Tahaton lapsettomuus; tältä se tuntuu

Olen virallisesti tahattomasti lapseton. Yrityskuukausia tuli juuri täyteen 20. Hoitoihin hakeudutaan piakkoin.

Tähän melkein kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Surua erittäin paljon, kun ei saanutkaan omaa lasta. Samoin myös vihaa maailmankaikkeutta kohtaan, kun sillä tuntuu olevan niin erikoinen huumorintaju. Sitten on myös erittäin paljon ihmetystä ihmisten asenteisiin tahattomasti lapsettomia kohtaan. Samoin pahaa mieltä, kun asiasta kertoessa saa yleensä jonkun erittäin harkitsemattoman tölväisyn.

Lähdetään ihan liikkeelle vertaiskuvilla.

Monesti kuulen ja luen ihmettelyä että "Miksi lapsettomuutta surraan? Eihän kukaan ole kuollut.".

Tämän ymmärrän loistavasti velan suusta, ei siinä mitään. Mutta jos ko. lauseen sanoo perheellinen (kuten monesti on sanonutkin) niin periaatteessa hän sanoo samalla, että hänen puolestaan omat lapset olisivat saaneet jäädä syntymättä. On nimittäin erikoista kehua omia lapsiaan rakkaimmiksi maailmassa ja ylistää äitiyttä, mutta samalla tuhahdella ylimielisesti lapsettoman lohduttomuudelle.

Onhan minullakin myös sitä katkeruutta, joka monesti tahattomasti lapsettomiin yhdistetään. Olen nimittäin katkera universumille siitä, että miksi esimerkiksi muutaman tapaukset, jotka elävät sosiaalitukien varassa ilman edes toisen asteen koulutusta, saavat lapsia kun edes katsovat mieheen päin? Ja niitä on sitten parhaimmillaan kolme, kaikki eri isille. Eikä tarvitse olla nero tajutakseen, että heidän tapauksissaan lapsia tehdään, jotta olisi syy jatkaa kotona olemista.

Toisena on sitten äidit, jotka itsekkyydeltään eivät vaivaudu lopettamaan tupakointia ja alkoholia raskauden ajaksi. Itse lopetin tupakoinnin, ennen kuin ehkäisy otettiin käytöstä. Se oli ehdoton edellytys, halusin antaa lapselleni mitä parhaimman alun.

Normaalit tapaukset taas raskautuessaan saavat aikaan pienen surullisuuden tunteen, mutta toisin kuin edelliset tapaukset, eivät aiheuta tunnetta että tekisi mieli näyttää keskisormea taivaalle ihan vaan varuiksi, jos siellä joku sittenkin olisi.

Raskaudesta kertomisenkin tosin voi tehdä monella eri tavalla. Sitä kannattaa tosissaan miettiä, että jos tiedät läheisesi kärsivän lapsettomuudesta, niin ei välttämättä kannata mennä kertomaan raskaudesta hänen työpaikalleen jossa hänen olisi kyettävä hymy huulessa palvelemaan asiakkaita loppupäivä. Nimimerkillä kokemusta on, sai muuten käyttää peliin koko ammattitaitonsa, etten olisi pillahtanut itkuun asiakkaiden edessä. Vastaavasti taas toinen läheiseni kertoi siitä niin, että olin vapaalla ja rohkaisi samalla, että kyllä varmasti teillekin vielä. Jäi aivan erilainen fiilis ja pystyin olla iloinen läheiseni raskaudesta.

Sitten nämä ajattelemattomat tölväisyt. Monesti saa kuulla, miten nuristaan ettei lapsettomien kanssa voi puhua mitenkään kun pahottavat mielensä kaikesta. Itse olen tosiaan pahottanut mieleni, mm. seuraavista: "Muistatko sen ystäväni X? Hän yritti miehensä kanssa pitkään lasta tuloksetta. Ultrassa selvisi, että hänen kohtunsa ei ole normaali ja he eivät voi koskaan saada lasta. Otatko lisää kahvia?". Tapauksessa siis olin juuri kertonut, miten pahalta välillä tuntuu. Tätä voisi verrata oikeastaan siihen, että joku kertoisi saaneensa syövän ja kuulija vastaisi siihen "Minunkin ystävälläni oli sama syöpä. Hän kuoli kaksi kuukautta diagnoosin jälkeen. Otatko lisää kahvia?".

Juu, lapsettomuus ja syöpä on eri asia, tiedetään. Tarkoituksenani onkin nyt avata teille, miltä se asia meistä tuntuu.

Molemmissa tapauksissa olisi tärkeintä pitää toivoa yllä, niin kauan kuin sitä toivoa vielä on. Kommentti, jossa ihan rupattelumielessä muserretaan toivo, ei ole kovin korrekti eikä pitäisi ihmetellä jos toinen pahottaa siitä mielensä.

Tulipahan kirjoitettua.