Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanheneminen on KAUHEAA! Miten te käsittelette ahdistusta lähestyvästä kuolemasta?
11.12.2020 |
Olen nyt 41-vuotias. Tietoisuus iästäni jysähti yhtäkkiä tietoisuuteen. Hetki sitten oli nuori, parisen vuotta sitten maailma tuntui vielä avoimelta. Ja nyt sitten.. Olen suoraansanottuna epätoivoinen. Huomaan eläväni menneisyydessä. Tuntui että silloin oli kaikki paremmin. Vaikka siis oikeasti ei ollut. Kyllähän elämä muuttuu kehityksen myötä helpommaksi koko ajan. Kaksikymmentä vuotta on mennyt nopeasti. Miten lyhyt onkaan ihmisen elämä! Tulevaisuus pelottaa joka päivä, mietin kuinka monta vuotta itsekään mahdan enää olla olemassa.
Kommentit (222)
Ei se ole sen kummempaa kuin että hyväksyy elämän rajallisuuden. Näin minä tein, eikä minua kuolema pelota. Se tulee sitten kun sen aika on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko, että se kuoleminen onnyhtäön kummempaa, kuin esimerkiksi leikkauksen yhteydessä tiedottomaksi nukuttaminen.
Se on sama asia, et vain tule takaisin, kuten leikkauksesta tullaan - jos kaikki menee putkeen. Kauheinta olisi joutua arkkuun ja maata siellä, mullan alla, koko iäisyys vailla ruumista, pelkkänä tietoisuutena. Tulee mieleen se vanhan Twilight Zonen jakso, jossa mies on halvaantunut, eikä voi liikkua, mutta näkee ja kuulee kaiken. "Johnny Got His Gun" on myös aika rankka: siinä lähtee raajat, näkö, kuulo ja puhekyky tietoisuuden ollessa vankina pään sisällä I maailmansodan runtomalla pojalla. Neuvostoliitossa vanki teloitettiin niin, että yhtenä yönä vartija tulee antamaan nukkuessasi niskalaukauksen. Mielestäni paras tapa kuolla. Amerikan death row -sellissäkin voi joutua odottamaan teloitustaan vaikka 15 vuottakin, mutta tiedät, kun se tapahtuu: kävely käytäviä pitkin teloitushuoneeseen. Ja se sähkötuoli... Kuka hitto sen on keksinyt? Tuoli, joka on niin kuuma, että silmäsi paistuvat päässä! Itse en kestäisi olla syöpäsairaana ja odottaa kuolemaa. Eihän siinä pystyisi nukkumaankaan, kun vain miettisi lähtöä. Vielä pahempi on, jos sairasteluun liittyy infarkteja tai aivoverenvuotoja: jos olet vaikka kaksi jo saanut, niin siinäpä on metka odotella sitä kolmatta. Mutta ehkä giljotiini olisi paras tapa kuitenkin? Ymmärrän, että joku haluaisi sähkötuolin, sillä siinä voi ikään kuin roikkua elämässä vielä kiinni ne viimeiset sekunnit kokien ruumiin kärsimystä sielunsa lopun edessä. Kolmivaiheinen myrkkyruiske, jota usein humaaniksi sanotaan, on mielestäni pahin kaikista. Ei siinä ole kiva olla köytettynä pöytään, kun valot sammutetaan tomumajasta vaihe vaiheelta. Ehkä yhdellä kunnon heroiinituutilla suoneen olisi parempi lähteä. Kieslowskin "Dekalogin" (Kymmenen käskyä) viides osa käsittelee kuolemantuomiota hienolla tavalla.
Kuolema ei pelota. Omat vanhemmat ovat kuolleet äkisti jo vuosia sitten ja se oli todella raskasta. Oma kuolema ahdistaa siten, että omat lapset joutuvat kokemaan suuren surun. Asuvat jo omillaan, mutta vielä monella tavalla olisivat todella haavoittuvia, jos kuolisin. Olemme perheenä kokeneet paljon kuolemaa ja toipumiset ovat vieneet aikaa ja ammattiapuakin tarvittu. Toisaalta edellisten menetysten kautta meillä kaikilla on kokemus, että menetyksistä voi selvitä hyvää elämään.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen itse hyvin samalla tavalla. Kuolema itsessään ei ole paha tai pelottava, vaan vähä vähitellen se on alkanut tuntua paitsi luonnolliselta, mutta myös hieman haikean surullisesti eräänlaiselta pakokeinolta pois korporeaalisesta vankilasta.
Pahinta oli tosiaan joutua kohtaamaan sietämättömiä fyysisiä tuskia, jotka itselläni muuntuvat aina henkiseksi kauhuksi ja hallitsemattomaksi ahdistukseksi.
"Der Todesking" (1990) on hyvä raina suosittelen kaikille. ("The Death King" englanniksi.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on joku paikallinen juttu. Olen asunut useammassa eri maassa ja tämä ahdistus tapahtuu vain Suomessa asuessa. Muutenkin ankea paikka. En tiedä miksi, elämäntilanteet ovat olleet muualla asuessa joskus vaikeampia kuin Suomessa muttei vastaava ahdistusta ole tullut.
Paljon hyviä kommentteja!
Itse kävin lähellä kuolemaa nuorena, joten se varmasti vaikuttaa näkökulmaani. Sieltä jäi itselleni tapa muistuttaa itseäni kuolevaisuudestani, ja se on ollut lohtuna monessa vaikeassa tilanteessa ja ohjaa keskittymään siihen rauhaan minkä parempina päivinään saa. Olen nuorena mummoutunut, sairaseläkkeellä, ja koen että onhan tässä jo koettu ja eletty. Monta kertaa olen muuttunut ja tavallaan kuollut ja syntynyt uudelleen. Ei se lopullinen kuolema sen pahemmalta tunnu, lähinnä olen nyt onnellinen ja kiitollinen kun saan seurata ystävieni elämää ja seuraavien sukupolvien koettelemuksia. En tiedä paljonko minulla on aikaa tai miten kroppa seuraavaksi pettää, mutta sen minkä kuolema vie, sen tilalle se antaa ikuisen rauhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kirjoitat, kuinka nopeasti on 20 vuotta menny.
Olet nyt 41 v.
Mietippä, että yhtä nopeasti tai itse asiassa nopeammin kuluu seuraavat 20 vuotta ja silloin olet 61 v.
Musta tuntuu, että ihan hetki sitten olin itsekin 41 v, mutta nyt olen 47 v. Kuusi vuotta on mennyt kuin hujahtaen. Kyllähän sitä miettii, että noin 20 vuoden kuluttua olen liki seitsemänkymppinen.
Entäs 20v ja 30v välillä? Musta tuntuu, et aika menny hitaasti tuona aikana. Voi johtua kyllä siitä että olen aikuistunut niin paljon.
Aika meni aika normaalisti ikävuosina 20-30.
Sain esikoiseni 30-vuotiaana ja sen jälkeen ajan kulku kiihtyi. Tuntuu, että juuri äskenhän olin 30 v. Ja siitä on nyt siis 17 vuotta.
N47
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama mitä keski-ikäiset hehkuttaa. On pelkkää itsepetosta väittää olevansa tyytyväinen elämään kun kuolema lähestyy päivä päivältä ja karmea ulkonäkö muistuttaa kalmasta aina kun vilkaisee peiliin.
Kuolema lähestyy päivä päivältä, vaikka olisit nyt viisivuotias. Kenenkään aika kun ei mene taaksepäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa..."
1. Korinttolaiskirje 15.
Paavalikin kuoli jo pari tuhatta vuotta sitten. Ei siinä mikään auta ja hyvä niin.
Itse näin yli kuusikymppisenä en koe iästäni ahdistusta enkä ajattele kuolemaa. Elän mielestäni nyt parasta aikaa mieheni kanssa kahdestaan eikä töissä enää tarvitse käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kuolema ei ahdista.
Iän myötä tulevat vaivat ja terveysongelmat sekä perussairauteni (MS-tauti) mahdollinen paheneminen pelottaa hieman sekä hoidon saatavuus tulevaisuudessa. Toisaalta olen hyväksynyt sen järjen tasolla, että vanhenemiseen ja sairastamiseen kuuluu tietynlaista alistumista olosuhteille sekä kärsimystä. Pelko ja huoli ovat tunnepuolen ongelmia tässä.
Sitten on sekin, että enhän edes tiedä salliiko Jumala minun elää vanhaksi. Mitä jos vaikka kuolen huomenna? Huolehtiminen olisi ollut turhaa. En halua kuolla vielä, mutta ainakin siinä olisi se hyvä puoli, että välttyy vanhuuden vaivoilta.
Uskon ikuiseen elämään Taivaassa. Eli kaikki päättyy hyvin, kunhan uskoo Jeesukseen.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa..."
1. Korinttolaiskirje 15.
Paavalikin kuoli jo pari tuhatta vuotta sitten. Ei siinä mikään auta ja hyvä niin.
Niin, mutta sinä et ole vielä kuollut, enkä minäkään. 🙂 Jos meidät temmataan taivaaseen, silloinhan Jumalan Sana käy toteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa..."
1. Korinttolaiskirje 15.
Paavalikin kuoli jo pari tuhatta vuotta sitten. Ei siinä mikään auta ja hyvä niin.
Niin, mutta sinä et ole vielä kuollut, enkä minäkään. 🙂 Jos meidät temmataan taivaaseen, silloinhan Jumalan Sana käy toteen.
Mielestäni Paavali ei siis puhu tuossa itsestään.
20 v mielestä 30 v on vanha.
30 v mielestä 40 v on hirmu vanha.
40 v mielestä 50 vOn tosivanha.
50 v mielestä 60 v on sikavanha.
60 v on oikeasti nuori, elämähän alkaa silloin like known
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että se kuoleminen onnyhtäön kummempaa, kuin esimerkiksi leikkauksen yhteydessä tiedottomaksi nukuttaminen.
Se on sama asia, et vain tule takaisin, kuten leikkauksesta tullaan - jos kaikki menee putkeen. Kauheinta olisi joutua arkkuun ja maata siellä, mullan alla, koko iäisyys vailla ruumista, pelkkänä tietoisuutena. Tulee mieleen se vanhan Twilight Zonen jakso, jossa mies on halvaantunut, eikä voi liikkua, mutta näkee ja kuulee kaiken. "Johnny Got His Gun" on myös aika rankka: siinä lähtee raajat, näkö, kuulo ja puhekyky tietoisuuden ollessa vankina pään sisällä I maailmansodan runtomalla pojalla. Neuvostoliitossa vanki teloitettiin niin, että yhtenä yönä vartija tulee antamaan nukkuessasi niskalaukauksen. Mielestäni paras tapa kuolla. Amerikan death row -sellissäkin voi joutua odottamaan teloitustaan vaikka 15 vuottakin, mutta tiedät, kun se tapahtuu: kävely käytäviä
Kyllä se aina henki lähtee ihmisestä. Mietit ilmeisesti siitä syystä, että haluat hallita sen elämäsi määrän? Sekin on turhaa. Aikoinaan saatuani syöpädiagnoosin ja olin jo aiemmin noita kuolintapoja pohtinut tuon sairauden mahdollisesti tullessa niin siitä se vasta se pakokauhu tulikin, kun huomasikin haluavansa ELÄÄ ja tiesi, ettei kykenisikään mitään itsensä lopettamisia tekemään.
Siihenkin löytyi toimivat lääkkeet. 😊 Me ihmiset ollaan kyllä hassuja.
Nuorena kannattaakin oikeasti elää niin rikasta elämää, kuin osaa ja oma mukavuudenhalu sallii.
Oh hoh, kova sensuuri käy.
Äsken poistettiin ties kuinka monta ketjua. Esim. miten saa huonon energian pois tai miten käännetään englanninkielistä deittisanastoa Suomeksi. Edes Putinista ei saa puhua :D
Löytäiskö joku noissa ketjuissa olleista tänne, niin jatketaan juttua täällä.
En ole vielä löytänyt mitään toimivaa tapaa käsitellä tuota ahdistusta. Parhaiten on tähän saakka toiminut eskapismi, eli uppoutuminen johonkin ihan muuhun tarinaan, joko kirjaan, elokuvaan tai tv-sarjaan.
Olen itsekin 41-vuotias ja kroppa on reistaillut jo jonkin aikaa. Nyt sitten lisänä ovat astmaoireet. Toivon, että kyse on vain jostakin ohimenevästä keuhkoputkentulehduksesta, eikä kroonisesta. Kyllähän minä olen tiennyt, että kun sukurasitetta on, niin aika todennäköisesti minullekin vielä astma puhkeaa, mutta silti tämä ajoittain tuleva keuhkoputken polttelu ja tietynlainen heikotus lannistavat. Varsinkin, kun terveyskeskuksesta sanotaan tällaisissa asioissa, että odotellaan vielä.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen elämää niin että se jatkuu kun kuolen ja toivottavasti pääsen taivaaseen.
Muutenhan tässä ei oo mitään järkee.
Samoin minäkin. Paitsi itseäni, ajettelen näitä viattomia sodan uhreja Ukrainassa ja Gazassa. Ajattelen, että heidän elämänsä ei mene hukkaan, vaan jatkuu iankaikkisuudessa.
Muutenhan tässä ei tod. oo mitään järkeä.
Alue: Aihe vapaa
Tunnen itse hyvin samalla tavalla. Kuolema itsessään ei ole paha tai pelottava, vaan vähä vähitellen se on alkanut tuntua paitsi luonnolliselta, mutta myös hieman haikean surullisesti eräänlaiselta pakokeinolta pois korporeaalisesta vankilasta.
Pahinta oli tosiaan joutua kohtaamaan sietämättömiä fyysisiä tuskia, jotka itselläni muuntuvat aina henkiseksi kauhuksi ja hallitsemattomaksi ahdistukseksi.