Miksi täällä Suomessa ihmiset voidaan henkisesti niin älyttömän huonosti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Niin ja jos pariskunnalla on ongelmia ainoa ratkaisu on ero. Ihanne on löytää joko aivan täydellinen kumppani, mutta sitäkin hienompaa on elää yksin sinkkuna. Jos ei viihdy yksin vaan paremmin parisuhteissa pidetään automaattisesti läheisriippuvaisena. Kaikkien on viihdyttävä yksin!

Läheisriippuvaisena vain silloin, jos viihtyy paremmin paskassa parisuhteessa kuin yksin. 

Kuule kun kritisoijat ovat itse tuominneet sen toisen ihmisen parisuhteen. Sehän täällä onkin, tuo hemmetin tuomitsemiskulttuuri!!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Niin ja jos pariskunnalla on ongelmia ainoa ratkaisu on ero. Ihanne on löytää joko aivan täydellinen kumppani, mutta sitäkin hienompaa on elää yksin sinkkuna. Jos ei viihdy yksin vaan paremmin parisuhteissa pidetään automaattisesti läheisriippuvaisena. Kaikkien on viihdyttävä yksin!

Läheisriippuvaisena vain silloin, jos viihtyy paremmin paskassa parisuhteessa kuin yksin. 

Kuule kun kritisoijat ovat itse tuominneet sen toisen ihmisen parisuhteen. Sehän täällä onkin, tuo hemmetin tuomitsemiskulttuuri!!!!

Kuka tuomitsee toisen parisuhteen, jos parisuhde kerran on hyvä? Ei kannata valittaa muille parisuhteensa ongelmista, jos mitään ongelmia ei ole. Mulla oli aikoinaan kaveri, jonka äijä mätki kaveriani kännipäissään. Monta kertaa kaverini tuli oveni taakse lasten kanssa ja mä päästin hänet meille turvaan. Mutta ei, erota ei voinut eikä äijä  voinut hakea apua ongelmiinsa. Lopulta kyllästyin enkä enää päästänyt kaveriani meille vaan soitin vain joka kerta poliisit. Muutettiin myöhemmin muualle eikä olla pidetty enää yhteyttä. Jos ja kun kaverini halusi elää sellaista elämää, mulle se oli ihan fine, kunhan ei sotkenut mua oman parisuhteensa ongelmiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Tästä tehtiin joskus  vuosia sitten tutkimuksiakin ja todettiin, että Suomessa elämänsä tyytyväisimpiä ovat ne suomenruotsalaiste, jotka kokevat yhteisöllisyyttä. En ole suomenruotsalainen, mutta kuulun yhteisölliseen perheeseen ja sukuun. Läheskään kaikki suomalaiset eivät edes halua mitään yhteisöllisyyttä, mutta omalla ja läheisteni kohdalla elämästä tekee paljon turvallisempaa ja rennompaa, kun tietää, että yhteisön tuki on olemassa, jos sitä joskus tarvitsee. Eli on olemassa ne paljon puhutut tukiverkostot. 

Mä niin HALUAISIN tollasen suvun mutta sukua ja vanhempiani ei kiinnosta. Ei ole tukiverkkoa, eikä mitään turvaa hädässä. Vanhemmat kääntää selän tai lyö luurin korvaan jos hädässä olen soittanut itkien ja apua pyytänyt (tapahtunut muutaman kerran, ei siis usein).

Tukverkostojen puute nostaa myös kynnystä ottaa riskejä. Pienipalkkaisesta työstä ei ehkä uskalla irtisanoutua ja lähteä opiskelemaan, koska ei ole varmuutta, että pärjäisi. Tai ei uskalla ottaa riskiä yrityksen perustamisesta, koska varsinkin alussa joutuu tekemään pitkää päivää ja tarvitsisi ehkä lastenhoitoapua. Tukiverkostoton tavallaan hyppää tyhjän päälle ja jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä, saatetaan joutua aika pahaankin pulaan. Elämä ei muutukaan paremmasi vaan huonommaksi.

Olen huomannut saman suuntaista. Mielestäni meillä on kylmän kolkko kulttuuri. Kaikki kasvatetaan etäisiksi jotenkin "koviksi" ja sellaista myös ihannoidaan. Helsingissä asuinpaikkani lähellä oli todella paljon syrjäytyneitä ja käytöshäiriöitä. Myös minua häiriköitiin. Asuin aiemmin maassa jossa oli pääosin ystävällistä väkeä. Kavereita saa helpommin. Suomessa ei millään saa kavereita kolmekymppisenä mistään. Toisaalta aivan varmasti vaikeuksia oli paljon sielläkin missä olen ollut, ei vaan hypi silmille samalla lailla.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman suuntaista. Mielestäni meillä on kylmän kolkko kulttuuri. Kaikki kasvatetaan etäisiksi jotenkin "koviksi" ja sellaista myös ihannoidaan. Helsingissä asuinpaikkani lähellä oli todella paljon syrjäytyneitä ja käytöshäiriöitä. Myös minua häiriköitiin. Asuin aiemmin maassa jossa oli pääosin ystävällistä väkeä. Kavereita saa helpommin. Suomessa ei millään saa kavereita kolmekymppisenä mistään. Toisaalta aivan varmasti vaikeuksia oli paljon sielläkin missä olen ollut, ei vaan hypi silmille samalla lailla.

Ei läheskään kaikkia kasvateta kylmiksi ja etäisiksi. Jos kasvatettaisiin, silloin Suomessa ei olisi lainkaan yhteisöllisiä perheitä ja sukuja. Tosiasia on, että kasvatus on hyvin pitkälti sellaista, millaisen kasvatuksen on saanut itse. Omassa suvussani ei olla missään vaiheessa luovuttu yhteisöllisyydestä vaan esivanhempien perinne jatkuu edelleen. 

Suomessa tehdään tuohon "kovien ja etäisten"  -väittämään nähden yllättävän paljon vapaaehtoistyötä. On kuitenkin jokaisen oma valinta, lähteekö sellaiseen mukaan vai ei. Kavereita on paljon helppompaa saada, jos tehdään yhdessä jotain sellaista, minkä tarkoituksen kaikki tekijät kokevat mielekkääksi ja tärkeäksi. 

Mulla on vähän päinvastaisia kokemuksia. Ranskassa asuessa minua todella häiritsi se päivittäinen köyhyyden näkeminen; ihmisiä lapsineen asuu kaduilla ja kerjääjiä joka metromatkalla. Byrokratia tuossa maassa on myös jotain aivan järkyttävää, pientenkin asioiden hoitaminen vaatii tuntikausien jonotusta jossakin virastossa, jonka virkailija saattaa "kadottaa" paperisi, jos ei pidä naamastasi. Tunsin asuvani kehitysmaassa monessakin suhteessa. Eivätkä ihmiset niin positiivisia ja elämäniloisia ole sielläkään, kaupan kassa mitä todennäköisimmin jättää tervehtimättä, koska näytät ulkomaalaiselta, ja ihan samalla tavalla ihmiset valittavat arkiasioista kuin täälläkin.

Suomessa sen sijaan on ilmasto raskas, mutta elämä suhteessa niin paljon vaivattomampaa ja helpompaa ja yhteiskunta toimii (viime oikeistohallitusten alasajosta huolimatta) niin paljon paremmin, etten enää haluaisi pois täältä. Viranomaisiin, ja ihmisiin ylipäänsä, voi luottaa, ja olen aina saanut tuntemattomilta apua jos olen sitä tarvinnut. Ulkomailla opin kyllä arvostamaan näitä asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman suuntaista. Mielestäni meillä on kylmän kolkko kulttuuri. Kaikki kasvatetaan etäisiksi jotenkin "koviksi" ja sellaista myös ihannoidaan. Helsingissä asuinpaikkani lähellä oli todella paljon syrjäytyneitä ja käytöshäiriöitä. Myös minua häiriköitiin. Asuin aiemmin maassa jossa oli pääosin ystävällistä väkeä. Kavereita saa helpommin. Suomessa ei millään saa kavereita kolmekymppisenä mistään. Toisaalta aivan varmasti vaikeuksia oli paljon sielläkin missä olen ollut, ei vaan hypi silmille samalla lailla.

Mulla on meksikolainen miniä ja jonkin aikaa Suomessa asuttuaan hän kertoi ymmärtävänsä hyvin, miksi Suomessa on vaikea ystävystyä. Suomalaisten ystävyys olisi hänen kotimaassaan lähempänä sisaruussuhdetta kuin ystävyyssuhdetta. Suomalaisilla on meksikolaisia vähemmän ystäviä, mutta suomalaisten ystävät ovatkin sitten paljon läheisempiä kuin ystävät Meksikossa. Meksikolaisten ystävyys taas on lähempänä suomalaisten kaveruutta ja meksikolaisten kaveruus taas suomalaisten tuttavuutta. Suomalaisille ihmissuhteissa laatu korvaa määrän eikä päinvastoin. Ei tarvita kahtakymmentä kaveria, koska kaksi hyvää ystävää on ihan riittävästi. Suomalaiset ovat myös sitoutuneempia ystäviinsä eikä ystävää vaihdeta uuteen aina, kun tulee joku kiva tyyppi tarjolle. Miniäni mielestä tämä on ollut pelkästään hyvä asia ja kyllä, hän on saanut Suomessa pari oikein hyvää ystävää. 

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on ollut aina kaikki kiellettyä, verotettua tai molempia.

Palkansaaja ei saa rikastua liikaa, se verotetaan kuiviin etkä voi suunnitella verojasi mitenkään.

Alkoholikin on verotettu törkeästi ja idioottimainen alkoholipolitiikka kieltää siellä ja täällä alkoholin nauttimisen ja se pitää tehdä vain kunnolla rahastettuna pressujen peittämässä karsinassa.

Auto pitää olla pienitehoinen toyota; nämäkin on kunnolla verotettu ettei naapuri vaan tule kateelliseksi.

Asuin myös yli 10 vuotta ulkomailla; nyt taas muutama vuosi Suomessa ja alkaa jo riittää.

Suomessa mikään ei saa olla hauskaa ja rentouttavaa vaan kireää suoritusta ja tehostusta kaikki.

Tuo on kyllä totta, että tässä maassa elämä ei saisi olla hauskaa ja nautittavaa. Ja tämähän johtaa juurensa kristinuskosta, jonka olennaisin opetus on että elämä ei saa olla hauskaa, koska sehän on syntiä. Onneksi en ole kristitty ja saan tehdä sellaisia asioita, jotka lisäävät elämäni nautittavuutta. En kysele lupia viranomaisilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono sää ja valituskulttuuri. Kaikki on negatiivisia kitisijöitä ja räntää sataa, yritä nyt siinä olla positiivinen.

Musta on tosi ironista, että tänne aina välillä ilmaantuu ketjuja, joissa valitetaan miten negatiivisia suomalaiset ovat. Ketjun aloittaja on tietysti itse tosi positiivinen, mutta ne on ne muut suomalaiset, jotka ovat negatiivisia. Onko kaikkien toisien suomalaisten leimaaminen negatiivisiksi valittajiksi teidän mielestänne positiivisuutta?

Mitäs keksit siihen lääkkeeksi?

Etsi positiivisempia kavereita. Älä lue negatiivisia ketjuja täällä ja masennusta aiheuttavia uutisiakin kannattaisi välttää. Etsi joku sosiaalinen harrastus (kuorolaulu kuulemma tekee hyvää terveydelle). Näe ikävien asioiden hyvät puolet. Esimerkiksi marraskuinen sää on ollut ihan parasta lenkkeilysäätä, kun on ollut mukavan raikas ilma. Kotona on sitten ihana käpertyä viltin alle teemukin ja kirjan kanssa nauttimaan tunnelmasta.

Käyn joka päivä tunnin reippaalla kävelyllä ulkona, mutta ei siinä kutistu kuin vyötärö. Viltin alla on pakko olla kun vuokrakämpässä vetää ikkunoista ja ottaa päähän edes soittaa huoltoon kun mitään ei siellä haluta asioille tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Muualla osataan nauttia elämästä. Suomessa elämä on yhtä isoa suoritusta ja kaikki on niin kallista, ettei suorittamisella saa silti mitään.

Kyläilykulttuurin puute minkä joku sanoi on osuva huomio, monet ovat todella yksin oli parisuhdetta tai ei. Iso osa ihmisistä nypöttää yksiöissä. Huono sää vie mahdollisuudet rentoon hengailuun esim kahvilan terassilla tai puistoissa 9kk vuodesta. Lisäksi kaikki ovat niin turtuneita ihmisten huonoon vointiin, ettei siihen enää kiinnitetä huomiota eikä kanssaihmiset yritä auttaa toisiaan, ihan vaikka olemalla kiva.

Vaikka täällä olisi kesä ympäri vuoden, niin noissa puistoissa ja kahviloissa voisi silti rennosti hengailla vain viikonloppuna, koska työelämä estää sen muulloin.

Korkea kynnys lähestyä toisia. Englannissa naapuri kutsui kylään heti ja pyysi lukupiiriin, jota piti kahden ystävänsä kanssa. Ohikulkijat moikkailivat ja juttelivat kun tein puutarhatöitä. Poikaystävän työkaverit olivat valmiita lähtemään minunkin kanssa vaikka minne.

Kaikki tuo loi välittömästi tunnetta, ettei ole mitään hätää, ja silti kukaan ei tuppautunut, ihmiset olivat hienotunteisia. Monellako täällä on sellainen luottavainen ja kannateltu perustunne, ellei sitten satu olemaan se erinomainen lähipiiri itsellä (johon ulkopuolisilla ei ole mitään asiaa).

Sodat ovat tehneet sukupolvia ylittävät traumat, jo yllä mainitut kovuuden ja välttelevän kiintymissuhteen.

Olen kaksikymppinen opiskelija ja suurimmalla osalla kavereistani on ollut vaikea tai vähintään haastava lapsuus, jossa vanhemmat ovat olleet kylmiä, vaativia, alkoholisoituneita ja jopa fyysisesti väkivaltaisia. Fyysinen kuritus oli yleistä. Hyvät, lämpimät ja lapsiaan tukevat vanhemmat ovat harvinaisuus kaikkien mielestä.

Tähän päälle se, että Suomessa terveydenhuolto on paljon ala-arvoisempaa mitä annetaan olettaa. Eihän se ole edes ilmaista ja pari kymppiä voi olla köyhälle opiskelijalle jo iso summa. Mt-palvelut ovat vitsi: 3 kuukauden pakollinen arviointiaika ennen kuntoutusterapiahakemusta; psykologit vaihtuvat aina ja heillä on kiire ja väsymys, joten kirjoittelevat vääriä lausuntoja eivätkä halua diagnosoida oikein; terapeutteja ei ole vapaana; potilasta ei uskota, kun on "hullu"; Kela odottaa sinun olevan "työkykyinen" eikä terve ja onnellinen. Apua saadakseen pitää itsepäisesti ajaa omia oikeuksiaan ja ne eivät sittenkään monesti toteudu. Ihmiset eivät yksinkertaisesti jaksa.

Yleisestikään täällä ei saa olla erilainen. Kaikki normista poikkeava on paheksuttua ja leimataan kieroutuneeksi: sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, polyamoria, jne. Pitäisi olla blondi, keskiluokkainen ja kaunis. Suorituskeskeisyys, paheksunta ja se, ettei Suomea tai suomalaisia ikinä saisi kritisoida, ei varsinkaan kasvukeskeistä kapitalismia, vaikka siitä syntyy niin paljon ongelmia.

Tehotuotettu, ravintoköyhä ruokavalio ja suorituskeskeisyys.

Me ihmiset ollaan täällä lähes samassa asemassa kuin lehmät lypsyroboteissaan. Tuottavuuden kautta mitataan ihmisarvo. Syötetään ravintoköyhää ravintoa ja ihmetellään miksi voidaan pahoin.

Suorituskeskeisyys, pienet palkat, ainainen kiire ja stressi. Harva elää omilla palkoillaan ja nekin jotka tienaavat hyvin, eivät osaa vähentää työtään ja lisätä vapaa-aika käyttääkseen ajan omaan hyvinvointiin. "Aika on rahaa" ja tehokkuutta arvostetaan.

Perhekeskeisyys katoaa, luontoläheisyys vähenee. Vaikka aikaa pitäisi jäädä nykyään enemmän kun ruokaa ei tarvitse kasvattaa itse, hevosella ei tarvitse kulkea ja pankissa ei tarvitse ravata laskuja maksamassa, silti meillä on vain vähemmän aikaa.

Tapojen puute. Ihmiset eivät ymmärrä olla kohteliaita. Tähän lisäksi yhteisöllisyyttä ei arvosteta.

Järjestettiin (tai yritettiin järjestää) viime joulun alla pienimuotoiset pikkujoulut taloyhtiöllemme (pieni yhtö, 12 asuntoa). Laitettiin kutsu WhatAppissa ja mikä oli tulos. Yksi porukka tuli, 2 vastasi etteivät ehdi ja loput ignoosi koko kutsun. Tulee hölmö olo kun ihmiset ei vastaa mitään. Onneksi oli edes hauskaa sen yhden porukan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Sodat ovat tehneet sukupolvia ylittävät traumat, jo yllä mainitut kovuuden ja välttelevän kiintymissuhteen.

Olen kaksikymppinen opiskelija ja suurimmalla osalla kavereistani on ollut vaikea tai vähintään haastava lapsuus, jossa vanhemmat ovat olleet kylmiä, vaativia, alkoholisoituneita ja jopa fyysisesti väkivaltaisia. Fyysinen kuritus oli yleistä. Hyvät, lämpimät ja lapsiaan tukevat vanhemmat ovat harvinaisuus kaikkien mielestä.

Tähän päälle se, että Suomessa terveydenhuolto on paljon ala-arvoisempaa mitä annetaan olettaa. Eihän se ole edes ilmaista ja pari kymppiä voi olla köyhälle opiskelijalle jo iso summa. Mt-palvelut ovat vitsi: 3 kuukauden pakollinen arviointiaika ennen kuntoutusterapiahakemusta; psykologit vaihtuvat aina ja heillä on kiire ja väsymys, joten kirjoittelevat vääriä lausuntoja eivätkä halua diagnosoida oikein; terapeutteja ei ole vapaana; potilasta ei uskota, kun on "hullu"; Kela odottaa sinun olevan "työkykyinen" eikä terve ja onnellinen. Apua saadakseen pitää itsepäisesti ajaa omia oikeuksiaan ja ne eivät sittenkään monesti toteudu. Ihmiset eivät yksinkertaisesti jaksa.

Yleisestikään täällä ei saa olla erilainen. Kaikki normista poikkeava on paheksuttua ja leimataan kieroutuneeksi: sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, polyamoria, jne. Pitäisi olla blondi, keskiluokkainen ja kaunis. Suorituskeskeisyys, paheksunta ja se, ettei Suomea tai suomalaisia ikinä saisi kritisoida, ei varsinkaan kasvukeskeistä kapitalismia, vaikka siitä syntyy niin paljon ongelmia.

Niin, ja Suomessa on Euroopassa toiseksi eniten perheväkivaltaa.

Huume-, alkoholi-, rahapeliongelmainen kansa, lääkkeiden väärinkäyttöä, syrjäytyneitä, mielenterveyden sairauksien ja loppuunpalamisen takia sairaslomalla tai eläkkeellä olevia nuoria, puhumattomuutta,  väkivaltaa, itsemurhia... Mutta ollaanpa kuitenkin maailman onnellisimpia kansoja. Keneltä lienee kysytty?

Vierailija kirjoitti:

Korkea kynnys lähestyä toisia. Englannissa naapuri kutsui kylään heti ja pyysi lukupiiriin, jota piti kahden ystävänsä kanssa. Ohikulkijat moikkailivat ja juttelivat kun tein puutarhatöitä. Poikaystävän työkaverit olivat valmiita lähtemään minunkin kanssa vaikka minne.

Kaikki tuo loi välittömästi tunnetta, ettei ole mitään hätää, ja silti kukaan ei tuppautunut, ihmiset olivat hienotunteisia. Monellako täällä on sellainen luottavainen ja kannateltu perustunne, ellei sitten satu olemaan se erinomainen lähipiiri itsellä (johon ulkopuolisilla ei ole mitään asiaa).

Suomalaisten luottamus toisiinsa on vähentynyt muutamassa vuosikymmenessä. Tulin äidiksi 1980-luvun puolivälissä ja silloin oli ihan normaalia, että jso vaikka kerrostalon pihalla muiden äitien ja lasten kanssa pitä jostain syystä käväistä pikaisesti kotona, omat lapsensa uskalsi jättää toisen äidin vahdittavaksi siksi aikaa. Tai jos lapsi esim kaatui pyörällä ja sitä pitä lähteä viemään päivystykseen, muita lapsiaan vahtimaan saattoi pyytää naapurinsa. Naapurin ei tarvinnut olla edes itse äiti. Parikymppisenä sinkkuna ovikelloni kerran soi ja siellä oli yksi naapuri kysymässä, voisinko hoitaa hänen taaperoaan sen aikaa, kun hän käyttää isomman lapsensa terveyskeskuksessa. Tiesin kyllä, missä rapussa ko naapuri asui, mutta en edes hänen nimeään tai kerrosta, missä hän asui. Vahdin taaperoa ja kaikki sujui ihan hyvin. Nykyisin ei auteta naapureita eikä haluta naapureilta apuakaan, koska jokaista naapuria pidetään ennemmin kirvesmurhaajana kuin kunnollisena kansalaisena. Moni ei luota edes Mannerheimin Lastensuojeluliiton kurssin suorittaneisiin hoitajiin vaan pitää olla kunnan palkkalistoilla oleva, vähintään lähihoitajan koulutuksen saanut työntekijä. 

Tämä epäluottamus heijastuu muuallekin. Uutta naapuria ei uskalleta pyytää kylään, koska ei voi tietää, onko uusi naapuri sarjamurhaaja, kirvesmurhaaja, tuhopolttaja vai mikä hyypiö se on. Tai onko mahdollisesti sellainen, josta saa ikuisen riippakiven, jos erehtyy kerran pyytämään kahville. 

Vierailija kirjoitti:

Tehotuotettu, ravintoköyhä ruokavalio ja suorituskeskeisyys.

Me ihmiset ollaan täällä lähes samassa asemassa kuin lehmät lypsyroboteissaan. Tuottavuuden kautta mitataan ihmisarvo. Syötetään ravintoköyhää ravintoa ja ihmetellään miksi voidaan pahoin.

Suorituskeskeisyys, pienet palkat, ainainen kiire ja stressi. Harva elää omilla palkoillaan ja nekin jotka tienaavat hyvin, eivät osaa vähentää työtään ja lisätä vapaa-aika käyttääkseen ajan omaan hyvinvointiin. "Aika on rahaa" ja tehokkuutta arvostetaan.

Perhekeskeisyys katoaa, luontoläheisyys vähenee. Vaikka aikaa pitäisi jäädä nykyään enemmän kun ruokaa ei tarvitse kasvattaa itse, hevosella ei tarvitse kulkea ja pankissa ei tarvitse ravata laskuja maksamassa, silti meillä on vain vähemmän aikaa.

Pandemia-aika ja etätöihin siirtyminen on kuitenkin yllättävän monelle osoittanut, että vähempi sählääminen ympäriinsä on oikeastaan ihan mukavaa. Ei mene aikaa työmatkoihin ja kun ei ole jatkuvasti erilaisia kissanristiäisiä, joihin edes kohteliaisuussyistä pitäisi osallistua, omaa aikaa jää varsin mukavasti. Huomataan, että oman perheen kanssa on sittenkin aika mukavaa ja on löydetty uusia tapoja viettää perheen kanssa aikaa, kun harrastukset yms ovat jääneet tauolle. 

Puolet vuodesta pilkkopimeää :( Ja kylmää. Ja aurinkoa näkee vain kesällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Niin ja jos pariskunnalla on ongelmia ainoa ratkaisu on ero. Ihanne on löytää joko aivan täydellinen kumppani, mutta sitäkin hienompaa on elää yksin sinkkuna. Jos ei viihdy yksin vaan paremmin parisuhteissa pidetään automaattisesti läheisriippuvaisena. Kaikkien on viihdyttävä yksin!

Läheisriippuvaisena vain silloin, jos viihtyy paremmin paskassa parisuhteessa kuin yksin. 

Kuule kun kritisoijat ovat itse tuominneet sen toisen ihmisen parisuhteen. Sehän täällä onkin, tuo hemmetin tuomitsemiskulttuuri!!!!

Kuka tuomitsee toisen parisuhteen, jos parisuhde kerran on hyvä? Ei kannata valittaa muille parisuhteensa ongelmista, jos mitään ongelmia ei ole. Mulla oli aikoinaan kaveri, jonka äijä mätki kaveriani kännipäissään. Monta kertaa kaverini tuli oveni taakse lasten kanssa ja mä päästin hänet meille turvaan. Mutta ei, erota ei voinut eikä äijä  voinut hakea apua ongelmiinsa. Lopulta kyllästyin enkä enää päästänyt kaveriani meille vaan soitin vain joka kerta poliisit. Muutettiin myöhemmin muualle eikä olla pidetty enää yhteyttä. Jos ja kun kaverini halusi elää sellaista elämää, mulle se oli ihan fine, kunhan ei sotkenut mua oman parisuhteensa ongelmiin. 

Kyllä tämä entinen kaverini tuomitsee ihan kaikkien ystäviensä parisuhteet. Isäni taas väittää, että omat pitkät parisuhteeni ovat päättyneet kun miehet ovat jättäneet minut aina ja kärsin kaksisuuntaisesta...äitiäni haukkui lapsuudessani lehmäksi ja mätäpaiseeksi. Olisi ennemmin lyönyt edes kunnolla niin ehkä marttyyriäitini olisi tajunnut ehkä lähteä. Tyhmä ämmä siinäkin.