Miksi täällä Suomessa ihmiset voidaan henkisesti niin älyttömän huonosti?

Suomalaiset eivät oikein enää luota toisiinsa. Kuka tahansa voi ilmiantaa sinut kelle tahansa mistä tahansa.

Pyydät naapurin kylään, niin se sanoo isäinnöitsijälle että sulla on epäsiisti asunto (vaikka ei olisi). Pyydät työkaverin kylään, niin se tekee susta lasun. Päästät huoltomiehen sisään hoitamaan jonkun pikkujutun, niin taas se itkee isäinnöitsijälle. Postinjakaja kertoo naapureille, että sulle tulee sossusta postia. Jne.

Vähän kuin edesmennyt DDR. Suomalainen on aina enemmän koneiston kuin toisen suomalaisen puolella.

Hyvä testi on, jos sanot Suomessa että "ihmiset ovat mulkkuja". Jokainen ottaa sen henkilökohtaisesti, sinun ja kuulijan välille ei muodostu luottamuksen piiriä. Että toihan koskee sua itteäskin sitten...

Ennen Suomessa sai arvostella, kritisoida ja urputtaa. Nykyään kukaan ei lähde mukaan, jos niin teet.

Kaikki vain yrittävät epätoivoisesti nostaa omaa arvoaan aina tilaisuuden tullen. Kilpailuhenkisyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono sää ja valituskulttuuri. Kaikki on negatiivisia kitisijöitä ja räntää sataa, yritä nyt siinä olla positiivinen.

Musta on tosi ironista, että tänne aina välillä ilmaantuu ketjuja, joissa valitetaan miten negatiivisia suomalaiset ovat. Ketjun aloittaja on tietysti itse tosi positiivinen, mutta ne on ne muut suomalaiset, jotka ovat negatiivisia. Onko kaikkien toisien suomalaisten leimaaminen negatiivisiksi valittajiksi teidän mielestänne positiivisuutta?

Mitäs keksit siihen lääkkeeksi?

Etsi positiivisempia kavereita. Älä lue negatiivisia ketjuja täällä ja masennusta aiheuttavia uutisiakin kannattaisi välttää. Etsi joku sosiaalinen harrastus (kuorolaulu kuulemma tekee hyvää terveydelle). Näe ikävien asioiden hyvät puolet. Esimerkiksi marraskuinen sää on ollut ihan parasta lenkkeilysäätä, kun on ollut mukavan raikas ilma. Kotona on sitten ihana käpertyä viltin alle teemukin ja kirjan kanssa nauttimaan tunnelmasta.

En tarkoittanut itseäni. Muuten on kyllä omituisia ehdotuksia esim. tuo kuorolaulu. Lapsena piti hirveässä flunssassakin vääntäytyä kirkkoon muille laulamaan. Eipä ole kaverit koskaan arvostelleet töitäni, vanhemmat kyllä. Eivätpä he myöskään ole onnistumisistani onnitelleet. Sellaista kansakoululaista menoa jossa korkeakoulutettu ja hieno on vain jos lukee itsensä ekonomiksi tai insinööriksi.

Muuten sanotaan "onhan tuokin ihan hyvä". Sellaista sivulauseessa latistamista. Enpä käy kyllä tänäkään jouluna, voi joku korkeammin koulutettu sukulainen käydä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmien ja muiden psyykkisten sairauksien hoito romahti 1990-luvun lamassa. Hoitoa tarvitseville iskettiin vain resepti kouraan ja kehotettiin pärjäämään. 

Laman jälkeisestä nousukaudesta pääsi nauttimaan vain osa suomalaisista. Nyt on uutta taantumaa eletty jo yli 10 vuotta. Siinä missä ysärillä sentään odotettiin laman kestävän joitakin vuosia ja sitten näkyisi taas valoa tunnelin päässä, nyt valon näkymistä ei ole odotettavissa ollenkaan. Pandemia aiheuttaa vielä sen, että talouden taantumaa ja suurtyöttömyyttä tulee jatkumaan pitkään. Leipäjonojen, joiden piti olla ysärin laman aikaan tilapäisiä, pituudet vain kasvavat kasvamistaan. Eikä loppua näy. 

Kun tähän vielä yhdistää suomalaisten luterialisen "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -mentaliteetiin, ei ihme, jos kaikilla ei pää kestä. "Kell onni on, se onnen kätkeköön". "Itku pitkästä ilosta"  Näitähän meillä riittää. Sisukin loppuu aikanaan, jos sillä sisulla ei ikinä onnistu missään. 

Silti monella suomalaisella menee ihan hyvin. Ovat terveitä ja hyvinvoivia. Hyvinvointi on kuitenkin polarisoitunut. Niillä, joilla menee hyvin, menee tosi hyvin. Ja niillä, joilla menee huonosti, menee tosi huonosti. Valitettavasti sekä hyväosaisuus että huono-osaisuus vaikuttaa periytyvän. 

Polarisoitumisesta vielä sen verran, että hyväosaisilla yleensä perhepiiri, ystävät ja kaverit ovat myös hyväosaisia. Ja vastaavasti huono-osaisilla perhepiiri, ystävät ja kaverit muita huono-osaisia. Näin on varmasti muissakin maissa ja voikin miettiä, miksi muissa maissa huono-osaiset osaavat paremmin tsempata ja tukea toisiaan kuin Suomessa. 

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset eivät oikein enää luota toisiinsa. Kuka tahansa voi ilmiantaa sinut kelle tahansa mistä tahansa.

Pyydät naapurin kylään, niin se sanoo isäinnöitsijälle että sulla on epäsiisti asunto (vaikka ei olisi). Pyydät työkaverin kylään, niin se tekee susta lasun. Päästät huoltomiehen sisään hoitamaan jonkun pikkujutun, niin taas se itkee isäinnöitsijälle. Postinjakaja kertoo naapureille, että sulle tulee sossusta postia. Jne.

Vähän kuin edesmennyt DDR. Suomalainen on aina enemmän koneiston kuin toisen suomalaisen puolella.

Hyvä testi on, jos sanot Suomessa että "ihmiset ovat mulkkuja". Jokainen ottaa sen henkilökohtaisesti, sinun ja kuulijan välille ei muodostu luottamuksen piiriä. Että toihan koskee sua itteäskin sitten...

Ennen Suomessa sai arvostella, kritisoida ja urputtaa. Nykyään kukaan ei lähde mukaan, jos niin teet.

Kaikki vain yrittävät epätoivoisesti nostaa omaa arvoaan aina tilaisuuden tullen. Kilpailuhenkisyys.

Nokia pilasi Suomen.

Käyttäjä35165 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on kaikessa täällä jokin suoritus. Jos ei halua elää niin on pidettävä mielipiteensä itsellään ja pysyttävä suorittajista sivussa. Alkoholi suorituksen polttoaineena, moni "nollaa" viikonloput.

Työmarkkinoilla on myös vaikeaa ja ihmisiä pakotetaan keskimääräisyyden muottiin. Itselle oma vanhempi sanoi, että teatterikorkeaan on vaikeaa päästä. Työpaikkani johon rahkeet riittävät aiheuttavat sääliä. Pitäisivät nämä kansakoulun käyneet juntit suoraan sanottuna päänsä kiinni kun ei ole mitään hyvää sanottavaakaan eikä mistään mitään ymmärretä.

Minullekin on oma vanhempi valitellut, että korkeakouluun on vaikea päästä. Sanoin, että tuo ei ole kauhean kannustava näkökulma iskostaa omalle lapselle, joka on hyvin selvinnyt lukiosta. Hänen mielestään oli ihan aiheellista silti oikein vatvoa alhaista onnistumismahdollisuutta etukäteen.

Niin ja aivan kuin se lapsi ei itse näkisi niitä hakijatilastoja. Hassua kyllä, kun puhuin että sairaanhoitajaopinnot kiinnostaisivat niin sitä ei lytätty. Ei ollut tainnut niitä tilastoja nähdä kuinka paljon noihinkin on hakijoita.

Kumma juttu, korkeakouluttautua pitäisi, mutta vaikeaa on päästä ja jos jotain hanttihommaa haluaa tehdä ja on tyytyväinen niin sekin on säälittävää.

Suomalaiset kiusaa toisiansa kaiken aikaa.

Kaikkialla ja kaikesta.

Varsinkin somessa ja mediassa mutta livenä myöskin.

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Tästä tehtiin joskus  vuosia sitten tutkimuksiakin ja todettiin, että Suomessa elämänsä tyytyväisimpiä ovat ne suomenruotsalaiste, jotka kokevat yhteisöllisyyttä. En ole suomenruotsalainen, mutta kuulun yhteisölliseen perheeseen ja sukuun. Läheskään kaikki suomalaiset eivät edes halua mitään yhteisöllisyyttä, mutta omalla ja läheisteni kohdalla elämästä tekee paljon turvallisempaa ja rennompaa, kun tietää, että yhteisön tuki on olemassa, jos sitä joskus tarvitsee. Eli on olemassa ne paljon puhutut tukiverkostot. 

Ihmiset voidaan henkisesti huonosti

Muualla osataan nauttia elämästä. Suomessa elämä on yhtä isoa suoritusta ja kaikki on niin kallista, ettei suorittamisella saa silti mitään.

Kyläilykulttuurin puute minkä joku sanoi on osuva huomio, monet ovat todella yksin oli parisuhdetta tai ei. Iso osa ihmisistä nypöttää yksiöissä. Huono sää vie mahdollisuudet rentoon hengailuun esim kahvilan terassilla tai puistoissa 9kk vuodesta. Lisäksi kaikki ovat niin turtuneita ihmisten huonoon vointiin, ettei siihen enää kiinnitetä huomiota eikä kanssaihmiset yritä auttaa toisiaan, ihan vaikka olemalla kiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmien ja muiden psyykkisten sairauksien hoito romahti 1990-luvun lamassa. Hoitoa tarvitseville iskettiin vain resepti kouraan ja kehotettiin pärjäämään. 

Laman jälkeisestä nousukaudesta pääsi nauttimaan vain osa suomalaisista. Nyt on uutta taantumaa eletty jo yli 10 vuotta. Siinä missä ysärillä sentään odotettiin laman kestävän joitakin vuosia ja sitten näkyisi taas valoa tunnelin päässä, nyt valon näkymistä ei ole odotettavissa ollenkaan. Pandemia aiheuttaa vielä sen, että talouden taantumaa ja suurtyöttömyyttä tulee jatkumaan pitkään. Leipäjonojen, joiden piti olla ysärin laman aikaan tilapäisiä, pituudet vain kasvavat kasvamistaan. Eikä loppua näy. 

Kun tähän vielä yhdistää suomalaisten luterialisen "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -mentaliteetiin, ei ihme, jos kaikilla ei pää kestä. "Kell onni on, se onnen kätkeköön". "Itku pitkästä ilosta"  Näitähän meillä riittää. Sisukin loppuu aikanaan, jos sillä sisulla ei ikinä onnistu missään. 

Silti monella suomalaisella menee ihan hyvin. Ovat terveitä ja hyvinvoivia. Hyvinvointi on kuitenkin polarisoitunut. Niillä, joilla menee hyvin, menee tosi hyvin. Ja niillä, joilla menee huonosti, menee tosi huonosti. Valitettavasti sekä hyväosaisuus että huono-osaisuus vaikuttaa periytyvän. 

Polarisoitumisesta vielä sen verran, että hyväosaisilla yleensä perhepiiri, ystävät ja kaverit ovat myös hyväosaisia. Ja vastaavasti huono-osaisilla perhepiiri, ystävät ja kaverit muita huono-osaisia. Näin on varmasti muissakin maissa ja voikin miettiä, miksi muissa maissa huono-osaiset osaavat paremmin tsempata ja tukea toisiaan kuin Suomessa. 

Täällä se huono-osaisuus on häpeällistä, salattavaa ja omaa vikaa. Hyväosaiset aidosti luulee, että terveydenhuollon järjestelmä ja sosiaaliturva toimii hyvin, sillä ovat omassa kuplassaan valmiiksi - sekä tästä kerrotaan Hesarissa joka toinen päivä ja lisätään vähän väliä joku juttu, että työtön vapaasta tahdostaan ja muuta. Molemmissa järjestelmissä on kuitenkin aukkoja, väliinputoajia ja järjetön byrokratia. Tuet sinänsä lienevät verrattain isoja - joillekin liiankin, tai aiheuttavat kannustinloukun - ja hoitohenkilökunta koulutettua sekä tekniikka uutta. Se ei kuitenkaan korjaa kaikkia ongelmia. Olen tullut huomaamaan, että osa epäkohtien olemassaolosta piilotetaan sillä, että terveydenhuollon tai sosiaalihuollon asiakkaalla ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia näyttää niitä virheitä tai laillisesti valittaa, tai valituksesta huolimatta saada mitään oikaisuja, korjauksia tai korvauksia. Silloinhan ne tilastot paistattelevat hienoudellaan, kun siihen on omat menetelmänsä, miten olemassa olevia virheitä ei tunnusteta.

Monilla on paska lapsuus, ilkeät vittumaiset vanhemmat, kylmä ja tyly suku.

Mulla on ilkeät veemäiset lapsenhakkaajavanhemmat, missään eivät ole koskaan auttaneet, hädässä eivät auta vaan ilkkuvat ja pilkkaavat, eivät tue eivätkä välitä esim lapsistani (ainoat lapsenlpset) ollenkaan. Eivät tapaa, eivät soittele, eivät välitä.

Suorastaan ihme etten ole psyykkisesti sairastunut. Kun oma lapsiudenperhe vain kiusaa, ilkkuu, arvostelee, nälvii.

tämä se on syy. Ilkeä kasvatuskulttuuri.

Ja tässä puhutaan yleisellä tasolla, ei tarvitse jokaisen poikkeuksen vastata että ”kyllä mulla oli hyvä koti”.

Vierailija kirjoitti:

Muualla osataan nauttia elämästä. Suomessa elämä on yhtä isoa suoritusta ja kaikki on niin kallista, ettei suorittamisella saa silti mitään.

Kyläilykulttuurin puute minkä joku sanoi on osuva huomio, monet ovat todella yksin oli parisuhdetta tai ei. Iso osa ihmisistä nypöttää yksiöissä. Huono sää vie mahdollisuudet rentoon hengailuun esim kahvilan terassilla tai puistoissa 9kk vuodesta. Lisäksi kaikki ovat niin turtuneita ihmisten huonoon vointiin, ettei siihen enää kiinnitetä huomiota eikä kanssaihmiset yritä auttaa toisiaan, ihan vaikka olemalla kiva.

Suomessa asutaan ahtaasti eikä sinne yksiöön oikein edes mahtuisi kyläilemään. Aikoinaan maaseudulla ei ehkä ollut neliömetrejä yhtään sen enempää kuin nyt kaupungeissa, mutta jokaisella tenavalla ei ollut omaa huonetta ja siksi tupaan mahtui pitkä pöytä, jonka ääreen mahtui isompikin porukka kahvittelemaan. Nykyisin asunnot mitoitetaan ja sisustetaan asukkaita varten, ei kyläilijöitä varten. Mä en ole esim yli 20:een vuoteen omistanut sohvaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono sää ja valituskulttuuri. Kaikki on negatiivisia kitisijöitä ja räntää sataa, yritä nyt siinä olla positiivinen.

Musta on tosi ironista, että tänne aina välillä ilmaantuu ketjuja, joissa valitetaan miten negatiivisia suomalaiset ovat. Ketjun aloittaja on tietysti itse tosi positiivinen, mutta ne on ne muut suomalaiset, jotka ovat negatiivisia. Onko kaikkien toisien suomalaisten leimaaminen negatiivisiksi valittajiksi teidän mielestänne positiivisuutta?

Kyllähän suomalaisia pidetään myös ulkomailla negatiivisina totuuden torvina. Suomalaiset kiroilevat myös muuten ihan poikkeuksellisen paljon, naisetkin. Työelämä on Suomessa tämän kovuuden takia rankempaa kuin muualla. Kiusaamista on paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Tästä tehtiin joskus  vuosia sitten tutkimuksiakin ja todettiin, että Suomessa elämänsä tyytyväisimpiä ovat ne suomenruotsalaiste, jotka kokevat yhteisöllisyyttä. En ole suomenruotsalainen, mutta kuulun yhteisölliseen perheeseen ja sukuun. Läheskään kaikki suomalaiset eivät edes halua mitään yhteisöllisyyttä, mutta omalla ja läheisteni kohdalla elämästä tekee paljon turvallisempaa ja rennompaa, kun tietää, että yhteisön tuki on olemassa, jos sitä joskus tarvitsee. Eli on olemassa ne paljon puhutut tukiverkostot. 

Mä niin HALUAISIN tollasen suvun mutta sukua ja vanhempiani ei kiinnosta. Ei ole tukiverkkoa, eikä mitään turvaa hädässä. Vanhemmat kääntää selän tai lyö luurin korvaan jos hädässä olen soittanut itkien ja apua pyytänyt (tapahtunut muutaman kerran, ei siis usein).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmien ja muiden psyykkisten sairauksien hoito romahti 1990-luvun lamassa. Hoitoa tarvitseville iskettiin vain resepti kouraan ja kehotettiin pärjäämään. 

Laman jälkeisestä nousukaudesta pääsi nauttimaan vain osa suomalaisista. Nyt on uutta taantumaa eletty jo yli 10 vuotta. Siinä missä ysärillä sentään odotettiin laman kestävän joitakin vuosia ja sitten näkyisi taas valoa tunnelin päässä, nyt valon näkymistä ei ole odotettavissa ollenkaan. Pandemia aiheuttaa vielä sen, että talouden taantumaa ja suurtyöttömyyttä tulee jatkumaan pitkään. Leipäjonojen, joiden piti olla ysärin laman aikaan tilapäisiä, pituudet vain kasvavat kasvamistaan. Eikä loppua näy. 

Kun tähän vielä yhdistää suomalaisten luterialisen "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -mentaliteetiin, ei ihme, jos kaikilla ei pää kestä. "Kell onni on, se onnen kätkeköön". "Itku pitkästä ilosta"  Näitähän meillä riittää. Sisukin loppuu aikanaan, jos sillä sisulla ei ikinä onnistu missään. 

Silti monella suomalaisella menee ihan hyvin. Ovat terveitä ja hyvinvoivia. Hyvinvointi on kuitenkin polarisoitunut. Niillä, joilla menee hyvin, menee tosi hyvin. Ja niillä, joilla menee huonosti, menee tosi huonosti. Valitettavasti sekä hyväosaisuus että huono-osaisuus vaikuttaa periytyvän. 

Polarisoitumisesta vielä sen verran, että hyväosaisilla yleensä perhepiiri, ystävät ja kaverit ovat myös hyväosaisia. Ja vastaavasti huono-osaisilla perhepiiri, ystävät ja kaverit muita huono-osaisia. Näin on varmasti muissakin maissa ja voikin miettiä, miksi muissa maissa huono-osaiset osaavat paremmin tsempata ja tukea toisiaan kuin Suomessa. 

Täällä se huono-osaisuus on häpeällistä, salattavaa ja omaa vikaa. Hyväosaiset aidosti luulee, että terveydenhuollon järjestelmä ja sosiaaliturva toimii hyvin, sillä ovat omassa kuplassaan valmiiksi - sekä tästä kerrotaan Hesarissa joka toinen päivä ja lisätään vähän väliä joku juttu, että työtön vapaasta tahdostaan ja muuta. Molemmissa järjestelmissä on kuitenkin aukkoja, väliinputoajia ja järjetön byrokratia. Tuet sinänsä lienevät verrattain isoja - joillekin liiankin, tai aiheuttavat kannustinloukun - ja hoitohenkilökunta koulutettua sekä tekniikka uutta. Se ei kuitenkaan korjaa kaikkia ongelmia. Olen tullut huomaamaan, että osa epäkohtien olemassaolosta piilotetaan sillä, että terveydenhuollon tai sosiaalihuollon asiakkaalla ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia näyttää niitä virheitä tai laillisesti valittaa, tai valituksesta huolimatta saada mitään oikaisuja, korjauksia tai korvauksia. Silloinhan ne tilastot paistattelevat hienoudellaan, kun siihen on omat menetelmänsä, miten olemassa olevia virheitä ei tunnusteta.

Mutta oleellista on, miksi huono-osaiset pitävät omaa ja toistensa huono-osaisuutta häpeällisenä. Hyväosaiset tietysti ajattelevat, että kun maksavat paljon veroja, verovaroin huolehditaan huono-osaisista. Mutta verovaroin ei voi tarjota huono-osaisille samanlaista elintasoa sekä samanlaisia ihmissuhteita kuin mitä hyväosaisilla on. Jos näin olisi, kuka viitsisi enää käydä töissä, jos saman hyvän elintason saisi tekemättäkin. 

Ehkä vika onkin siinä, että aikoinaan Suomessakin ollut yhteisöllisyys on siirretty yhteiskunnalle?  Enää ei tarvitse pitkin hampain sietää anopin määräilyjä, koska ei olla anopista sen paremmin taloudellisesti kuin lastenhoitoavunkaan suhteen riippuvaisia. Voidaan muuttaa satojen kilometrien päähän ja  vaikka pistää välit kokonaan poikki, jos anoppi kyrsii. Riippumattomuus muista ihmisistä on monessa suhteessa pelkästään hyvä asia, mutta silloin on hyväksyttävä se, että jos yhteiskunta ei auta, pitää pärjätä ilman apua. 

Liikaa aikaa miettiä omia ongelmia. Kun sormi juuttuu kesken kaiveluhomman omaan napaan, soitetaan vapaalla kädellä hätänumeroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmien ja muiden psyykkisten sairauksien hoito romahti 1990-luvun lamassa. Hoitoa tarvitseville iskettiin vain resepti kouraan ja kehotettiin pärjäämään. 

Laman jälkeisestä nousukaudesta pääsi nauttimaan vain osa suomalaisista. Nyt on uutta taantumaa eletty jo yli 10 vuotta. Siinä missä ysärillä sentään odotettiin laman kestävän joitakin vuosia ja sitten näkyisi taas valoa tunnelin päässä, nyt valon näkymistä ei ole odotettavissa ollenkaan. Pandemia aiheuttaa vielä sen, että talouden taantumaa ja suurtyöttömyyttä tulee jatkumaan pitkään. Leipäjonojen, joiden piti olla ysärin laman aikaan tilapäisiä, pituudet vain kasvavat kasvamistaan. Eikä loppua näy. 

Kun tähän vielä yhdistää suomalaisten luterialisen "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -mentaliteetiin, ei ihme, jos kaikilla ei pää kestä. "Kell onni on, se onnen kätkeköön". "Itku pitkästä ilosta"  Näitähän meillä riittää. Sisukin loppuu aikanaan, jos sillä sisulla ei ikinä onnistu missään. 

Silti monella suomalaisella menee ihan hyvin. Ovat terveitä ja hyvinvoivia. Hyvinvointi on kuitenkin polarisoitunut. Niillä, joilla menee hyvin, menee tosi hyvin. Ja niillä, joilla menee huonosti, menee tosi huonosti. Valitettavasti sekä hyväosaisuus että huono-osaisuus vaikuttaa periytyvän. 

Polarisoitumisesta vielä sen verran, että hyväosaisilla yleensä perhepiiri, ystävät ja kaverit ovat myös hyväosaisia. Ja vastaavasti huono-osaisilla perhepiiri, ystävät ja kaverit muita huono-osaisia. Näin on varmasti muissakin maissa ja voikin miettiä, miksi muissa maissa huono-osaiset osaavat paremmin tsempata ja tukea toisiaan kuin Suomessa. 

Täällä se huono-osaisuus on häpeällistä, salattavaa ja omaa vikaa. Hyväosaiset aidosti luulee, että terveydenhuollon järjestelmä ja sosiaaliturva toimii hyvin, sillä ovat omassa kuplassaan valmiiksi - sekä tästä kerrotaan Hesarissa joka toinen päivä ja lisätään vähän väliä joku juttu, että työtön vapaasta tahdostaan ja muuta. Molemmissa järjestelmissä on kuitenkin aukkoja, väliinputoajia ja järjetön byrokratia. Tuet sinänsä lienevät verrattain isoja - joillekin liiankin, tai aiheuttavat kannustinloukun - ja hoitohenkilökunta koulutettua sekä tekniikka uutta. Se ei kuitenkaan korjaa kaikkia ongelmia. Olen tullut huomaamaan, että osa epäkohtien olemassaolosta piilotetaan sillä, että terveydenhuollon tai sosiaalihuollon asiakkaalla ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia näyttää niitä virheitä tai laillisesti valittaa, tai valituksesta huolimatta saada mitään oikaisuja, korjauksia tai korvauksia. Silloinhan ne tilastot paistattelevat hienoudellaan, kun siihen on omat menetelmänsä, miten olemassa olevia virheitä ei tunnusteta.

Onkohan muissa maissa hyväosaiset yhtään sen paremmin tietoisia huono-osaisten sosiaaliturvasta tai huono-osaisten elämästä muutenkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Niin ja jos pariskunnalla on ongelmia ainoa ratkaisu on ero. Ihanne on löytää joko aivan täydellinen kumppani, mutta sitäkin hienompaa on elää yksin sinkkuna. Jos ei viihdy yksin vaan paremmin parisuhteissa pidetään automaattisesti läheisriippuvaisena. Kaikkien on viihdyttävä yksin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyyden puute. On tapana, että ihmiset viettävät aikaa lähinnä oman puolison ja lasten kanssa. Arkielämää ei jaeta luontevasti yhteisön kesken, kaikki käpertyvät pieniin piireihin. Näiden piirien ulkopuolella on ainakin 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä. Yksin pärjääminen on edelleen ylpeyden aihe, luontevaa yhdessäolon, jakamisen ja auttamisen kulttuuria ei ole.

Niin ja jos pariskunnalla on ongelmia ainoa ratkaisu on ero. Ihanne on löytää joko aivan täydellinen kumppani, mutta sitäkin hienompaa on elää yksin sinkkuna. Jos ei viihdy yksin vaan paremmin parisuhteissa pidetään automaattisesti läheisriippuvaisena. Kaikkien on viihdyttävä yksin!

Läheisriippuvaisena vain silloin, jos viihtyy paremmin paskassa parisuhteessa kuin yksin.