Miten lapset vielä vuosienkin jälkeen katkeria ja kantavat kaunaa omille vanhemmilleen?

Vierailija kirjoitti:

Jos oman vanhemman arvomaailma on itselle vahingollinen...

Millä tavalla arvomaailma voi olla vahingollinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoin yhteydenpitoa äitini takia. Hän oli syytön tapahtuneisiin, mutta sen ikäkauden ihmiset eivät uskaltaneet ottaa eroa.

En halunnut jättää häntä yksin isäni ja alkoholistiveljeni mielivallan alle.

Jokainen tietää oman tilanteensa ja toimii sen mukaan. Minä lopetin katkeruuden parikymppisenä ja päätin luoda omasta elämästäni hyvän. Ja nyt kun kuusikymppisenä ajattelen asiaa, niin oikein tein. Minä en lapduuttani voi uudelleen elää, enkä saada. Ainoa mahdollisuus oli mennä eteen päin ja hyväksyä, että paska tuuri, minkäs teet. Hukkaan olisi tämä elämä mennyt jäämällä kiinni asioihin, joille en voinut mitään

Eihän sinun minulle tarvitse selittää. Itse näen kyllä asian niin, että äitisi oli osasyyllinen siihen, että antoi kaltoinkohtelun jatkua. Ei se ole normaalia minun mielestäni millään tavalla. Sinulla toki oikeus ajatella niin kuin haluat. Yleisesti ottaen asioista irtipäästäminen ei ole niin helppoa, että kunhan päättää vain. Aito irtipäästäminen on monesti paljon vaikeampaa kuin se, että alistuu siihen, että jää elämään tilanteeseen vuosikymmenistä toiseen. Tärkeintä tietenkin, että sinä koet eläneesi hyvän elämän, mutta me ihmiset katsomme asioita niin monesta näkökulmasta. Yleisesti ottaen läheisriippuvaisuus on asia, joka ajaa ihmiset tekemään erikoisia asioita. Ja sen myöntäminen itselleen on varmasti yksi kipeimpiä asioita. 

Olen eri kommentoioja, mutta mikään tilanne ei jatku samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Kommentointisi on aikamoista toisen asioilla mestarointia, eiköhän olisi viisainta jättää muiden asiat heidän omaksi asioikseen, eikä mestaroida niitä. Sekin on muuten yksi väkivallan muoto. Omat vanhempani harrastivat sitä paljon, siksi olen sille hyvin allerginen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinua harmittaa, jos minä olen mennyt elämässä eteen päin. Jokainen tekee tavallaan. Luulin, että tähän ketjuun saa vastata nekin, jotka ovat jättäneet menneet taakseen.

Isäni on kuollut ja olen äitini omaishoitaja.

Väkivalta loppui, kun uhkasin isääni takaisin. Aika hissukaksi muuttui sen jälkeen. Tekemisissä olin hänenkin kanssaan hänen kuolemaansa asti.

En ole tuo, jonka kanssa aiemmin keskustelit. Minulla on tähän eri näkökulma. Mielestäni eteenpäin menemistä voi olla sekin, että nimenomaan katkaisee välit tai ei ole muuten tekemisissä. Minusta ei kuulosta terveeltä, että jatkaa itse huonosti kohtelevien vanhempien hyysäämistä. Onko taustalla sitten läheisriippuvaisuutta vai mitä, siihen täytyy jokaisella itsellä löytyä vastaus. 

Jatkoin yhteydenpitoa äitini takia. Hän oli syytön tapahtuneisiin, mutta sen ikäkauden ihmiset eivät uskaltaneet ottaa eroa.

En halunnut jättää häntä yksin isäni ja alkoholistiveljeni mielivallan alle.

Jokainen tietää oman tilanteensa ja toimii sen mukaan. Minä lopetin katkeruuden parikymppisenä ja päätin luoda omasta elämästäni hyvän. Ja nyt kun kuusikymppisenä ajattelen asiaa, niin oikein tein. Minä en lapduuttani voi uudelleen elää, enkä saada. Ainoa mahdollisuus oli mennä eteen päin ja hyväksyä, että paska tuuri, minkäs teet. Hukkaan olisi tämä elämä mennyt jäämällä kiinni asioihin, joille en voinut mitään

Tein saman päätöksen jo aivan nuorena. Lapsuuteni ei ollut mitenkään hyvä, mutta hyväksyin sen, että vanhempani ovat oman taustansa tuotteita. Asetin heille rajat, en syyttämällä ja vaatimalla, vaan nykyhetken tilanteissa. Suhteemme on parantunut pinnalliselle tuttavuustasolle, mutta senkin voimin olen saanut lisää ymmärrystä heitä kohtaan. Koen, että olen enemmän ollut heille vanhempi kuin he minulle varsinkin nyt, kun he ovat jo vanhoja ja avun tarpeessa.

Miten sait asetettua rajoja?

Kiinnostaisi kovasti sillä itse olen yrittänyt samaa ja ei onnisti. Kaikkiin rajanvetoyrityksiin (jotka teen kohteliaasti ja ystävällisen napakasti) vastine vanhemmilta on marttyyri itkupotkuraivari ja sitten ne aina kostoksi laittaa välit poikki. Toki taas puolen vuoden päästä niitä alkaa kiinnostaa minun haukkumiseni ja arvosteleminen joten ottavat yhteyttä ja välit palaavat. Ja sitten taas jossain vaiheessa mulla tulee mitta täyteen niiden riehumista, sanon asiasta napakasti, taas marttyyriraivarit ja välit poikki.

Olen ihan loppu, ja sekin pelottaa että omat lapseni näkevät aivan sairaan suhdekuvion jossa omaa vanhempaa kohdellaan kuin paskakasaa. En vaan tiedä miten noille saisi rajat.

Ei se varmaan kaikkien kohdalla onnistukaan. Tuossa kuvaamassasi tilanteessa kertoisin varmaan heille, että en jaksa enää tätä välien katkomisleikkiä ja jos teette niin nyt, niin välirikko on sitten lopullinen. Omista päätöksistä ja linjauksista kiinni pitäminen on tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinua harmittaa, jos minä olen mennyt elämässä eteen päin. Jokainen tekee tavallaan. Luulin, että tähän ketjuun saa vastata nekin, jotka ovat jättäneet menneet taakseen.

Isäni on kuollut ja olen äitini omaishoitaja.

Väkivalta loppui, kun uhkasin isääni takaisin. Aika hissukaksi muuttui sen jälkeen. Tekemisissä olin hänenkin kanssaan hänen kuolemaansa asti.

En ole tuo, jonka kanssa aiemmin keskustelit. Minulla on tähän eri näkökulma. Mielestäni eteenpäin menemistä voi olla sekin, että nimenomaan katkaisee välit tai ei ole muuten tekemisissä. Minusta ei kuulosta terveeltä, että jatkaa itse huonosti kohtelevien vanhempien hyysäämistä. Onko taustalla sitten läheisriippuvaisuutta vai mitä, siihen täytyy jokaisella itsellä löytyä vastaus. 

Jatkoin yhteydenpitoa äitini takia. Hän oli syytön tapahtuneisiin, mutta sen ikäkauden ihmiset eivät uskaltaneet ottaa eroa.

En halunnut jättää häntä yksin isäni ja alkoholistiveljeni mielivallan alle.

Jokainen tietää oman tilanteensa ja toimii sen mukaan. Minä lopetin katkeruuden parikymppisenä ja päätin luoda omasta elämästäni hyvän. Ja nyt kun kuusikymppisenä ajattelen asiaa, niin oikein tein. Minä en lapduuttani voi uudelleen elää, enkä saada. Ainoa mahdollisuus oli mennä eteen päin ja hyväksyä, että paska tuuri, minkäs teet. Hukkaan olisi tämä elämä mennyt jäämällä kiinni asioihin, joille en voinut mitään

Tein saman päätöksen jo aivan nuorena. Lapsuuteni ei ollut mitenkään hyvä, mutta hyväksyin sen, että vanhempani ovat oman taustansa tuotteita. Asetin heille rajat, en syyttämällä ja vaatimalla, vaan nykyhetken tilanteissa. Suhteemme on parantunut pinnalliselle tuttavuustasolle, mutta senkin voimin olen saanut lisää ymmärrystä heitä kohtaan. Koen, että olen enemmän ollut heille vanhempi kuin he minulle varsinkin nyt, kun he ovat jo vanhoja ja avun tarpeessa.

Miten sait asetettua rajoja?

Kiinnostaisi kovasti sillä itse olen yrittänyt samaa ja ei onnisti. Kaikkiin rajanvetoyrityksiin (jotka teen kohteliaasti ja ystävällisen napakasti) vastine vanhemmilta on marttyyri itkupotkuraivari ja sitten ne aina kostoksi laittaa välit poikki. Toki taas puolen vuoden päästä niitä alkaa kiinnostaa minun haukkumiseni ja arvosteleminen joten ottavat yhteyttä ja välit palaavat. Ja sitten taas jossain vaiheessa mulla tulee mitta täyteen niiden riehumista, sanon asiasta napakasti, taas marttyyriraivarit ja välit poikki.

Olen ihan loppu, ja sekin pelottaa että omat lapseni näkevät aivan sairaan suhdekuvion jossa omaa vanhempaa kohdellaan kuin paskakasaa. En vaan tiedä miten noille saisi rajat.

Anoppini on tuollainen, mutta ovatko todella molemmat vanhemmat samanlaisia? Välien katkaisu ja jatkuva dramaattinen käytös ovat keinottomuuden ja avuttomuuden ilmauksia. Kyse voi olla persoonallisuushäiriöstä, jolle ei voi mitään. Anoppiin suhtaudumme kuin hän olisi kehitysvammainen eli ei voi itselleen mitään. Olemme tekemisissä niin vähän kuin mahdollista emmekä koskaan odota häneltä yhtään mitään. Emme siis odota normaalia käytöstä missään asiassa, koska se ei tule tapahtumaan. Lapsia ei saa päästää tekemisiiin valvomatta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoin yhteydenpitoa äitini takia. Hän oli syytön tapahtuneisiin, mutta sen ikäkauden ihmiset eivät uskaltaneet ottaa eroa.

En halunnut jättää häntä yksin isäni ja alkoholistiveljeni mielivallan alle.

Jokainen tietää oman tilanteensa ja toimii sen mukaan. Minä lopetin katkeruuden parikymppisenä ja päätin luoda omasta elämästäni hyvän. Ja nyt kun kuusikymppisenä ajattelen asiaa, niin oikein tein. Minä en lapduuttani voi uudelleen elää, enkä saada. Ainoa mahdollisuus oli mennä eteen päin ja hyväksyä, että paska tuuri, minkäs teet. Hukkaan olisi tämä elämä mennyt jäämällä kiinni asioihin, joille en voinut mitään

Eihän sinun minulle tarvitse selittää. Itse näen kyllä asian niin, että äitisi oli osasyyllinen siihen, että antoi kaltoinkohtelun jatkua. Ei se ole normaalia minun mielestäni millään tavalla. Sinulla toki oikeus ajatella niin kuin haluat. Yleisesti ottaen asioista irtipäästäminen ei ole niin helppoa, että kunhan päättää vain. Aito irtipäästäminen on monesti paljon vaikeampaa kuin se, että alistuu siihen, että jää elämään tilanteeseen vuosikymmenistä toiseen. Tärkeintä tietenkin, että sinä koet eläneesi hyvän elämän, mutta me ihmiset katsomme asioita niin monesta näkökulmasta. Yleisesti ottaen läheisriippuvaisuus on asia, joka ajaa ihmiset tekemään erikoisia asioita. Ja sen myöntäminen itselleen on varmasti yksi kipeimpiä asioita. 

Hyvää pohdintaa ja tätä kävin silloin 40 vuotta sitten lävitse terapiassa. Sen avulla pystyin tajuamaan sen, että kyse ei ole minun ongelmasta. Ja sen, että sellaisilta ihmisiltä on turha odottaa anteeksipyyntöä, jotka ei tajua tehneensä väärin. Sen odottaminen on ajanhukkaa.

Äitini oli lapsena sota-aikana piesty ja hakattu lapsi, joka ei koskaan ymmärtänyt, että ansaitsisi muunkinlaista elämää. Siksi on tärkeää katkaista sukupolvien kestävä ketju ja arvostaa itseään ja luoda oma elämä. Äitini ei siihen kyennyt, mutta minä kykenin

semmoisia olet sitten kasvattanut

ap on tyypillinen nainen. saa tehdä mitä tahansa ja sitten kun oma sikailu on ohi, niin aloitetaan alusta ja kaikki muut unohtavat ja elävät onnellisena ever after

ei menneisyyttä voi muuttaa. anteeksiantoa haluavat vain pahantekijät. vain narsistit kuvittelevat sen anteeksiannon tulevan itselleen automaattisesti.

Anteeksi antaminen on pitkä (ja usein esim terapiaa tarvitseva)  prosessi, jos lapsuuden laiminlyöntien ja traumojen tähden elämä on edelleen selviytymistä. Kuten se yleensä vaikean lapsuuden jälkeen on. Ja vaikka antaisikin anteeksi vanhemmilleen, silti koko elämä voi olla sinnittelyä, johtuen juuri lapsuudesta. Eli ei edes pysty mihinkään leppoisan mukavaan kahvitteluun "menneet unohtaneena" koska on niin rikki. Ja vaikka saisi hyvää apua toipumiseen, prosessi on työläs, pitkä ja kipeä. Ja neutraalin suhteen luominen vanhempiin on mahdollista vasta, kun itse on riittävästi eheytynyt. Ja silloinkin, jos vanhemmilla on edelleen samat ongelmat, voi olla erittäin haastavaa olla heidän kanssaan tekemisissä. Joskus se ei edes kannata- on liian vaikeaa ja vahingoittavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi antaminen on pitkä (ja usein esim terapiaa tarvitseva)  prosessi, jos lapsuuden laiminlyöntien ja traumojen tähden elämä on edelleen selviytymistä. Kuten se yleensä vaikean lapsuuden jälkeen on. Ja vaikka antaisikin anteeksi vanhemmilleen, silti koko elämä voi olla sinnittelyä, johtuen juuri lapsuudesta. Eli ei edes pysty mihinkään leppoisan mukavaan kahvitteluun "menneet unohtaneena" koska on niin rikki. Ja vaikka saisi hyvää apua toipumiseen, prosessi on työläs, pitkä ja kipeä. Ja neutraalin suhteen luominen vanhempiin on mahdollista vasta, kun itse on riittävästi eheytynyt. Ja silloinkin, jos vanhemmilla on edelleen samat ongelmat, voi olla erittäin haastavaa olla heidän kanssaan tekemisissä. Joskus se ei edes kannata- on liian vaikeaa ja vahingoittavaa. 

Lisään vielä, että silloin elämää joka tapauksessa varjostaa suru (anteeksiannon jälkeenkin) meneteystä lapsuudesta, huolenpidosta, selviytymiseen menneistä vuosista jne. Eli ei ne lapsuuden varjot siinä mielessä ihan helposti lakkaa olemasta. On täysin eri asia porskuttaa suht hyvästä lapsuudesta eteenpäin, rakentaa omaa elämää- ja sitten selviytyä joistakin yksittäisistä kriiseistä ja ristiriidoista, kuin kasvaa "rikki" ja menettää suurin osa siitä hyvästä ja huolenpidosta, mitä lapsi tarvitsisi. Vaikka hyvässä terapiassa ja hyvissä ihmissuhteissa voi korvaavia kokemuksia saada, silti se suru ja puute perushoivassa on osa elämäntarinaa.  

Mikset vaan maksa niille lapsillesi terapiaa loppuelämiensä ajaksi, jos kerta tähän mennessä olet aiheuttanut vain kaunoja heille?

Meidän perheessä kun isää ei voinut enää syyttää kaikesta vanhempien eron jälkeen, niin minulle lankesi pahan lapsen asema ja olin vastuussa mm. kaikesta. Pikkusisko kiusasi minua armotta, mutta äiti salli tai lähinnä suvaitsi sen vetoamalla, että olin ansainnut sen kaiken olemalla niin läpeensä paha. Melko erikoista tekstiä 8-12-vuotiaalle. Jos nostin sormeanikaan siskoani vastaan, joka oli pahimmillaan todella ilkeä, manipuloiva ja provosoi tahallaan niin kauan että saa suuttumaan, niin äiti hyökkäsi fyysisesti kimppuuni välittömästi. Hän ei sen sijaan puuttunut siihen, että siskoni kertoi minusta nöyryyttäviä tarinoita ympäri koulua ja ilmoitti tehneensä niin aivan tahallaan. Äiti vain kohautti harteitaan ja oli kuin ei olisi kuullutkaan. Minulle myös sysättiin kaikki syyllisyys mitä koko talossa oli: minun käytöstäni päiviteltiin, minua mollattiin ja haukuttiin koko ajan. Äidin leimpilause oli, että olin mielisairas. Hienoa käytöstä. 

Kummasti kuppi kääntyi, kun siskoni lähti sisäoppilaitokseen. Siellä hänen koko arvomaailmansa muuttui, mutta siitä johtuen, että kukaan ei sietänyt hänen kiusaamistaan, ja kun hän avautui siskostaan eli minusta, niin hänen kaverinsa nostivat hänet takaisin maanpinnalle. En vieläkään tiedä mitä yksi ystäväni oli sanonut hänelle silloin, mutta se oli muuttanut kaiken. 

Kotiin palattuaan hän ei asettunutkaan automaattisesti äitini puolelle, ja äiti oli hetken kuin orpo siellä vieraassa paikassa kun yksi rääkättävä puuttui. 

Äitini ei myöskään koskaan siivonnut, ja motkotti meille lapsille miten hänellä oli aina kirjat mukana - niinpä varmasti, koska isoäitimme passasi häntä vielä lukioikäisenäkin. Tämä näkyi väistämättä numeroissamme, koska olimme jatkuvasti vaikeuksissa puuttuvien varusteiden, kirjojen tai vihkojen takia. Äitiä ei kiinnostanut piiruakaan. 

Nyt kaiken pitäisi olla ok ja ollaan yhtä suurta perhettä. Eipä olla, koska muistan edelleen, millaista oli asua ja elää 90-2000-luvulla. Kuten arvata saattaa, tajusin mistä on kyse kun löysin nämä keskustelut boomereista. 

Vanhempien virheet vaikkuttavat lapsen aivojen kehitykseen. Kyllähän se harmittaa jos vanhemmat ovat pilanneet aivot ja sitä kautta elämän pysyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Olen eri kommentoioja, mutta mikään tilanne ei jatku samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Kommentointisi on aikamoista toisen asioilla mestarointia, eiköhän olisi viisainta jättää muiden asiat heidän omaksi asioikseen, eikä mestaroida niitä. Sekin on muuten yksi väkivallan muoto. Omat vanhempani harrastivat sitä paljon, siksi olen sille hyvin allerginen.

En nyt ymmärrä, että minkä takia otit juuri minun kommenttini "suurennuslasin" alle. Minun tarkoituksena oli vain nostaa esille se seikka, että me ihmiset näemme esimerkiksi vanhoihin juuttumisen eri tavalla. Se voi tarkoittaa (ja usein tarkoittaakin) toiselle ihan eri asiaa. Mikä sitten on vanhoihin juuttumista, sen näkee jokainen omalla tavallaan. Tilanteen jatkumisella tarkoitin sitä, että ei ne vanhemmat välttämättä yhtäkkiä vanhemmiten puutu hyviksi ja kivoiksi ihmisiksi. Henkinen väkivalta tms. voi jatkua vuosikymmenestä toiseen, niin surullista kuin se onkin. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvää pohdintaa ja tätä kävin silloin 40 vuotta sitten lävitse terapiassa. Sen avulla pystyin tajuamaan sen, että kyse ei ole minun ongelmasta. Ja sen, että sellaisilta ihmisiltä on turha odottaa anteeksipyyntöä, jotka ei tajua tehneensä väärin. Sen odottaminen on ajanhukkaa.

Äitini oli lapsena sota-aikana piesty ja hakattu lapsi, joka ei koskaan ymmärtänyt, että ansaitsisi muunkinlaista elämää. Siksi on tärkeää katkaista sukupolvien kestävä ketju ja arvostaa itseään ja luoda oma elämä. Äitini ei siihen kyennyt, mutta minä kykenin

Tästä olen aivan samaa mieltä kanssasi. <3 "Mestaroin" vielä sen verran, että tosiaan se katkeruuden poisheittäminen harvemmin onnistuu tuosta noin vaan. Sinäkin sait siihen apua terapiassa ja hyvä niin. :)  

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että silloin elämää joka tapauksessa varjostaa suru (anteeksiannon jälkeenkin) meneteystä lapsuudesta, huolenpidosta, selviytymiseen menneistä vuosista jne. Eli ei ne lapsuuden varjot siinä mielessä ihan helposti lakkaa olemasta. On täysin eri asia porskuttaa suht hyvästä lapsuudesta eteenpäin, rakentaa omaa elämää- ja sitten selviytyä joistakin yksittäisistä kriiseistä ja ristiriidoista, kuin kasvaa "rikki" ja menettää suurin osa siitä hyvästä ja huolenpidosta, mitä lapsi tarvitsisi. Vaikka hyvässä terapiassa ja hyvissä ihmissuhteissa voi korvaavia kokemuksia saada, silti se suru ja puute perushoivassa on osa elämäntarinaa.  

Tämä on jollain tavalla kaunis teksti. Kiitos siitä. 

Mihinkähän aloittaja mahtoi kadota, vai heittikö vain luun rakkilaumalle ja häipyi?

Kuulostaa ihmiseltä, joka on kaltoinkohdellut lapsiaan ja nyt huomaakin, että tarvii niiden apua. 

Antaisitko itse anteeksi jos sinua olisi lyöty ja hukutettu avuttomana pikkulapsena?

Mä yritin antaa anteeksi äidilleni, jonka mielestä minä olen syypää hänen kaikkiin ongelmiinsa. Olen yrittänyt ajatella, että kyseessä on vanha ihminen ja minun pitää olla se siltojen rakentaja ja ymmärtäjä. Aika vaikea sitä on olla yksin, kun jokainen puhelu on samaa vanhaa riidan haastamista, syyttelyä ja vainoharhaista huutoa. Äiti on sairas. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen ymmärtänyt, että hän on ollut sitä aina. Olis kiva käydä äidin kanssa kahvilla ja syömässä niin kuin normaalit ihmiset. Onneksi voin rakentaa sellaisen suhteen omien lasteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan riippuu kokonaan siitä, millaisia vanhemmat ja lapsuus on ollut. Tarpeeksi pahoja tekoja tahallaan tehnyt katumaton vanhempi ei varmasti ole ihminen, jonka joulupöytäänsä haluaa. Miehelläni on vanhempi, josta mies ei pidä, enkä yhtään ihmettele. Kun taas itsellänikin on takana esimerkiksi kuritusväkivaltaa, mutta kuitenkin ymmärrän vanhempani taustojensa tuotteiksi enkä näe heitä tahallisen pahoina, vaikka vaikutuksia elämääni olikin. 

Yksi asia on myös katkeruuden välttäminen. Menneiden pahojen asioiden hautominen on monesti kiinni ihan älykkyysosamäärästä. Jos ei kykene tajuamaan, että sellaisella vahingoittaa itseään ja hakeutumaan hoitoon, niin silloin lopputuloksena on oman elämän pilaaminen ihan itse. Ehkä tällaiset ihmiset voivat olla persoonallisuushäiriöisiäkin. He elävät koko ajan katse peruutuspeilissä ja esiintyvät joka asiassa uhrina, jolloin ne kaltoinkohtelut ovat osittain mielikuvituksen tuotetta. Anoppi on juuri tuollainen tyyppi. Siitä huolimatta mieheni ei ole katkeroitunut, vaikka lapsuus ei kaksinen ollut häiriintyneen kanssa.

Eihän välien katkaiseminen ole mitään katkeruutta, vaan juurikin ratkaisu ja eteenpäin menemistä. Mitä minun pitää tehdä jotta voin hyvin ja voin elää omaa elämääni. Mitkä ovat arvoni, kuinka sallin minua kohdeltavan. Se, että antaa anteeksi kun ei ole pyydetty ja roikkuu kiusattavana, ei edistä elämää mihinkään suuntaan eikä ole vastuunottamista omasta elämästään. Harmi, että tämä niin usein nähdään kaunaisena anteeksiantamattomuutena.