Aikuisten ihmisten koulukiusaamisjuttujen muistelu ärsyttää ja ihmetyttää

[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 09:33"]Minä en ymmärrä kuinka jotkut jaksaa vatvoa pitkälle aikusikään jotain kouluaikaisia kiusausjuttujaan. Ja varsinkin hautoa kostoa entisille kiusaajilleen? Stubbinkin väitetyt koulukiusaamisjutut jatkuvasti joku kaivaa esiin.

Eikö se ole ihan päivänselvää että kouluissa ollaan vielä keskenkasvuisia eikä ymmärretä miltä kiusaaminen tuntuu? Kouluikäiset on kuitenkin ihan lapsia vielä. Ei lapsilta voi edellyttää vastuullista käytöstä tai syyttää lapsuuden teosta aikuisuuteen asti.

Voisiko joku avata koulukiusattujen ajatusmaailmaa tältä osin? Miksi olla aikuisiälläkin kiusaajille katkera ja pitää heitä vastuussa lapsuuden teostaan?

Ehkä opettaja olisi kiusaajia parempi kohde katkeruudelle, aikuisena pitäisi osata puuttua tälläisiin tilanteisiin. Mutta harvemmin vihaa/katkeruutta kuitenkaan suunnataan opettajiin.

Itse olen ollut kiusattuna sekä kiusaajana. En ole katkera ja kaikkien osapuolten kanssa oli kuitenkin välit kunnossa kun kaikki vähän aikuistuivat.

[/quote]

Just sunlaisia ihmisiä pitäis vetää pesarilla päähä.

Miestäni kiusattiin ala-asteella sekä yläasteella. Kyllä sen nykyään huomaa, että kiusaaminen on jättänyt jälkensä.

"Ei lapset tajua mitä tekee." Ei tietenkään tajua! 16-vuotias nuori joka haukkuu selän takana ja suoraan, jättää joukosta, tönii, lyö, piilottaa tavaroita, valehtelee opettajille ja muille oppilaille yhden tietyn tekemisistä sekä naureskelee netissä miten ruma ja naurettava tämä yksi on, ...ei hän tajua tekemisiään. Oikeasti nyt. Pikkuinen lapsonen, ei syytetä häntä turhaan : ))

- yläasteikäinen joka yrittää estää kiusaamista aikuisten vähätellessä

Olen ollut koulukiusattu jo ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien, enimmäkseen se oli haukkumista, nimittelyä sekä henkilökohtaisuuksiin menemistä.

Tosi inhottavaa aikaa, onneksi ne ajat ovat jo ohi! 

[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 20:04"]

Tarkoitan yksittäisiä tilanteita, joissa oma reagointi tai epäonnistuminen selitetään kiusaamismenneisyydellä, tyyliin "en nyt voi olla puheenjohtaja kokouksessa, kun mulla on tää tausta."

[/quote]

Eiköhän se ole se tunne, joka iskee, kun pitäisi esimerkiksi puhua ison joukon edessä. Ihminen itse siis tietää jännittävänsä, koska itseluottamus meni huonoista esitelmänpitotilanteista kouluaikana. Tyyppiä että sun pitäisi nousta pitämään puhetta, ja mieleen tulee se, miten sulle irvisteltiin ja huudeltiin...

VOI se ehkä jollekin olla vähän tekosyy paeta vastuuta, mutta hei: jos oikeasti ei uskalla, niin joku siinä pelon taustalla ON, ja aika hyvä arvaus on, että se on kiusaaminen, koska kiusaaminen vie itseluottamuksen juuri tuollaisista tilanteista.

Mulla hirvee esiintymiskammo, mutta ei mitään ikäviä kokemuksia esim. lapsuudessa. Voiko se olla vain ominaisuuteni, ilman että sille pitää syyllistä/selitystä hakea?

[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 20:04"]Tarkoitan yksittäisiä tilanteita, joissa oma reagointi tai epäonnistuminen selitetään kiusaamismenneisyydellä, tyyliin "en nyt voi olla puheenjohtaja kokouksessa, kun mulla on tää tausta."

[/quote]

Miksi tätä alapeukutetaan? Neutraali kysymys, johon vilpittömästi haluaisin vastauksen/keskustelua? Mutta tää on tää mustavalkoinen ajattelutapa, mitään harmaata ei välissä ole.

356, ei tässä ketjussa voi keskustella neutraalisti aiheesta. Jos yrität, olet varmasti kiusaaja ja puolustelet kiusaamista.

Nih!

[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 20:11"]

Mulla hirvee esiintymiskammo, mutta ei mitään ikäviä kokemuksia esim. lapsuudessa. Voiko se olla vain ominaisuuteni, ilman että sille pitää syyllistä/selitystä hakea?

[/quote]

Voi tietenkin olla. Mutta jos lapsena on nauttinut esiintymisestä, eikä aikuisena kykene siihen ollenkaan, kun mieleen tulee heti hirnuvia teinien naamoja, niin mitä luulet...?

Näiden juttujen lukeminen saa kyllä mielen matalaksi. Tuntuu ettei ihmisillä ole täällä minkäänlaista kykyä empatiaan. Olin kouluaikoina kiusattu vuosien ajan. Kiusaaminen ei ollut fyysistä mutta mulle se henkinen oli todella raskasta. Kun pääsin yläasteelta lukioon niin masennuin pahasti. Aiemmin iloisesta ja aikaansaavasta nuoresta tuli apaattinen yksineläjä. Vieläkään en luota ihmisiin ja suhtaudun uusiin tyyppeihin aina varauksella. Inhoan olla isoissa ihmisjoukoissa ja aina tuntuu siltä että kaikki tuijottaa just mua. Että olen jotenkin viallinen. Niin kun on moneen kertaan täälläkin todettu kiusattujen taholta niin ei ne asiat katoa mihinkään kun on niiden kanssa kasvanut sellaiseksi kun on. Mun itsetunto rakentui heikolle pohjalle eikä ole korjaantunut vaikka mun elämässä on kaikki hyvin nyt. En minä märehdi asioita ja mieti kiusaamista joka päivä. Silti se on osa mua ja mun historiaani. Ei sitä sieltä voi pois ottaa vaikka miten yrittää. Mun mielestä on entistä selvempää että ne jotka eivät omakohtaisesti ole sitä kiusaamista kokeneet eivät voi sen aikaansaannoksia ymmärtää.

Meilläpäin kiusaaminen jatkui 50-vuotiaaksi asti.  Joten olisi ollut aiheellista puhua jossain vaiheessa.

Kyllä pitää puhua ja ottaa kiusaaminen esille! Liikaa silitellään kakaroiden päitä ja hyssytellään, että "ei sinun tarvitse ymmärtää, olet vasta lapsi. Kiusatun pitää vaan unohtaa ja antaa anteeksi" kuka ymmärsi minua ja pyysi anteeksi minulta, kun joka päivä kesälomia myöten KOKO peruskoulun ajan kiusattiin. Kärsin vielä tänäkin päivänä itsetunto-ongelmista ja kyseenalaistan kaiken positiivisen mitä kuulen. Mieheni ei ymmärrä miksi haukun itseäni koko ajan ja se raastaa meidän suhdetta. En ikinä, ikinä anna anteeksi heille. Pilasivat itsetuntoni ja nuoruuteni, miksi minun pitäisi unohtaa, miksi?

[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 10:23"]Kiusaajilla on huono itsetunto. 

[/quote] ja tosi usein kiusaaja on itse ollut joskus kiusattu ja pistää pahan kiertämään myöhemmin kiusaamalla itse. Kun näkee mikä mâärä katkeruutta täällaäkin velloo, en ihmettele yhtään.

Ei varmaan voikaan, jos sä luonnontieteilijältä kysyt. Ihmistieteissä mikään ei ole satavarmaa. Mutta jos sä psykologina miettisit, voiko monta vuotta kestänyt mollaaminen ja eristäminen vaikuttaa siihen, että aikuisena sulla on huono itsetunto, etkä uskalla luottaa ihmissuhteisiisi, niin mitäpä luulisit, oisko siinä syy-seuraussuhde? Jos kotiolot on olleet hyvät ja vanhemmat kannustavia, mutta ihminen ei yhtään luota ominaisuuksiinsa, kykyihinsä, tai toisen luotettavuuteen, eiköhän se ole aika selvää, että kiusaamisella on ollut sormet siinä välissä?

[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 18:46"]Millä evidenssillä kiusattu voi todeta kausaalisuuden kiusatuksi tulemisen ja jonkin jälkeenpäin esiintyvän oireilun suhteen?

[/quote]

Muista en tiedä, mutta poikani, jota kiusattiin yläasteella, oireet ja sairaudet puhkesivat kiusaamisen vielä jatkuessa. Masennus, migreeni ja ihosairaus alkoivat kiusaamisen jatkuttua vuosia. Kaikki ne on lääkärien diagnosoimia ja usea lääkäri on kirjannut sairauksien puhjenneen & pahentuneen pitkäaikaisen stressin seurauksena. Paraneminen on myös lääkärien(kin) mukaan alkanut samaan aikaan, kun kiusaaminen päätyi muutettuamme pois kiusaajien vaikutuspiiristä.

Valitettavasti ihan kokonaan ei näistä sairauksista parane koskaan. Vakavasta masennuksesta toipuminen kestää vuosia ja riski sairastua uudelleen on suurempi kuin niillä, jotka eivät ole masennusta sairastaneet. Migreeni ja ihosairaus vaivaavat harvemmin, kun kiusaamista ei ole.

Tarkoitan yksittäisiä tilanteita, joissa oma reagointi tai epäonnistuminen selitetään kiusaamismenneisyydellä, tyyliin "en nyt voi olla puheenjohtaja kokouksessa, kun mulla on tää tausta."