Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi lihomisesta ei saa sanoa suhteessa? Avopuoliso suuttui
10.12.2020 |
kun sanoin, ja kertoi, että voi päättää päivänsä jos ei kelpaa.
Kommentit (586)
Saa sanoo. :) Jos ei sais sanoo, nii sit kannattaa erota… Täytyy myös osata sanoo se oikein ja, se tärkein, täytyy auttaa ja tukee toista siinä laihduttamises. Alipainosena oon tietenki vääräs, mut noi mie vaan koen tuon. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.
Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.
Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.
Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.
Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.
Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).
Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.
On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?
Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään.
Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?
Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä?
Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.
On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.Olen kerran elämässäni laihduttanut toisen raskauteni jälkeen. Se oli niin viheliäistä hommaa, etten halua enää koskaan. Sen vuoksi tarkkailen painoani. Jos on tullut liikaa, otan pari päivää rauhallisemmin. Tuntuu siltä, että painonsa hallitsijoita pidetään sairaina tyyppeinä, jotka hampaat irvessä laskevat suupalojaan. Voin kertoa, että painonhallinta on monta kertaa rennompaa kuin laihduttaminen.
Ja minä voin kertoa että se ettei välitä kaloreista ja kiloista vaan elää terveellisenä ja onnellisena sopivassa painossa on monta kertaa helpompaa kuin se painonhallinta.
M25 kirjoitti:
Saa sanoo. :) Jos ei sais sanoo, nii sit kannattaa erota… Täytyy myös osata sanoo se oikein ja, se tärkein, täytyy auttaa ja tukee toista siinä laihduttamises. Alipainosena oon tietenki vääräs, mut noi mie vaan koen tuon. :)
Miksi pitäisi erota jos ei saisi sanoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏
Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?
Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.
"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.
Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.
Mä taas näen asian aivan toisin. Kun ihastumme, haluamme olla toisen silmissä mahdollisimman haluttavia. Minä haluan näyttää mm myös panostamalla ulkonäkööni, että toinen ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, jolle saa luvan "kelvata" mitä tarjolla on. Toki toinenkin pitää itsestään huolta samalla tavalla. Ja toki siihen liittyy muu kuin ulkonäköasiat.
Ja mitä olen seurannut, niin kyllä minun silmään onnellisimmat pariskunnat ovat juuri näitä, jotka pitävät itsestään ja suhteestaan huolta monin tavoin. Eivätkä ajattele "saa kelvata ja jos ei kelpaa, etsiköön jonkun toisen!!!"
Saman havainnon olen tehnyt. Se on oikeasti hurja ero pariskuntien keskinäisessä kommunikoinnissa, elekielessä ja yleisessä toisen kunnioittamisessa. Hyvä olo näkyy ihan kaikessa kuten myös pahoinvointi joka myös kuuluu haistavittuna sun muuna jatkuvana äyskimisenä ja tiuskimisena.
kauppakeskuksessa työskentelevä
Niin, eli toisinsanoen ihmisillä joilla paha olo, näkyy se monesti heidän painossaankin? Jännä juttu. Ehkäpä he ovat toisilleen kumppaneita jotka huomauttelevat painosta?
Ihmiset, jotka eivät kanna omaa vastuutaan mistään ja syyttävät vaan toisiaan. Ja uhoavat "Mä oon tällanen! Ei mun tarviiiii!"
Ei tarvi muuttaa mitään. Mutta turha ihmetellä pahaa oloa.
Vastakohtana parit, jotka huomioivat toisen (myös pitämällä itsestään huolta) ja näkevät oman vastuunsa siinä millaiseksi parisuhde muodostuu.
Oletko miettinyt että ihmiset jotka ovat vaikkapa silpputöissä, rahat tiukilla ja lastenhoidon kanssa ongelmia, eivät yksinkertaisesti jaksa huolehtia itsestään vaikka kuinka haluaisivat? Ihminen joka syyttää toista, saattaa olla joko oikeassa tai sitten on jostain syystä puolustuskannalla.
Kenenkään ei tarvitse “uhota” että olen tällainen ota tai jätä, jos kumppani ei ole huomautellut painosta. Rakastavassa parisuhteessa jossa toinen hyväksytään sellaisena kuin on, on paremmat mahdollisuudet myös siihen itseensä panostamiseen. Eli olisivatko tällaiset niitä pariskuntia joissa huomioidaan toista ja nähdään se oma vastuu myös siinä ettei mene huomauttelemaan toisen painosta?Tuollaisessa elämäntilanteessahan nimenomaan se jaksaminen korostuu entisestään! Silloinhan muutosta tarvitaan kipeästi. Mut joo, aina tulee olee näitä "ei voi ku työt/raha/lapset... ym ym." Selityksiä riittää. Toinen samassa tilanteessa päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toimia vastuullisesti kaikkien kannalta. Selittelijät selittää. Tekijät tekee.
Ja sitten on niitä ihmisiä jotka ymmärtävät monimutkaisuuden päälle, eivätkä oleta että kaikki on aina mustavalkoista. Kutsuisin tätä ideologiaa itsekkäästi viisaudeksi.
Uskot varmaan siihenkin että masennus on voitettavissa vain sillä että ottaa itseään niskasta kiinni?Masennusta ei välttämättä sillä voiteta, mutta itse ainakin yrittäisin ihan kaikkeni. Ja olen yrittänytkin ja onnistunut.
Kyllä se painonpudostuskin on monesti valintoja ja tahdon asia. Kellä enemmän, kellä vähemmän. Epäreiluahan se on, että osa joutuu kamppailemaan enemmän. Mutta ei minun korttejani muuta mitä naapuri on saanut. Pakko yrittää parhaansa.
Miksi sinä luulet että ne henkilöt eivät jo tee parastaan? Ja kun tiedetään hyvin, sinunkin pitäisi jo tässä vaiheessa keskustelua tietää että se laihduttaminen aiheuttaa lihomista, niin se ulkopuolelta tuleva paine vain pahentaa tilannetta. Mutta takaan sinulle että jos se ulkoinen paine loppuisi nyt kuin seinään, lakattaisi ihannoimasta laihuutta ja lakattaisi mainostamasta sitä laihdutusta niin seuraava syntyvä sukupolvi olisi jo paljon hoikempi.
Ja höpö höpö! Me ihmiset ollaan mukavuudenhaluisia, rakastetaan nautintoja! Lihavuus johtuu siitä, että näitä nautintoja ja mukavuutta on tarjolla enemmän kuin koskaan. Älä hyvä ihminen enää jaksa jankuttaa samaa paskaa sivukaupalla.
Vierailija kirjoitti:
M25 kirjoitti:
Saa sanoo. :) Jos ei sais sanoo, nii sit kannattaa erota… Täytyy myös osata sanoo se oikein ja, se tärkein, täytyy auttaa ja tukee toista siinä laihduttamises. Alipainosena oon tietenki vääräs, mut noi mie vaan koen tuon. :)
Miksi pitäisi erota jos ei saisi sanoa?
Miust suhtees kommunikointi on tärkeetä. Ite en alkas olee suhtees, jos en sais puhuu ja kertoo omii mielipiteitäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏
Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?
Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.
"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.
Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.
Mä taas näen asian aivan toisin. Kun ihastumme, haluamme olla toisen silmissä mahdollisimman haluttavia. Minä haluan näyttää mm myös panostamalla ulkonäkööni, että toinen ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, jolle saa luvan "kelvata" mitä tarjolla on. Toki toinenkin pitää itsestään huolta samalla tavalla. Ja toki siihen liittyy muu kuin ulkonäköasiat.
Ja mitä olen seurannut, niin kyllä minun silmään onnellisimmat pariskunnat ovat juuri näitä, jotka pitävät itsestään ja suhteestaan huolta monin tavoin. Eivätkä ajattele "saa kelvata ja jos ei kelpaa, etsiköön jonkun toisen!!!"
Saman havainnon olen tehnyt. Se on oikeasti hurja ero pariskuntien keskinäisessä kommunikoinnissa, elekielessä ja yleisessä toisen kunnioittamisessa. Hyvä olo näkyy ihan kaikessa kuten myös pahoinvointi joka myös kuuluu haistavittuna sun muuna jatkuvana äyskimisenä ja tiuskimisena.
kauppakeskuksessa työskentelevä
Niin, eli toisinsanoen ihmisillä joilla paha olo, näkyy se monesti heidän painossaankin? Jännä juttu. Ehkäpä he ovat toisilleen kumppaneita jotka huomauttelevat painosta?
Ihmiset, jotka eivät kanna omaa vastuutaan mistään ja syyttävät vaan toisiaan. Ja uhoavat "Mä oon tällanen! Ei mun tarviiiii!"
Ei tarvi muuttaa mitään. Mutta turha ihmetellä pahaa oloa.
Vastakohtana parit, jotka huomioivat toisen (myös pitämällä itsestään huolta) ja näkevät oman vastuunsa siinä millaiseksi parisuhde muodostuu.
Oletko miettinyt että ihmiset jotka ovat vaikkapa silpputöissä, rahat tiukilla ja lastenhoidon kanssa ongelmia, eivät yksinkertaisesti jaksa huolehtia itsestään vaikka kuinka haluaisivat? Ihminen joka syyttää toista, saattaa olla joko oikeassa tai sitten on jostain syystä puolustuskannalla.
Kenenkään ei tarvitse “uhota” että olen tällainen ota tai jätä, jos kumppani ei ole huomautellut painosta. Rakastavassa parisuhteessa jossa toinen hyväksytään sellaisena kuin on, on paremmat mahdollisuudet myös siihen itseensä panostamiseen. Eli olisivatko tällaiset niitä pariskuntia joissa huomioidaan toista ja nähdään se oma vastuu myös siinä ettei mene huomauttelemaan toisen painosta?Tuollaisessa elämäntilanteessahan nimenomaan se jaksaminen korostuu entisestään! Silloinhan muutosta tarvitaan kipeästi. Mut joo, aina tulee olee näitä "ei voi ku työt/raha/lapset... ym ym." Selityksiä riittää. Toinen samassa tilanteessa päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toimia vastuullisesti kaikkien kannalta. Selittelijät selittää. Tekijät tekee.
Ja sitten on niitä ihmisiä jotka ymmärtävät monimutkaisuuden päälle, eivätkä oleta että kaikki on aina mustavalkoista. Kutsuisin tätä ideologiaa itsekkäästi viisaudeksi.
Uskot varmaan siihenkin että masennus on voitettavissa vain sillä että ottaa itseään niskasta kiinni?Masennusta ei välttämättä sillä voiteta, mutta itse ainakin yrittäisin ihan kaikkeni. Ja olen yrittänytkin ja onnistunut.
Kyllä se painonpudostuskin on monesti valintoja ja tahdon asia. Kellä enemmän, kellä vähemmän. Epäreiluahan se on, että osa joutuu kamppailemaan enemmän. Mutta ei minun korttejani muuta mitä naapuri on saanut. Pakko yrittää parhaansa.
Miksi sinä luulet että ne henkilöt eivät jo tee parastaan? Ja kun tiedetään hyvin, sinunkin pitäisi jo tässä vaiheessa keskustelua tietää että se laihduttaminen aiheuttaa lihomista, niin se ulkopuolelta tuleva paine vain pahentaa tilannetta. Mutta takaan sinulle että jos se ulkoinen paine loppuisi nyt kuin seinään, lakattaisi ihannoimasta laihuutta ja lakattaisi mainostamasta sitä laihdutusta niin seuraava syntyvä sukupolvi olisi jo paljon hoikempi.
Ja höpö höpö! Me ihmiset ollaan mukavuudenhaluisia, rakastetaan nautintoja! Lihavuus johtuu siitä, että näitä nautintoja ja mukavuutta on tarjolla enemmän kuin koskaan. Älä hyvä ihminen enää jaksa jankuttaa samaa paskaa sivukaupalla.
No miksi ihmeessä ei sitten voi vaikka lukea sitä Minnesota-tutkimusta ja lakata jankuttamasta vastaan sitä mutupaskaa? Yksikään laihdutuksenpuolustaja ei ole näyttänyt MINKÄÄNLAISTA tutkimusta sen puolesta että ihmiset olisivat lihoneet mukavuudenhalusta tai että laihdutus EI lisäisi lihavuutta. Sen sijaan teille on heti alusta asti laitettu tutkimusta jossa mutunne kumotaan, mutta faktat ei kiinnosta kun pitää saada olla oikeassa?
M25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M25 kirjoitti:
Saa sanoo. :) Jos ei sais sanoo, nii sit kannattaa erota… Täytyy myös osata sanoo se oikein ja, se tärkein, täytyy auttaa ja tukee toista siinä laihduttamises. Alipainosena oon tietenki vääräs, mut noi mie vaan koen tuon. :)
Miksi pitäisi erota jos ei saisi sanoa?
Miust suhtees kommunikointi on tärkeetä. Ite en alkas olee suhtees, jos en sais puhuu ja kertoo omii mielipiteitäni.
Onko sinulla siis oikeus kertoa myös että kumppanisi pisamat ovat sinusta ällöttäviä? Onko kumppanillasi oikeus kertoa sinulle että sinun kalusi on todella ruma ja seisokkisi heikohko? Ei kukaan kiellä sinua puhumasta, vaan on kyseenalaistettu “oikeus” loukata ja sotkea kumppanin psyykettä ja elimistöä aiheuttamalla laihduttamispaineita joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ainoastaan haittaa ja aiheuttaa entisestään lihomista. On ihan normaalia järjenkäyttöä että kaikkia asioita ei tarvitse sanoa ääneen, edes siinä kaikista läheisimmässä ja turvallisimmassa ihmissuhteessa. Oletko eri mieltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏
Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?
Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.
"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.
Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.
Mä taas näen asian aivan toisin. Kun ihastumme, haluamme olla toisen silmissä mahdollisimman haluttavia. Minä haluan näyttää mm myös panostamalla ulkonäkööni, että toinen ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, jolle saa luvan "kelvata" mitä tarjolla on. Toki toinenkin pitää itsestään huolta samalla tavalla. Ja toki siihen liittyy muu kuin ulkonäköasiat.
Ja mitä olen seurannut, niin kyllä minun silmään onnellisimmat pariskunnat ovat juuri näitä, jotka pitävät itsestään ja suhteestaan huolta monin tavoin. Eivätkä ajattele "saa kelvata ja jos ei kelpaa, etsiköön jonkun toisen!!!"
Saman havainnon olen tehnyt. Se on oikeasti hurja ero pariskuntien keskinäisessä kommunikoinnissa, elekielessä ja yleisessä toisen kunnioittamisessa. Hyvä olo näkyy ihan kaikessa kuten myös pahoinvointi joka myös kuuluu haistavittuna sun muuna jatkuvana äyskimisenä ja tiuskimisena.
kauppakeskuksessa työskentelevä
Niin, eli toisinsanoen ihmisillä joilla paha olo, näkyy se monesti heidän painossaankin? Jännä juttu. Ehkäpä he ovat toisilleen kumppaneita jotka huomauttelevat painosta?
Ihmiset, jotka eivät kanna omaa vastuutaan mistään ja syyttävät vaan toisiaan. Ja uhoavat "Mä oon tällanen! Ei mun tarviiiii!"
Ei tarvi muuttaa mitään. Mutta turha ihmetellä pahaa oloa.
Vastakohtana parit, jotka huomioivat toisen (myös pitämällä itsestään huolta) ja näkevät oman vastuunsa siinä millaiseksi parisuhde muodostuu.
Oletko miettinyt että ihmiset jotka ovat vaikkapa silpputöissä, rahat tiukilla ja lastenhoidon kanssa ongelmia, eivät yksinkertaisesti jaksa huolehtia itsestään vaikka kuinka haluaisivat? Ihminen joka syyttää toista, saattaa olla joko oikeassa tai sitten on jostain syystä puolustuskannalla.
Kenenkään ei tarvitse “uhota” että olen tällainen ota tai jätä, jos kumppani ei ole huomautellut painosta. Rakastavassa parisuhteessa jossa toinen hyväksytään sellaisena kuin on, on paremmat mahdollisuudet myös siihen itseensä panostamiseen. Eli olisivatko tällaiset niitä pariskuntia joissa huomioidaan toista ja nähdään se oma vastuu myös siinä ettei mene huomauttelemaan toisen painosta?Tuollaisessa elämäntilanteessahan nimenomaan se jaksaminen korostuu entisestään! Silloinhan muutosta tarvitaan kipeästi. Mut joo, aina tulee olee näitä "ei voi ku työt/raha/lapset... ym ym." Selityksiä riittää. Toinen samassa tilanteessa päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toimia vastuullisesti kaikkien kannalta. Selittelijät selittää. Tekijät tekee.
Ja sitten on niitä ihmisiä jotka ymmärtävät monimutkaisuuden päälle, eivätkä oleta että kaikki on aina mustavalkoista. Kutsuisin tätä ideologiaa itsekkäästi viisaudeksi.
Uskot varmaan siihenkin että masennus on voitettavissa vain sillä että ottaa itseään niskasta kiinni?
Ja uniongelmat sillä, että vain nukkuu. Minusta ruokasuhteen häiriöitä voisi hyvin verrata nykyään yleisiin uniongelmiin. Jotain on helposti tehtävissä itse, mutta se raja on jokaisella eri milloin siirrytään ongelman puolelle.
Vierailija kirjoitti:
En ole lukenut tätä vielä kovin pitkälle mutta aloituksen kysymykseen liittyen, olen huomannut täällä palstalla ”miksi en laihdu” keskusteluja lukiessa että monen mielenterveysongelmat, pahoinvointi ja kysyttömyys arvostaa itseä näyttävät kanavoituvan syömishäiriöksi. Tullaan kysymään miksi paino ei lähde mutta kun keskustelua syntyy enemmän alkaa näkyä ettei kyseessä ole muutenkaan välttämättä kovin onnellinen ihminen jolla on elämän palaset järjestyksessä.
Kiinnittäisinkin huomiota elämäntilanteeseen kokonaisuudessaan. Jossain alkupään viestissä oli että painoa on tullut hurjasti parissa vuodessa ja ap kuittasi asian sanomalla että ”ei voi olla tervettä”. Vähän ihmettelenkin että jos asutaan puolison kanssa samassa taloudessa niin eikö ole yhtään mitään käryä siitä miten toinen voi, miksi ei pidä itsestään huolta ja millaiset voimavarat on käytettävissä ja mikä ajaa liikaan syömiseen.
Ap:tä häiritsee ulkomuoto mutta tuskin paino lähtee ennen kuin elämässä muuttuu moni asia, oli ne tarvittavat muutokset sitten mitä vain.
Puolison pitäisi saada uusia kavereita, harrastus ja työpaikka. Tai opiskelupaikka.
Nyt on kotihoidontuella, kotona 24/7, ei kuulema kiinnosta tutustua kenenkään. Enkä minäkään saisi tutustua, vaan pitäisi olla illat kotona lapsia hoitamassa, jotta hän saa olla, katsoa telkkaa/roikkua netissä/nukkua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
M25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M25 kirjoitti:
Saa sanoo. :) Jos ei sais sanoo, nii sit kannattaa erota… Täytyy myös osata sanoo se oikein ja, se tärkein, täytyy auttaa ja tukee toista siinä laihduttamises. Alipainosena oon tietenki vääräs, mut noi mie vaan koen tuon. :)
Miksi pitäisi erota jos ei saisi sanoa?
Miust suhtees kommunikointi on tärkeetä. Ite en alkas olee suhtees, jos en sais puhuu ja kertoo omii mielipiteitäni.
Onko sinulla siis oikeus kertoa myös että kumppanisi pisamat ovat sinusta ällöttäviä? Onko kumppanillasi oikeus kertoa sinulle että sinun kalusi on todella ruma ja seisokkisi heikohko? Ei kukaan kiellä sinua puhumasta, vaan on kyseenalaistettu “oikeus” loukata ja sotkea kumppanin psyykettä ja elimistöä aiheuttamalla laihduttamispaineita joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ainoastaan haittaa ja aiheuttaa entisestään lihomista. On ihan normaalia järjenkäyttöä että kaikkia asioita ei tarvitse sanoa ääneen, edes siinä kaikista läheisimmässä ja turvallisimmassa ihmissuhteessa. Oletko eri mieltä?
Toi esimerkki oli surkee… :D Pisamat ei vaikuta terveyteen mitenkää. Vai kuoleeko pisamiin? Lihominen on riski terveydelle, se näyttää epämielyttävältä, vaikuttaa arkeen ja kait se vaikuttaa myös seksiin. Pisamat ei paljoo hetkauta, jos niitä yrität verrata lihomiseen ja/tai ylipainoon. Miuu saa kritisoida nii paljo ku haluu, ei se miuu haittaa. Ja jos olis huono erektio, nii siihe voi vaikuttaa liikkumisella, ruokavaliolla ja lääkkeillä. Jos tollane ongelma olis, nii tottakai tekisin asian etee töitä. Ja enemmä ylipainosta on terveydelle haittaa kui laihdutuspaineista… Joo, eiköhä tää ollu täs. :)
M25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M25 kirjoitti:
Saa sanoo. :) Jos ei sais sanoo, nii sit kannattaa erota… Täytyy myös osata sanoo se oikein ja, se tärkein, täytyy auttaa ja tukee toista siinä laihduttamises. Alipainosena oon tietenki vääräs, mut noi mie vaan koen tuon. :)
Miksi pitäisi erota jos ei saisi sanoa?
Miust suhtees kommunikointi on tärkeetä. Ite en alkas olee suhtees, jos en sais puhuu ja kertoo omii mielipiteitäni.
Onko sinulla siis oikeus kertoa myös että kumppanisi pisamat ovat sinusta ällöttäviä? Onko kumppanillasi oikeus kertoa sinulle että sinun kalusi on todella ruma ja seisokkisi heikohko? Ei kukaan kiellä sinua puhumasta, vaan on kyseenalaistettu “oikeus” loukata ja sotkea kumppanin psyykettä ja elimistöä aiheuttamalla laihduttamispaineita joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ainoastaan haittaa ja aiheuttaa entisestään lihomista. On ihan normaalia järjenkäyttöä että kaikkia asioita ei tarvitse sanoa ääneen, edes siinä kaikista läheisimmässä ja turvallisimmassa ihmissuhteessa. Oletko eri mieltä?
Toi esimerkki oli surkee… :D Pisamat ei vaikuta terveyteen mitenkää. Vai kuoleeko pisamiin? Lihominen on riski terveydelle, se näyttää epämielyttävältä, vaikuttaa arkeen ja kait se vaikuttaa myös seksiin. Pisamat ei paljoo hetkauta, jos niitä yrität verrata lihomiseen ja/tai ylipainoon. Miuu saa kritisoida nii paljo ku haluu, ei se miuu haittaa. Ja jos olis huono erektio, nii siihe voi vaikuttaa liikkumisella, ruokavaliolla ja lääkkeillä. Jos tollane ongelma olis, nii tottakai tekisin asian etee töitä. Ja enemmä ylipainosta on terveydelle haittaa kui laihdutuspaineista… Joo, eiköhä tää ollu täs. :)
Siis esim erektiohäiriöstä ajattelet että siitä huomauttamalla tulisi parempaa tulosta? Ei suinkaan niin että alkaisit jännittämään joka kerta sängyssä, että puolisosi huomaa ja että seisookohan tällä kerralla kunnolla? Koska siihen sen menisi. Takaan sen.
Se laihdutuspaine aiheuttaa useinmiten lisää lihomista, eli jos pointtina oli saada se puoliso laihtumaan, niin eikö tuo ole nyt haitallisempaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole lukenut tätä vielä kovin pitkälle mutta aloituksen kysymykseen liittyen, olen huomannut täällä palstalla ”miksi en laihdu” keskusteluja lukiessa että monen mielenterveysongelmat, pahoinvointi ja kysyttömyys arvostaa itseä näyttävät kanavoituvan syömishäiriöksi. Tullaan kysymään miksi paino ei lähde mutta kun keskustelua syntyy enemmän alkaa näkyä ettei kyseessä ole muutenkaan välttämättä kovin onnellinen ihminen jolla on elämän palaset järjestyksessä.
Kiinnittäisinkin huomiota elämäntilanteeseen kokonaisuudessaan. Jossain alkupään viestissä oli että painoa on tullut hurjasti parissa vuodessa ja ap kuittasi asian sanomalla että ”ei voi olla tervettä”. Vähän ihmettelenkin että jos asutaan puolison kanssa samassa taloudessa niin eikö ole yhtään mitään käryä siitä miten toinen voi, miksi ei pidä itsestään huolta ja millaiset voimavarat on käytettävissä ja mikä ajaa liikaan syömiseen.
Ap:tä häiritsee ulkomuoto mutta tuskin paino lähtee ennen kuin elämässä muuttuu moni asia, oli ne tarvittavat muutokset sitten mitä vain.
Puolison pitäisi saada uusia kavereita, harrastus ja työpaikka. Tai opiskelupaikka.
Nyt on kotihoidontuella, kotona 24/7, ei kuulema kiinnosta tutustua kenenkään. Enkä minäkään saisi tutustua, vaan pitäisi olla illat kotona lapsia hoitamassa, jotta hän saa olla, katsoa telkkaa/roikkua netissä/nukkua.
Ap
Eli vaimosi on viety vieraalle paikkakunnalle, nääntyy lastenhoidon ja kodinhoidon alla ja sinä et edes välitä tehdä omaa osuuttasi? Ihmettelet vain että vaimo lihoo. No, provohan sinä onneksi olet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mies ei ole sanonut mitään, vaikka olen laihtunut 12 kiloa.
Vaan eipä se sanonut mitään silloinkaan, kun paino kipusi pikkuhiljaa 15kg tapaamisestamme.
Ihana mies, olisipa näitä aitoon rakkauteen kykeneviä miehiä enemmän!
Juuri näin! Puolisoa rakastetaan ja himoitaan ihan muista syistä kuin painon takia.
Kyllä mulle vaan se toisen ulkomuoto merkitsee paljon. Ja on aika luonnollista, että ihminen haluaa enemmän terveen näköistä kumppania, ei ole mitenkään luonnoton ja huono juttu. Vaikuttaa jälkeläisten terveyteen ja selviytymiseen. Pidän itsekin huolta kunnostani ja terveydestäni ja odotan toiselta samaa. On utopistista ajatella, että halukkuuteen ei muka vaikuttaisi ulkonäkö millään tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mies ei ole sanonut mitään, vaikka olen laihtunut 12 kiloa.
Vaan eipä se sanonut mitään silloinkaan, kun paino kipusi pikkuhiljaa 15kg tapaamisestamme.
Ihana mies, olisipa näitä aitoon rakkauteen kykeneviä miehiä enemmän!
Juuri näin! Puolisoa rakastetaan ja himoitaan ihan muista syistä kuin painon takia.
Kyllä mulle vaan se toisen ulkomuoto merkitsee paljon. Ja on aika luonnollista, että ihminen haluaa enemmän terveen näköistä kumppania, ei ole mitenkään luonnoton ja huono juttu. Vaikuttaa jälkeläisten terveyteen ja selviytymiseen. Pidän itsekin huolta kunnostani ja terveydestäni ja odotan toiselta samaa. On utopistista ajatella, että halukkuuteen ei muka vaikuttaisi ulkonäkö millään tavalla.
Entä sitten jos kumppanisi sairastuu tai vammautuu ja hänen ulkonäkönsä “tärveltyy”?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se juuri vihjailu onkin aivan perseestä ja vertailu johonkin luuviuluun kun asiasta puhuu arvostaen toista minä kuuntelen sitä mieluummin kun vihjailua syömisiäni kyllä jokainen lihava tietää et pitäs muuttaa elämän tapojaan mutta se vain ei ole niin yksinkertaista kun kuvittelee moni jolla ei ongelmaa.
Ei voi suoraan sanoa, ei vihjaillen, mitenkään päin ei saa sanoa kun on suuri vääryys. Jos kyse olisi syömishäiriön sijaan alkoholismista ei täällä kukaan puolustelisi aloittajan juoppoa naista, mutta kun kyse on tarpeesta mättää herkkuja naamaan niin että yli 30 kiloa kertyy painoa alle kahdessa vuodessa se pitäisi vain hiljaa hyväksyä.
Mikä ihmeen pyhä lehmä tämä painoasia on? Se on vielä ehkä helpoin asia muuttaa. Itse sain kiloja helposti pois kun jätin ruokavaliosta pois lihottaneet asiat ja aloitin kävelylenkit. Tein sen omasta aloitteestani kun maharöllykkä alkoi inhottaa. Mies taas ei edes pidä siitä jos olen liian laiha. Olen enemmän vanhanaikainen tässä asiassa, koska suosin ajatusta painonhallinnasta.
No se ihmeen pyhä lehmä se on, että alkoholin voi jättää kokonaan pois elämästään, mutta syömistä ei. Painonhallinta on vääristynyt suhde ruokaan sekin. Ajattele jos voisit elää ihan normaalisti ajattelematta painoasi lainkaan? Pysyä hyväkuntoisena ja terveenä ja onnellisena ihan ilman ajatustakaan painollesi. Eikö se olisi ihanaa?
Mulle ihanaa olisi syödä mitä tahansa ja pysyä ikuisesti 55-kiloisena, mutta se ei vain toimi niin. Jos haluan syödä vaikka munariisipasteijoita tai lihapiirakoita niin ne pitää mahduttaa päivän kilokalorisaantiin ja pitää ajatella myös ruoan terveellisyyttä. Siinäkin on koulukuntaa joka lähtöön. Moni ei niissä kiloissa joissa olen edes laihduttaisi, koska en ole ollut myöskään koskaan ylipainoinen.
Minulle painonhallinta on nimenomaan sitä, että teen elämäntapoihin hienosäätöä kun paino on nousemassa tai syön enemmän jos se on liikaa laskussa. Minulla sysäys painonnousuun tapahtui kun en enää voinut harrastaa juoksua joka oli ollut lempilajini jo 20 vuoden ajan. Se piti korvata sitten muulla harjoittelulla joka onkin tuonut jo tuloksia.
Oletko miettinyt että ehkä kroppasi mielestä ihannepainosi ei ole 55kg? Mikä olisi niin hirveää jos painaisit vaikka 62kg ja voisit elää sen painoisena ajattelematta yhden yhtä kaloria ja kiloa? Sinulla on selvästi vääristynyt suhde ruokaan, ei tässä ole mitään eri koulukuntia.
Painan nyt 55kg ja tiedän, että 62kg alkaa olemaan jo epämukava olo. Housut alkavat kiristämään, jenkkakahvat vähän tursuilevat, vatsa on turvonnut jne. Tiedän, koska olen painanut synnytysten jälkeen aina lähemmäs 70kg.
Vaikka täällä moititaan laihduttamista ja syömisen tarkkailemista, niin kyllä nuo itselle ovat melko arkipäiväisiä asioita. Mietin, mitä syön, katson ja lasken päässäni jonkin verran kaloreita. Joskus tietoisesti otan muutaman kuukauden kevyemmin. Näin pystyn pitämään painoni melko samana vuodesta toiseen, eikä koskaan yhtäkkiä ilmesty kovin montaa kiloa.
Tässä ajassa on melkeinpä pakko miettiä omaa ruokailua, koska ruokaa on ylenpalttisesti tarjolla.Laihduttaminen on oikeastaan järkevää syömistä, ei sen kummempaa. Toki siihen voi liittyy monia ahdistavia ja negatiivisia emootioita, mutta laihduttaa voi myös hyvällä mielellä siinä arjen sivussa.
Ei, tässä ajassa ei ole pakko miettiä tietoisesti ruokailua vain koska sitä on ylenpalttisesti tarjolla. Se on vääristynyt suhde ruokaan. Tiedän että tämä on mullistava ja vaikea juttu, koska koin sen itsekin. Pidin aivan normaalina että aina vähän tarkkaillaan ja pidetään silmällä mitä syö ettei liho. Sitten jouduin käymään puolison ongelman vuoksi ravitsemusterapeuteilla ja kuuntelemaan aidosti mitä heillä on sanottavaa. Ostin sopivia vaatteita, ettei mikään purista ja annoin painoni mennä siihen mihin se luonnostaan menee kun antaa ruoalle vain sen osan elämässä mikä sille kuuluu. Suosittelen lämpimästi koittamaan.
Jos sinulla kerran on niin järkevä suhde ruokaan niin kummallisen monta sivua olet jo täyttänyt viesteilläsi joissa olet leimannut painontarkkailijat syömishäiriöisiksi. Ihan kuin omaisit jotain suurempaa tietoutta tästä laihdutusasiasta.
Itse en ole tässä kerennyt vielä kaikkea lukemaankaan kun kävin äsken syömässä Burger Kingissa isomman puoleisen aterian jossa ei kaloreita säästelty. Olen tosiaan se kaloreidentarkkailija jonka ihanne on se 55 kilon kroppa. Minun painonhallintani kerkesitkin jo leimaamaan epäterveeksi ja katsos, ei se silti poissulje sitä, että joskus käyn roskaruokaakin syömässä. Ennemmin se vain maistuu sitäkin paremmalta kun ei aina toteuta jokaista mielihaluaan kuin jokin iso lapsi.
Olen nyt elänyt melkein 20 vuotta pahasti syömishäiriöisen puolison kanssa ja pyrkinyt koko tämän ajan tukemaan häntä parhailla mahdollisilla tavoilla. Olen ravannut ravitsemusterapeutilta toiselle, lukenut tutkimuksen toisensa perään, käynyt juttelemassa aiheesta terapeuttien kanssa ja eri lääkäreiden. Uskon että omaan todella paljon hyvää tietoa laihdutusasiasta. Oletko sinä lukenut edes sen Minnesotatutkimuksen, vai mutullako menet?
Ei terve ruokasuhde merkitse etteikö saisi syödä roskaruokaa, eikä se merkitse sitä että tarvitsisi jokainen mielihalunsa täyttää.
Voi hyvää päivää, jos syöminen ei ole minulle koskaan ollut ongelma niin miksi lukisin jotain Minnesota-tutkimusta? Mitä hemmettiä teen sellaisella jos kalorinlaskenta summittaisesti ja kehon näläntunteen kuuntelu yhdistettynä sopivaan määrään treeniä riittää aivan hyvin siihen, että minulla on vielä 35-vuotiaana 18-vuotiaan kroppa ja voin hyvin?
Minusta sinun höösäämisesi puolisosi sairauden ympärillä on sairastuttanut sinutkin. Ei minulle ole vaikeaa syödä terveellisesti mutta nautinnollisesti, koska en ole koskaan kieltänyt itseltäni mitään. Nykyään myös makeanhimo on vielä kaiken päälle kadonnut ja herkkujani ovat lähinnä suolaiset ruoat, sushi ja pussinuudeli. Siis oikeasti, miksi sinulle muiden tapa hallita painoaan on tuollainen punainen vaate?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se juuri vihjailu onkin aivan perseestä ja vertailu johonkin luuviuluun kun asiasta puhuu arvostaen toista minä kuuntelen sitä mieluummin kun vihjailua syömisiäni kyllä jokainen lihava tietää et pitäs muuttaa elämän tapojaan mutta se vain ei ole niin yksinkertaista kun kuvittelee moni jolla ei ongelmaa.
Ei voi suoraan sanoa, ei vihjaillen, mitenkään päin ei saa sanoa kun on suuri vääryys. Jos kyse olisi syömishäiriön sijaan alkoholismista ei täällä kukaan puolustelisi aloittajan juoppoa naista, mutta kun kyse on tarpeesta mättää herkkuja naamaan niin että yli 30 kiloa kertyy painoa alle kahdessa vuodessa se pitäisi vain hiljaa hyväksyä.
Mikä ihmeen pyhä lehmä tämä painoasia on? Se on vielä ehkä helpoin asia muuttaa. Itse sain kiloja helposti pois kun jätin ruokavaliosta pois lihottaneet asiat ja aloitin kävelylenkit. Tein sen omasta aloitteestani kun maharöllykkä alkoi inhottaa. Mies taas ei edes pidä siitä jos olen liian laiha. Olen enemmän vanhanaikainen tässä asiassa, koska suosin ajatusta painonhallinnasta.
No se ihmeen pyhä lehmä se on, että alkoholin voi jättää kokonaan pois elämästään, mutta syömistä ei. Painonhallinta on vääristynyt suhde ruokaan sekin. Ajattele jos voisit elää ihan normaalisti ajattelematta painoasi lainkaan? Pysyä hyväkuntoisena ja terveenä ja onnellisena ihan ilman ajatustakaan painollesi. Eikö se olisi ihanaa?
Mulle ihanaa olisi syödä mitä tahansa ja pysyä ikuisesti 55-kiloisena, mutta se ei vain toimi niin. Jos haluan syödä vaikka munariisipasteijoita tai lihapiirakoita niin ne pitää mahduttaa päivän kilokalorisaantiin ja pitää ajatella myös ruoan terveellisyyttä. Siinäkin on koulukuntaa joka lähtöön. Moni ei niissä kiloissa joissa olen edes laihduttaisi, koska en ole ollut myöskään koskaan ylipainoinen.
Minulle painonhallinta on nimenomaan sitä, että teen elämäntapoihin hienosäätöä kun paino on nousemassa tai syön enemmän jos se on liikaa laskussa. Minulla sysäys painonnousuun tapahtui kun en enää voinut harrastaa juoksua joka oli ollut lempilajini jo 20 vuoden ajan. Se piti korvata sitten muulla harjoittelulla joka onkin tuonut jo tuloksia.
Oletko miettinyt että ehkä kroppasi mielestä ihannepainosi ei ole 55kg? Mikä olisi niin hirveää jos painaisit vaikka 62kg ja voisit elää sen painoisena ajattelematta yhden yhtä kaloria ja kiloa? Sinulla on selvästi vääristynyt suhde ruokaan, ei tässä ole mitään eri koulukuntia.
Painan nyt 55kg ja tiedän, että 62kg alkaa olemaan jo epämukava olo. Housut alkavat kiristämään, jenkkakahvat vähän tursuilevat, vatsa on turvonnut jne. Tiedän, koska olen painanut synnytysten jälkeen aina lähemmäs 70kg.
Vaikka täällä moititaan laihduttamista ja syömisen tarkkailemista, niin kyllä nuo itselle ovat melko arkipäiväisiä asioita. Mietin, mitä syön, katson ja lasken päässäni jonkin verran kaloreita. Joskus tietoisesti otan muutaman kuukauden kevyemmin. Näin pystyn pitämään painoni melko samana vuodesta toiseen, eikä koskaan yhtäkkiä ilmesty kovin montaa kiloa.
Tässä ajassa on melkeinpä pakko miettiä omaa ruokailua, koska ruokaa on ylenpalttisesti tarjolla.Laihduttaminen on oikeastaan järkevää syömistä, ei sen kummempaa. Toki siihen voi liittyy monia ahdistavia ja negatiivisia emootioita, mutta laihduttaa voi myös hyvällä mielellä siinä arjen sivussa.
Ei, tässä ajassa ei ole pakko miettiä tietoisesti ruokailua vain koska sitä on ylenpalttisesti tarjolla. Se on vääristynyt suhde ruokaan. Tiedän että tämä on mullistava ja vaikea juttu, koska koin sen itsekin. Pidin aivan normaalina että aina vähän tarkkaillaan ja pidetään silmällä mitä syö ettei liho. Sitten jouduin käymään puolison ongelman vuoksi ravitsemusterapeuteilla ja kuuntelemaan aidosti mitä heillä on sanottavaa. Ostin sopivia vaatteita, ettei mikään purista ja annoin painoni mennä siihen mihin se luonnostaan menee kun antaa ruoalle vain sen osan elämässä mikä sille kuuluu. Suosittelen lämpimästi koittamaan.
Jos sinulla kerran on niin järkevä suhde ruokaan niin kummallisen monta sivua olet jo täyttänyt viesteilläsi joissa olet leimannut painontarkkailijat syömishäiriöisiksi. Ihan kuin omaisit jotain suurempaa tietoutta tästä laihdutusasiasta.
Itse en ole tässä kerennyt vielä kaikkea lukemaankaan kun kävin äsken syömässä Burger Kingissa isomman puoleisen aterian jossa ei kaloreita säästelty. Olen tosiaan se kaloreidentarkkailija jonka ihanne on se 55 kilon kroppa. Minun painonhallintani kerkesitkin jo leimaamaan epäterveeksi ja katsos, ei se silti poissulje sitä, että joskus käyn roskaruokaakin syömässä. Ennemmin se vain maistuu sitäkin paremmalta kun ei aina toteuta jokaista mielihaluaan kuin jokin iso lapsi.
Olen nyt elänyt melkein 20 vuotta pahasti syömishäiriöisen puolison kanssa ja pyrkinyt koko tämän ajan tukemaan häntä parhailla mahdollisilla tavoilla. Olen ravannut ravitsemusterapeutilta toiselle, lukenut tutkimuksen toisensa perään, käynyt juttelemassa aiheesta terapeuttien kanssa ja eri lääkäreiden. Uskon että omaan todella paljon hyvää tietoa laihdutusasiasta. Oletko sinä lukenut edes sen Minnesotatutkimuksen, vai mutullako menet?
Ei terve ruokasuhde merkitse etteikö saisi syödä roskaruokaa, eikä se merkitse sitä että tarvitsisi jokainen mielihalunsa täyttää.Voi hyvää päivää, jos syöminen ei ole minulle koskaan ollut ongelma niin miksi lukisin jotain Minnesota-tutkimusta? Mitä hemmettiä teen sellaisella jos kalorinlaskenta summittaisesti ja kehon näläntunteen kuuntelu yhdistettynä sopivaan määrään treeniä riittää aivan hyvin siihen, että minulla on vielä 35-vuotiaana 18-vuotiaan kroppa ja voin hyvin?
Minusta sinun höösäämisesi puolisosi sairauden ympärillä on sairastuttanut sinutkin. Ei minulle ole vaikeaa syödä terveellisesti mutta nautinnollisesti, koska en ole koskaan kieltänyt itseltäni mitään. Nykyään myös makeanhimo on vielä kaiken päälle kadonnut ja herkkujani ovat lähinnä suolaiset ruoat, sushi ja pussinuudeli. Siis oikeasti, miksi sinulle muiden tapa hallita painoaan on tuollainen punainen vaate?
Siksi se on minulle punainen vaate koska se ei ole tervettä. Minusta on ihan älytöntä että sitä mainostetaan terveenä elämäntapana kun kyseessä ei sellainen ole. Siksi ehkä lukisit sen, ettet mainostaisi omaa painonhallintaasi jonain muuna kuin se on, eli vääristyneenä suhteena ruokaan. Joka kerran kun joku mainostaa omia sairauksiaan, joku vielä luulee että se on oikea tapa toimia ja sairaus leviää. Siksi se on minulle punainen vaate. Jos se toimii sinulle niin hieno juttu. Voin kertoa että anorektikot ovat monesti samaa mieltä omasta sairaudestaan ja oma ortorektikkomieheni on vakuuttunut että hänhän elää vain terveellisesti - mutta ei sentään levitä sitä muille.
Jos sinulle ei ole vaikeaa syödä terveellisesti ja himoja ei ole, miksi lasket kaloreita? Miksi sinulle on tärkeää pysyä jonkun tietyn painoisena sen sijaan että voisit vain hyvin ja terveesti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.
Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.
Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.
Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.
Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.
Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).
Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.
On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?
Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään.
Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?
Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä?
Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.
On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.Olen kerran elämässäni laihduttanut toisen raskauteni jälkeen. Se oli niin viheliäistä hommaa, etten halua enää koskaan. Sen vuoksi tarkkailen painoani. Jos on tullut liikaa, otan pari päivää rauhallisemmin. Tuntuu siltä, että painonsa hallitsijoita pidetään sairaina tyyppeinä, jotka hampaat irvessä laskevat suupalojaan. Voin kertoa, että painonhallinta on monta kertaa rennompaa kuin laihduttaminen.
Ja minä voin kertoa että se ettei välitä kaloreista ja kiloista vaan elää terveellisenä ja onnellisena sopivassa painossa on monta kertaa helpompaa kuin se painonhallinta.
En lukenut koko väittelyä eikä kiinnosta tuo jankkaus tippaakaan mutta viimeisestä viestistä sanon että onpa ylimielistä p(ot)askaa. Uhan kajahtanutta ajatella että kaikilla on yhtäläiset kyvyt rennosti vaan aina pysyä samassa painossa ilman että mikään siihen vaikuttaa. Kyse kuitenkin on välittäjäaineista, hormoneista, ravintotietoudesta ja muusta sensellaisesta. Ja ne ei todellakaan valitettavasti ole nykyaikana aikuisuuteen saapuvalla ihmisellä lähtökohtaisesti siinä optimitilassa että tarttee vaan unohtaa kaikki ja chillata. Johan sen kertoo sekin että lihavia aikuisia on enemmän kuin normaalipainoisia. Monet todellakin rennosti chillaa sinne sataan kiloon asti ja syömisestä tulee ongelma muka vasta siinä vaiheessa. Vaikka se ongelma on alkanut itää jo siitä hetkestä alkaen kun normaaliin painoon ei ole enää palauduttu. Järkyttävää jeesustelua selostaa että olisi parempi olla tekemättä mitään kuin perehtyä vaikka ruokaympyrään ja perehtyä ja palata siihen aina tarpeen vaatiessa.
Kommentoijalla itsellä luultavasti on tarvittavat tiedot ja välittäjäaineiden tasapaino niin että pystyy helposti tuohon ja ihmettelee miksi muut ei tee samaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.
Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.
Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.
Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.
Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.
Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).
Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.
On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?
Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään.
Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?
Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä?
Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.
On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.Olen kerran elämässäni laihduttanut toisen raskauteni jälkeen. Se oli niin viheliäistä hommaa, etten halua enää koskaan. Sen vuoksi tarkkailen painoani. Jos on tullut liikaa, otan pari päivää rauhallisemmin. Tuntuu siltä, että painonsa hallitsijoita pidetään sairaina tyyppeinä, jotka hampaat irvessä laskevat suupalojaan. Voin kertoa, että painonhallinta on monta kertaa rennompaa kuin laihduttaminen.
Ja minä voin kertoa että se ettei välitä kaloreista ja kiloista vaan elää terveellisenä ja onnellisena sopivassa painossa on monta kertaa helpompaa kuin se painonhallinta.
En lukenut koko väittelyä eikä kiinnosta tuo jankkaus tippaakaan mutta viimeisestä viestistä sanon että onpa ylimielistä p(ot)askaa. Uhan kajahtanutta ajatella että kaikilla on yhtäläiset kyvyt rennosti vaan aina pysyä samassa painossa ilman että mikään siihen vaikuttaa. Kyse kuitenkin on välittäjäaineista, hormoneista, ravintotietoudesta ja muusta sensellaisesta. Ja ne ei todellakaan valitettavasti ole nykyaikana aikuisuuteen saapuvalla ihmisellä lähtökohtaisesti siinä optimitilassa että tarttee vaan unohtaa kaikki ja chillata. Johan sen kertoo sekin että lihavia aikuisia on enemmän kuin normaalipainoisia. Monet todellakin rennosti chillaa sinne sataan kiloon asti ja syömisestä tulee ongelma muka vasta siinä vaiheessa. Vaikka se ongelma on alkanut itää jo siitä hetkestä alkaen kun normaaliin painoon ei ole enää palauduttu. Järkyttävää jeesustelua selostaa että olisi parempi olla tekemättä mitään kuin perehtyä vaikka ruokaympyrään ja perehtyä ja palata siihen aina tarpeen vaatiessa.
Kommentoijalla itsellä luultavasti on tarvittavat tiedot ja välittäjäaineiden tasapaino niin että pystyy helposti tuohon ja ihmettelee miksi muut ei tee samaa.
Et siis ole lukenut tarpeeksi tietääksesi mikä koko “chillaamisen” pointti oli? Pointti siinä oli se, että ruokaympyrä on varsin oiva työkalu, ravinnosta pitäisi saada tarpeeksi ravintoaineita jos tämä ei onnistu, niin käynti siellä ravitsemusterapeutin luona varmasti auttaa, pitää syödä tarpeeksi kasviksia (tämä luonnistuu vaikka sillä ruokaympyrällä), syödä tarpeeksi usein eli 3-4h välein, levätä tarpeeksi, hankkia elämään tarpeeksi mielenkiintoisia kivoja asioita ja harrastaa jotain mieluisaa liikuntaa. Tällä tavalla se ruoan merkitys jää omaan lokeroonsa eikä valtaa muuta elämää. Kaloreiden rajoittaminen lisää syömishäiriöitä, se nyt on vaan ihan fakta halusi näin tai ei. Ei se “chillaaminen” merkitse sitä että ei ollenkaan huolehdita siitä mitä syö, vaan sitä että aktiivisesti jättää laihduttamisen ja opettelee vääristyneestä ruokasuhteesta pois ja alkaa hoitaa kehoaan ja mieltään. Antaa keholle niitä ravinteita mitä se tarvitsee ja kaloreita tässä ei tarvitse laskea eikä kiloja mitata, koska ne vain hankaloittavat tätä tavoitetta.
Ei todellakaan onnistu kaikilta. Ymmärrän sen. Ihmisen elämäntilanne voi jo itsessään estää sen. Siitä huolimatta kalorirajoitteinen aktiivinen laihdutus ei ole suurimman osan ajasta parempi vaihtoehto, koska se lisää sekä mielen että kehon stressiä ja saattaa aiheuttaa ahmimista. Suurin osa lihavista olisi paljon vähemmän lihavia jos he eivät olisi yrittäneet laihduttaa.
Sanomatta jättäminen on toisen läskiyden hyväksymistä. Parempi sanoa että toinen havahtuu hereillä omasta sokerin hämärästä ähkystään. Ylipainoisen Itkeminen ja raivoaminen on vain sokerinarkkarin tuskaa.
Alue: Aihe vapaa
Olen kerran elämässäni laihduttanut toisen raskauteni jälkeen. Se oli niin viheliäistä hommaa, etten halua enää koskaan. Sen vuoksi tarkkailen painoani. Jos on tullut liikaa, otan pari päivää rauhallisemmin. Tuntuu siltä, että painonsa hallitsijoita pidetään sairaina tyyppeinä, jotka hampaat irvessä laskevat suupalojaan. Voin kertoa, että painonhallinta on monta kertaa rennompaa kuin laihduttaminen.