Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanheneminen on KAUHEAA! Miten te käsittelette ahdistusta lähestyvästä kuolemasta?
11.12.2020 |
Olen nyt 41-vuotias. Tietoisuus iästäni jysähti yhtäkkiä tietoisuuteen. Hetki sitten oli nuori, parisen vuotta sitten maailma tuntui vielä avoimelta. Ja nyt sitten.. Olen suoraansanottuna epätoivoinen. Huomaan eläväni menneisyydessä. Tuntui että silloin oli kaikki paremmin. Vaikka siis oikeasti ei ollut. Kyllähän elämä muuttuu kehityksen myötä helpommaksi koko ajan. Kaksikymmentä vuotta on mennyt nopeasti. Miten lyhyt onkaan ihmisen elämä! Tulevaisuus pelottaa joka päivä, mietin kuinka monta vuotta itsekään mahdan enää olla olemassa.
Kommentit (222)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon onnellinen vanhemisesta, lähestyn loppua ja pääsen lähemmäs helpotusta.
Joka ikinen päivä on enemmän tai vähemmän tuskaa, ei tää mitään elämistä ole.
Ainoa mitä pelkään että olo pahenee ennen kuin saan kuolla.
Vierailija kirjoitti:
Luulin että tämän oli kirjoittanut joku paljon vanhempi, mutta tietysti se oli nelikymppinen! Oikeasti "vanhoista" harvempi varmaan kirjoittaisi noin, koska sen ajatuksen kanssa on opeteltava elämään.
Nelikymppisenä iskee keski-iän kriisi, se on ymmärrettävää. Eipä sitä enää silloin nuori ole, elämän rajallisuus ikään kuin kirkastuu. Näin normaalisti ihmisille käy. Vanhemmiten sitä ehkä seestyy asian kanssa ja oppii hyväksymään.
Eihän kuolema voi ahdistaa, jos vähänkin osaa ajatella. Kuolema on elämän kruunu. Elämän varrella tulleet vaivat tietysti vähän stressaavat mutta niiden kanssa voi elää, kun tekee heti sinunkaupat. Minäkin olen joutunut tekemään sinunkauppoja verenpaineen, diabeteksen, kihdin ja nyt viimeksi syövän kannsa. Vaatimattomampia en viitsi tässä edes mainita, koska niiden kanssa tulee juttuun yleensä ilman seremonioita!
Jos olisi kesä 300 päivää vuodessa, harmittelisin kuolemaa mutta suomen ilmastossa en nauti elämästä 3/4 vuodesta.... tai en koe sen olevan niin laadukasta että kuolemaa saa tulla kun on tullakseen. Ulkoilmaelämä on elämistä, sisällä istuminen selviytymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kuoleminen ahdista, vaan rumaksi muuttuminen.
Nyt jo viivat silmin alla, 5 vuoden päästä näyttää jo mummolta ja joutaa palvelutaloon.
En halua koskaan täyttää 50v!
N35Tämä naiselta joka elää ihmiskunnan historian parasta aikaa (no pl korona) yhdessä maailman tasa-arvoisimmista ja onnellisimmista maista. Jossa hänen ei tarvitse turvautua rapistuvaan ulkonäköön selvitäkseen. Minusta se on kauheata. Naisen perirmmäinen ajattelu ei näköjään muutu edes vuosisadoissa. Aina vain pitäisi kelvata miehille. Ulkonäkö, ulkonäkö. Ulkonäkö. Siihen perustuu kaikki vaikka aivotkin on annettu.
Tämä ulkonäöstä piittaamattomuus taitaa olla suomalaisten erityispiirre. Enkä nyt puhu vanhenemisen tuomista muutoksista, vaan pukeutumisesta. Muistan vuosia sitten jutun venäläisestä naisesta joka jollakin työpaikalla ihmetteli suomalaisen kollegansa arkista olemusta. Tämä vastasi: Laittautua? Miksi? Minähän olen jo naimisissa.
Oli sellainen servaus että.
Ja kuka sanoi että miehille kelpaamisesta on kyse? Kun nyt ensin kelpaisi se peilikuva edes itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama mitä keski-ikäiset hehkuttaa. On pelkkää itsepetosta väittää olevansa tyytyväinen elämään kun kuolema lähestyy päivä päivältä ja karmea ulkonäkö muistuttaa kalmasta aina kun vilkaisee peiliin.
Joopa joo. Olen jo eläkkeellä ja nautin elämästäni. Näytän hyvältä, en karmealta. Parempia vointeja sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 45v ja todella hämmentynyt ajan nopeasta kulumisesta ja harmaista hapsista ohimoillani. Terveysuhkat tuntuvat todellisilta.
Mutta toisaalta elämä on nyt ihanaa kun lapset teinejä. On aikaa omille jutuille, pääsee miehen kanssa kaksin liikkumaan, parisuhde ja ystävyydet kukoistaa kun omat ja muiden kasvukivut ovat jääneet taakse. Osaamista on kertynyt työssä ja arjessa ja suhteellisuudentaju lisääntynyt!
Naama muuttuu huonompaan suuntaan, mutta keho ja kunto parempaan. Meikkaan joskus vähintään 10 v pois iästäni, mutta ilman meikkiäkin olen vielä melko ok.
Käsittelen lisäämällä liikuntaa ja parantamalla elintapojani muutenkin. Matkustan ja etsin uusia kokemuksia. Elän. Niin kauan kuin kuntoni sentään kehittyy, vaikkakin ponnistelemalla enemmän kuin nuorempana, en ajattele vanhenemistani enempää. Vielä ei ole aika hidastaa vauhtia, vaan on ollut ja on aika lisätä vauhtia.
Tahdon olla ikäisekseni loistokunnossa. Vaihdevuosioireita ei ole enää yhtään, kun paransin päälle 40 v elämäntapojani. Sitä ennen alkoi vähän kolottaa sieltä ja täältä ja siksi päätinkin hankkia toimivammat lihakset, joiden uskon suojelevan kolotuksilta. Normaalipainossa on ihan pakko olla, mutta riittää kun BMI ei ylitä 25. Nuoruuden 48 kg ei siis ole tavoitepainoni.
50 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi kesä 300 päivää vuodessa, harmittelisin kuolemaa mutta suomen ilmastossa en nauti elämästä 3/4 vuodesta.... tai en koe sen olevan niin laadukasta että kuolemaa saa tulla kun on tullakseen. Ulkoilmaelämä on elämistä, sisällä istuminen selviytymistä.
Tämän takia pidän ilmastonmuutoksesta. Tuo neljännes saadaan nostettua edes puoleen. Valoa ei saada lisää mutta vähän paremmin tarkenee.
Ja kaatakaa vaan paskaa niskaan ja alapeukuttakaa. Suomen päästöt ovat uutisten mukaan jo käännetty laskuun.
Täytin just 50v. Mua ei itsessään kuolema pelota vaan kaikki sairaudet, joiden takia voisin joutua muiden armoille pahimillaan vuosikausiksi. Ideaalitilanteessa osaisin tehdä omat johtopäätökset jos saisin esim. muistisairausdiagnoosin, mutta eihän se edes taida olla mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mitenkään, koska en pode siitå ahdistusta. Minulla on isompia huolia kuin velloa itsesäälissä ja pelätä kuolemaa, joka näin 54-vuotiaalla naisella on kumminkin tilastollisestkin edessä vasta 29 vuoden päästä.
En minä omaa kuolemaani pelkää, päinvastoin. Eniten pelottaa, että vanhemmillani tulee joku päivä aika täyteen. Sitä en haluaisi kokea. Vaan kun sen joutuu kokemaan vielä kahdesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin reilu nelikymppisenä minua kuolema itsessään ahdista, sillä kehoni on alkanut pettämään, joten oikeastaan poispääsy olisi vaan plussaa. Etenkin kun tiedän, että kuoleman jälkeen odottaa kivuton ja äärettömän hyvä ikuisuus. Se mikä minua ahdistaa on se matka kuolemaan, joka tulee omalla kohdallani varmaan olemaan täynnä sairautta ja kipua. Itse haluaisin lähteä kerralla nopeasti ja kivuttomasti,
Helppoa. En näe nuoruudessa mitään hyvää. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli sanalla sanoen paskaa ja aikuistumisen jälkeen elämä on ollut joka vuosi parempaa. Ehkä jollekin kauniille, rikkaalle ja etuoikeutetulle nuoruus voi olla katoava luonnonvara, mutta ei kaikille.
Juuri hiljattain tajusin kuinka nopeasti aika todella kuluu ja millaista vauhtia kuolema lähestyy, kun uutisoitiin että 3-vuotiaana siepattu Madeleine McCann olisi nyt 18-vuotias jos vielä eläisi. Ihan oikeasti tuntuu kuin tuosta katoamistapauksesta olisi ihan muutama vuosi.
En käsittele mitenkään. Jos käsittelisin koko ajan, niin taatusti ahdistuisin.
Vierailija kirjoitti:
Olen 45v ja todella hämmentynyt ajan nopeasta kulumisesta ja harmaista hapsista ohimoillani. Terveysuhkat tuntuvat todellisilta.
Mutta toisaalta elämä on nyt ihanaa kun lapset teinejä. On aikaa omille jutuille, pääsee miehen kanssa kaksin liikkumaan, parisuhde ja ystävyydet kukoistaa kun omat ja muiden kasvukivut ovat jääneet taakse. Osaamista on kertynyt työssä ja arjessa ja suhteellisuudentaju lisääntynyt!
Parisuhde ja ystävyydet kukoistaa? Just joo, joillakin onnellisilla. Mutta läheskään kaikilla tuo ikäkausi ei ole tuollaista sokerihattaraa ja hehkutusta. Meillä joilla on erityislapsi, on käynyt ihan päinvastoin. En lähde avaamaan enempää mutta ongelma on asperger ja kuusivuotiaasta lähtien on ympärillä hääränneet sosiaalitantat ja terapeutit ja lääkärit. Nyt teini on kuudentoista. Tällä on totaalisen eristävä vaikutus. Minua ei kiinnosta entiset kaverit tippaakaan, eikä sukulaiset, ei koska kaikilla muilla on ollut saatanan helppo elämä. Minulla ei ole näiden kanssa mitään yhteistä enää. Ei tämä suffeliväki tiedä mitä arki meidän perheessä on. Avioerokin ollut jo lähellä. Nyt ollaan neljänkympin korvilla. Keskenämme ollaan niukin naukin toisiamme siedetty, tulevaisuus näyttää kuinka kauan. Se mitä haluan että saisi olla rauhassa. Työpaikkani on onneksi sellainen että siellä saa akkuja ladattua. Se on myös niitä harvoja paikkoja missä saa positiivista palautetta ja arvostusta tässä kiittämättömässä hyvinvointivitunvaltiossa. Samoin hiekkasäkin hakkaaminen salilla ja kuvitelma siitä että se on (tähän sen henkilön nimi joka kulloinkin ottaa kuuppaan eniten).
Vierailija kirjoitti:
Ahdistanut vanheneminen ja kuolema jo 12 vuotiaasta lähtien =/, nyt olen 37. Eipä sille mitään voi.
Lue Saarnaajan kirja raamatusta ja rukoile Jeesusta elämääsi. Uudelleensyntynyt ei kuole koskaan vaan elää ikuisuuselämää jo täällä.
Alue: Aihe vapaa
Tulis jo maailmanloppu.