Lue keskustelun säännöt.
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Olet AP surullinen hahmo jos tarina on totta. Rakkautesi on tosi kieroa, et ole onnellinen oman poikasi onnesta vaan toivot hänelle huonompaa, miksi kukaan ajattelisi kuten sinä?
Olet kateellinen omalle lapsellesi että hänellä on puoliso, vauva tulossa, mukavat appivanhemmat, pääsee ehkä kesällä etelän-matkalle, on kiva koti, saaneet huonekaluja lahjaksi ja on työpaikat molemmilla... Kaikki elämässä perus hyvin omalla lapsella ja sinä et kestä sitä???? Haluaisit että hänellä olisi yksinäistä, köyhää ja kurjaa ja sinä voisit sitten lihapatoinesi ja neuvoinesi olla tärkeä, jopa poikasi elämän keskushlö edelleen... Sinä voisitkin olla tärkeä jos hyväksyisit tietyt normaalit asiat: aikuisiakin lapsia saa neuvoa ja auttaa, mutta ei heitäkään saa solvata (kuten ei nuorempiakaan lapsia). Pahinta tarinassa on kuitenkin se perusvire, ettet halua oman lapsen olevan onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ap muuten teki aloituksen juuri tälle palstalle? Siksikö, että täällä odottavat vanhemmat todennäköisesti kävisi, ja tätä kautta heihin saisi yhteyden?
Vähän kuitenkin ymmärrystä tälle onnettomalle ja katuvalle äidille/anopille!
Kyllä, sinä ap, aika hyvin ja rehellisesti kerrot elämästäsi.
Tosin olen ihmeissäni tuollaisesta lapsiin takertumisesta. Uskoisin, että se on nykypäivänä perin harvinaista. Tai ainakin toivon niin!
Minullakin on kaksi aikuista poikaa. He molemmat lähtivät maailmalle, kun armeija kutsui. Sille tielleen sitten jäivät ja löysivät 18-vuotiaina tulevat puolisonsa.
Olin tuosta pelkästään ikionnellinen ja aloin heti kyselemään häitä ja lastenlapsia. Joita sitten sainkin :):):):):):) Olin nimittäin toivonut pääseväni mummoksi mahdollisimman nuorena. Olinhan itsekin hinkunut avioliittoon jo suoraan koulun penkiltä!
Olisin ollut pettynyt, jos lapseni olisivat meinanneet jäädä "tekopalkoikseni"!
Tottakai rakastan poikiani (ja heidän perheitään) tosi paljon. Mutta kyyneltäkään en tirauttanut, kun muuttivat kotoa. Välit ovat erittäin lämpimät edelleen.
Minun yksinäisen (lesken) elämän täytti sitten uusi rakkaus, kun löysin ihanan miehen. Hän on nykyinen puolisoni ja matkustelemme paljon.
Toivon, että asiasi selviävät; hae apua ja harrastuksia. Ja entäs se suhde mieskaveriisi? Keskittyisit siihen.
Valoisampaa kevättä toivottaen, äiti-anoppi-mummo Itä-Suomesta.
On läheisiä vanhempi-lapsi -suhteita ja sitten on aloittaja ja hänen poikansa...voi herranjestas sentään miten karua luettavaa tämä ketju on ollut. Jos oma äitini tai isäni olisi yrittänyt viritellä yhtä outoa symbioosia minun ja itsensä välille niin olisin juossut karkuun ja lujaa :P
Voimia pojalle ja miniälle!!
Eli käytöksesi oli muuten sinusta ihan okei, mutta sua harmittaa kun poikasi ei halua tavata sua ja sietää äytöstäsi? Olet narsistinen ihminen ja on parempikin, että poika ottaa suhun etäisyyttä. Vaikuttaa, että sinua harmittaa vain se, että välit on poikki etkä saa enää kiukutella yleisölle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätä miniän vanhemmat rauhaan. Olet laukonut heidän tyttärelleen niin tökeröitä asioita että et tule niitä koskaan saamaan anteeksi.
Kuten joku sanoi, et halua lapsesi, poikasi olevan onnellinen, ja lisään: et myöskään itsenäinen. Se, että saavat taloudellista apua sisustuksen tm. muodossa miniän vanhemmilta, ei heidän itsenäisyyttään vähennä. Vanhemmat yleensä haluavat auttaa lapsiaan elämässä eteenpäin. Sinä haluat taannuttaa poikasi.
Lasket kuinka usein käyvät kenenkin luona ja mitä tuovat. Miksi haluaisivat viipyä luonasi pidempään tietäen mitä mieltä olet miniästä, tietäen miten takertuva olet. Heillä on todennäköisesti hyvä, terve suhde miniän vanhempiin ja viihtyvät siellä. Miksi ihmeessä kysyt pojaltasi miten hän voi olla vieraiden nurkissa niin kauan? Luuletko ettei pojallasi voi olla läheistä suhdetta kenenkään muuhun kuin sinuun?
Ja mitä tunteita heidän facebook-seinällään pitäisi olla? Syvää katumusta ja tuskaa koska ette ole tekemisissä? Todellakin heidän elämänsä jatkuu, ilman sinua. Mikä pakkomielle sinulla on olla tarpeellinen? Ei sinulle "tarpeellinen" riitä, haluat olla pojallesi kaikki, koko elämä. Suhteesi häneen on todella häiriintynyt.
Miksi haluat tietää mitä hankintoja he ovat vauvalle tehneet? Jätä heidät rauhaan. Sinä et tällä hetkellä ole osa heidän elämäänsä etkä ehkä koskaan tule olemaan. Olet pahoillasi itsesi vuoksi, sinun maailmasi on rikki, sinun symbioottinen suhteesi poikaasi on ollut illuusio joka on rikottu ja pakko sanoa että sait mitä tilasit, sait mitä ansaitsit. Tästä voi paraneminen alkaa.
Sanot ymmärtäväsi että tarvit terapiaa mutta silti jankkaat ja kaivelet kaikkia asioita joiden pitäisi olla niin kuin sinä haluat niiden olevan, säälit itseäsi ja olet kateellinen että pojallasi on elämä ilman sinua: vaimo, appivanhemmat, lapsi tulossa, kaikki kunnossa. KAIKKI KUNNOSSA! Ja sinä haluaisit että hänellä olisi asiat niin huonosti että saisit pitää häntä avuttomana ja paijattavana iän kaiken.
Hän ei ole ollut pikkupoika enää aikoihin eikä kasvanut yhdessä yössä mieheksi. Sinä vain näit mitä tahdoit nähdä.
Olet jo nyt niin epätasapainossa että suhde lapsenlapseen ei tule olemaan helppo siinäkään tapauksessa että selvitätte vielä välinne. Tulet aina vertaamaan miniän vanhempien lahjoja lapselle niihin joita sinä annat, lapsen rakkauden määrää heitä kohtaan ja sinua kohtaan ja yrität lopulta kiilata myös miniän ja lapsenlapsen väliin samoin kuin miniän ja poikasi väliin.
Toimintasi vaikuttaa tosiaan pikemminkin mustasukkaisen ex-tyttöystävän käytökseltä. Keskity siihen omaan parisuhteeseesi. Luulisi että miestäsikin jo häiritsee tuollainen roikkuminen pojassa.
Ja muista: sinulla on oma elämä elettävänä. Olet tarpeellinen itsellesi. Poikasi osaa elää elämänsä ilman sinuakin.
Pidä huolta niistä ihmissuhteista joita sinulla vielä on jäljellä - ennen kuin menetät nekin.
Mitä nuorempi poikasi mahtaa ajatella ja tuntea jos et koe olevasi tarpeellinen hänelle? Hänhän kai on vielä nuori ja tarvitsee sinua. Miehesi tarvitsee sinua. Mutta sinä näytät unohtaneen koko muun maailman paitsi poikasi.
En mielelläni ottaisi enää kantaa mihinkään, mutta hiukan kummastelen tätä narsistiksi haukkumista. Otin nyt tähän narsistien uhrien tuki -nettisivulta narsistin tuntomerkit ja alleviivasin ne, jotka mielestäni voisivat jollain tapaa kuvastaa minua ja tätä tilannetta mihin olen päätynyt. Löysin kolme kohtaa ja nettisivulla sanottiin, että Jotta potilaalla voidaan diagnosoida narsistinen persoonallisuushäiriö, tulee hänellä toteutua vähintään viisi kohtaa.
Henkilöllä on suuret käsitykset itsestään, hän voi liioitella lahjoillaan ja saavutuksillaan sekä odottaa perusteettomasti muiden pitävän häntä ylivertaisena.
Henkilö keskittyy ajatuksissaan jatkuvasti mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta.
Tällä tarkoitan sitä, että ajatuksissa olen rakentanut suunnitelmia tulevaisuutta varten jossa olen kuvitellut poikani rakastavan minua ja rakkautta riittävän siltä puolen tarpeeksi minua kohtaan ja minultakin tarpeeksi häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Asiat eivät kuitenkaan ole menneet kuin olin kuvitellut.
Henkilö uskoo olevansa jotenkin erikoinen ja ainutlaatuinen, kokee että häntä ymmärtävät vain muut huomattavat henkilöt ja instituutiot, joiden kanssa hänen tulisi olla tekemisissä.
Henkilö vaatii korostunutta ihailua.
Henkilö kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun ja saamaan toiveensa täytettyä
En kaipaa erikoiskohtelua, mutta kaipaan vanhemman kunnioitusta tilanteessa kuin tilanteessa, jos joku sen luokittelee erikoiskohteluksi niin olkoon sitten niin. Toiveeni oli se, etten joutuisi menettämään rakasta poikaani niin kyllä toivoin, että se täyttyisi. Myönnän toimineeni väärin haukkumalla miniää, joka ei ole edes tehnyt mitään pahaa minulle. Mutta mielestäni riitaan aina tarvitaan kaksi osapuolta ja ei sellainen käytös, että jättää äidin tahallaan pois kuvioista heti muutettuaan pois kotoa ole parasta mahdollista käytöstä lapselta.
Henkilö käyttää häikäilemättömästi muita hyväkseen.
Henkilöllä on empaattisuuden puute: haluttomuus huomata toisten tunteita ja tarpeita tai eläytyä niihin.
Henkilö on usein kateellinen muille tai uskoo myös muiden kadehtivan häntä.
Henkilö on ylimielinen, hänellä on röyhkeä käytös tai asennoituminen.
Myönnän käyttäytyneeni röyhkeästi poikaani kohtaan ja asenteeni miniää kohtaan oli alusta alkaen vääränlainen. En ajatellut, että ensimmäinen suhde johtaa avioliittoon ja perheeseen. Onhan se nuorillekin sallittua tehdä virheitä parisuhteissa ja usein niistä ensimmäisistä parisuhteista otetaan oppia kantapään kautta. Saattaahan se vanhemmillekin olla kova paikka se lapsen eka seurustelusuhde ja saattaa se vanhempikin oppia lapsen suhteista uusia asioita. Mutta se tuntuu epäreilulle, että odotetaan vanhemmilta aina tyylipuhdasta käytöstä. Yksikin suurempi virhe niin se on välit poikki loppuelämäksi. Jos oma poikani olisi haukkunut minua ääneen tai sanonut todella pahasti niin en minä olisi välejä häneen pistänyt poikki. Olen äiti ikuisesti, tapahtui mitä tapahtui. Mutta tämä ei näköjään toimi toisinpäin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mee sinne ammattiauttajalle niin se kertoo sulle nää samat asiat kuin me. Kun ei näköjään tajua ja todellisuudentaju on nyt tosi pahasti häiriintynyt. Viimesin viesti taas kerto sen
Oikeesti ap en ymmärrä enää sua, enkä usko että kukaan muukaan ymmärtää.
Ihan selkeesti syytät poikaasi ja miniääsi edelleen etkä ole aidosti pahoillaan.
Nyt kun poikasi ja miniäsi käänsi selkänsä sulle ja loukkaannut niin syytät heitä nyt siitä etteivät kunnioita vanhempaa eli sinua?
Tuota vikaa kohtaa en oikein ymmärtänyt. Siis sun mielestä lapsesi seurustelusuhteet tulisi olla niin hänelle kuin sinullekin ihan vaan harjoittelua varten, että molemmat saisitte yhdessä tehdä virheitä ja niistä oppia. EI EI EI
Lapsen seurustelusuhteet vanhemmille ei ole mitään opetteluhetkiä. Vanhempien tehtävä alaikäisen suhteessa on ainoastaan olla tukena ja kannustaa. En oikeesti ymmärrä sua ap yhtään. Kuulostat ihan pimeelle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Saattaahan se vanhemmillekin olla kova paikka se lapsen eka seurustelusuhde"
Miksi? Herranen aika, sitähän elämä on? Pariudutaan, lisäännytään. Miksi se on shokki jos melkein aikuinen lapsi alkaa seurustella?Ei sen todellakaa pitäisi olla kova paikka, aivan oletettavissa oleva asia.
Yleensä sitä seurustelua saa ODOTTAA eikä pelätä.
Mikä sua ap vaivaa??!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"DSM-IV:n mukaan narsistiselle persoonallisuushäiriölle ovat ominaisia laaja-alaiset suuruuskuvitelmat, ihailun tarve ja empatian puute. Se on psykiatrinen diagnoosi, joka määritellään vähintään viidellä seuraavista oirekriteereistä:[6]
suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan;
keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta;
uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt tai instituutiot;
vaatii korostunutta ihailua;
mielestään oikeus erityiskohteluun;
muiden hyväksikäyttö;
empatian puute;
kateus (tai uskoo muiden kadehtivan häntä);
ylimielisyys ja röyhkeys."
Kyllä niitä kohtia löytyy narsistista.
Välien jäädyttäminen ei johtunut vain tästä viimeisimmästä purkauksesta, se oli viimeinen niitti. Tajuatko yhtään miten pitkäpinnaisia poika vaimoineen on ollut sinua kohtaan? He vetivät nyt rajat suhteelle ja omalle sietämiselleen ja siihen sinun on tyytyminen. Käytöksesi on ollut äärimmäisen vahingoittavaa heitä kohtaan koko ajan. Tervehtymisesi ei ala toden teolla ennenkuin kykenet näkemään ja hyväksymään ehkä-lopulliseen pesäeroon johtaneet syyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 19:42"]
Yleensä sitä seurustelua saa ODOTTAA eikä pelätä.
Mikä sua ap vaivaa??!!
[/quote]
Ilmaisin itseni varmaan taas väärin. Mielestäni seurustelussa ja parisuhteessa ei ole mitään pahaa, mutta kyllä voin myontää (enkä usko olevani ainoa tällainen äiti) joka hiukan kauhullakin odotti sitä seurustelua. Siitä seuraa se, että yhtäkkiä kotona kulkeekin uusi ystävä ja parhaimmassa tapauksessa lapsen seurustelukumppanista tulee kuin toinen perheenjäsen, mutta tiedän senkin, että harvoin se eka seurustelukumppani pysyy kovin kauaa. Yksi päivä se seurustelukumppani voikin kadota meidän kaikkien elämästä ja sitten pitäisi vain jatkaa elämää normaalisti ja taas tulee uusi tyttöystävä.
Kyllähän tuollaiset asiat voi stressata äitiä? Muistan nuoruudesta ja vanhemmaltakin iältä monet sydänsurut, ei niitä toivoisi oman lapsen kokevan.
Toisaalta sitten sitä "pelkää" seurustelua, koska tietää senkin, että se vääjämättä vie lapsen aikuisuuteen ja johtaa siihen, että pariskunta hankkii asunnon, menee naimisiin, aloittaa oman perheen. En vain ollut vielä ihan valmis tähän kaikkeen, se kaikki tapahtui niin nopeasti. En pysynyt kyydissä mukana. Sitten kävi näin ikävästi... olisi pitänyt osata pyytää apua ulkopuolelta aiemmin.
ap
Nopeasti? 3 VUOTTA ON OLLUT AIKAA! Todella ärsyttävää on se. että vielä häissäkin vähättelit että puolet eroaa. Mä en todella käsitä miksi varustaudut siihen että ero tulee, se on törkeää.
Kuulostaa myös siltä että ripustautuisit sopivaan miniäänkin, kerran siitä tulisi uusi ystävä ja ilman tätä pitäisi oppia elämään eron tullessa.. Mua puistattaa.
Miksi ihmeessä oikein stressaat ja päsmäröit toisen ihmisen elämää? Ilot ja surut kuuluvat elämän kulkuun eikä niiltä voi suojella ketään, ja miksi pitäisikään. Kokemukset vahvistavat ja kasvattavat. Poikasi on aikuinen mies ja täysin kykenevä käsittelemään omia tunteitaan ilman ylisuojelevan äidin sekaantumista asiaan.
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 19:50"]
Välien jäädyttäminen ei johtunut vain tästä viimeisimmästä purkauksesta, se oli viimeinen niitti. Tajuatko yhtään miten pitkäpinnaisia poika vaimoineen on ollut sinua kohtaan? He vetivät nyt rajat suhteelle ja omalle sietämiselleen ja siihen sinun on tyytyminen. Käytöksesi on ollut äärimmäisen vahingoittavaa heitä kohtaan koko ajan. Tervehtymisesi ei ala toden teolla ennenkuin kykenet näkemään ja hyväksymään ehkä-lopulliseen pesäeroon johtaneet syyt.
[/quote]
Kyllä mä itsekin sen nyt näen jälkeenpäin, että minun ja lapseni ja miniän suhteessa oli monta juttua vinossa jo aiemmin. Olisi pitänyt puhua näistä asioista ennen kuin ne paisuivat liian suuriksi.
Olen hyvin äkkipikainen luonne, sanon usein asiat vähän liiankin suoraan. Minusta usein tuntuu siltä. että perhe ja ystävät olettavat aina minun olevan se, joka aloittaa sen vyyhdin purkamisen ongelmatilanteissa. Useissa ihmissuhteissa on tullut jännitteitä ja sitten minusta aina tuntuu siltä, että asiat vain kasaantuu ja muut odottavat minun aloittavan ottamalla hankalat asiat puheeksi ja ehkä hiukan "raivoamallakin". Olisi virkistävää, että joskus minun ei tarvitsi aloittaa vaan joku toinen uskaltaisi puhua vaikeistakin asioista ja olemaan se eka raivoaja.
ap
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:44"]
Nyt oli sitten taas uusi uutinen, hääpäivä päätetty alle vuoden päähän ja taisin kommentoida, että jopas on vauhti kova pariskunnalla ja varovasti yritin ehdotella, jos kihla-aikaa kannattaisi vähän pidentää, ettei nyt hätiköidä. Miniä sitten sanoi, että ei hänelle niin väliksi, että milloin naimisiin, mutta poikani oli halunnut jo ensi talvena. Minä sitten sanoi, että en usko millään, että pojallani on tuollaista hoppua ja talvihäätkin kuulostavat niin hankalilta järjestää. Siinä sitten sanoin tuon kommentin äidin ja pojan suhteesta. Miniä, ei siihen reagoinut mitenkään oikeastaan.[/quote]
Hyi miten itsekästä ajattelua sinulta. Et näe todellisuutta muutoin kuin stereotypioiden kautta (kavala miniä vie ja äidin kultapoika vikisee) vaikka nimenomaan poikasi on suhteen eteenpäin ajava voima. Olet koko ajan haukkunut väärää puuta kun tahdot pitää kynsin ja hampain kiinni illuusiostasi siitä, kuinka muodostatte yhdessä pojan kanssa vankan tiimin pahaa maailmaa vastaan. Ja poikahan ei tietenkään voi haluta toimia äidin mielipiteitä ja tahtoa vastaan oma-aloitteisesti. Ovela miniä on tietenkin kääntänyt pojan äitimuoria vastaan, niin sen täytyy olla! Kamalasta naikkosesta on päästävä eroon niin kaikki palaa taas entiselleen...paitsi ettei palannutkaan. Kupla puhkesi, mutta näin olisi käynyt ennemmin tai myöhemmin.
Kyllä minä ap ymmärrän sinun maailmaasi. Ikävä kyllä. Oma isäni oli samaa sarjaa, olen nyt huomannut sen tekstejäsi enemmän lukeneena. Olen tosiaankin laittanut välit häneen ja lähipiiriinsä poikki jo vuosikausia sitten täysin häiriintyneen käytöksen vuoksi. Mainitsinkin siitä aiemmin.
Se on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä. En ole koskaan häntä ikävöinyt, enkä tule koskaan enää päästämään häntä elämäämme. Koska olemme arvokkaita.
Tunteita oli toki aikoinaan käsiteltävänä, mutta yksikään niistä ei ole ollut ikävä. Kaiken sen sietämisen ja vastaan tulemisen jälkeen olin lopulta aika vihanen. Sain senkin käsiteltyä, eikä enää kyseinen tyyppi tai sen vaimo eli äitini hetkauta yhtään suuntaan tai toisen. Jopa naapurin räksyttävä koira on minulle arvokkaampi, ja se on melko paljon, kun en edes pidä koirista.
Pahoin pelkään, että sinun voi olla mahdotonta omaksua kaikkea niitä sosiaalisesti hyväksyttyjä tapoja ja sydämen sivistystä, mitä tilanteen korjaaminen edellyttäisi.
Jos yhtään kunnioitat heitä, jätä nuoripari, heidän perheensä ja sukunsa rauhaan. Älä yritä hakea kuulumisia sieltä tai täältä. Se olisi pelkästään ahdistelua ja itsekään pakkomielteesi ruokkimista.