Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Vierailija kirjoitti:
Minua on auttanut ulkopuolisuuden tunteeseen ja ulkopuoliseksi jäämiseen se, että lakkasin määrittelemästä itseni niin vahvasti "erilaiseksi" ja "erikoiseksi". Niin kauan, kun pyöritin tätä samaa levyä päässäni, heijastui se ulkomaailmaan ja ennen kaikkea muiden ihmisten suhtautumiseen. Olin huomaamattani samastunut sen oudon tyypin rooliin ja sellaisena muut minua myös kohtelivat. Kerran sain sitten ahaa-elämyksen, että tärkeämpää minun on keskittyä siihen, että olen itse mahdollisimman tasapainossa ja hyvinvoiva eikä niinkään siihen, millainen ihminen mielestäni olen ja että miten muut ihmiset minut näkevät. Oli ihan mielenkiintoista huomata, että mitä enemmän aloin tulla sinuiksi itseni kanssa ja pitää hyvinvoinnistani huolta, sitä positiivisempia reaktioita aloin herättää ympäristössä.
Suosittelen myös tutustumaan ulkopuolisuuden tunnelukkoon, mikäli tunnelukkokonsepti tuntuu omalta. Omalla kohdallani se piti hämmästyttävän hyvin paikkansa ja oli oikeastaan ensimmäinen askel sen tajuamisessa, miksi olin aina tuntenut olevani niin ulkona kaikesta.
Mä taasen olen aina pitänyt itseäni normaalina ja tavallisena, ja outouden ja erikoisuuden olen saanut tietooni vasta myöhemmin, toisten ihmisten suusta, ja kautta rantain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin itse samassa tilanteessa kuin ap koko nuoruuteni ja vielä aikuisiällä. Nyt kuitenkin olen todella tyytyväinen ystävyyssuhteisiini, vaikka ei niitä montaa ole. En syytä ap:tä tai muita samassa tilanteessa olevia, mutta itse sain uusia läheisiä ystäviä vasta, kun muutin omaa käyttäytymistäni ja ajatusmallejani.
Ensinnäkin lakkasin kieriskelemästä itsesäälissä. Aiemmin voivottelin, kuinka muut eivät halua olla ystäviäni ja kuinka muut ovat huonoja kavereita minulle. Väistämättä tällaiset ajatukset heijastuvat käytökseen, itsetuntoon ja siihen, millaisena näyttäytyy muiden silmissä. Lakkasin myös pitämästä yhteyttä vanhoihin "ystäviin", joille olin vain kakkosluokan kaveri. Omanarvontuntoni parani ja aloin ajatella, että olen oikeasti ystävyyden arvoinen sen sijaan, että uuteen ihmiseen tutustuessa ensimmäinen ajatus olisi "tämäkään ei varmasti halua olla ystäväni". Aika pian aloin nähdä potentiaalisia ystäviä ympärilläni ja uskalsin olla aloitteellinen.
Ystävyyden luominen ja ylläpito vaatii aika paljon omaa aktiivisuutta. Monesti voi saada myös rukkaset, mutta olisi hyvä, jos ei katkeroituisi. Uskon, että jokaiselle on tällä pallolla joku ystävä eikä kenenkään tarvitse muuttaa omaa persoonaansa. Kuitenkin avoin ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen houkuttelee usein enempi muita ympärilleen kuin epävarma ja sulkeutunut.
Näinhän se on, mutta kaikki vaan eivät pysty murtautumaan siitä epävarmuudestaan ja muuttumaan itsevarmoiksi. Varsinkin jos on kertynyt pelkästään huonoja kokemuksia ihmisistä. Itsekin kyllä voin paremmin kun olen vain eläinten kanssa, ne pitää minusta juuri sellaisena kuin olen.
Ihmisten kanssa en jaksa enää yrittää, kun siitä tulee aina vain mielipahaa ja kelpaamattomuuden tunteet korostuu.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Itseltä taas tulee tuollaiset ihanaa-huudahdukset ihan luonnostaan. En kommentoi ihmisten kuvia somessa, mutta olen kyllä innostuvainen ja positiivinen sen intron kuoren alla. Eli läheiset saa kyllä tuollaisia kommentteja jos pidän heidän kodistaan jne. Ei se omalla kohdalla ole feikkiä. Mutta ihmisiä on erilaisia. Varmaan on niitäkin jotka feikkaa sen, koska kuuluu tapoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itse samassa tilanteessa kuin ap koko nuoruuteni ja vielä aikuisiällä. Nyt kuitenkin olen todella tyytyväinen ystävyyssuhteisiini, vaikka ei niitä montaa ole. En syytä ap:tä tai muita samassa tilanteessa olevia, mutta itse sain uusia läheisiä ystäviä vasta, kun muutin omaa käyttäytymistäni ja ajatusmallejani.
Ensinnäkin lakkasin kieriskelemästä itsesäälissä. Aiemmin voivottelin, kuinka muut eivät halua olla ystäviäni ja kuinka muut ovat huonoja kavereita minulle. Väistämättä tällaiset ajatukset heijastuvat käytökseen, itsetuntoon ja siihen, millaisena näyttäytyy muiden silmissä. Lakkasin myös pitämästä yhteyttä vanhoihin "ystäviin", joille olin vain kakkosluokan kaveri. Omanarvontuntoni parani ja aloin ajatella, että olen oikeasti ystävyyden arvoinen sen sijaan, että uuteen ihmiseen tutustuessa ensimmäinen ajatus olisi "tämäkään ei varmasti halua olla ystäväni". Aika pian aloin nähdä potentiaalisia ystäviä ympärilläni ja uskalsin olla aloitteellinen.
Ystävyyden luominen ja ylläpito vaatii aika paljon omaa aktiivisuutta. Monesti voi saada myös rukkaset, mutta olisi hyvä, jos ei katkeroituisi. Uskon, että jokaiselle on tällä pallolla joku ystävä eikä kenenkään tarvitse muuttaa omaa persoonaansa. Kuitenkin avoin ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen houkuttelee usein enempi muita ympärilleen kuin epävarma ja sulkeutunut.
Näinhän se on, mutta kaikki vaan eivät pysty murtautumaan siitä epävarmuudestaan ja muuttumaan itsevarmoiksi. Varsinkin jos on kertynyt pelkästään huonoja kokemuksia ihmisistä. Itsekin kyllä voin paremmin kun olen vain eläinten kanssa, ne pitää minusta juuri sellaisena kuin olen.
Ihmisten kanssa en jaksa enää yrittää, kun siitä tulee aina vain mielipahaa ja kelpaamattomuuden tunteet korostuu.
Kannattaa aloittaa vaikka siitä, ettei toista itselleen "en minä ikinä voi tulla varmemmaksi" tai "muiden ihmisten kanssa tulee aina vain huonoja kokemuksia". Totta kai epävarmuudetkin kuuluvat elämään eikä yhdessä yössä voi muuttua itsevarmaksi. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole ilkeitä ja epäystävällisiä toisille eikä hyvä itsetunto ole mikään ominaisuus, jonka kanssa jotkut syntyy ja jotkut ei, vaan se on harjoitettava taito siinä missä vaikka pyörällä ajaminen.
Luin koko ketjun suurella mielenkiinnolla. En oikein osaa auttaa, mutta minulla on vähän samanlainen kokemus kuin muutamalla muulla: kun jollain tasolla aloin hyväksyä oman yksinäisyyteni ja ulkopuolisuuteni, elämääni ilmestyi muutama ihminen, joita voin kutsua ystävikseni. Kyse voi toki olla sattumastakin, mutta voihan olla niinkin, että tosiasioiden hyväksyminen toi olemukseeni jonkinlaista rentoutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on henkisesti aika kylmää ja hiljaista ulossulkemista tehdään ihan tahallaankin.
Suomessa on henkistä tunnekylmyyttä aika paljon. Ja tuota viimeksi mainittua tehdään todellakin aivan liian paljon. Olemme ihmisinä aika valikoivia, keitä hyväksymme seuraamme, ja ketkä hyväksymme. Itse olen tätä ihmetellyt. Täällä ihmiset käyttäytyvät todella huonosti, tai aika valikoivasti.
Eikä tämä korona-aika ole, ainakaan vielä, muuttanut millään tavalla esim. sen suhteen, että olisimme jotenkin "yhtenäisempiä". Se on pötypuhetta. Käytännössä ei näin ole. Ihmiset eivät tässä yhteiskunnassa ole yhtään sen yhtenäisempiä, yhteen hiileen puhaltavia, tai ystävällisempiä toisilleen.
Jos näin olisi, tässäkään maassa ei olisi yhtään yksin olevaa, tai yksinäistä.
Siksi hämmästelenkin niitä Suomen rankingsijoituksia maailmassa olevien ihmisten onnellisuutta. Monikohan on vastannut siihen ihan vain muuten vaan, jotta ei erotuta joukosta, tai päästäisiin ykköseksi listalla?
Introvertit eivät tietenkään edes välitä, tai piittaa mitään siitä, jos kukaan ei heitä huomioi, tai kutsu kahville. Heille se on ihan sama, mitä toiset ajattelevat heistä. Introvertit ovatkin ekstrovertteja älykkäämpiä. Joita muuten väestössämme on enemmän, kuin extrovertteja.
Useimmat suu vaahdossa puhujat, eli yltiösosiaaliset ovat muuten oikeasti älykkyysosamäärältään tyhmiä. Koska he eivät, introverttien tapaan yhtään mieti, mitä he sanovat, vaan puhua pälpättävät suoraan, mitä ajattelevat. Heiltä puuttuu ajattelemisen, pohdiskelemisen ja analysoimisen kyky.
Mutta sanoisin näin, ne jotka valikoivat seuransa, tai kaverinsa, jäävät paljosta paitsi, kun tekevät niin, eivätkä huomioi, tai näe, kuinka hyviä, hienoja, ainutlaatuisia ja älykkäitä ihmisiä täällä maassa oikeasti on. Jos vain ne laput otetaan silmien päältä pois, eikä tuijoteta esim. ulkonäköä, varallisuutta, tai sosiaalista statusta.
Mä valikoin ystäväni, mutta siitä huolimatta tutustun hyvin moniin ja hyvin erilaisiin ihmisiin. En kuitenkaan tarvitse valtavaa määrää ystäviä. Vähän sama asia kuin että en tarvitse yhä isompaa ja isompaa asuntoakaan. Jossain vaiheessa toteaa, että tämä on just sopivan kokoinen ja tämä riittää. Sama ystävien määrässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Itseltä taas tulee tuollaiset ihanaa-huudahdukset ihan luonnostaan. En kommentoi ihmisten kuvia somessa, mutta olen kyllä innostuvainen ja positiivinen sen intron kuoren alla. Eli läheiset saa kyllä tuollaisia kommentteja jos pidän heidän kodistaan jne. Ei se omalla kohdalla ole feikkiä. Mutta ihmisiä on erilaisia. Varmaan on niitäkin jotka feikkaa sen, koska kuuluu tapoihin.
Ja mä en edes katsele kenenkään kotien sisustuksia, kun menen käymään :D Jos joku on ostanut uudet verhot tai uuden sohvakaluston, mä en edes huomaa, että on jotain uutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole yksin ongelmasi kanssa. Mulla sama, mutta ehkä olet vain semmoinen persoona että hyvin harvan kanssa klikkaa? Eikä se siis tarkoita että olet huonompi kuin muut. Kaltaisesi ovat vain harvassa? Näin itse sen koen.
Toisaalta minulle on vaikea ylläpitää uusia tuttavuussuhteita kun on joutunut kokemaan ulkopuolisuutta koko elämänsä.
Omat ajatuksemme ohjaavat toimintaamme; ehkä voisimme muuttaa mitä itse ajattelemme itsestämme? Ja muut asiat alkaisi myötäilemään uutta uskomusta itsestämme.
Mun miesystäväni on samanlainen. Se ei oikein osaa lukea tilanteita, joten se vaikuttaa siltä, ettei kiinnosta. Se ei myöskään koskaan voisi ajatella esimerkiksi kutsuvansa vieraita tai menevänsä luokkakavereiden kanssa kaljalle. Sitä on vaikea selittää, mutta se mieluummin on varovainen ja pidättyväinen, joka näyttäytyy ulkopuolisille, ettei sitä kiinnosta. Minä taas olen se, joka järjestää juhlia ja keksii kaljailtoja, enkä jotenkin osaa ajatella, että mua ei olisi kutsuttu. Se mikä mun ongelma taas on, että ekstrovertin kuoreni alla on ihminen, joka ei vaan jaksa mennä joka paikkaan ja tehdä kaikkea minne pyydetään, jään usein mieluummin kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi mieleen tuleva asia on, että saadakseen ystäviä pitää usein sietää jonkin verran sosiaalista epämukavuutta. Aika usein nekin suhteet, jotka on syntyneet ns. itsestään on näin jälkikäteen tulleet siitä, kun toinen on ollut rohkea heittäytymään. Esim. opiskelujen alussa pääsin osaksi tiivistä kaveriporukkaa vähän tuurilla, kun yksi nykyinen ystäväni ehdotti suunnilleen tunnin tuntemisen jälkeen, että haluatko tulla mulle kylään. En mä tuollaista olisi uskaltanut ehdottaa!
Olen yrittänyt ihan tietoisesti tunnistaa niitä hetkiä, jolloin tapahtuu bondaamista. Joskus onnistuu ja joskus ei, esim. kahdesta vaihtoreissusta toisella en saanut juuri muita kavereita kuin kämppikset. Ei vaan lähtenyt juttu luistamaan ja omat yritykset jäivät yksipuolisiksi.
Ystävyyssuhteita yhdistää usein joku erityinen kokemus, matka tai joku vastoinkäyminen tai vaikka hauska baari-ilta. Jos dokaaminen ei ole oma juttu, jokin vähän erikoisempi harrastus voisi olla hyvä idea? Esim. olen nuorena harrastanut judoa, ja pienessä seurassa vähän erikoisen lajin parissa oli sellainen meininki että vähän erikoisemmatkin pääsivät mukaan.
Ap, helpottasko sua yhtään tietää että ne muiden ihmissuhteet on kuitenkin aika kevyellä pohjalla? Et vain mennyt siihen kevyeeseen muottiin tms?
Opiskeluaikana murehdin aina sitä miten en pääse piireihin sisälle ja nyt taas ihmettelen miksi niihin halusin koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, helpottasko sua yhtään tietää että ne muiden ihmissuhteet on kuitenkin aika kevyellä pohjalla? Et vain mennyt siihen kevyeeseen muottiin tms?
Opiskeluaikana murehdin aina sitä miten en pääse piireihin sisälle ja nyt taas ihmettelen miksi niihin halusin koskaan.
Mulla on laaja sosiaalinen verkosto ja voin ihan suoraan myöntää, että 90% siitä on varsin kevyellä pohjalla. Mutta ei niiden suhteiden ole tarkoituskaan olla sen enempää. Kuulumisten vaihtoa, hauskanpitoa, jotan yhteistä tekemistä (esim harrastukset tms). Loput 10% on sitten oikeasti ystäviä tai muuten mulle läheisiä ja rakkaita ihmisiä.
Samanlainen olo itsellä. Minulla on kyllä ystäviä. Hyviäkin. Mutta heillä on paljon enemmän sosiaalista elämää muiden ystävien kanssa kuin minun. En edes muista, koska olisi kutsuttu mihinkään syömään tai kahville tms. Eikä varsinkaan illanviettoon saatikka nyt korona-aikaan edes ulkoilemaan.
Somesta sitten ihastelen kaikkia ulkoilu- ja dinnerijuttuja hästägeillä ihanat ystävät jne.
Jos itse kyselen kuulumisia tai tehtäiskö jotain, niin lenkille saatan kelvata mukaan.
Ja erityisesti kelpaan auttamaan ja neuvomaan puhelimitse vaikka minkälaisissa asioissa. Ja kyllä sitten ollaan ihmeissään, jos en heti samalla sekunnilla ole puhelimen lähellä vastaamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nainen 43-vuotta. Muutin maalta Helsinkiin vuosia sitten työn ja opiskelun perässä. Lapsuuden ystävistä osa jäi kotipaikkakunnalle, osa muutti Tampereelle ja Turkuun. Siskoni asuu Lapissa, mutta häneen on todella viileät välit, muu sukuni asuu kotipaikkakunnalla. Minulla ei ole yhtään ainoaa ystävää, eikä kaveria täällä Helsingissä kotipaikkakunnallani, missä olen asunut jo vuosikymmeniä. Ei ole ollut koskaan. On vaikituinen työpaikka, ihana mies ja ihanat lapset, mutta työpaikan ulkopuolella kukaan työkavereista ei halua tavata minua, eikä uusiin ihmisiin ole tullut tutustuttua muuallakaan. Pidän yhteyttä lapsuudenystäviin, ja näen heitä ehkä kerran tai pari vuodessa. Olen jo ollut niin monta vuota ilman ystäviä ja kavereita Helsingissä, etten enää kaipailekaan heitä. Minun pelastukseni on juurikin äsken mainitut ihana mies ja lapset. Keskityn perhe-elämään ja parisuhteeseen. Lisäksi miehen suku on aivan ihanaa väkeä, ovat alusta asti hyväksyneet minut osaksi perhettä. Kaikkeen tottuu, myös siihen ettei kavereita/ ystäviä ole.
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen 43-vuotta. Muutin maalta Helsinkiin vuosia sitten työn ja opiskelun perässä. Lapsuuden ystävistä osa jäi kotipaikkakunnalle, osa muutti Tampereelle ja Turkuun. Siskoni asuu Lapissa, mutta häneen on todella viileät välit, muu sukuni asuu kotipaikkakunnalla. Minulla ei ole yhtään ainoaa ystävää, eikä kaveria täällä Helsingissä kotipaikkakunnallani, missä olen asunut jo vuosikymmeniä. Ei ole ollut koskaan. On vaikituinen työpaikka, ihana mies ja ihanat lapset, mutta työpaikan ulkopuolella kukaan työkavereista ei halua tavata minua, eikä uusiin ihmisiin ole tullut tutustuttua muuallakaan. Pidän yhteyttä lapsuudenystäviin, ja näen heitä ehkä kerran tai pari vuodessa. Olen jo ollut niin monta vuota ilman ystäviä ja kavereita Helsingissä, etten enää kaipailekaan heitä. Minun pelastukseni on juurikin äsken mainitut ihana mies ja lapset. Keskityn perhe-elämään ja parisuhteeseen. Lisäksi miehen suku on aivan ihanaa väkeä, ovat alusta asti hyväksyneet minut osaksi perhettä. Kaikkeen tottuu, myös siihen ettei kavereita/ ystäviä ole.
En jaksa sääliä kun sulla on ihana mies, lapset ja in-laws... Mutta siis ihanaa että on. En tiedä mitä se on. Ehkä kannattaa keskittyä siihen hyvään mitä sinulla on. Tunnen lähinnä ihmisiä joilla ehkä tuurilla on se yksi hyvä kaveri mutta ei ihanaa miestä, lapsia ja miehen sukulaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlainen ongelma kuin ap:lla, jään aina ulkopuoliseksi. En tiedä, onko minulla varsinaisia ystäviä. Muutaman kanssa keskustelut ovat kyllä syvällisiä, mutta yhteydenpitoa on ehkä pari kertaa vuodessa (siis jos itse otan yhteyttä, muutoin yhteydenpitoa ei ole). Olen melko puhelias ja iloinen, minun on helppo lähestyä muita ihmisiä. Useimmmiten myös pidän kaikista ihmisistä, olen kiinnostunut kuulemaan muiden elämästä ja ajatuksista, mutta osaan jutella omistakin asioistani. Jostain syystä minusta kuitenkaan ei pidetä tai ainakaan seuraani ei hakeuduta, työpaikalla joudun aina lounastamaan yksin eikä minua kutsuta aftet workeille. Työssä ja harrastuksissa olen aina ulkopuolinen, vaikka yritän reippaasti päästä mukaan. Yleensä jos satun paremmin keneenkään tutustumaan, niin ajaudun jonkinlaiseksi psykoterapeutiksi siksi aikaa, kun henkilöllä on ongelmia, jonka jälkeen minut unohdetaan. Ehkä luonteessani on jotain epämiellyttävää, mutta en tiedä, mitä.
Miksi et itse kutsu muita after workille? Miksi et kutsu itse muita lounaalle istumaan kanssasi? No, jos huomaat että ihmiste välttelee sua kuin ruttoa ja juoksee karkuun, niin ehkä
kantsis miettiä haiseeko hengitys, puhutko aina päälle, annatko suuvuoroa, haiseeko hiki,,,,jotain ihan selvää syytä?
Olen pyrkinyt olemaan aktiivinen tutustumisessa, mutta nämä jäävät aina yksipuolisiksi yrityksiksi, siis minua ei vastavuoroisesti pyydetä mukaan. En koe, että minua välteltäisiin kuin ruttoa vaan että jään vain aina ulkopuoliseksi porukoista. Hygienia-asiat ovat ihan kunnossa. Aihepiiri kiinnostaa, jotta voisin ymmärtää (&oppia), miksi muut klikkiytyvät keskenään, mutta itse jään ulkopuoliseksi.
Tuolla vähän ylempänä oli hyvä kommentti siitä, että kun uskaltaa olla se oma friikki itsensä, niin löytää kaltaisiaan. Vähän ikävä ajatus tulee ap:sta mieleen - ehkä olet jotenkin vähän persoonattoman oloinen? Niinhän se menee, että inhottavilla ja hankalillakin ihmisillä voi olla paljon kavereita, mut mitäänsanomattomilla ei oikein. Pitäisi olla jokin koukku, jotain kiinnostavaa. Tai sitten etsiä toinen yhtä tavallinen kuin itse on :)
Vierailija kirjoitti:
Minulla naisena varmaan jotkin Aspergeriin viittaavat piirteet ovat hankaloittaneet ihmissuhteita. Miehillä vastaavaa tunnutaan sietävän paremmin.
Usein on vaikea ihmisten käytöksen perusteella erottaa milloin joku vitsailee ja milloin taas on tosissaan. Menee hirveästi aikaa siihen, että miettii millaista reaktiota mihinkin kommenttiin odotetaan. Esimerkiksi eilen naapuri vitsaili löytyyköhän lumen alta lainkaan autoa. Tällaiseen on jotenkin tosi vaikeaa tietää mitä oikein tulisi vastata.
Mulla vähän samaa. Olen esimerkiksi nauranut tilanteissa missä ei kuulu nauraa ja taasen ollut totinen tilanteissa missä muut eivät ole. Senkin takia ihmiset pelottaa ja jännittää. Mietin liikaa itseäni enkä osaa vaan heittäytyä. Pelkään paljastavani "tyhmyyteni" vaikkei varsinaisesta tyhmyydestä ole kyse. Olen vain jotenkin vähän eri taajuudella kuin muut. Pelkään möläyttäväni jotain väärää. Loppujen lopuksi ihmisten kanssa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, että mitkä reaktiot ja sanat ovat missäkin tilanteessa oikein ja toivottuja. Ja nämä on ollut mulle vähän vaikeita oppia. Sitten kun ne vielä vaihtelee eri ihmisillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
en kyselisi palstalla tällaisia. eiköhän joku tuu heti kommentoimaan, että vika on sussa.
Niinpä. OIkeasti vikahan on vain niissä kymmenissä, sadoissa ja tuhansissa muissa ihmisissä. Ei koskaan yksinäisessä itsessään.
Luuletko, etten ole miettinyt, mikä minussa on vikana?
-yksi yksinäisistä
Siis nimenomaanhan sitä alkaa just miettiä, että itsessä on oltava jotain vikaa. Ja siitä se todellinen yksinäisyyden kierre alkaa. Kyllähän minäkin joskus vielä tosissani yritin saada kavereita, mutta kun aina menee mönkään kaikki niin ihan omaa itseään suojellakseen ei enää uskalla yrittää. Koska joka kerta se kuitenkin loukkaa ihan saakelisti ja alentaa jo muutenkin huonoa itsetuntoa entistä alemmaksi.
Alkaa tuntua järkevämmältä opetella sitä yksinäisyyden sietämistä, kuin tuputtaa seuraansa ihmisille joita ei vaan kiinnosta sinä ja sun tylsät höpinäs. Eikä toisaalta jaksa lähteä esittämäänkään muuta kuin on, mikäli sellainen on edes mahdollista koska en mä ainakaan perusrehellisenä ihmisenä edes osaisi vetää jotain roolia. Ja sitä roolia joutuisi sitten vetämään jatkuvasti, se veisi kauheasti voimia.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Mulla töissä ongelma on yleensä ollut seuraava:
1. Oon ollu huomattavasti nuorempi kuin muut työntekijät. Yritäpä 25 v lapsettomana sinkkuna tutustua työpaikan naisten kanssa, joista nuorimmat ovat 35-40 v perheenäitejä. Minuun ei edes haluttu tutustua, koska elämäntilanteeni oli niin erilainen. En siis ollut mikään baareissa ravaava, villi sinkku, vaan kotona viihtyvää tyyppiä. Mukaan ei päässyt, koska en kuulunut mammaklubiin ja jakanut samaa elämäntilannetta. Nyt esikoista odottaessa odotan, pääsenkö paremmin "piireihin mukaan".
2. Nämä 35-40 v naiset olivat tosi välinpitämättömiä, eivätkä muutenkaan olleet mulle töissä kovin ystävällisiä (jättivät porukan ulkopuolelle jne). Harmitti, sillä olisin kaivannut heidän seuraansa. Sen sijaan viisikymppiset naiset työpaikalla oli tosi mukavia, hauskoja ja ystävällisiä. Heidän kanssaan tulin hyvin juttuun, tosin olin saman ikäinen kuin heidän lapsensa. Liian erilainen elämäntilanne oli lopulta heille este, että olisimme viettäneet vapaa-ajalla aikaa keskenään, vaikka töissä viihdyttiinkin. Ihania naisia olivat silti. Vinkkinä siis, että kannattaa myös yrittää tutustua hyvin eri-ikäisiin. :)
Onko iällä mitään väliä oikeissa ystävyyssuhteissa? No ei todellakaan 🤗
Parikymmppisenä mulla hyvät kaverit 50 ja 65, nyt itse 50 ja ystäviä ikähaarukassa 35-80 🙌
Alue: Aihe vapaa
Et ole tainnut perehtyä siihen, mitä ekstroversio ja introversio oikeasti tarkoittavat. Introvertti viihtyy sisäisessä maailmassaan ja kokee monet ulkoiset ärsykkeet (esim. juhlat ja vastaavat sosiaaliset tilanteet) kuluttaviksi. Ekstrovertti taas suuntautuu ulospäin ja saa energiaa edellä mainituista asioista. Älykkyyteen tai käytöstapoihin intro- tai ekstroversio ei liity.