Miksi lihomisesta ei saa sanoa suhteessa? Avopuoliso suuttui

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä saa sanoa jos kumppani tuohon tahtiin lihoo, jos on hoikan kanssa seurustelun aloittanut. Siinä lähellä kun on ja näkee toisen elintavat niin kyllä siihen pitää puuttua. Eri asia sitten jos sairauksia ja lääkityksiä jotka aiheuttaa lihomista. Mä en ainakaan eläisi lihavan kanssa koska seksihaluja ei olisi.

Niin että tuo itsemurhalla uhkailu ei ole mikään ongelma, kunhan vaan ei ole läski.

Laihduttamalla itsetuntokin kohenee ja elämänhalu puskee esiin. Mars lenkille.

Tjaah, itsemurhalla uhkailu kertoo siitä, että hänellä on muitakin ongelmia, kuin ylipaino ja se ylipaino saattaa johtua juuri siitä. Kyllä pitää olla masentunut tms., jotta itsemurhalla uhkaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen entinen ylipainoinen. Kyllä jokainen lihava tietää olevansa lihava. Jos joku tulee siitä sanomaan niin tottakai se tuntuu pahalta mutta etenkin parisuhteessa se on hemmetin väärin ja itsekästä toista kohtaan ettei tee asialle mitään. Puoliso taatusti rakastaa vaikka toisella olisi kiloja mutta taatusti se vaikuttaa suhteeseen, etenkin seksiin, läheisyyteen jota parisuhteessa yleensä pitää olla. Jos puoliso tunsi vetoa ja rakastui normaalipainoiseen niin minusta ihan hullua odottaa samaa jos painoa tullut +20kg.

Tiedän paljon pariskuntia joista toinen lihonut ja suhde on eron partaalla sen takia. Toinen haluaisi että ylipainoinen edes hieman tekisi asian suhteen jotain, olisi terveempi omaa tulevaisuutta ajatellen. Mutta jos toinen vaan mässää suklaata sohvalla ja ajattelee että toinen kyllä rakastaa minua sellaisena kuin olen niin se on itsekästä ja toiveajattelua.

Olen seurannut kehopoitiivisuusaktivisteja sos.mediassa ja pakko sanoa, että mielestäni heillä on vääristynyt käsitys rakkaudesta. Rakkaus tarkoittaa heidän mielestä vain itselle armollinen olemista ja hemmottelua. Mutta et sä lastakaan rakasta sille tavalla. Kyllä sä lapseltakin vaadit tiettyjä asioita, juuri koska rakastat. Miten se itsensä rakastamine tarkoittaa sitten vaan paapomista? Mua niin ihmetytti, kun eräs kehopositiivisuusaktivisti kirjoitti, että itsensä ei täytyy hyväksyä jokainen päivä ja että ei ole mahdollista rakastaa itsensä koko ajan. Se on kyllä täyttä sontaa. Sellainen ihminen ei vaan ole edes ymmärtänyt, mitä tarkoittaa itsensä rakastaminen. Että herkuista luopuminen tai herkuttelu harkitusti ei ole uhraamista ja että se ei ole ylipäätä luopumista vaan itselle antamista, omalle kropalle rakkauden antamista. Sitä on surullista katsottavaa, kun ihminen ei kunnoita omaa vartaloa ja heiluttaa somessa keskisormea ja puhuu läskivihasta. Onko niin vaikea ymmärtää, että ollaan ihmisiä ja on turhauttavaa katsoa, miten ihminen on ylpeä siitä, että ei tee mitään sen eteen, että kroppa voisi paremmin? Miten voi väittää, että sun paino ei kuuluu muille. Kyllä se kuuluu sun läheisille. Sun lapsille, sun puolisolle. Ja jos lihava sanoo, että kyllä hän tietää, että hän on ylipainoinen ja että siitä ei tarvii muistuttaa, sitten anteeksi vaan, miksi hän ei tee mitään sen eteen, että olla terveellisempi? Miksi? En puhu nyt näistä, joilla joku sairaus tai lääkkeet aiheuttavat ylipainoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen entinen ylipainoinen. Kyllä jokainen lihava tietää olevansa lihava. Jos joku tulee siitä sanomaan niin tottakai se tuntuu pahalta mutta etenkin parisuhteessa se on hemmetin väärin ja itsekästä toista kohtaan ettei tee asialle mitään. Puoliso taatusti rakastaa vaikka toisella olisi kiloja mutta taatusti se vaikuttaa suhteeseen, etenkin seksiin, läheisyyteen jota parisuhteessa yleensä pitää olla. Jos puoliso tunsi vetoa ja rakastui normaalipainoiseen niin minusta ihan hullua odottaa samaa jos painoa tullut +20kg.

Tiedän paljon pariskuntia joista toinen lihonut ja suhde on eron partaalla sen takia. Toinen haluaisi että ylipainoinen edes hieman tekisi asian suhteen jotain, olisi terveempi omaa tulevaisuutta ajatellen. Mutta jos toinen vaan mässää suklaata sohvalla ja ajattelee että toinen kyllä rakastaa minua sellaisena kuin olen niin se on itsekästä ja toiveajattelua.

Olen seurannut kehopoitiivisuusaktivisteja sos.mediassa ja pakko sanoa, että mielestäni heillä on vääristynyt käsitys rakkaudesta. Rakkaus tarkoittaa heidän mielestä vain itselle armollinen olemista ja hemmottelua. Mutta et sä lastakaan rakasta sille tavalla. Kyllä sä lapseltakin vaadit tiettyjä asioita, juuri koska rakastat. Miten se itsensä rakastamine tarkoittaa sitten vaan paapomista? Mua niin ihmetytti, kun eräs kehopositiivisuusaktivisti kirjoitti, että itsensä ei täytyy hyväksyä jokainen päivä ja että ei ole mahdollista rakastaa itsensä koko ajan. Se on kyllä täyttä sontaa. Sellainen ihminen ei vaan ole edes ymmärtänyt, mitä tarkoittaa itsensä rakastaminen. Että herkuista luopuminen tai herkuttelu harkitusti ei ole uhraamista ja että se ei ole ylipäätä luopumista vaan itselle antamista, omalle kropalle rakkauden antamista. Sitä on surullista katsottavaa, kun ihminen ei kunnoita omaa vartaloa ja heiluttaa somessa keskisormea ja puhuu läskivihasta. Onko niin vaikea ymmärtää, että ollaan ihmisiä ja on turhauttavaa katsoa, miten ihminen on ylpeä siitä, että ei tee mitään sen eteen, että kroppa voisi paremmin? Miten voi väittää, että sun paino ei kuuluu muille. Kyllä se kuuluu sun läheisille. Sun lapsille, sun puolisolle. Ja jos lihava sanoo, että kyllä hän tietää, että hän on ylipainoinen ja että siitä ei tarvii muistuttaa, sitten anteeksi vaan, miksi hän ei tee mitään sen eteen, että olla terveellisempi? Miksi? En puhu nyt näistä, joilla joku sairaus tai lääkkeet aiheuttavat ylipainoa. 

Tarkennus: Ja se paino kuuluu sun läheisille, koska he rakastavat sinua ja toivovat, että eläät mahdollisimman vanhaksi. Että et sairastu. Mutta addikti on itsekäs. Myös sokeriaddikti. Terkuin, entinen sokeririippuvainen. 

Noh, Kysyisin ap:ltä onko tämä suhteen alussa tuonut mitenkään ilmi ettei pidä ylipainoa viehättävänä? Koska nyt jos on niin että ap on antanut ymmärtää kumppanilleen että on halujen kannalta yhdentekevää lihooko toinen osapuoli tai antanut ymmärtää että jopa olisi hyväksyttävää lisätä "hieman" painoa tmv. niin silloin saa syyttää vain itseään. Jos taas on tuonut ilmi ettei ole hyväksyväinen ylipainon suhteen, niin sitten on kumppanin vastuulla tehdä asialle jotain jos haluaa pitää parisuhdetta yllä ap:n kanssa.

Suhteen alussa kannattanee sanoa suoraan jos ei hyväksy jotain tiettyä asiaa kumppaniltaan, se on reilua myös toista osapuolta kohtaan. Moni mieshän kokee tulleensa huijatuksi jos hoikka nainen parisuhteeseen päästyään muuttuu ns. valaaksi mutta kuinka moni näistä miehistä on itse suhteen alussa tuonut  ilmi ettei anna hyväksyntäänsä asialle? Jälkikäteen on vähän hankalaa alkaa mussuttamaan...

Mun miesystävä on reilusti ylipainoinen, mutta mun mielestä hän on ihana juuri sellaisena. Hän on paljon seksikkäämpi isompana kuin olisi laihana. Siinä mielessä mua jopa ahdistaisi, jos hän laihtuisi paljon. Mutta toisaalta olen aidosti huolissani hänen terveydestään, sillä hänellä on jo ylipainoin auheuttamia terveyshuolia. Sen takia ollaan asiasta paljon puhuttu. Olen onnellinen, että meidän suhteessa voi puhua kaikista asioista avoimesti, myös tästä. Se on mielestäni hyvän suhteen merkki. Tiedän myös tasan tarkkaan, että hän haluaisi kyllä lauihtua ja on yrittänyt tehdä asioita sen eteen. Mutta ei se laihduttaminen ole niin helppoa. Muutenhan ylipainosia ihmisiä ei juurikaan olisi, jos asiaan olisi helppo ratkaisu. Ja tiedän sen itsekin. Vaikka olen nuorena laihduttanut onnistuneesti ja pysynyt painossa vuosikausia niin nyt keski-ikäisenä asia ei olekaan enää niin yksinkertainen enkä itsekään pääse enää ylipainosta noin vain eroon. Eli siinä mielessä puolison syyllistäminen tai syyttäminen lihomisesta kyllä on epäreilua. Asia ei ole välttämättä ollenkaan helposti ratkaistavissa toisin kuin monet ihmiset tuntuvat kuvittelevan.

Ap onko puolisosi nainen vai mies? Raskauskiloja jäänyt?

Puolisoni lihonut 10kg vuositahtia mutta en anna sen vaikuttaa parisuhteeseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).

Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.

On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?

Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.

No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään. 

Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?

Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä? 

Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.

On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.

Olen kerran elämässäni laihduttanut toisen raskauteni jälkeen. Se oli niin viheliäistä hommaa, etten halua enää koskaan. Sen vuoksi tarkkailen painoani. Jos on tullut liikaa, otan pari päivää rauhallisemmin. Tuntuu siltä, että painonsa hallitsijoita pidetään sairaina tyyppeinä, jotka hampaat irvessä laskevat suupalojaan. Voin kertoa, että painonhallinta on monta kertaa rennompaa kuin laihduttaminen.

Ja minä voin kertoa että se ettei välitä kaloreista ja kiloista vaan elää terveellisenä ja onnellisena sopivassa painossa on monta kertaa helpompaa kuin se painonhallinta.

En lukenut koko väittelyä eikä kiinnosta tuo jankkaus tippaakaan mutta viimeisestä viestistä sanon että onpa ylimielistä p(ot)askaa. Uhan kajahtanutta ajatella että kaikilla on yhtäläiset kyvyt rennosti vaan aina pysyä samassa painossa ilman että mikään siihen vaikuttaa. Kyse kuitenkin on välittäjäaineista, hormoneista, ravintotietoudesta ja muusta sensellaisesta. Ja ne ei todellakaan valitettavasti ole nykyaikana aikuisuuteen saapuvalla ihmisellä lähtökohtaisesti siinä optimitilassa että tarttee vaan unohtaa kaikki ja chillata. Johan sen kertoo sekin että lihavia aikuisia on enemmän kuin normaalipainoisia. Monet todellakin rennosti chillaa sinne sataan kiloon asti ja syömisestä tulee ongelma muka vasta siinä vaiheessa. Vaikka se ongelma on alkanut itää jo siitä hetkestä alkaen kun normaaliin painoon ei ole enää palauduttu. Järkyttävää jeesustelua selostaa että olisi parempi olla tekemättä mitään kuin perehtyä vaikka ruokaympyrään ja perehtyä ja palata siihen aina tarpeen vaatiessa.

Kommentoijalla itsellä luultavasti on tarvittavat tiedot ja välittäjäaineiden tasapaino niin että pystyy helposti tuohon ja ihmettelee miksi muut ei tee samaa.

Et siis ole lukenut tarpeeksi tietääksesi mikä koko “chillaamisen” pointti oli? Pointti siinä oli se, että ruokaympyrä on varsin oiva työkalu, ravinnosta pitäisi saada tarpeeksi ravintoaineita jos tämä ei onnistu, niin käynti siellä ravitsemusterapeutin luona varmasti auttaa, pitää syödä tarpeeksi kasviksia (tämä luonnistuu vaikka sillä ruokaympyrällä), syödä tarpeeksi usein eli 3-4h välein, levätä tarpeeksi, hankkia elämään tarpeeksi mielenkiintoisia kivoja asioita ja harrastaa jotain mieluisaa liikuntaa. Tällä tavalla se ruoan merkitys jää omaan lokeroonsa eikä valtaa muuta elämää. Kaloreiden rajoittaminen lisää syömishäiriöitä, se nyt on vaan ihan fakta halusi näin tai ei. Ei se “chillaaminen” merkitse sitä että ei ollenkaan huolehdita siitä mitä syö, vaan sitä että aktiivisesti jättää laihduttamisen ja opettelee vääristyneestä ruokasuhteesta pois ja alkaa hoitaa kehoaan ja mieltään. Antaa keholle niitä ravinteita mitä se tarvitsee ja kaloreita tässä ei tarvitse laskea eikä kiloja mitata, koska ne vain hankaloittavat tätä tavoitetta.

Ei todellakaan onnistu kaikilta. Ymmärrän sen. Ihmisen elämäntilanne voi jo itsessään estää sen. Siitä huolimatta kalorirajoitteinen aktiivinen laihdutus ei ole suurimman osan ajasta parempi vaihtoehto, koska se lisää sekä mielen että kehon stressiä ja saattaa aiheuttaa ahmimista. Suurin osa lihavista olisi paljon vähemmän lihavia jos he eivät olisi yrittäneet laihduttaa.

Fakta on se että tuo kaikki mainitsemasi vaatii todellisuudessa niin paljon resursseja joita suurimmalla osalla ihmisistä ei todellisuudessa ole että siksi se ei ole niin realistinen vaihtoehto minä sen esität.

Ja siitä tulee se ylimielinen vivahde, vähän kun syyttäisi köyhää vuokralla asujaa siitä ettei hän osta asuntoa ja lopeta rahojen laskemista ja chillaa vaan. Tilanteessa jossa tuo köyhä kuitenkin tekee annetuissa olosuhteissa parhaansa taloutensa kunnossa pitämiseksi. Ymmärrätkö?

Rajatuilla resursseilla kaloreiden laskeminen ON käytännönläheinen ja helpohko tapa hahmottaa energiansaantia. Ja se voi jopa lopulta johtaa siihen että tietoa, säännöllisyyttä ja kohtuullisuuden kokemus on muodostunut niin tukevaksi pohjaksi että huomaakin ettei tarvitse enää laskea.

Vierailija kirjoitti:

Ruoan kanssa pitäisi katkaista kehon ja tunteiden suhde lähes kokonaan. Ajatella kehoa niinkuin auton huoltoa, eli tankkaat oikeaa bensaa, että kulkee ja huoltaa säännöllisesti. Nykyään tuputetaan kehotietoisuutta, hyväksymistä, kokonaisvaltaista hyvinvointia jne. Ja onko se oikeasti auttanut? Vartaloa huolletaan loppujen lopuksi kuin mitä tahansa omaisuutta. Jos liikaa sotkee tunteita päätöksentekoon, niin mennään metsään. On se sitten kunnostaako ilmanvaihtosysteemin talosta vai ostaako sillä rahalla ihanan olohuoneen sisustuksen, vai syökö kuidukkaan aterian vai grilliaterian.

Muuten olisi ollut hyvä kommentti mutta oikein ymmärrettynä kehotietoisuus, hyväksyminen ja kokonaisvaltainen hyvinvointi voi nimenomaan johtaa siihen että ymmärtää että kehosta pitää huolehtia. Itseasiassa ne on juuri sitä ymmärtämisen ja hyväksymisen kasvattamista joka yleensä johtaa vähemmän tunnepohjaiseen ja neutaalimpaan toimintaan.

Mutta se että jotkut ottaa jonkun käsitteen käyttöönsä perusteluna omien kipukohtien välttelylle ja levittää sitä ilosanomaa omasta kokemuksesta käsin ei tarkoita etteikö väline olisi toimiva oikein käytettynä vaan sitä että ne jotka sooloilee sooloilee.

Koenkin että pidemmällä aikajänteellä hyväksyminen ja itseymmärrys on luonnollisempi vaihtoehto kuin nihilistinen tukahduttaminen.

Vierailija kirjoitti:

Ihan fiksun oloisesti oot ap ottanut tilanteen esiin, vaikks ensin kuulostitkin perusprovolta.

Pallo on kumppanilla nyt, et voi paljon enempää tehdä. Jos on noin kova paikka, niin en härkkisi enempää.

Siis Ap:n mukaan hänen puolisonsa reagoi uhkailemalla itsemurhalla, johon hän reagoi tekemällä avauksen AV:lle? Ja tää ei susta enää kuulosta perusprovolta?

(Jos ei ole provo, niin Ap on m*lkku tai ainakin haluaa antaa itsestään sellaisen kuvan. Luulisi, että tossa tilanteessa puolison mielenterveys kiinnstaisi enemmän kuin perus-miksi-ei-saa-sanoa-läskistä-jauhaminen netissä.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).

Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.

On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?

Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.

No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään. 

Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?

Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä? 

Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.

On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.

Olen kerran elämässäni laihduttanut toisen raskauteni jälkeen. Se oli niin viheliäistä hommaa, etten halua enää koskaan. Sen vuoksi tarkkailen painoani. Jos on tullut liikaa, otan pari päivää rauhallisemmin. Tuntuu siltä, että painonsa hallitsijoita pidetään sairaina tyyppeinä, jotka hampaat irvessä laskevat suupalojaan. Voin kertoa, että painonhallinta on monta kertaa rennompaa kuin laihduttaminen.

Ja minä voin kertoa että se ettei välitä kaloreista ja kiloista vaan elää terveellisenä ja onnellisena sopivassa painossa on monta kertaa helpompaa kuin se painonhallinta.

En lukenut koko väittelyä eikä kiinnosta tuo jankkaus tippaakaan mutta viimeisestä viestistä sanon että onpa ylimielistä p(ot)askaa. Uhan kajahtanutta ajatella että kaikilla on yhtäläiset kyvyt rennosti vaan aina pysyä samassa painossa ilman että mikään siihen vaikuttaa. Kyse kuitenkin on välittäjäaineista, hormoneista, ravintotietoudesta ja muusta sensellaisesta. Ja ne ei todellakaan valitettavasti ole nykyaikana aikuisuuteen saapuvalla ihmisellä lähtökohtaisesti siinä optimitilassa että tarttee vaan unohtaa kaikki ja chillata. Johan sen kertoo sekin että lihavia aikuisia on enemmän kuin normaalipainoisia. Monet todellakin rennosti chillaa sinne sataan kiloon asti ja syömisestä tulee ongelma muka vasta siinä vaiheessa. Vaikka se ongelma on alkanut itää jo siitä hetkestä alkaen kun normaaliin painoon ei ole enää palauduttu. Järkyttävää jeesustelua selostaa että olisi parempi olla tekemättä mitään kuin perehtyä vaikka ruokaympyrään ja perehtyä ja palata siihen aina tarpeen vaatiessa.

Kommentoijalla itsellä luultavasti on tarvittavat tiedot ja välittäjäaineiden tasapaino niin että pystyy helposti tuohon ja ihmettelee miksi muut ei tee samaa.

Et siis ole lukenut tarpeeksi tietääksesi mikä koko “chillaamisen” pointti oli? Pointti siinä oli se, että ruokaympyrä on varsin oiva työkalu, ravinnosta pitäisi saada tarpeeksi ravintoaineita jos tämä ei onnistu, niin käynti siellä ravitsemusterapeutin luona varmasti auttaa, pitää syödä tarpeeksi kasviksia (tämä luonnistuu vaikka sillä ruokaympyrällä), syödä tarpeeksi usein eli 3-4h välein, levätä tarpeeksi, hankkia elämään tarpeeksi mielenkiintoisia kivoja asioita ja harrastaa jotain mieluisaa liikuntaa. Tällä tavalla se ruoan merkitys jää omaan lokeroonsa eikä valtaa muuta elämää. Kaloreiden rajoittaminen lisää syömishäiriöitä, se nyt on vaan ihan fakta halusi näin tai ei. Ei se “chillaaminen” merkitse sitä että ei ollenkaan huolehdita siitä mitä syö, vaan sitä että aktiivisesti jättää laihduttamisen ja opettelee vääristyneestä ruokasuhteesta pois ja alkaa hoitaa kehoaan ja mieltään. Antaa keholle niitä ravinteita mitä se tarvitsee ja kaloreita tässä ei tarvitse laskea eikä kiloja mitata, koska ne vain hankaloittavat tätä tavoitetta.

Ei todellakaan onnistu kaikilta. Ymmärrän sen. Ihmisen elämäntilanne voi jo itsessään estää sen. Siitä huolimatta kalorirajoitteinen aktiivinen laihdutus ei ole suurimman osan ajasta parempi vaihtoehto, koska se lisää sekä mielen että kehon stressiä ja saattaa aiheuttaa ahmimista. Suurin osa lihavista olisi paljon vähemmän lihavia jos he eivät olisi yrittäneet laihduttaa.

Fakta on se että tuo kaikki mainitsemasi vaatii todellisuudessa niin paljon resursseja joita suurimmalla osalla ihmisistä ei todellisuudessa ole että siksi se ei ole niin realistinen vaihtoehto minä sen esität.

Ja siitä tulee se ylimielinen vivahde, vähän kun syyttäisi köyhää vuokralla asujaa siitä ettei hän osta asuntoa ja lopeta rahojen laskemista ja chillaa vaan. Tilanteessa jossa tuo köyhä kuitenkin tekee annetuissa olosuhteissa parhaansa taloutensa kunnossa pitämiseksi. Ymmärrätkö?

Rajatuilla resursseilla kaloreiden laskeminen ON käytännönläheinen ja helpohko tapa hahmottaa energiansaantia. Ja se voi jopa lopulta johtaa siihen että tietoa, säännöllisyyttä ja kohtuullisuuden kokemus on muodostunut niin tukevaksi pohjaksi että huomaakin ettei tarvitse enää laskea.

Mutta kun se ei ole. Se aiheuttaa syömishäiriöitä ja entistä pahempaa lihomista. Ne joille se sopii ovat äärimmäisen harvoja ja sitä ei kannattaisi mainostaa terveellisenä elämäntapana.

Vierailija kirjoitti:

Noh, Kysyisin ap:ltä onko tämä suhteen alussa tuonut mitenkään ilmi ettei pidä ylipainoa viehättävänä? Koska nyt jos on niin että ap on antanut ymmärtää kumppanilleen että on halujen kannalta yhdentekevää lihooko toinen osapuoli tai antanut ymmärtää että jopa olisi hyväksyttävää lisätä "hieman" painoa tmv. niin silloin saa syyttää vain itseään. Jos taas on tuonut ilmi ettei ole hyväksyväinen ylipainon suhteen, niin sitten on kumppanin vastuulla tehdä asialle jotain jos haluaa pitää parisuhdetta yllä ap:n kanssa.

Suhteen alussa kannattanee sanoa suoraan jos ei hyväksy jotain tiettyä asiaa kumppaniltaan, se on reilua myös toista osapuolta kohtaan. Moni mieshän kokee tulleensa huijatuksi jos hoikka nainen parisuhteeseen päästyään muuttuu ns. valaaksi mutta kuinka moni näistä miehistä on itse suhteen alussa tuonut  ilmi ettei anna hyväksyntäänsä asialle? Jälkikäteen on vähän hankalaa alkaa mussuttamaan...

Siis mitä? Et jos mä en 1992 kertonut etten pidä sohvalla makaavasta merimakkarasta niin nyt 2020 ei oo oikeutta olla pitämättä??

Mut enhän mä voinut kaikkia skenarioita osata määritellä vielä tuolloin!

vain naisilla on oikeus kommentoida miehen lihomista tai alkoholinkäyttöä.

Toki ymmärrän jos toinen on niin paljon lihonut, mutta ei itse sitä huomaa, niin voi sanoaki mutta asiallisesti, ja aina pitäis tukee saamaan sitä painoa pois.

Mutta tuskin hänkään niin sokee oo, ettei itte ulkomuotoansa huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).

Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.

On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?

Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.

No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään. 

Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?

Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä? 

Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.

On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.

Olen kerran elämässäni laihduttanut toisen raskauteni jälkeen. Se oli niin viheliäistä hommaa, etten halua enää koskaan. Sen vuoksi tarkkailen painoani. Jos on tullut liikaa, otan pari päivää rauhallisemmin. Tuntuu siltä, että painonsa hallitsijoita pidetään sairaina tyyppeinä, jotka hampaat irvessä laskevat suupalojaan. Voin kertoa, että painonhallinta on monta kertaa rennompaa kuin laihduttaminen.

Ja minä voin kertoa että se ettei välitä kaloreista ja kiloista vaan elää terveellisenä ja onnellisena sopivassa painossa on monta kertaa helpompaa kuin se painonhallinta.

En lukenut koko väittelyä eikä kiinnosta tuo jankkaus tippaakaan mutta viimeisestä viestistä sanon että onpa ylimielistä p(ot)askaa. Uhan kajahtanutta ajatella että kaikilla on yhtäläiset kyvyt rennosti vaan aina pysyä samassa painossa ilman että mikään siihen vaikuttaa. Kyse kuitenkin on välittäjäaineista, hormoneista, ravintotietoudesta ja muusta sensellaisesta. Ja ne ei todellakaan valitettavasti ole nykyaikana aikuisuuteen saapuvalla ihmisellä lähtökohtaisesti siinä optimitilassa että tarttee vaan unohtaa kaikki ja chillata. Johan sen kertoo sekin että lihavia aikuisia on enemmän kuin normaalipainoisia. Monet todellakin rennosti chillaa sinne sataan kiloon asti ja syömisestä tulee ongelma muka vasta siinä vaiheessa. Vaikka se ongelma on alkanut itää jo siitä hetkestä alkaen kun normaaliin painoon ei ole enää palauduttu. Järkyttävää jeesustelua selostaa että olisi parempi olla tekemättä mitään kuin perehtyä vaikka ruokaympyrään ja perehtyä ja palata siihen aina tarpeen vaatiessa.

Kommentoijalla itsellä luultavasti on tarvittavat tiedot ja välittäjäaineiden tasapaino niin että pystyy helposti tuohon ja ihmettelee miksi muut ei tee samaa.

Et siis ole lukenut tarpeeksi tietääksesi mikä koko “chillaamisen” pointti oli? Pointti siinä oli se, että ruokaympyrä on varsin oiva työkalu, ravinnosta pitäisi saada tarpeeksi ravintoaineita jos tämä ei onnistu, niin käynti siellä ravitsemusterapeutin luona varmasti auttaa, pitää syödä tarpeeksi kasviksia (tämä luonnistuu vaikka sillä ruokaympyrällä), syödä tarpeeksi usein eli 3-4h välein, levätä tarpeeksi, hankkia elämään tarpeeksi mielenkiintoisia kivoja asioita ja harrastaa jotain mieluisaa liikuntaa. Tällä tavalla se ruoan merkitys jää omaan lokeroonsa eikä valtaa muuta elämää. Kaloreiden rajoittaminen lisää syömishäiriöitä, se nyt on vaan ihan fakta halusi näin tai ei. Ei se “chillaaminen” merkitse sitä että ei ollenkaan huolehdita siitä mitä syö, vaan sitä että aktiivisesti jättää laihduttamisen ja opettelee vääristyneestä ruokasuhteesta pois ja alkaa hoitaa kehoaan ja mieltään. Antaa keholle niitä ravinteita mitä se tarvitsee ja kaloreita tässä ei tarvitse laskea eikä kiloja mitata, koska ne vain hankaloittavat tätä tavoitetta.

Ei todellakaan onnistu kaikilta. Ymmärrän sen. Ihmisen elämäntilanne voi jo itsessään estää sen. Siitä huolimatta kalorirajoitteinen aktiivinen laihdutus ei ole suurimman osan ajasta parempi vaihtoehto, koska se lisää sekä mielen että kehon stressiä ja saattaa aiheuttaa ahmimista. Suurin osa lihavista olisi paljon vähemmän lihavia jos he eivät olisi yrittäneet laihduttaa.

Fakta on se että tuo kaikki mainitsemasi vaatii todellisuudessa niin paljon resursseja joita suurimmalla osalla ihmisistä ei todellisuudessa ole että siksi se ei ole niin realistinen vaihtoehto minä sen esität.

Ja siitä tulee se ylimielinen vivahde, vähän kun syyttäisi köyhää vuokralla asujaa siitä ettei hän osta asuntoa ja lopeta rahojen laskemista ja chillaa vaan. Tilanteessa jossa tuo köyhä kuitenkin tekee annetuissa olosuhteissa parhaansa taloutensa kunnossa pitämiseksi. Ymmärrätkö?

Rajatuilla resursseilla kaloreiden laskeminen ON käytännönläheinen ja helpohko tapa hahmottaa energiansaantia. Ja se voi jopa lopulta johtaa siihen että tietoa, säännöllisyyttä ja kohtuullisuuden kokemus on muodostunut niin tukevaksi pohjaksi että huomaakin ettei tarvitse enää laskea.

Mutta kun se ei ole. Se aiheuttaa syömishäiriöitä ja entistä pahempaa lihomista. Ne joille se sopii ovat äärimmäisen harvoja ja sitä ei kannattaisi mainostaa terveellisenä elämäntapana.

Onpas silloin kun ei pysty parempaankaan. Jos taas on ongelmia mielenterveyden JA syömisen kanssa niin ihan turhaa koko tämä länkytys. Silloin ei pysty tuohon sinun chillailuun ja syömishäiriöt, pakonomainen laskeminen ja muu ilmentää niitä ongelmia eikä ne ongelmat sillä poistu että päättää ainoastaan lopettaa laskemisen. Sitten on parhaimmillaan vaan ongelmainen, lihava ja lääkärikin käskee laihduttaa ennen kuin ottaa muita asioita todesta.

Mikä niissä kiloissa niin tärkeää että pitää puolustella ja loukkaantua jos joku niistä sanoo?

Vai onko se  ylensyöminen niin mahtavaa että ihan sama kaikelle muulle ja muiden pitää vaan se hyväksyä.

Vierailija kirjoitti:

Noh, Kysyisin ap:ltä onko tämä suhteen alussa tuonut mitenkään ilmi ettei pidä ylipainoa viehättävänä?

Suhteen alussa kannattanee sanoa suoraan jos ei hyväksy jotain tiettyä asiaa kumppaniltaan, se on reilua myös toista osapuolta kohtaan. Moni mieshän kokee tulleensa huijatuksi

=====

Ehkä minun mieheni on tullut huijatuksi, koska hänen tumma kaunottarensa on nyt 30v myöhemmin harmaatukkainen ja ryppyinen, selluliittiakin on. Ja raskausarpia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole suhteessa, mutta ainakin oma ylipaino ja lihominen vtuttaa mua sen verran etten enää kaipaa ketään sitä tosiasiaa erikseen kertomaan, että olet lihava/lihonut. Hyvinkin voisin vastata samoin, koska ei tämä elämä ole elämisen arvoista.

Ja ihan turha tulla neuvomaan että aina voi laihduttaa. Joo voi, mutta jos +20 vuotta laihdutusta ei näy missään niin enempää en jaksa.

Lihavilla näyttää aina olevan käsitteet aivan hukassa. Sinäkään reppana et tiedä mitä laihduttaminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen paino putoaa, eli epäterveellisen läskin määrä ruhossa pienenee. Sinä kun et ole yli 20:ssä vuodessa vähentämään läskin määrää tarkoittaa siis sitä, ettet ole edes yrittänyt pudottaa painoasi.

Ainakin minä olen laihduttanut 10 kg, 15 kg, 7 kg, 7 kg ja jotain pienempiä määriä. Lisäksi olen lihonut ja laihtunut myös erinäisiä kilomääriä. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä niissä kiloissa niin tärkeää että pitää puolustella ja loukkaantua jos joku niistä sanoo?

Vai onko se  ylensyöminen niin mahtavaa että ihan sama kaikelle muulle ja muiden pitää vaan se hyväksyä.

Ehkä se, ettei se kaikille tule mistään nautinnollisesta ylensyömisestä. En ainakaan itse nauti ruuasta kuin vain silloin kun se on korkealaatuista ja terveellistä tyyliin lihan kilohinta 40 eurosta ylöspäin, vegaanikahvilan kasvisjuttuja jne. Muu ruuan ja energiaa sisältävien tuotteiden syöminen on vaan epänautinnollista tankkausta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole lukenut tätä vielä kovin pitkälle mutta aloituksen kysymykseen liittyen, olen huomannut täällä palstalla ”miksi en laihdu” keskusteluja lukiessa että monen mielenterveysongelmat, pahoinvointi ja kysyttömyys arvostaa itseä näyttävät kanavoituvan syömishäiriöksi. Tullaan kysymään miksi paino ei lähde mutta kun keskustelua syntyy enemmän alkaa näkyä ettei kyseessä ole muutenkaan välttämättä kovin onnellinen ihminen jolla on elämän palaset järjestyksessä.

Kiinnittäisinkin huomiota elämäntilanteeseen kokonaisuudessaan. Jossain alkupään viestissä oli että painoa on tullut hurjasti parissa vuodessa ja ap kuittasi asian sanomalla että ”ei voi olla tervettä”. Vähän ihmettelenkin että jos asutaan puolison kanssa samassa taloudessa niin eikö ole yhtään mitään käryä siitä miten toinen voi, miksi ei pidä itsestään huolta ja millaiset voimavarat on käytettävissä ja mikä ajaa liikaan syömiseen.

Ap:tä häiritsee ulkomuoto mutta tuskin paino lähtee ennen kuin elämässä muuttuu moni asia, oli ne tarvittavat muutokset sitten mitä vain.

Puolison pitäisi saada uusia kavereita, harrastus ja työpaikka. Tai opiskelupaikka.

Nyt on kotihoidontuella, kotona 24/7, ei kuulema kiinnosta tutustua kenenkään. Enkä minäkään saisi tutustua, vaan pitäisi olla illat kotona lapsia hoitamassa, jotta hän saa olla, katsoa telkkaa/roikkua netissä/nukkua.

Ap

Joo noniin eli puoliso on sinun työsi vuoksi raahattu vieraalle paikkakunnalle ilman turvaverkkoja ja tukea toteuttamaan lastenhoitajan roolia. Ja sinä pidät häntä ilmeisesti jossain määrin itsekkäänä koska on ilmeisesti masentunut, lihoo ja ”vaatii” että hoidatte lapset töiden jälkeen puoliksi. Ja halveksit vielä sitä että hän haluaa nukkua eikä juosta instabeibejen kanssa pyllyjumpassa.

Muistatko että olisit tuon uudella paikkakunnalla asumisen aikana kertaakaan kuunnellut ajatuksella puolison toiveita, unelmia tai tulevaisuudensuunnitelmia? Kuullut mikä häntä innostaa elämässä muu kun teidän talouden pyörittäminen?

Jos olet kuunnellut tai ajattelisit että nyt pitäisi kuunnella niin mitä tunteita se sinussa herättää? Nouseeko pintaan ekana tunne siitä että mutta kun mäkin haluaisin!

Vai pystytkö millään tapaa olemaan avoin ajatukselle että puolisolla olisi toiveita myös? Pelottaako ehkä että ne toiveet on sinulta pois? Jos puoliso sanoisikin että tarvitsee vielä enemmän aikaa vain nukkua eikä tehdä mitään sinun mielestä oikeaa niin mikä ajatus asiasta, pystyisitkö antamaan hänelle sen tarrautumatta siihen että sinusta hänen pitäisi tehdä enemmän kaikkea?

Entäpä miten olet ollut tukena tuossa uudelle paikkakunnalle muutossa? Jätitkö puolison vaan pärjäilemään ja ajoittain ärähdät että tekisit sinäkin nyt jotain?

Mitään takuita en voi antaa mutta voi olla että yllätyt iloisesti jos yrittäisit oikeasti ymmärtää puolison näkökulmaa ja viestisit sanoin ja teoin että arvostat.