Lue keskustelun säännöt.
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Niin ja aivan sairasta toivoa (ja vielä sanoa tämä pikkuveljelle) että isoveli vielä muuttaa takaisin kotiin! En voisi kyllä kuvitella, että haluaisin yli 20-vuotiaiden lasteni asuvan vielä kotona ja roikkuvan äidin helmoissa. Vaikka lapset minulle rakkaita ovatkin, ja hartaasti toivottuja, niin normaalijärkisenä ymmärrän että he aikuistuvat, muuttavat omilleen ja pärjäävät omillaan. Silloin minulla on sitten aikaa omille jutuilleni =)
t. se 27-vuotiaana äidiksi tullut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkein loukkaavinta miniälle on se että ap sanoa täräytti että ei halua isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle. Mieti nyt miltä se tuntuu??
Ja alle 25? huoh! Itse muutin kotoa 16 vuotiaana opiskelemaan muualle, tapasin hyvin pian mieheni
.
Muutin yhteen, menin kihloihin, naimisiin ja saimme lapsen ennenkuin kumpikaan meistä oli 25 vuotias.
Kukaan ei tahtiamme kauhistellut tai ole ikinä ihmetellyt. Olemme molemmat olleet luonteeltamme aina hyvin rauhallisia persoonia ja tämä oli meidän unelmamme jonka saimme yhdessä toteuttaa.
Olemme edelleen onnellisia, nykyään omistamme oman talon ja elelemme mukavaa elämää kohta kouluikäisen lapsen kanssa.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 19:59"]
Kuulostat ihan minun äidiltäni, ap. Sillä erolla, että äitini on käyttäytynyt vuosikausia törkeästi sekä veljeni että minun puolisoita kohtaan, eikä ole missään vaiheessa pyytänyt anteeksi. Kamalaa kontrollointia, kuukausien murjotusjaksoja, puolisoiden vähättelyä ja erotoiveita olemme saaneet sietää jo vuosikausia. Olisi pitänyt katkaista välit, mutta olemme kai siihen liian kilttejä. Etäisyyttä on kyllä pitänyt ottaa ihan oman mielenterveyden takia. Toimeen koitetaan jotenkin tulla, mutta mieli on katkera ja suurelta vääryydeltä tuntuu tuollainen äidin käytös. Äidit muka tukevat ja eivät ikinä hylkää lastaan...Ja pyh. Minun äitini hylkää kyllä aina, kun hänen tahtoonsa ei taivuta. Äidinrakkaus tarkoittaa tällaisissa tapauksissa vain pohjatonta itsekkyyttä ja oman edun ajattelua lapsen elämän kustannuksella.
[/quote]
Tämä kuulosti aivan sanasta sanaan minun anopiltani. Ap eroaa kuitenkin siinä suhteessa, että ymmärtää toimineensa väärin ja haluaa pyytää anteeksi. Minäkin voisin varmaan suhtautua anoppiini jollain tavalla myötämielisesti, jos tämä edes näkisi toimineensa väärin, mutta ei. Olen vain se huono ja kamala miniä, josta poikansa toivottavasti eroaa, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
En usko, että ap:n kirjoitus olisi aito. Miniä on muka kiva ja ok, ja sitten hän menee tärskäyttämään, ettei halua isoäidiksi tämän miniän lapselle? Ei vaikuta uskottavalta. Joku toimittaja on keksinyt koko jutun.
"Epäilen, että harva teistä kehtaisi tuollaisia asioita sanoa minulle päin naamaa jos oikeassa elämässä tavattais."
Juu, ei mutta harva meistä myöskään viitsii heittää moista kommenttia kenellekään livenä. Varsinkaan omille lapsillemme tai heidän puolisoilleen.
" Mutta että minua diagnisoidaan nyt mielisairaaksi niin en tuollaisia viestejä ota ihan tosissaan. Jos nyt ihan sairas olisin mieleltäni niin mitenköhän on mahdollista, että pystyn elämään näin normaalia elämää. "
Tiedätkö mitään mielisairauksista? Et ilmeisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 22:51"]En usko, että ap:n kirjoitus olisi aito. Miniä on muka kiva ja ok, ja sitten hän menee tärskäyttämään, ettei halua isoäidiksi tämän miniän lapselle? Ei vaikuta uskottavalta. Joku toimittaja on keksinyt koko jutun.[/quote]
Sulla on tainut olla äärimmäisen hyvä tuuri anoppien suhteen,lucky u!
Ap sanoo, että on aina ollut mukava mutta tossa aiemmin jo sanoi, että on aiemminkin möläytellyt ilkeyksiä miniälle. Luulee vaan olleensa kauheen mukava. huomaa ettei tajua olevan väärässä
Mene hoitoon ap! Sitäpaitsi, asioilla ei oo tapana mennä niinku toiset suunnittelee. Ja kerta et lastesi isän kanssa ole yhdessä niin siinäkin huomaa, että on ihan hyvä jos lapsesi ei tallaa ajallisesti samoja polkuja kuin sinä ;) Katkeraa, hyihyi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 21:30"]
Asiasta kukkaruukkuun: eniten tässä ketjussa ihmetyttävät aloittajan puolustelijat, hänkö on nyt sitten ykskaks uhri jota pitäisi ymmärtää. Ilkeä poika ja miniä ottavat etäisyyttä eivätkä tajua antaa anteeksi erehtyväiselle ihmiselle. Huhhuh sanon minä. Sananvapauteen kuuluu myös vastuu eikä läheisissä ihmissuhteissakaan tarvitse niellä ihan mitä tahansa.
[/quote]
Olen yksi ap:ta sympanneista. Siksi, koska mielestäni katumus ja anteeksianto kuuluvat ihmisyyteen. Ap katuu puheitaan ja ymmärtää ajatusmalliensa olevan vääriä. Hänellä on kaikki oikeus toivoa pojalta ja miniältä anteeksiantoa ja välien paranemista. Ja huom. Tämä ei tarkoita, etteikö pojalla ja miniällä olisi oikeus loukkaantua ja ottaa vähäksi aikaa etäisyyttä.
No voihan rähmä! Tuo ihmispolo on sanonut menevänsä hakemaan ammattiapua. Voiskohan jättää mielen sairaudet sun muut nyt sinne psykologin vastaanotolle. Tuntuu, että tällä palstalla on jo autettu ihan tarpeeksi!
P.S. Traagisista asioista innostuneimmat voisivat siirtyä anneliauer-osastolle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, jos et viitsisi kiillottaa sädekehääsi kertoilemalla kuinka mallikelpoinen vaimo, ystävä, työkaveri ja äiti olet oikeasti. Ettäs kehtaamme kyseenalaistaa mallikansalaisen mielenterveyden täällä palstalla ;)
Olet silmää räpäyttämättä sanonut läheisillesi tosi julmia asioita, ei vain kerran vaan monta kertaa. Ilmeisesti tarkoitus pyhittää keinot, vai? Itsekäs oman edun ajaminen saa ihmisen tekemään mitä omituisimpia tekoja.
Olen nyt päivätolkulla seurannut tätä ketjua ja kerrankin olen jäänyt sanattomaksi. Yleensä mulla on perusteltu mielipide ja haluan sen kertoa, mutta tämä saa mut vaan änkyttämään. Käsittämätön, monipiippuinen, hyvin monella tavalla häiriintynyt ja vaivaannuttava tarina.
En siis osaa sanoa mitään, mitä joku teistä fiksummista ei olisi sanonut.
Sen sijaan jaan tässä saamani kasvatusohjeen: Lapsi tarvitsee juuret ja siivet.
Vaikka rakastan lapsiani niin että tekee kipeää ja näen elämäni ilman heitä kodissani tyhjäksi, niin tehtäväni on jossain vaiheessa lopettaa heidän juuriensa kasvattaminen ja alkaa opettaa, kuinka kasvattaa siipiä.
Nyt murrosikäisteni kanssa puren hammasta, etteivät he näe kipuani, kun he repivät etäisyyttä, haaveilevat itsenäisestä opiskelijaelämästä, suunnittelevat oman näköistään elämää. Hymyilen ja kannustan, nyt on sen aika. Annostelen vastuuta ja vapautta, potkin kohti unelmiaan ja valehtelen silmät kirkkaina, että onpa ihana, että olette pian aikuisia ja jalat oman pöydän alla, on tätä odotettukin.
Vanhemman osa on jäädä, kun lapsi nousee siivilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tämä onneton tapaus voi olla ihan tottakin. Tuli mieleen, että anopilla saattaa olla erittäin vaikeat vaihdevuodet meneillään. Mutta jos tuollaisia raivareita tulee, niin tuleehan niitä muitakin, kuin miniää kohtaan. Tai anoppi oli humalassa?
Kirjeen kirjoittamista ja nöyrintä anteeksipyyntöä nyt ehdottaisin. Jos olit kännissä, niin sano se. Sama myös, jos on pahat vaihdevuodet. Myös miehesi voisi toimia "sovittelijana". Harmittaa ja säälittää tuo tilanne kaikkien osalta.
Itselläni on kaksi poikaa ja tytär, miniät, vävy ja lastenlapset. Olin pelkästään onnellinen, kun kaikki lapseni lensivät pesästä alle kaksikymppisinä.
Rinta rottingilla työntelin kaupan ostoskärryissä lastenlapsia, ollessani itse juuri täyttänyt 40 v. Nautin suuresti, kun pääsin niin nuorena mummoksi!
Näin erilaisia me ihmiset siis voimme olla !!!
Mitä apn mies tykkäsi hänen purkauksestaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tottakai miniän vanhemmat tietävät tilanteen. He toimivat kuten sivistyneet ihmiset ja kunnon vanhemmat toimivatkin. Siksi heidän kanssaan vietetään aikaa ja heihin luotetaan. Heiltä tuskin tulee mitään moukkamaisuuksia.
Ymmärrätkö, että miniäsi ja poikasi ovat todella hävenneet puolestasi aina kun olet alkanut sekoilemaan? Esim. se tarina, jossa yritit saada miniääsi johonkin bitch-tappeluun kertomalla, miten tunnet poikasi paremmin kuin hän. Voi luoja miten luokatonta käytöstä!
Entä sitten yhteydenottosi miniän äitiin. Vain roskaväki olisi tuossa vaiheessa lähtenyt enää sinulle vastailemaan muuta, kuin korkeintaan kehoituksen pysyä kaukana. Minä oikein heitä pidät, kun kehtasit kaiken tuon jälkeen laittaa viestin miniän äidille???!!
Oletko aivan toivoton?
Ja tottakai muut ihmiset jatkavat elämäänsä, eivätkä todellakaan jää sinua kaipailemaan. Nyt elämä on pojallasi vasta alkanut.
Minusta tuntuu suoraan sanottuna siltä, ettei kukaan nyt ymmärrä ajatuksiani ja mitä yritin ajaa takaa. Siis tiedostan nyt, liian myöhään tosin, itsekin kuinka "vääriä" nämä ajatukset ja tunteet ovat olleet. Sekin, että poikani ja miniäni eivät ole panneet vastaan tai sanoneet mitään negatiivista minulle koskaan on myös vaikuttanut siihen, että en ole ollut ihan varma mitä on soveliasta sanoa ja mitä ei.
Tuntuu siltä kuin pikkupoikani olisi muuttunut yhdessä yössä itsenäiseksi aikuiseksi. Kaikki äiditkö osaa suhtautua tällaiseen muutokseen helposti? Olenko ihan oikeasti ainoa äiti maailmassa, joka on epäonnistunut tässä tilanteessa?
Harrastuksia mulla ei ole ollut sitten nuoruusvuosien. Yksinhuoltajaäitinä, joka teki vuorotyötä sitä oli niin kiireinen, että vapaa-aikaa ei löytynyt ja jos löytyikin niin ei sitä tehnyt mieli tehdä muuta kuin nauttia kodin rauhasta. Ystäviä tapaan usein ja olen läheinen monen työkaverinkin kanssa. Mutta nyt olisi kai se aika etsiä uusia harrastuksia. Toisaalta ei mua se kodin rauha häiritse, eniten surumieltä aiheuttaa se tunne, etten ole enää hyödyllinen kenellekään. Miten te muut äidit paikkaatte sen tunteen? Kenelle olette hyöydyllinen sen jälkeen kun lapset muuttaa omilleen?
En edes tiennyt eläväni lapsille. Poikanikin aina kehui kavereilleen kuinka nuorekas ja vapaa äiti olin. Rajoja ei tarvinnut asettaa, koska esikoiseni ei tehnyt tyhmyyksiä ja hän oli tosi avoin ja kertoi kaiken kotona mulle. Koin aina, että voin luottaa poikaani ja uskon, että hänkin koki, että voi luottaa minuun. Nyt kaikki on muuttunut ja tuntuu niin pahalta, että meidän suhde on mennyt näin rumaksi. Ei kai tässä muuta voi kuin toivoa parasta ja yrittää sitten rakentaa parempaa suhdetta kuopukseni kanssa.
ap
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 14:40"]
Täällä nyt syyllistetään minua ihan
Nuorempi poikani on toisaalta luonteeltaan hyvin erilainen kuin isoveljensä. Tuon ikäisenä kuin kuopus nyt on, isoveikka hoiti meillä ihan taloutta tasapuolisesti minun kanssa, tehtiin aina yhdessä ruoka-ostokset, kokattiin vuoropäivin, saattoi pikkuveljen kouluun, hoiti kouluasiat ilman minun patistusta, maksoi omat laskunsa ja menonsa. Pystyin luottamaan häneen täysin. Pikkuveli ei ole niin itsenäinen vielä, tai kyllä hän kovasti yrittää, mutta sellaista luontaista kiinnostusta kodinhoitoon ei löydy tippaakaan. Kyllä hän siivoaa huoneen ja käy kaupassakin jos pyydän ja anelen useaan otteeseen. Kännykkälaskuja ei ole muistanut maksaa ja liittyä meni kiinni. Kotibileet uskalsin antaa pitää ja kaikki ei mennyt ihan suunnitellusti. Nuorempi poikani ei myöskään ole niin kiinnostunut minun elämästä ja menoista. En odottaisikaan tuon ikäisen olevan kiinnostunut äitimuorin menoista, mutta ihan totta vanhempi poikani kyseli aina kotona asuessaan minun kuulumisia. Saattoi perjantai-iltana ehdottaa elokuviin menemistä hänen kanssaan ja sain purkaa murheitani aina hänelle.
[/quote]
Suhteesi vanhempaan poikaasi oli symbioottinen ja asetit hänet väärään asemaan, et antanut hänen olla nuori. Normaalitilanteessa hän olisi irrottautunut sinusta pikkuhiljaa, mutta nyt ainoa keino oli tuo lopullinen repäisy, kun avasit hänen silmänsä näkemään millainen olet. Voi olla, että hän tulee tarvitsemaan terapiaa päästäkseen yli aiheuttamistasi vaurioista. Onneksi hän vaikuttaa fiksulta nuorelta mieheltä, ja hän osasi asettua oman perheensä puolelle.
Aikuiset lapset tulevat lapsuudenkotiin kylään.
Sinulla on mies, jonka kanssa jakaa elämäsi. Sinulla ei ole tyhjän pesän syndrooma, koska sinulla on vielä nuori poikasi kotona. Onneksi hänellä on muitakin ihmisiä elämässään, hän vaikuttaa ihan tavalliselta nuorelta.
Vaikutat aika itsekeskeiseltä, empatiakyvyttömältä ihmiseltä.
Niin ja ei ole normaalia, että äiti purkaa aina huoliaan lapselle, kuten kerroit tehneesi. Se ei ole vanhemman tehtävä, siitä on vain haittaa lapselle.
Siis voi luoja, tottakai välit minään vanhempiin menivät samalla, kun ne katkesivat mIniäänkin. Mitä oikein kuvittelit? Etkö ole ollenkaan ollut normaalien, sivistyneiden ihmisten kanssa tekemisissä? Vai että oikein sinun versio pitäisi vielä tuntemattomien ihmisten kuunnella. Miksi pitäisi??!! Olet aivan sekaisin.
[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 09:40"]Ap:n kertomus menee koko ajan sairaammaksi. Ensin haukkui miniää, koska ei ITSE halua lapsen isoäidiksi "ainakaan tuolle miniälle" ja nyt kertoi, että oli toivonut pojallensa ettei tätä olisi olemassakaan. Nuo haukkumiset eivät selity millään "kaikki teemme virheitä"-pölinöillä, vaikka ap sitä yrittää.
Kaikki sympatiani pojalle ja miniälle, toivottavasti pääsevät lopullisesti eroon ap:stä, niin ei tarvitse enää murehtia, koska seuraavaksi "suutuspäissään" alkaa riehumaan. Ap siis suuttui siitä, että poika saa lapsen ja hänestä tulee isoäiti, vaikkei sitä haluaisi. Pahemmin ei voi toista loukata, kuin reagoimalla vauvauutiseen noin. Ap:llä on vakava ongelma, lapsellinen, kylmä ja sairas mieli, älä saastuta enää ympäristöäsi ja läheisiäsi, vaan anna heidän olla ja elää rauhassa. Itse en miniänä tai poikana edes uskaltaisi päästää noi häilyvää ja tasapainotonta tyyppiä lapseni elämään.
Vai olikohan tämä sittenkin trolli?
[/quote]
Tunge trollis johonkin mihin aurinko ei paista
Aloittajan kannattaa ottaa viestiketju kokonaisuudessa talteen ja palata lukemaan sitä joskus vuoden-parin päästä, kun (toivottavasti) terapiakäynnit ja aiheen työstäminen ovat eri luokkaa kuin nyt. Tällä hetkellä se mahtipontinen ja omistushaluinen "superego" on liiaksi voitolla, joskin inhimillinen perusminäkin sieltä vähän jo pilkahtelee näkyville. Aika näyttää saatko enää keskusteluyhteyttä palautettua ja välejä korjattua loukkaamiisi henkilöihin, vaadit heiltä aika mahdottomia juuri nyt. Lapsen saaminen on jo itsessään suuri elämänmuutos eikä heillä riitä aikaa ja energiaa välienselvittelyihin vielä tässä vaiheessa.