Miksi lihomisesta ei saa sanoa suhteessa? Avopuoliso suuttui

Mooseksen laki . Älä varasta älä väärennä älä ota muilta älä himoitse mitään mikä on toisen omaa , ei puolisoa ei lehmää lammasta ei autoa ei pyörää ei koiraa ei takkia kenkää . Älä varasta toiselta matkalaukkuja reppuja kasseja käsilaukkua juustoja ruokia juomia työkaluja rakennustarvikkeita piiruspapereita älä himoitse toisen puita omenia viinejä maitoa kahvia asuntoa taloa farkkuja , älä varasta Mooseksen kautta annettu käsky . Palauta mitä varastit . Tää koskee kaikkia ihmisiä . Älä himoitse toisen rahoja lakanoita pankkikortteja ,korvaa mitä olet varastellut ,aloita tänään . Onko sinulla varastettua tai vanhemmillasi ,oletko antanut heille varastettua tai varastanut heiltä ,maksa äkkiä velkasi . Työpaikoilta varastettua ,puolisolta , tee parannus palauta korvaa . Älä varasta Mooses . Istuuko joku oikeasti varastetuilla sohvalla ?

Tuli mieleen, että minä ainakin muutun ulkonäöltäkin tunnistamattomaksi jos lihon kymmeniä kiloja. Ei minua laihtumisen jälkeen tunnista enää entiset työkaverit eikä osa ystävistäkään jotka näki minua lihavana päivittäin. Hoikkana ole kaunis ja näyttävä nainen. Lihavana ei paljon rumempaa ilmestystä voi löytää. Silloin paljon kuulinkin kadulla haukkumista ja huutelua rumuudestani, kun nyt kysytään miksi en tee mallin töitä. Onhan se nyt jo ihan eri ihminen potentiaalinen malli ja rumilus. Jos puoliso meni yhteen kaunottaren kanssa niin miksi sen pitäisi hyväksyä hirviö? Ei hän sellaiseen olisi ikinä tutustunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).

Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.

On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?

Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.

No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään. 

Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?

Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä? 

Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.

On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.

Miksi oletat että kyseessä on kalorien rajoitus ja hampaat irvessä liikkuminen? Ylempänähän jo vastattiin ettei rajoita mitään ja liikkuu rennosti, myös vapaapäiviä on eikä mikään ruoka ole kiellettyä. En todellakaan ymmärrä miksi "liikunnan ilo" on sallittua mutta "kropan muokkaaminen" ei. Tai ihan eri asiaan liittyvät jutut kuten käsityöt tai vaikka nikkarointi on ok harrastus, mutta oman vartalon kehittäminen haluamaansa suuntaan ei ole? 

Ja käännetään tämä toisin päin, eikö mielestäsi kehopositiivisuus tai esittämäsi kaltainen asenne (ei saa ajatella ruokaa, ulkonäköä jne) voi mennä liian pitkälle? Että välttelee vaikkapa sitä tavoitteellista treenaamista kuin ruttoa vaikka ehkä haluaisi ja sanoo itselleen peilin edessä "rakastan maharöllykkääni" vaikka oikeasti ei tuntisi näin? Ei sekään tervettä ole. Vai eikö näin voi olla? 

Hän kertoi aiemmin että rajoittaa kaloreitaan. Sanoisitko anorektikolle että hei, keskity vaan laskemaan niitä kaloreita kun et kerran ole onnellinen normaalipainossa?

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen, että minä ainakin muutun ulkonäöltäkin tunnistamattomaksi jos lihon kymmeniä kiloja. Ei minua laihtumisen jälkeen tunnista enää entiset työkaverit eikä osa ystävistäkään jotka näki minua lihavana päivittäin. Hoikkana ole kaunis ja näyttävä nainen. Lihavana ei paljon rumempaa ilmestystä voi löytää. Silloin paljon kuulinkin kadulla haukkumista ja huutelua rumuudestani, kun nyt kysytään miksi en tee mallin töitä. Onhan se nyt jo ihan eri ihminen potentiaalinen malli ja rumilus. Jos puoliso meni yhteen kaunottaren kanssa niin miksi sen pitäisi hyväksyä hirviö? Ei hän sellaiseen olisi ikinä tutustunut.

Jos meni yhteen kaunottaren kanssa joka sairastuu syöpään, onko ok jättää se entinen kaunotar kun ei ole enää kaunis? Riutunut, ehkä ulkonäkö lopullisesti muuttunut hoitojen myötä? Siitähän tässä on kyse, kuinka varmassa suhteessa haluaa elää. Eikö kaikki halua tulla rakastetuksi kokonaisuutena, ei suurimmaksi osaksi ulkonäön vuoksi?

Kotijumalat . Varastetut rahat tavarat jopa ihmisiä varastetaan . Tehdään parannus heti aletaan palauttaa varastettua myös kauppojen myyjät palauttaa rahat ja pankkikortit . On paljon varastettuja kortteja joilla tehty ostoksia . Nyt kun alkaa maksaa takaisin saa elämänsä takaisin . Rohkeita on ne jotka tunnustaa tehneensä väärin ja palauttaa sekä maksaa takaisin . Kannattaa katsella ympärilleen mitä varastettua näkyy myös koruja kodinkoneita . Muuten on rikkonut Mooseksen lain kohdat älä varasta älä valehtele .

Kyllä mulle saa sanoa, tosin se olisi aika epätodennäköistä että lihoisin niin paljon, että se olisi ylipainoa (poislukien mahdolliset sairaudet syynä).

Mutta kaiketi varmaan riippuu miten asian ilmaiset kumppanillesi, ja mitä asioita hänellä kenties on lihomisen taustalla. Joskus mielenterveydelliset sairaudet, muut sairaudet, tai stressi voivat ajaa ihmistä lihomaan. Tällöin tuntuisi aika julmalta vain huomata siis päällepäin näkyvä lihominen, kun toisella on syvempiäkin ongelmia.

Toista voi toki kannustaa liikkumaan ja syömään terveellisesti vaikka omalla esimerkillä. Pyydät mukaan liikkumaan, ja kuuntelet mitä hänen elämässään kenties olisi syynä tälle asialle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Suhteessa on puolisolla oikeus sanoa, jos toisella nousee paljon paino, hän ei pese hampaita tai käy suihkussa. Jos toinen ei kestä, niin kannattaa olla yksin. T. Itsestään huolehtiva nainen

Oletko miettinyt että sinun olisi parempi olla yksin, jollet kestä toisen tapoja?

En minä ainakaan vierestä katsoen anna kumppanin vajota masenukseen, tuhota kroppansa, hampaansa, ja terveytensä. Vaan autan ja tuen häntä jos hän ei itse pysty huolehtimaan itsestään.

-eri

Mutta haluaako sellainen ihminen oikeasti auttaa joka pitää kiinni “oikeudestaan” sanoa kumppanille että tämä on lihonut? Vaikka tietäisi sen altistavan syömishäiriöille ja tietäisi että laihduttaminen harvoin johtaa mihinkään hyvään?

Ihminen joka oikeasti haluaa kumppanilleen hyvää ei toimi noin, vaan tukee ja auttaa. Siihen ei kuulu mitkään oikeudet möläytellä vahingollisia asioita kun “meidän parisuhteessa voi puhua kaikesta kun ei olla herkkänahkaisia”.

Yleensä lihoneet ihmiset tiedostaa asian itsekin ja se on arka aihe, koska asiaan on varmasti itsekin tyytymätön ja haluaisi sen muuttaa. . Puolison kommentoinnista on helppo vetää se johtopäätös, että hänkin on asiaan tyytymätön, ja se turhauttaa, kun yleensä ihmiset kuitenkin haluaa olla oman puolison silmissä haluttavia.

Omalla kohdalla mitään suurta lihomista ei ole koskaan tapahtunut enkä ole saanut siitä oma-aloitteista kommentointia, mutta kyllä mullakin vähän kolahti itsetuntoon, kun kerran höpöttelin jotain omasta painosta ja kropasta ja mies lipsautti sivulauseessa, että olin pienempi silloin kun alettiin seurustella. Voin vaan kuvitella, kuinka lujille olisi ottanut, jos kiloja olisi tullut vaikkapa 10 lisää ja olisin itseeni jo valmiiksi tyytymätön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Suhteessa on puolisolla oikeus sanoa, jos toisella nousee paljon paino, hän ei pese hampaita tai käy suihkussa. Jos toinen ei kestä, niin kannattaa olla yksin. T. Itsestään huolehtiva nainen

Oletko miettinyt että sinun olisi parempi olla yksin, jollet kestä toisen tapoja?

Elämän hallinta on hukassa, jos ei perusasioista pysty itse huolehtimaan.

Tietysti, mutta tuskin esimerkiksi vakava masennus jäkättämällä paranee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).

Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.

On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?

Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.

No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään. 

Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?

Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä? 

Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.

On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.

Miksi oletat että kyseessä on kalorien rajoitus ja hampaat irvessä liikkuminen? Ylempänähän jo vastattiin ettei rajoita mitään ja liikkuu rennosti, myös vapaapäiviä on eikä mikään ruoka ole kiellettyä. En todellakaan ymmärrä miksi "liikunnan ilo" on sallittua mutta "kropan muokkaaminen" ei. Tai ihan eri asiaan liittyvät jutut kuten käsityöt tai vaikka nikkarointi on ok harrastus, mutta oman vartalon kehittäminen haluamaansa suuntaan ei ole? 

Ja käännetään tämä toisin päin, eikö mielestäsi kehopositiivisuus tai esittämäsi kaltainen asenne (ei saa ajatella ruokaa, ulkonäköä jne) voi mennä liian pitkälle? Että välttelee vaikkapa sitä tavoitteellista treenaamista kuin ruttoa vaikka ehkä haluaisi ja sanoo itselleen peilin edessä "rakastan maharöllykkääni" vaikka oikeasti ei tuntisi näin? Ei sekään tervettä ole. Vai eikö näin voi olla? 

Hän kertoi aiemmin että rajoittaa kaloreitaan. Sanoisitko anorektikolle että hei, keskity vaan laskemaan niitä kaloreita kun et kerran ole onnellinen normaalipainossa?

Kirjoitin nimenomaan "en rajoita" ja että en laihduta enää. Yritän vain laskea vähän proteiinia koska haluan lihaksia (mikä muuten tarkoittaa että pitää syödä vähän plussakaloreita).

Sori nyt vain, mutta en ole syömishäiriöinen vaikka niin haluat tilanteen maalata :).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

ARGH.... Kaikki ei ole syömishäiriötä!!!!!

On ihmisiä joita ravintoaineet kiinnostaa (kuten vaikka Salkkarit tai mansikat tai Bachata tanssi) tai jotka ovat niin älykkäitä että ymmärtävät mikä ero on margariinin tai oliiviöljyn välillä. Tai hampurilaisen ja grillatun vasikanlihan välillä. Tai majoneesisen makaronisalaatin (AVn lemppari) tai vihreän vehreän fetasalaatin välillä. Ja oikeasti pitävät noista terveellisemmistä vaihtoehdoista.

Murto-osa liian lihavista tai painoaan tarkkailevista on syömishäiriöisiä. Se ettei osaa pysäyttää kättä joka mättää sipsiä suuhun ei ole syömishäiriö! Tai se että valitsee pullan kermamunkin sijaan ei ole syömishäiriö. Tai se että ottaa omenan banaanin sijaan - sekään ei ole syömishäiriö! 

Koittakaa nyt tajuta! Lyön vaikka tonnin vetoa että jos otan 1000 lihavaa ihmistä vain alle 10 on oikeasti syömishäiriöisiä. Muut syövät koska ovat "masentuneita", "lohduttautuvat", "elämä veetuttaa", "mies ei rakasta enää", "lapset riehuvat liikaa", "olin kiusattu 40v sitten" jne jne Syitä kyllä löytyy.... 

Anorektikoita valitettavasti on erityisesti nuorissa liikaa, syynä joka puolelta asetetut vaatimukset ulkonäölle joita ei osata enää käsitellä (näitähän on ollut aina). Se että rakastaa hyvää ruokaa ja haluaa tietää mitä syö jotta jokainen suupala on nautinto ei ole ortoreksiaa:D

Vierailija kirjoitti:

Sanoin vihjaillen. En suoraan.

Vielä pahempi! Vihjailu on vihonviimeistä henkistä pahoinpitelyä!

Vihjailu vahingoittaa ihmissuhteita.

Jos et pysty sanomaan asiaasi suoraan etkä perustella väitettäsi asiallisesti, jätä sanomatta.

https://mielenihmeet.fi/vihjailu-rehellisen-kommunikoinnin-sijaan-vahin…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen, että minä ainakin muutun ulkonäöltäkin tunnistamattomaksi jos lihon kymmeniä kiloja. Ei minua laihtumisen jälkeen tunnista enää entiset työkaverit eikä osa ystävistäkään jotka näki minua lihavana päivittäin. Hoikkana ole kaunis ja näyttävä nainen. Lihavana ei paljon rumempaa ilmestystä voi löytää. Silloin paljon kuulinkin kadulla haukkumista ja huutelua rumuudestani, kun nyt kysytään miksi en tee mallin töitä. Onhan se nyt jo ihan eri ihminen potentiaalinen malli ja rumilus. Jos puoliso meni yhteen kaunottaren kanssa niin miksi sen pitäisi hyväksyä hirviö? Ei hän sellaiseen olisi ikinä tutustunut.

Jos meni yhteen kaunottaren kanssa joka sairastuu syöpään, onko ok jättää se entinen kaunotar kun ei ole enää kaunis? Riutunut, ehkä ulkonäkö lopullisesti muuttunut hoitojen myötä? Siitähän tässä on kyse, kuinka varmassa suhteessa haluaa elää. Eikö kaikki halua tulla rakastetuksi kokonaisuutena, ei suurimmaksi osaksi ulkonäön vuoksi?

Ei nykymaailmassa. Moni sanoo suoraan että ulkonäkö on prioriteetti. Jos tällaisen ihmishirviön valitsee kumppanikseen, valitsee myös sen, että jää yksin jos ulkoölle tapahtuu jotakin korjaamatonta. Olen monta kertaa miettinyt romahtavatkohan tällaiset yksilöt kokonaan jos sairauden vuoksi muuttuvat ulkoisesti niin ettei paluuta ole? Tekevät itsemurhan?

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää se, kun painokeskustelussa syyllistetään sitä lihonutta kumppania tyyliin "jos se rakastaisi niin se laihduttaisi". Kuten joku edellä sanoikin, laihdutus altistaa syömishäiriöille ja ihan tutkimustenkin mukaan pitkässä juoksussa pikemminkin lihottaa. Moni on taistellut painon ja ruokasuhteen kanssa koko elämänsä. Ei ole harvinaista, että se painonnousu ahdistaa niin paljon, että ap:n puolison tavoin alkaa tulla itsetuhoisiakin ajatuksia. Jos ihminen vihaa itsekin sitä läskiä kroppaansa niin paljon ettei halua enää elää siinä, niin miten helvetissä te luulette että hän onnistuisi laihduttamaan puolison takia? Oletteko te oikeasti noin itsekeskeisiä, että kuvittelette teidän nalkutuksenne vahvemmiksi motivaattoreiksi kuin syvä henkinen ja fyysinen pahoinvointi?

Pakko kommentoida tähän. Sairastuin aikanaan anoreksiaan, kun mieheni rupesi kommentoimaan painonnousuani. Tavatessamme BMI:ni oli 19 ja kommentoidessaan 23, eli en ollut vielä edes ylipainoinen. Mies lähti, mutta anoreksia on vieläkin 10 vuotta eron jälkeen tallella. Eli olkaa ihan saakelin varovaisia, kun rupeatte haukkumaan puolisoidenne kroppia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se juuri vihjailu onkin aivan perseestä ja vertailu johonkin luuviuluun kun asiasta puhuu arvostaen toista minä kuuntelen sitä mieluummin kun vihjailua syömisiäni kyllä jokainen lihava tietää et pitäs muuttaa elämän tapojaan mutta se vain ei ole niin yksinkertaista kun kuvittelee moni jolla ei ongelmaa.

Ei voi suoraan sanoa, ei vihjaillen, mitenkään päin ei saa sanoa kun on suuri vääryys. Jos kyse olisi syömishäiriön sijaan alkoholismista ei täällä kukaan puolustelisi aloittajan juoppoa naista, mutta kun kyse on tarpeesta mättää herkkuja naamaan niin että yli 30 kiloa kertyy painoa alle kahdessa vuodessa se pitäisi vain hiljaa hyväksyä.

Mikä ihmeen pyhä lehmä tämä painoasia on? Se on vielä ehkä helpoin asia muuttaa. Itse sain kiloja helposti pois kun jätin ruokavaliosta pois lihottaneet asiat ja aloitin kävelylenkit. Tein sen omasta aloitteestani kun maharöllykkä alkoi inhottaa. Mies taas ei edes pidä siitä jos olen liian laiha. Olen enemmän vanhanaikainen tässä asiassa, koska suosin ajatusta painonhallinnasta.

No se ihmeen pyhä lehmä se on, että alkoholin voi jättää kokonaan pois elämästään, mutta syömistä ei. Painonhallinta on vääristynyt suhde ruokaan sekin. Ajattele jos voisit elää ihan normaalisti ajattelematta painoasi lainkaan? Pysyä hyväkuntoisena ja terveenä ja onnellisena ihan ilman ajatustakaan painollesi. Eikö se olisi ihanaa?

Mulle ihanaa olisi syödä mitä tahansa ja pysyä ikuisesti 55-kiloisena, mutta se ei vain toimi niin. Jos haluan syödä vaikka munariisipasteijoita tai lihapiirakoita niin ne pitää mahduttaa päivän kilokalorisaantiin ja pitää ajatella myös ruoan terveellisyyttä. Siinäkin on koulukuntaa joka lähtöön. Moni ei niissä kiloissa joissa olen edes laihduttaisi, koska en ole ollut myöskään koskaan ylipainoinen.

Minulle painonhallinta on nimenomaan sitä, että teen elämäntapoihin hienosäätöä kun paino on nousemassa tai syön enemmän jos se on liikaa laskussa. Minulla sysäys painonnousuun tapahtui kun en enää voinut harrastaa juoksua joka oli ollut lempilajini jo 20 vuoden ajan. Se piti korvata sitten muulla harjoittelulla joka onkin tuonut jo tuloksia.

Oletko miettinyt että ehkä kroppasi mielestä ihannepainosi ei ole 55kg? Mikä olisi niin hirveää jos painaisit vaikka 62kg ja voisit elää sen painoisena ajattelematta yhden yhtä kaloria ja kiloa? Sinulla on selvästi vääristynyt suhde ruokaan, ei tässä ole mitään eri koulukuntia.

Painan nyt 55kg ja tiedän, että 62kg alkaa olemaan jo epämukava olo. Housut alkavat kiristämään, jenkkakahvat vähän tursuilevat, vatsa on turvonnut jne. Tiedän, koska olen painanut synnytysten jälkeen aina lähemmäs 70kg.

Vaikka täällä moititaan laihduttamista ja syömisen tarkkailemista, niin kyllä nuo itselle ovat melko arkipäiväisiä asioita. Mietin, mitä syön, katson ja lasken päässäni jonkin verran kaloreita. Joskus tietoisesti otan muutaman kuukauden kevyemmin. Näin pystyn pitämään painoni melko samana vuodesta toiseen, eikä koskaan yhtäkkiä ilmesty kovin montaa kiloa.

Tässä ajassa on melkeinpä pakko miettiä omaa ruokailua, koska ruokaa on ylenpalttisesti tarjolla.

Laihduttaminen on oikeastaan järkevää syömistä, ei sen kummempaa. Toki siihen voi liittyy monia ahdistavia ja negatiivisia emootioita, mutta laihduttaa voi myös hyvällä mielellä siinä arjen sivussa.

Onneksi minulla on ympärilläni hyviä ystäviä ja jokainen saa olla juuri niin laiha tai lihava kuin miksi itsensä tuntee ilman että siihen puututaan epäterveesti. Jos joku ilmaisee haluavansa itse muuttua, häntä voidaan tukea ja tsempata. En tiedä, miksi asian pitäisi olla toisin parisuhteessakaan. 

Tulee mieleen, kun nuorena naisena olin ensimmäisessä työpaikassani valmistumisen jälkeen ja toimitusjohtaja kommentoi painoani/ vartaloani. En enää muista tarkkoja sanoja, mutta muistan, että se tuntui epäasialliselta. Nyt vanhana haahkana varmaan heittäisin takaisin, että täällä toimistolla työskentelee asiantuntijoita eikä malleja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

ARGH.... Kaikki ei ole syömishäiriötä!!!!!

On ihmisiä joita ravintoaineet kiinnostaa (kuten vaikka Salkkarit tai mansikat tai Bachata tanssi) tai jotka ovat niin älykkäitä että ymmärtävät mikä ero on margariinin tai oliiviöljyn välillä. Tai hampurilaisen ja grillatun vasikanlihan välillä. Tai majoneesisen makaronisalaatin (AVn lemppari) tai vihreän vehreän fetasalaatin välillä. Ja oikeasti pitävät noista terveellisemmistä vaihtoehdoista.

Murto-osa liian lihavista tai painoaan tarkkailevista on syömishäiriöisiä. Se ettei osaa pysäyttää kättä joka mättää sipsiä suuhun ei ole syömishäiriö! Tai se että valitsee pullan kermamunkin sijaan ei ole syömishäiriö. Tai se että ottaa omenan banaanin sijaan - sekään ei ole syömishäiriö! 

Koittakaa nyt tajuta! Lyön vaikka tonnin vetoa että jos otan 1000 lihavaa ihmistä vain alle 10 on oikeasti syömishäiriöisiä. Muut syövät koska ovat "masentuneita", "lohduttautuvat", "elämä veetuttaa", "mies ei rakasta enää", "lapset riehuvat liikaa", "olin kiusattu 40v sitten" jne jne Syitä kyllä löytyy.... 

Anorektikoita valitettavasti on erityisesti nuorissa liikaa, syynä joka puolelta asetetut vaatimukset ulkonäölle joita ei osata enää käsitellä (näitähän on ollut aina). Se että rakastaa hyvää ruokaa ja haluaa tietää mitä syö jotta jokainen suupala on nautinto ei ole ortoreksiaa:D

Kyllä jos ei osaa pysäytttää kättä joka mättää sipsiä suuhun, on syömishäiriö. Suurin osa syömishäiriöistä ei suinkaan ole ortorektikoita tai anoreksikoita vaan ahmimishäiriöitä. Ja kyllä jos haluaa tietää mitä jokainen suupala sisältää, ON ortoreksiaa. Se että tunnesyö, on vääristynyt suhde ruokaan, se ei ole tervettä. Minä taas löisin 1000 vetoa että jos otetaan 1000 ylipainoista (bmi yli 30), niin siellä on 990 vääristynyt suhde ruokaan.

Ei ole vääristynyt suhde ruokaan että vaihtaa vaikkapa normaalisti ostamansa rasvan terveellisempään rasvaan, mutta jos ei uskalla syödä ystävällä lounaaksi tarjottua leipää koska se ei ole täysjyvää ja vääränlaista rasvaakin on käytetty, on kyseessä vääristynyt suhde ruokaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se juuri vihjailu onkin aivan perseestä ja vertailu johonkin luuviuluun kun asiasta puhuu arvostaen toista minä kuuntelen sitä mieluummin kun vihjailua syömisiäni kyllä jokainen lihava tietää et pitäs muuttaa elämän tapojaan mutta se vain ei ole niin yksinkertaista kun kuvittelee moni jolla ei ongelmaa.

Ei voi suoraan sanoa, ei vihjaillen, mitenkään päin ei saa sanoa kun on suuri vääryys. Jos kyse olisi syömishäiriön sijaan alkoholismista ei täällä kukaan puolustelisi aloittajan juoppoa naista, mutta kun kyse on tarpeesta mättää herkkuja naamaan niin että yli 30 kiloa kertyy painoa alle kahdessa vuodessa se pitäisi vain hiljaa hyväksyä.

Mikä ihmeen pyhä lehmä tämä painoasia on? Se on vielä ehkä helpoin asia muuttaa. Itse sain kiloja helposti pois kun jätin ruokavaliosta pois lihottaneet asiat ja aloitin kävelylenkit. Tein sen omasta aloitteestani kun maharöllykkä alkoi inhottaa. Mies taas ei edes pidä siitä jos olen liian laiha. Olen enemmän vanhanaikainen tässä asiassa, koska suosin ajatusta painonhallinnasta.

No se ihmeen pyhä lehmä se on, että alkoholin voi jättää kokonaan pois elämästään, mutta syömistä ei. Painonhallinta on vääristynyt suhde ruokaan sekin. Ajattele jos voisit elää ihan normaalisti ajattelematta painoasi lainkaan? Pysyä hyväkuntoisena ja terveenä ja onnellisena ihan ilman ajatustakaan painollesi. Eikö se olisi ihanaa?

Mulle ihanaa olisi syödä mitä tahansa ja pysyä ikuisesti 55-kiloisena, mutta se ei vain toimi niin. Jos haluan syödä vaikka munariisipasteijoita tai lihapiirakoita niin ne pitää mahduttaa päivän kilokalorisaantiin ja pitää ajatella myös ruoan terveellisyyttä. Siinäkin on koulukuntaa joka lähtöön. Moni ei niissä kiloissa joissa olen edes laihduttaisi, koska en ole ollut myöskään koskaan ylipainoinen.

Minulle painonhallinta on nimenomaan sitä, että teen elämäntapoihin hienosäätöä kun paino on nousemassa tai syön enemmän jos se on liikaa laskussa. Minulla sysäys painonnousuun tapahtui kun en enää voinut harrastaa juoksua joka oli ollut lempilajini jo 20 vuoden ajan. Se piti korvata sitten muulla harjoittelulla joka onkin tuonut jo tuloksia.

Oletko miettinyt että ehkä kroppasi mielestä ihannepainosi ei ole 55kg? Mikä olisi niin hirveää jos painaisit vaikka 62kg ja voisit elää sen painoisena ajattelematta yhden yhtä kaloria ja kiloa? Sinulla on selvästi vääristynyt suhde ruokaan, ei tässä ole mitään eri koulukuntia.

Painan nyt 55kg ja tiedän, että 62kg alkaa olemaan jo epämukava olo. Housut alkavat kiristämään, jenkkakahvat vähän tursuilevat, vatsa on turvonnut jne. Tiedän, koska olen painanut synnytysten jälkeen aina lähemmäs 70kg.

Vaikka täällä moititaan laihduttamista ja syömisen tarkkailemista, niin kyllä nuo itselle ovat melko arkipäiväisiä asioita. Mietin, mitä syön, katson ja lasken päässäni jonkin verran kaloreita. Joskus tietoisesti otan muutaman kuukauden kevyemmin. Näin pystyn pitämään painoni melko samana vuodesta toiseen, eikä koskaan yhtäkkiä ilmesty kovin montaa kiloa.

Tässä ajassa on melkeinpä pakko miettiä omaa ruokailua, koska ruokaa on ylenpalttisesti tarjolla.

Laihduttaminen on oikeastaan järkevää syömistä, ei sen kummempaa. Toki siihen voi liittyy monia ahdistavia ja negatiivisia emootioita, mutta laihduttaa voi myös hyvällä mielellä siinä arjen sivussa.

Onko tullut mieleen, että on meitä, joilla ei ole ollut terveellistä ruokavaliota edes lapsena. Suhde ruokaan on häiriintynyt jo ennen kuin täytti kymmenen eikä ole mitään terveellistä mallia, johon palata tai jotakuinkin noudattaa. Koko keho on ihan sekaisin ja se vaatisi suurin piirtein puolittaista työaikaa tai kaiken vapaa-ajan käyttämistä ravinnon koostamiseen, jotta paletti pysyisi kasassa. Yhden vuoden uhrasin kaiken liikenevän ajan ravinnolleni, mutta ei siinä ajassa ehtinyt syntyä pysyvää rutiinia vaan se hajosi taas arjen kiireissä, etenkin kun keho on tottunut ruokahaluttomuuteen ja epäterveisiin malleihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen, että minä ainakin muutun ulkonäöltäkin tunnistamattomaksi jos lihon kymmeniä kiloja. Ei minua laihtumisen jälkeen tunnista enää entiset työkaverit eikä osa ystävistäkään jotka näki minua lihavana päivittäin. Hoikkana ole kaunis ja näyttävä nainen. Lihavana ei paljon rumempaa ilmestystä voi löytää. Silloin paljon kuulinkin kadulla haukkumista ja huutelua rumuudestani, kun nyt kysytään miksi en tee mallin töitä. Onhan se nyt jo ihan eri ihminen potentiaalinen malli ja rumilus. Jos puoliso meni yhteen kaunottaren kanssa niin miksi sen pitäisi hyväksyä hirviö? Ei hän sellaiseen olisi ikinä tutustunut.

Jos meni yhteen kaunottaren kanssa joka sairastuu syöpään, onko ok jättää se entinen kaunotar kun ei ole enää kaunis? Riutunut, ehkä ulkonäkö lopullisesti muuttunut hoitojen myötä? Siitähän tässä on kyse, kuinka varmassa suhteessa haluaa elää. Eikö kaikki halua tulla rakastetuksi kokonaisuutena, ei suurimmaksi osaksi ulkonäön vuoksi?

Ei nykymaailmassa. Moni sanoo suoraan että ulkonäkö on prioriteetti. Jos tällaisen ihmishirviön valitsee kumppanikseen, valitsee myös sen, että jää yksin jos ulkoölle tapahtuu jotakin korjaamatonta. Olen monta kertaa miettinyt romahtavatkohan tällaiset yksilöt kokonaan jos sairauden vuoksi muuttuvat ulkoisesti niin ettei paluuta ole? Tekevät itsemurhan?

Suoraan sanottuna: joutavat tekemään. Noin pinnallisilla arvoilla ihmisyys ja elämä on turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

Just joo, joku onnistuu painonhallinnassa ja nauttii treenaamisesta, niin se sitten on syömishäiriö?! :D Eiköhän syömishäiriön määritelmään kuulu että kyseessä on jotakin epätervettä, ahdistavaa, elämää rajoittavaa. Pakonomaista ajattelua, ei voi hallita käytöstään itse, jos rutiinit särkyvät, menee koko pakka sekaisin. Ortorektikolla on tarkat listat siitä mitä saa ja ei saa syödä, ruoka tulee uniinkin, ja jokainen treeniohjelma on suoritettava täydellisesti (plus saattaa treenata aivan liikaa).

Terveellisesti syöminen ja normaalisti mutta ohjelman mukaan /tavoitteellisesti treenaaminen EI ole syömishäiröitä. Miten voi syödä tai treenata ylipäätään ajattelematta sitä mitenkään? Kyllä minä joudun aivojani käyttämään kun mietin että syön tänään lounaaksi kanafileen, perunamuusia ja salaattia. Tai että iltapäivällä teen alakroppatreenin koska viimeksi tein yläkroppaa. Tässä ei ole mitään epänormaalia tai pakonomaista. Ruokailujen ja treenien ulkopuolella asia ei pyöri mielessä, voin syödä mitä tahansa ja pitää lepopäivän treenistä milloin tahansa. Itsestään huolehtiminen tällä tavalla (koska itse haluaa ja se tuntuu hyvältä) EI ole syömishäiriötä.

On se jos hän treenaa ja rajoittaa syömisiään siksi että vihaa vatsaansa ja haluaa siksi muokata vartaloaan. Ei huolehtiakseen siitä. Etkö näe tässä mitään eroa?

Se että ajattelee että mitähän tänään on ruoaksi, on eri asia kuin laskea kaloreita tai miettiä mitä en saa syödä koska siinä on niin paljon kaloreita. On eri asia lisätä kasviksia siksi että saa niistä ravinteita kuin punnita se paprika ja laskea kuinka paljon lykopeenia siitä tulee että saa tarpeeksi.

No tuon kuvauksen perusteella ko. henkilö ei todellakaan laske mitään lykopeenejä. Hän kirjoitti laskevansa proteiinin määrää, mikä voi olla ihan hyvä idea jos sitä saa liian vähän. Itsekin kun en lihaa syö joudun miettimään sitä, ettei mene ihan hiilarihommiksi pelkästään. 

Ja ei, en näe vartalon muokkaamisessa omaksi ilokseen mitään pahaa. Liikunta on joka tapauksessa itsestä huolehtimista, ja jos henkilö itse ei ole ahdistunut ulkonäkötavoitteestaan, sanon että hyvä, antaa mennä. Jos haluaa näkyvät vatsalihakset, ison beban tai vaikka tehdä kyykyn henkkoht painoennätyksen, mitä se kenellekään muulle kuuluu?

Itsekään en ole tyytyväinen jokaiseen kohtaan kropassani, muttei se minua pelkästään syömishäiriöiseksi tee. Nykyään kaiken pitäisi olla pilviä ja hattaraa ja kehopositiivisuus on ainut oikea uskonto. Miksi hiukset saa värjätä koska ei tykkää hiirenharmaasta omasta väristä, muttei treenata vatsalihaksia koska ei tykkää mahastaan löysempänä? 

Saa niitä vatsalihaksia treenata, mutta kannattaako sen takia rajoittaa kaloreitaan tai treenata hampaat irvessä vain siksi että ei ole tyytyväinen vartalonsa malliin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa pää kuntoon ja liikkua liikunnan ilosta? Toki tavoitteellinen treenaaminen on jokaisen oma asia. Jos haluaa isomman takapuolen niin kyykätköön, toivottavasti se ei rajoita muuta elämää. Kysymys tässä nyt on kuitenkin ennen kaikkea siitä suhteesta ruokaan. Se on jokaisen ihan ikioma asia, mutta toivoisin että omat motivaationsa ja ongelmakohtansa tunnistaisi itse.

On ihana kuulla että ko. kirjoittaja ei suorita ryppyotsaisesti tavoitteitaan. Siitä huolimatta minun mielipiteeni on että hänellä on vääristynyt suhde ruokaan. Kaikki ortorektikot eivät suinkaan ole ääriesimerkkejä, kuten oma puolisoni on. Eikä tarvitse olla syömishäiriötä jotta voi olla vääristynyt suhde ruokaan. Se vääristynyt suhde kuitenkin helposti laajenee ympäristön vaikutuksesta syömishäiriöksi, joka ei suinkaan aina ole ortoreksia. Se voi olla vaikka BED ja kun katselee kaduilla ympärilleen, näkee paljon nimenomaan ahmimishäiriöisiä ja oma melko valistunut veikkaukseni on että useimmat näistä ihmisistä haluavat laihtua ja yrittävät laihtua joka johtaa taas hirveisiin tuloksiin useimpien kohdalla ja he päätyvät entistä painavammiksi.

Miksi oletat että kyseessä on kalorien rajoitus ja hampaat irvessä liikkuminen? Ylempänähän jo vastattiin ettei rajoita mitään ja liikkuu rennosti, myös vapaapäiviä on eikä mikään ruoka ole kiellettyä. En todellakaan ymmärrä miksi "liikunnan ilo" on sallittua mutta "kropan muokkaaminen" ei. Tai ihan eri asiaan liittyvät jutut kuten käsityöt tai vaikka nikkarointi on ok harrastus, mutta oman vartalon kehittäminen haluamaansa suuntaan ei ole? 

Ja käännetään tämä toisin päin, eikö mielestäsi kehopositiivisuus tai esittämäsi kaltainen asenne (ei saa ajatella ruokaa, ulkonäköä jne) voi mennä liian pitkälle? Että välttelee vaikkapa sitä tavoitteellista treenaamista kuin ruttoa vaikka ehkä haluaisi ja sanoo itselleen peilin edessä "rakastan maharöllykkääni" vaikka oikeasti ei tuntisi näin? Ei sekään tervettä ole. Vai eikö näin voi olla? 

Olen sitä mieltä että kehopositiivisuus ja "vapaasti elämine/syöminen" voi myös mennä yli. Juurikin noin että pakonomaisesti toistelee rakastavansa jokaista fyysistä ominaisuuttaan vaikkei näin ole. Sehän on valehtelua ja eikö silloin ole yhtä häiriöinen kuin se toiseen suuntaan yli menevä? Paljon rehellisempää on sanoa, "en pidä mahastani ja haluan liikkua ja syödä niin että se muokkautuu ja olen tyytyväisempi ulkonäkööni. Olen kuitenkin arvokas ja onnellinen ihminen jo nyt, mutta haluan näyttää erilaiselta."

Ja toisaalta - se vapaa syöminen vailla huolenhäivää - no entä jos tekee mieli vain ja ainoastaan epäterveellistä? Että jos ihan oikeasti noudattaa aina mielitekoaan eikä koskaan "rajoita" (huom. minun mielestäni yksinkertaisesti valitse toista, terveellisempää vaihtoehtoa) ja syö joka aamu nugetteja, lounaaksi pizzaa, iltapäivällä munkkeja ja illalliseksi hampurilaisaterian? Se ei ole terveellistä vaikka paino pysyisi samana. En koe minkäänlaista negatiivista rajoitusta siinä että valitsen lounaalla salaatin + kalaa, vaikka tekisi mieli pizzaa. Pizzaa syön sitten toisella kertaa, mutten joka aterialla joka päivä.