Lue keskustelun säännöt.
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Totta kai miniäsi on kertonut äidilleen jotain siitä, miten siellä toisella puolella oikein suhtaudutaan heihin ja häneen. Miksi ihmeessä miniän äiti vastaisi sinulle yhtään mitään?
Olet aivan uskomattoman itsekeskeinen, jos pommitat heitä nyt viesteillä. Juuri kuin takertuva psyko eksvaimo, joka ei osaa päästää irti.
Selität, että äidit ovat sellaisia, ei voi mitään. EIVÄT OLE. SInä et nimittäin ole ollut äiti pojallesi tässä tilanteessa, vaan kuin mustasukkainen vaaniva tyttöystävä, joka haukkuu uuden naisen pystyyn. ÄITI nimittäin tukisi poikaa hyvin herkässä elämänvaiheessa ja tekisi kaikkensa tukeakseen nuorta perhettä ja osoittaakseen, että pienokainen on tervetullut.
Arvelen, että et saa koskaan pienokaista teille kylään ilman valvontaa, nimittäin epävakaan käytöksesi vuoksi kukaan ei uskaltaisi jättää lasta sinulle kuulemaan katkeria "totuuksia" vanhemmistaan ja etenkin äidistään ja kuuntelemaan sinun valituksia ankeasta elämästäsi ja siitä, miten sinut on jätetty.
Sitä paitsi olet toivonut, ettei koko lasta olisi.
Millainen äiti on sellainen, jonka kyky asettua toisen asemaan on noin äärettömän huono? Kyky asettua toisen asemaan ja ottaa toinen huomioon on hyvän äitiyden perusehto ihan vauvasta alkaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 12:32"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 21:20"]
Hmmm.... Oletkohan minun anoppini? Kuulostaa tutulta. No, jos olet, niin tiedoksi että teen kaikkeni, ettet tapaa meidän perhettä enää ikinä.
[/quote]
Uuu, sinähän kova muija olet. Sääliksi käy jokaista joka joutuu sinun kaltaisesi kotkan lähipiirissä elämään.
[/quote]
Kolahtiko?
[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 15:59"]
[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 15:41"]
Olen kirjoittanut aiemmin hyvin samantyyppiseen ketjuun, taisi olla ihan alkuvuodesta? Erona oli vaan se, että ap (anoppi) ei ymmärtänyt tehneensä väärin ja ruikutti siitä kun poika ja miniä eivät kysy hänen mielipidettään ostaessa autoa, taloa you name it.
Minulla on kokemusta hyvin hankalasta anoppi-suhteesta. Anoppini on italialainen ja se ei ole vaan stereotypiaa, vaan aivan aikuisten oikeasti suurin osa italialaisista mammoista eivät osaa katkaista napanuoraa edes 40-vuotiaaseen perheelliseen poikaansa. Luin tutkimuksesta, että suurin syy avioeroille Italiassa on hankala anoppi. Anopit eivät hyväksy ketään poikansa vaimoksi, kukaan ei voi päästä siihen väliin ja anopit kokee tehtäväkseen suojella poikaansa vaimoilta. Näin teki minunkin anoppini. Ensimmäiset viisi aviovuotta olimme anopin tossun alla. Anoppi antoi ymmärtää, että pahoja asioita tapahtuu jos muuttaisimme toiselle puolen kaupunkia. Asuntomme kuuluisi olla 500 metrin säteellä hänen talostaan. Anopilla kuului tietysti olla vara-avain meidän asuntoon, asiasta ei edes tarvinnut keskustella. Avaimella sitten tultiin sisään ihan päivittäin. Sanoin anopille, että voisiko ekaksi soittaa ovikelloa, kun mä kuitenkin aika useesti olen kotona. Itsekin säikähdin aina että kuka murtovaras se siellä tiirailee meidän lukkoa, mutta anoppi loukkaantui tästä verisesti ja sanoi, ettei tunne oloaan perheenjäseneksi, jos pitäá ovikelloja pimputella. Anoppi oli valitsemassa mun miehen työvuoroja, loma-aikoja, että voidaan suunnitella kaikki kesälomat yhdessä ja tietysti viettää ne anopin kesähuvilalla, ei kai nuorella parilla mitään parempia suunnitelmia olisi. Jos mieheni oli kipeä tuli anoppi kotiin hoivaamaan sairasta karhunpoikaa ja haukkui minut lyttyyn, että miten olin päästänyt hänen poikansa niin huonoon kuntoon, koska vaimostahan se johtuu aina, jos aikuinen henkilö saa flunssan! Anoppi tuli usein ruoka-aikaan kotiimme, juoksi kattiloiden ääreen maistoi ruokaa, puisteli päätään ja sitten kaivoi koristaan omatekemät ruokansa ja kantoi ne meidän ruokapöytään ja säälivästi silitteli miestäni "Poikaraasu ansaitsee kunnon ruokaa eikä tuollaista mautonta litkua".
Anopin käytös meni aina vain pahempaan suuntaan, ilkeää piikittelyä minua kohtaan ja sääliä miestäni kohtaan, joka joutui kestämään avioelämää. Usein sanoin miehelleni, että mä en kestä enää ja mieheni pelkäsi niin paljon äitiään, ettei uskaltanut sanoa mitään poikkipuolista sanaa. Viiden vuoden jälkeen yhden pahan riidan päätteeksi (anoppi oli tullut taas avaimillaan kotiimme, alkoi siivota ja suureleisesti heitti meidän makkarista kondomit roskiin. Oli siis hyvin uskonnollinen katolilainen ja vahvasti ehkäisyä vastaan) mä sitten sanoin miehelleni, että en yleensä tykkää ihmisistä, jotka antaa joko-tai päätöksiä toisille tehtäväksi, mutta nyt mun on sanottava etten kestä enää. Joko me muutetaan kauas äidistä ja katkaistaan suhteet, tai ainakin jäähdytetään tai sitten mieheni saa jäädä äidin helmoihin ja minä muutan pois. Mies huomasi, että olen tosissaan ja ymmärsi, että oltiin molemmat kestetty kauheksia ihan liian kauan. Ei oltu voida aloittaa edes omaa elämäämme kunnolla. Seuraavalla viikolla irtisanoimme asuntomme, vuokrasimme asunnon aivan eri kaupungista ja muutimme kodista kertomatta anopille. Viimeistä muuttokuormaa viedessä anoppi pamahti paikalle ja tajuttuaan tilanteen esitti suurinta marttyyria. Ekaa kertaa ikinä mieheni sanoi suorat sanat äidilleen, puolusti minua ja sanoi ettei pysty elämään näin. Äiti sadatteli ja haukkui minut ja mieheni ja minun perheeni, sanoi, että toivoo minun kuolevan ennen kuin tulen raskaaksi ja sidon mieheni loppuelämäkseen minuun.
Tuon jälkeen emme ottaneet mitään yhteyttä mammaan, emme vastanneet puheluihin, viesteihin. Emme edes kertoneet osoitetta minne olimme muuttamassa.
Nyt tuosta tapahtumasta on kulunut aikaa seitsämän vuotta. Tässä välissä meille on syntynyt kaksi lasta ja olemme muuttaneet ihan eri puolelle Italiaa töiden perässä. Olemme nähneet anoppia pari kertaa hänen kotikaupungissaan, kun olimme keskustassa asioilla. Anoppi ei ollut edes tuntevinaan meitä, mutta ei se ainakaan minua häirinnyt. Anoppi on varmasti tietoinen siitä, että meillä on kaksi lasta, mutta heitä hän ei ole koskaan tavannut ja ei ole tarviskaan, jos ei osaa käyttäytymistään katua tai tehdä elettäkään sen merkiksi.
Meille tällainen total distance oli tarpeen. Jossain vaiheessa se kamelinselkä katkeaa ja vaikka kuinka pyytelisi anteeksi, sitä haluaa suojella itseään ja antaa hetken rauhaa. Mutta toisaalta anoppi ei kertaakaan pyydellyt anteeksi. Kaikki yhteydenotot suuren riidan jälkeen olivat tyyliin "Olen niin ja niin loukkaantunut, miten kehtaatte kohdella minua näin? Missä on kunnioitus äitiä kohtaan?"
Sinä ap kuulostat aidosti katuvalta ja olet selkeästi säikähtänyt omia sanojasi ja tekojasi. Olet myös todennut, että tarvitset ammattiauttajaa ja tiedostat, että ajatuksesi pojastasi ja hänen vaimostaan eivät ole oikealla mallilla. Se on hyvä merkki mun mielestä, mutta sun pitää kuitenkin ymmärtää, että sanat satuttavat ja nyt poikasi perheineen tarvitsee rauhaa. Onhan minäsi hyvänen aika raskaana, siinä tilassa ylimääräiset stressitekijät ovat vaaraksi. Anna nyt aikaa;
“If you love somebody, let them go. If they return, they were always yours. If they don’t, they never were.”
[/quote]
Tämä oli todella hyvä tarina. Kiitos jakamisesta.
[/quote]
Ai? Mun mielestä taas tämän tarinan nainen ja miehensä olivat ihna yhtä typeriä kuin se anoppikin, jos eivät kerran saaneet turpaansa missään kohtaa oikeasti auki ja asetettua järkeviä rajoja anopille, vaan piti sitten toimia noin törkeästi.
IHmettelen kyllä syvästi aikuisten ihmisten kykenemättömyyttä omien puolien pitämiseen normaalilla tavalla.
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 21:42"]
tämä on sinun kriisisi, potkit uutta elämänvaihetta vastaan vaikka se on ollut tuloillaan jo kauan. Olet vaan hämännyt itseäsi omilla kuvitelmillasi miten asioiden pitäisi mennä, ettet joutuisi kohtaamaan sitä, että olet isoäitiyden ja uuden elämänvaiheen kynnyksellä.
[/quote]
Juuri näin. Kriisi on olemassa vain aloittajan oman pään sisällä ja varsin pimahtaneista syistä, joista hän on täällä avautunut. Poika ja hänen vaimonsa ovat halunneet perustaa yhdessä perheen eikä siihen ole kenelläkään nokan koputtamista, aikuisia ihmisiä kun ovat. Aloittaja mokasi anoppisuhteen ehkä iäksi, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Tilanne tosiaan on niin hankala, että ap:n olisi viisainta muuttaa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Jos se ei ole mahdollista, menisi hän terapiaan pikimmiten.
Sitten aikanaan, ehkä vuosien päästä voisi hän (ehkä) varovaisesti toivoa, että saisi edes nähdä lapsenlapsensa. Siis jos olisi tervehtynyt ja kykenevä käyttäytymään ihmismäisesti. Psykologi voisi arvioida tämän asian.
Mutta, kerrassaan kurja tilanne. Voimia myös tälle onnettomalle anopille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:25"]
" että et voi ymmärtää minun ja poikani suhdetta, koska minä olen äiti pojalle, olen hänet synnyttänyt ja kasvattanut ja sinä olet tuntenut poikani vasta 3 vuotta ja minä olen tuntenut pojan jo lähemmäs 25 vuotta."
Voi kyllä. Tuo on niin naurettavaa. Ja nyt vasta mietit voiko tuo loukata?
Olet siis latonut tuollaista kommenttia ennen riitaakin jo?
Vaikka hän on tuntenut poikasi "vasta" 3 vuotta, voit olla varma että hän tuntee poikasi aidosti jopa paremmin kuin sinä. Pariskuntana toisen tuntee aivan eritavalla kuin äiti tuntee poikansa. Poikasi tuskin on kertonut asioita sinulle jota vaimonsa tietää.
[/quote]
ap, suhteesi poikaasi ei ole todellakaan terve. Et ensinnäkään voi todella tuntea poikaasi. Tunnet sen ihmisen joka hän on kanssasi mutta et tunne sitä ihmistä joka hän on sisimmässään, sitä ihmistä joka on tehnyt omannäköisensä ratkaisut omassa elämässään - mutta jotka eivät sinulle sovi. Suhteesi poikaasi on kuin suhde idoliin tai nettituttavuuteen: olet rakentanut vastapuolesta omien toiveidesi kuvan etkä näe sen taakse. Poikasi on siis särkenyt sinun mielikuvasi hänestä ja teidän suhteenne laadusta tekemällä ratkaisuja joita SINÄ et ollut pienessä mielessäsi hänen elämälleen suunnitellut.
Kommenttisi ei ole niinkään loukkaava kuin aivan älytön. Jokainen äiti on synnyttänyt lapsensa, ihan turha verrata kauanko olet lapsen tuntenut ja kauanko miniä on hänet tuntenut. Olet sairaalloisen kiinni pojassasi. Tuntuu kuin olisit hänen nahoissaan ja eläisit hänen kauttaan. Ihmettelen, ellei se ole häirinnyt poikaasi. Tuollainen epäterve suhde omaan lapseen on (ollut) vaaraksi lapsenkin henkiselle kasvulle nuoreksi ja aikuiseksi.
Minullakin on tosi hyvä suhde omiin poikiini, etenkin juuri siihen vanhimpaan, mutta minulle hänen muuttonsa kotoa on suuri ilon hetki: hän itsenäistyy, tekee omat ratkaisunsa elämässä, rakentaa omannäköisensä elämän - ja tyttöystäväkin on olemassa ja aikovat vakiintua jossain vaiheessa. Se, millä tahdilla se tapahtuu, on heidän asiansa. Jokainen tekee omat ratkaisunsa, olivat ne sitten hyviä tai huonoja, oikeita tai vääriä, oppii omista virheistään ja tekee parempia ratkaisuja.
Poikasi on todennäköisesti hyvin onnellinen löydettyään elämänkumppaninsa, hänestä tulee isä ja oletan että hän näkee nyt myös sen kuinka tukahduttava suhteenne on ollut.
Onko AP kertonut, minkä ikäisistä ihmisistä on kyse? Jos alle 20, niin ymmärrän vähän, mutta jos poika on ollut 20v kotoa muuttaessaan ja on nyt vaikka 22v, niin kyllä se nyt vaan on hänen oma elämänsä, jonka säätelemisen suhteen äidin pitäisi jo osata hellittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varoituksen sana treenaaville karpeille, kova treeni ja karppaus on oikeasti murhaa kilpirauhaselle. Sitten jos kilppari oireita tulee jotain 3-5 vuotta karppauksen aloittamisesta niin ruvetkaa nyt edes pliis syömään niitä hiilareita lisää... Tuskastuttavaa katsoa kun ihmiset pilaa terveytensä.
Ap siis tässä.
Luen ja seuraan mielenkiinnolla edelleen tätä ketjua, mutta en koe tarpeelliseksi enää kirjoitella tänne ja ottaa kantaa. Olen mielestäni sanottavani sanonut, mutta kiitollisena luen kaikki viestinne, kokemuksenne ja mielipiteenne.
Sen verran voin vastata, että lapsuudenkodista poismuutto, avoliitto, kihlat, häät, koulusta valmistuminen, työelämä ja raskaus tapahtuivat kaikki poikani ollessa alle 25-vuotias. Miniä on samaa vuosimallia poikani kanssa.
Eihän tuo mun nuoruudessani olisi ollut millään tapaa erikoista, mutta kyllä se nykymaailmassa varmasti herättää kummastelua..?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi jestas, meni väärään ketjuun :DDD. Sori...
Viimeisin avautuminen sai pojan todennäköisesti ymmärtämään lopullisesti, miten häiriintynyt suhde äidillä ja hänellä on. Irtiotto ei siis ole julmuutta pojan ja vaimonsa puolelta vaan tervettä itsesuojelua. Aloittaja näkee pojan itsensä jatkeena ja osana eikä halua ymmärtää miksi poika on halunnut vaimokseen naisen, jollaista ap ei ikinä hänelle valitsisi. Poika on tehnyt ratkaisunsa itsenäisenä yksikkönä ja tämä ei sovi aloittajan pirtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna ap olisin vain hurjan ylpeä pojasta, joka on kerinnyt tuohon kaikkeen ennen kahtakymmentäviittä ikävuotta!!!! Ilmeisesti poikasi on juuri nyt 25-vuotias tai melkein 25-vuotias? Ei kuulosta ainakaan mun korvaan yhtään liian nuorelle, ehei!
Ja hei hienoa, että on saanut koulut päätökseen ja jopa ehtinyt työelämäänkin. Paljon huonompiinkin tilanteisiin lapsia tehty!
Kolmessa vuodessa on yhteensä 1095 päivää eli aloittajalla on ollut mukavasti aikaa sopeutua muutoksiin. Hullunkurista että perin juurin kummallista kuinka oman pojan seurustelu, kihlat, häät ja lapsi sysäävät äidin näin rajuun kriisitilaan. Jokaiseen ikäkauteen kuuluu sekä positiivisia että negatiivisia puolia ja jos ei ole sinut oman ikääntymisen kanssa niin käy pahimmillaan näin. Aloittaja eli mielummin haavemaailmassa todellisuuden hyväksymisen sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet aika järkyttävä ihminen, etkä tunnu olevan ihan tasapainoinenkaan. Sait mitä ansaitsit.
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 13:19"]
Sen verran voin vastata, että lapsuudenkodista poismuutto, avoliitto, kihlat, häät, koulusta valmistuminen, työelämä ja raskaus tapahtuivat kaikki poikani ollessa alle 25-vuotias. Miniä on samaa vuosimallia poikani kanssa.
Eihän tuo mun nuoruudessani olisi ollut millään tapaa erikoista, mutta kyllä se nykymaailmassa varmasti herättää kummastelua..?
[/quote]
Ovathan he menneet naimisiin ja saaneet ensimmäisen lapsen pari vuotta keskiarvoa nuorempana, mutta eivät mitenkään poikkeuksellisen nuorina. Samaan tapaan kuin muutaman sentin keskimääräistä lyhyempi ihminen ei ole vielä mitenkään poikkeuksellisen lyhyt eikä muutaman sentin keskimääräistä pidempi silmiinpistävän pitkä - vaihtelua on kuitenkin sen verran.
Kummastusta herättää ainoastaan se, että SINÄ puutut poikasi elämään ja pidät häntä pikkulapsena. Ei ole puolustusta reaktiollesi. Eikä kannata varmaan hirveästi yrittää yhteydenottoa, jos kerran et yhtään pysty hillitsemään itseäsi. Silloin pitää apua hakea terapiasta ensin, sillä koko ajatusmaailmasi on vääristynyt.
Ajattelitpa mitä tahansa asioista, sinun tehtäväsi on päästää lapsestasi irti. Säälin myös nuorempaa poikaasi, yritä edes olla järkevämpi hänen kanssaan. Jotain kertoo kyllä sekin, että toivoit poikasi muuttavan sinun luoksesi, jos hän eroaisi. Eihän niin voi edes toivoa. Aikuisen kuuluukin haluta asua poissa vanhempien luota, jos ei kihlattunsa kanssa niin sitten yksin. Ei ole tervettä luikkia mamman helmoihin.
Hyvä ap,
sinun on parasta nyt heti aloittaa surutyösi sen suhteen, että et tule poikasi perhettä enää koskaan näkemään saati olemaaan heidän kanssaan missään väleissä. Pitkä terapia voi auttaa sinua hyväksymään tämän tosiasian. Poikasi perheen luottamusta tai hyväksyntää et enää koskaan, milloinkaan tule saamaan takaisin. Sinun on turha haikailla enää mitään, pommittaa viesteilöä tms. Yritä nyt saada edes oma elämäsi uudelleen kasaan.
En kerta kaikkiaan ymmärrä ap:n ongelmaa. Tai siis no ongelmahan on se, ettei hän ole ajatellutkaan, että lapsesta pitäisi päästää irti, vaan roikkuu lapsessa ja alkaa vihoitella kun lapsi etenee elämässä ihan luontaista rataa.
Ei 25-vuotias ole nykyäänkään todellakaan mikään liian nuori valmistumaan, menemään naimisiin tai saamaan lapsia! Kaikkea sitä kuulee! Minä sain esikoiseni 27-vuotiaana, ja me kärsimme pari vuotta lapsettomuudesta ennen tätä! Molempien vanhemmat tiesivät asian, ja elivät mukana tukenamme ja toivoivat kovasti, että saisimme joku päivä lapsen. Olivat onnensa kukkuloilla kun kerroimme asian esittelemällä ekaa ultrakuvaa. Nyt meillä on kaksi lasta, onneksemme =)
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 13:19"]Ap siis tässä.
Luen ja seuraan mielenkiinnolla edelleen tätä ketjua, mutta en koe tarpeelliseksi enää kirjoitella tänne ja ottaa kantaa. Olen mielestäni sanottavani sanonut, mutta kiitollisena luen kaikki viestinne, kokemuksenne ja mielipiteenne.
Sen verran voin vastata, että lapsuudenkodista poismuutto, avoliitto, kihlat, häät, koulusta valmistuminen, työelämä ja raskaus tapahtuivat kaikki poikani ollessa alle 25-vuotias. Miniä on samaa vuosimallia poikani kanssa.
Eihän tuo mun nuoruudessani olisi ollut millään tapaa erikoista, mutta kyllä se nykymaailmassa varmasti herättää kummastelua..?
ap
[/quote]
Ei herätä kummastusta. Nuoruuksia on erilaisia ja jokaisella omat toiveensa ja haaveensa elämältä. On hienoa, että poikasi on löytänyt kumppanin kenen kanssa tehdä lapsia ja luoda yhteistä elämää. Moni muukin on samanlaisessa tilanteessa 25vuotiaana. Hän on kuitenkin ollut täysi-ikäinen jo 7 vuotta elämässään ja oppinut ottamaan itsestään vastuun.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 21:20"]
Hmmm.... Oletkohan minun anoppini? Kuulostaa tutulta. No, jos olet, niin tiedoksi että teen kaikkeni, ettet tapaa meidän perhettä enää ikinä.
[/quote]
Uuu, sinähän kova muija olet. Sääliksi käy jokaista joka joutuu sinun kaltaisesi kotkan lähipiirissä elämään.