikä syvempää ystävyyttä, mutta ei tällaiselle luotettavalle tunnu edes kaveri seuraa riittävän.

Ilmeisesti tylsä, tylsempi, minä. Olen tullut siihen tulokseen, että ystävä tulee jos on tullakseen. Siihen saakka teen asioita perheeni kanssa tai yksin. Hyväksikäyttäjät olen tiputtanut pois ja siksipä niitä kavereita ei enää ympärillä olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Järjestettiin häät. Paikalle kutsuttiin ehkä 70 ihmistä. Kutsuihin vastasi 0. Ei siskot, ei vanhemmat, ei kaverit. Joku 7 vierasta saatiin haalittua vaimon puolelta. Päätettiin perua koko paska. Hirveet määrät suunnittelua ja paikkojen varaamisia hukkaan kun ketään ei napannu. Kellarissa varmaan 200l viiniä, kaljaa ja vodkaa. Kummankin hääpuvut kaapissa. Välillä vituttaa ku ei kavereita eikä sukua. On meillä toisemme.

Olen todella pahoillani teidän puolestanne. Pöyristyttävää käytöstä perheenjäseniltä!

Olen ihan samanlainen. Mistä päin olet ap? Olisi kiva tutustua :)

N28

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvo voisi olla tavoitella yhteistyötä kaveriksi sopivan tuttavan tai netistä haetun henkilön kanssa jonkun määritellyn puuhan ympärille. Silloin on helpompi myös sopia tapaamisten rajat ja laatu. Jos etsii seuraa nimikkeellä ”yksinäinen”, tulee kohtaamaan ongelmaisia henkilöitä.

Tämä. Etsin joskus seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä ja kaverinhakupalstoilta mutta tulos ei ollut hääppöinen. Moni oli jotenkin jumiutunut yksinäisyyteensä ja määritteli koko identiteettinsä sen kautta. Sen seurauksena esim. noilla foorumeilla jutut pyörivät lähinnä vain yksinäisyyden ja sen kurjuuden ympärillä. Useilla keskustelijoilla oli myös aika uhriutuva ja passiivis-aggressiivinen asenne suhteessa muihin ihmisiin, tyyliin "on se kumma kun tämmöinen kiva ja kiltti ihminen jää aina yksin mutta jos ihmiset kaipaa huonoa kohtelua kavereiltaan, niin minkä mä niiden tyhmyydelle voin???". Ikäväkseni huomasin, että tuollainen keskustelutyyli tarttuu helposti ja huomasin alkavani muuttua samanlaiseksi katkeraksi marisijaksi. Nostin kytkintä tajuttuani asian.

Lisänä vielä mainittakoon yksinäisten palstoilla päivystävät seuranhakijat, useimmiten miehet, joilla ei ole mitään kiinnostusta tutustua kaveripohjalta. Monesta heistä sai vaikutelman, että eivät ole mieleltään terveimpiä ja eivät itsekään välttämättä tiedä, mitä haluavat. Joku pitäisi vain saada rinnalle mahdollisimman nopeasti. Ei sen väliä, kuka.

Tämä on valitettavan totta. Ihmiset viettävät vähän vapaa-aikansa sellaisten seurassa joiden kanssa on kivaa ja josta jää hyvä fiilis, katkerat ruikuttajat harvoin antavat mitään muille kuin toisille kaltaisilleen. Enkä tarkoita loukata tällä ketään, olin itsekin pitkään katkera marisija kunnes ymmärsin ettei jatkuvalla ruikutuksella ainakaan saa ystäviä, eikä itsellekään mitään hyvää. 

Lukuvinkki:

https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/lapsuuden-traumat-vaikuttavat-ihmi…

Tämän lukeminen auttoi itseäni ymmärtämään miksi ihmissuhteet ovat aina menneet hanurilleen. En luota muihin, enkä myöskään itseeni.

Kirjoitin tuossa yllä katkerasta ruikuttamisesta ja ajattelin vielä jatkaa ajatuksiani. Tajusin jossain vaiheessa ettei jatkuva ruikuttaminen ja valittaminen ainakaan auta lähestymään ihmisiä. Ihmiset haluavat elämäänsä positiivisia juttuja, ei kukaan halua niin raskasta ihmistä lähipiiriinsä kuin itsekin olen ollut. Olen lukenut erilasiia blogeja ja kirjoja ja jotain on jäänyt käteenkin. Sydänystäviä ei ole löytynyt, mutta tuttuja ja ihmisten kanssa kohtaamiset ovat helpompia kuin aiemmin. Omakin elämä on parempaa, kun olen oppinut positiviisempaa tapaa olla ja elää. Elä Paremmin -blogi on yksi suosikkejani, ihan kaikkea en allekirjoita mutta tämä kirjoitus herätti aikoinaan ajattelemaan omaa toimintaani: https://elaparemmin.fi/blogi/12-luonteen-ominaisuutta-jotka-tekevat-sin…

Hei ap, Onpa kurja kuulla kokemuksistasi. Anteeksi että en lukenut ketjua muuten, kunhan nyt vastaan sulle. Ensinnäkin itse olen huomannut, että oma aktiivisuus kannattaa kyllä, vaikkei se aina tuota tulosta tai vastakaikua. Hiljaisena ihmisenä sinun on ehkä vaikea höpötellä puolituntemattomille, mutta ehkä kannattaa yrittää, koska hiljaisuutesi voidaan tulkita tylyydeksi tai vetäytyvyydeksi. Toiseksi kannattaa lähestyä muita yksinäisiä. Esim pienen lapsen kanssa kotona olevat ovat usein suuressa seuran kaipuussa, samoin yh:t. Myös kaikenlaista ystävätoimintaa on esim spr:llä. Kolmanneksi kerron tarinan omasta kaveristani joka on tällainen yksinäinen. Hän on oikein ihana ihminen mutta etenkin uusien ihmisten seurassa hiljainen ja samalla tavalla "tylsä" kuin mitä kuvaat olevasi (mikä on siis aivan ok). Hän ei ole tullut minulle kovin läheiseksi ystäväksi siitä syystä, että hän on melko kotihiiri, omiin kaavoihin kangistunut ja hyvin varovainen tapaamaan ketään uusia ihmisiä kauttani. Hän ei siis tule juhliini tms. Hänen kanssaan voi siis tehdä hyvin rajatusti asioita, ja jos minulla ei oikein ole jaksamista tai aikaa niille asioille, näkeminen jää. Tsemppiä sinulle ap, ehkä tämä antoi jotain ajateltavaa?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tuttavana näitä värittömiä, hajuttomia,?taviksia.

Ovat kunnollisia, kohteliaita ja äärimmäisen tylsiä tapauksia. Heissä vain ei ole jotain mielenkiintoista, intohimoista, värikästä, mystistä tai erilaista mitä muissa ihmisissä.

Ovat sisimmiltään beigen-harmaita, kun joku muu on smaragdin vihreä, tai purppuraa. Tämä näin kuvainnollisesti.

Ihminen on itsekäs sisimmissään. Ihminen haluaa viihtyä ja nauraa. Ihminen haluaa kohdata tunteita ja osuvaa, terävää ajatuksen vaihtoa. Jotkut ihmiset osaavat tehdä kohtaamisista elämyksiä. Jotkut ei.

AP ei jää mieleen. Se on se ongelma! Olet tylsä.

Itse olet tylsä!

Miten te jaksatte märehtiä jotakin lapsuusajan kavereita? Kun lapset tutustuvat hetkessä uusiin, jos joku kaveri onkin mieluummin jonkun muun kanssa.

Mä en edes muistaisi, jos joku niistä sadoista tykkäsikin jostakusta muusta kuin minusta enemmän, so what. Niinhän minäkin valitsin kenen kanssa olla kaveri, miksi ne muut ei olisi saaneet toimia samoin?

Kuulostatte raskailta ja alati ankeuttavilta tyypeiltä. Siksi teillä ei ole ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte märehtiä jotakin lapsuusajan kavereita? Kun lapset tutustuvat hetkessä uusiin, jos joku kaveri onkin mieluummin jonkun muun kanssa.

Mä en edes muistaisi, jos joku niistä sadoista tykkäsikin jostakusta muusta kuin minusta enemmän, so what. Niinhän minäkin valitsin kenen kanssa olla kaveri, miksi ne muut ei olisi saaneet toimia samoin?

Kuulostatte raskailta ja alati ankeuttavilta tyypeiltä. Siksi teillä ei ole ystäviä.

Ei kaikki ole sellaisia. Osa on varmaan sellaisia ihmisiä että on lojaaleja luonnostaan. Jotkut muut taas on sellaisia että vaihtaa kaveria kuin paitaa. Ja kyllä lapsuuden pettymykset heijastuu nykyisyyteen. Tässähän pohditaan että miksi on niin vaikea ystävystyä aikuisena. Lapsuuden kokemuksista voi löytyä syy. Vaikea luottaa jos luottamus on petetty. Mutta et sinä ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte märehtiä jotakin lapsuusajan kavereita? Kun lapset tutustuvat hetkessä uusiin, jos joku kaveri onkin mieluummin jonkun muun kanssa.

Mä en edes muistaisi, jos joku niistä sadoista tykkäsikin jostakusta muusta kuin minusta enemmän, so what. Niinhän minäkin valitsin kenen kanssa olla kaveri, miksi ne muut ei olisi saaneet toimia samoin?

Kuulostatte raskailta ja alati ankeuttavilta tyypeiltä. Siksi teillä ei ole ystäviä.

Ei siellä meidän maalaiskoulussa ollut kuin varmaan kymmenen tyttöä luokalla. Piirit on pienet, ja jos jää ulos, koko yhteisö hylkii. Itse toivon että olisin syntynyt kaupunkiin. Onneksi tänne pääsi aikuisena, ja omatkin lapset aion kaupungissa kasvattaa. Voi vaikka vaihtaa koulua jos kiusataan.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin jään jostain syystä aina ulkopuolelle ja yksin. Olen kyllä yrittänyt olla aktiivinen ja aloitteellinen ihmissuhteissani - en mitenkään päällekäyvästi kuitenkaan. Mutta olen se, jota ei kutsuta mukaan eikä kylään. Kuitenkin itse olen kutsunut ihmisiä kotiini ja osoittanut vieraanvaraisuutta. Mutta siitä on jo vuosia. Enää ei tee mieli kokeilla ja pettyä, kun ei kuitenkaan tule koskaan vastakutsua - ei edes sellaisilta, jotka ovat käyneet luonani useasti, jotkut jopa itse itsensä uudestaan kutsuen. Alkoi tuntua siltä, että minua vain käytetään hyväksi.

Ensimmäisessä työpaikassani ajauduin jonkinlaiseksi itkumuuriksi, jonka äärelle yksi ja toinen tuli tilittämään ongelmiaan. Se häiritsi omaa työntekoani. Ja jos itse yritin avautua omista ongelmistani, eipä se kiinnostanut ketään. Eräskin kollega tuli taas kerran luokseni ongelmistaan valittamaan ja totesi vain ”no voi voi” ja alkoi valittaa päänsärkyään sen jälkeen, kun olin kertonut isäni juuri kuolleen. Toivoin, että hän älyäisi jättää minut omiin oloihini, mutta hän halusi jälleen kerran jakaa murheensa kanssani, ja niin minä kuuntelin kiltisti ja myötätuntoisesti ja esitin näkemyksiä ja neuvoja, kuten ennenkin. Toinen kollega poistui myöhemmin samana päivänä luotani silminnähden tyytymättömänä, kun kerroin isäni poismenosta ja ilmoitin, etten nyt jaksa millään sopia hänen ja hänen puolisonsa suunnitellun vierailun ajankohtaa.

Muissa työpaikoissa olen yrittänyt välttää tuota itkumuurin roolia, mutta en ole ihan täysin onnistunut. Kai minusta saa sen kuvan, että olen hyvä kuuntelemaan toisten murheita ja varmaan tarjoan sympatiaakin. Haluankin auttaa ihmisiä. Mutta siitä huolimatta kukaan ei halua minua mukaan mihinkään vapaa-ajalla tapahtuvaan toimintaan. Muuttoavuksi kyllä kelpaan, mutta en tupaantuliaisiin.

Ulkopuolisuus ja vastavuoroisuuden puute ovat leimanneet elämääni. Tuore esimerkki: tänä vuonna olen tukenut erästä entistä työkaveria, joka sairastui syöpään. Kun hän sitten parani, kävi kuten aina, kun ihmiset pääsevät ongelmistaan eikä itkumuurille ole tarvetta: yhteydenpito hiipui. Kunnes hän sitten pitkän tauon jälkeen otti yhteyttä ja kertoi liukastuneensa aiemmin päivällä ja kertoi samaan syssyyn lapsensa terveysongelmista ja jopa serkkunsa lapsen sairastelusta. Minun vointini ja kuulumiseni olivat sivuseikka.

Joihinkin tuollaisiin olen pistänyt välit kokonaan poikki. Mutta jos katkaisen yhteydenpidon kaikkiin tuollaisiin, minulle ei jää ketään. Minulla ei ole ainuttakaan kunnon ystävää. Suren yksinäisyyttäni, joka tulee kohta taas kouriintuntuvasti esiin, kun saan joulukortin vain äidiltäni ja sisareltani ja ehkä K-kauppiaalta. Edes se parhaimpana ystävänäni pitämäni ihminen ei ole lähettänyt minulle joulukorttia vuosiin. Kuten ap myös minä koen jääväni monelle korkeintaan tuttavaksi, vaikka haluaisin olla ystävä.

En tosiaan ymmärrä, mikä minussa on vialla. Ja niin kuin yllä jotkut ovat jo kirjoittaneet, saan ihmetellä, miten itsekeskeisillä ja suorastaan ilkeilläkin ihmisillä riittää ystäviä. Työpaikkakiusaajatkaan eivät jää yksin. Kerran kuuntelin radiosta jonkun vankilassa olevan rikollisen haastattelua. Siinä hän kuvaili, kuinka hänellä on sukulaisia ja ystäviä, jotka pitävät häneen säännöllisesti yhteyttä ja tukevat häntä sitten, kun hän vapautuu. Ajattelin happamasti, että väkivaltarikollisellakin on enemmän ystäviä kuin minulla. Ehkä ei tosiaan kannattaisi olla empaattinen.

Arvaukseni voi mennä aivan pieleen, mutta halusin jakaa kuitenkin fiiliksen mikä tästä tuli. Ehkä et osaa oikein pitää rajojasi ja muut kävelevät siksi ylitsesi eivätkä tämän takia kunnioita sinua riittävästi, jotta haluaisivat osaksi elämäänsä ystävän muodossa. Olen itse ollut vähän sellainen, ja opettelen nyt rajojen vetämistä. Eikä se tarkoita sitä, että katkaisee kaveruussuhteet, vaan pitäisi osata vetää tuollaista vuodatuskeskustelua eri suuntaan. Laittaa yksipuoliselle vuodatukselle stoppi ystävällisen jämäkästi ja ohjata keskustelua toisenlaisiin aiheisiin. Tiedän, huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. On kuitenkin ihmisiä jotka osaavat taitavasti ottaa tilan haltuun, ehkä heidän toiminnan seuraamisesta voisi saada vinkkejä millaisilla keinoilla tämä onnistuu?

Läheisriippuvaisuusketjusta olen itse saanut joitain vinkkejä rajojen pitämiseen yleensä, sekin kannattaa lukaista jos tuntuu että tämä kolahti: https://www.vauva.fi/keskustelu/3876335/laheisriippuvuudesta-eroon

Minäkin olin jo oppinut olemaan ihan tyytyväinen elämään olemattomilla ystävyyssuhteilla ja luopunut ns. ihmisissä roikkumisesta. Sitten sain lapsen ja aloin pelätä juurikin tuota jo mainittua, että yksinäisyys periytyy.

Loin yhteyksiä toisiin mammoihin enkä mitään sydänystäviä heistä kaikista odottanutkaan, mutta heidänkin kanssaan alkoi pian tuntua siltä, että roikun heissä. Tyyliin oli sovittu leikkitreffit, joita tyttöni ilolla odotti, ja toinen peruu kepeästi oudolla syyllä viime tingassa kun olemme jo matkustaneet heidän lähellään olevaan puistoon.

Tällaisissakin tapauksissa nielin ylpeyteni ja jatkoin yhteydenpitoa kunnes tajusin, etten halua opettaa lastani kynnysmatoksi. En ole keksinyt muuta selitystä kuin että ihmisillä ilmeisesti sitten on jo riittävästi sosiaalisia suhteita. Olen ihan tavallinen, sosiaalinen ihminen ja tyttöni osaa leikkiä nätisti. Nykyään saamme aika lailla leikkiä keskenämme.

Kyse ei ole siitä, onko hiljaisempi vai puheliaampi persoona, vaan siitä, kuinka paljon on valmis antamaan itsestään. Jos haluaa saada takaisin jotain, pitää olla valmis avautumaan. Yllättävän monet fiksut ja mukavat tyypit kertovat aina samat pintakoreat small talk -jutut kahvitellessa. Minua ainakin kiinnostaa jutella elämästä oikeasti. Vaikeistakin jutuista pitää olla valmis puhumaan ja niitä pitää olla valmis kuuntelemaan. Yksikin pitkäaikainen kaveri jäänyt aika pitkälti pois elämästä, kun jos hänelle kertoo omista vastoinkäymisistä / syvemmistä tunteista johonkin aiheeseen liittyen, niin hän saattaa vaan sanoa hämillään: "onpa ikävää", "tylsää kuulla", ja keskustelu katkeaa siihen. Sitten pitäisi taas puhua jotain turhanpäiväistä, esim. Vertailla Netflix-sarjoja. Itse ainakin haluan ystävyydeltä enemmän.

Laitoitko tosissasi aloitusviestiin allekirjoituksen "ap"? XDDDDDDDDDD

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä, AP!

Täytyy sanoa että moni ihminen menettää sinussa hyvän ystävän! Olisit varmasti luotettava ja ihana ystävä. Toivottavasti löydät vielä sellaisia ystäviä jotka osaavat arvostaa sinua!<3

Kiitos kannustuksesta! Mistä näitä arvostavia ystäviä voisi löytää, kun ei ole vielä osunut kohdalle? :)

Ap

Täällä olisi yksi!

Meitä on kaksi yksinäistä naimisissa keskenään. Pariskuntana on vaikeaa löytää perhetuttuja. Osittain tästä syystä tehtiin neljä lasta ja ostettiin iso talo kaupungista. Ollaan rohkaistu lasten kavereita tulemaan meille ja on niitä tullutkin. Vuosien varrella ollaan tutustuttu upeisiin nuoriin, osa on tullut hyvin läheisiksi. Lasten seurustelukumppanit on myös olleet kivoja. Meillä on talo täynnä elämää, ei niitä perheystävä vieläkään kovin ole, mutta ei sentään tarvitse kykkiä kahdestaan.

Se on jännä, että näillä kiertoilmaisu ihmisillä riittää kavereita ja ystäviä. Aina joku auttamassa heitä!

Itse jona rehellinen ja auttamassa, niin ei juuri ketään. Muutama yrittänyt hyötyä minusta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin veikkaan sivuun jäämisen syyksi liikaa tavallisuutta ja muodollisuutta.Olet varmasti mukava ja täyspäinen, mutta ihmiset haluaa nähdä sopivan ripauksen avautumista( herättää mahdollisuuden syvemmän yhteyden syntymisestä), vähän jotain omaperäistä ajattelutapaa( jos he itse ovat samanhenkisiä), ehkä jotain epäsovinnaisuutta tai seikkailunhalua ( jos he itse ovat meneviä). Huumori saa ihmiset kanssa nopeasti yhteen.

Itse työskentelen vanhemman väen parissa ja joskus joku sanoo jonkun jännän ajatuksen vaikka ammatistaan ja ajattelen että hänen kanssaan voisi vaihtaa ajatuksia. Verrattuna siis joihinkin jotka puhuvat vain hilloamisesta ja poppanoista.

Lämpö on myös hyväksi, pieni kannustus ja eritoten kiinnostus muita kohtaan. Olen varma että sinullakin ap on pohdiskelevuutta ja lämpöä, mutta se saattaa olla piilossa jos jäät seinäkukkaseksi.

Itse en ainakaan kiinnostu tapaamaan uudelleen ihmistä jonka kanssa puhe jää " ihania noi jouluvalot/ ai että kun ruokalassa oli hyviä torttuja"tasolle.

Minä taas olen kuulemani mukaan pelottava ja erikoinen. Joten se siitä että epäsovinnaisuus viehättäisi ihmisiä. Olen pohjattoman kiinnostunut muista ihmisistä, ja siksipä ihmiset eivät tiedäkään minusta juuri mitään, kun tykkäävät niin puhua itsestään sellaiselle hnekilölle joka on heistä kiinostunut :D

Vaivaakohan monia meitä yksinäisiä tällainen ääripää-ajattelu? Että ei nähdä eroa pelottavan erikoisuuden ja pienen särmikkään epäsovinnaisuuden välillä? Sellaista pientä sosiaalista taitamattomuutta. Sosiaalisia taitoja voi onneksi kehittää koko elämän :)