Lue keskustelun säännöt.
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Taas kirjoittamaani luettiin kuin piru raamattua. Siis ei poika minun lupaa tarvi siihen, että naimisiin mennään, mutta ei kai tämän uutisen tarvitsisi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta omalle äidille?
Tyttären vanhemmat kyllä taisivat olla selvillä suunnitelmista, oli isältä pyydelty kättä jo kuukausia ennen kihlausta. No onhan tuo ikivanha tapa, mutta kyllä mielestäni olisi ollut paikallaan edes jollain tavalla vinkata näistä aikeista, kun tyttären perheellekin oli vihjailtu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko se tulla niinkuin salama kirkkaalta taivaalta jos aikuinen pari on seurustellut jo pitkään?
Miksi sinun olisi pitäny tietää etukäteen? Stopataksesi suunnitelman?
Aika on suhteellinen käsitys, mutta mielestäni jos seurustelua on takana hädin tuskin kaksi vuotta ja yhdessä asumista paljon vähemmän niin naimisiinmeno tulee aikamoisen rivakasti. Varsinkin kun kyseessä on nuoret ihmiset, jotka vielä opiskelevatkin.
En olisi halunnut tietää stopatakseni suunnitelmia. Olisi vain ollut helpompaa tottua uutiseen, osata odottaa sitä jollain tapaa. Varsinkin kun kuulin, että miniän vanhemmat olivat suunnitelmista selvillä, se tuntui pahalta että minut oli jätetty uutisista ulos.
ap
Salama kirkkaalta taivaalta :D
Aikuinen ihminen ei tarvitse kuukausien mittaista pehmeää laskua yhtään mihinkään, kaikkein vähiten oman lapsen hääsuunnitelmien takia. Kun pari on ollut pitkään ja vakaasti yhdessä niin miten suhteen virallistaminen voi tulla yllätyksenä? Älä nyt hupsi siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenkään vihjaamatta mitään kenestäkään, niin tää narsisti-juttu: koskaan yksikään narsisti ei sitä itse itsellään totea. Siihen se vähän niinku perustuukin, ettei näe eikä epäile itsessään olevan niitä piirteitä.
Tai jotain sinne päin.
En nyt tiedä auttaako tämä sinua mutta kirjoitan jos tästä jotain vinkkiä saisit.
Alkoholisti perheen lapsilla on usein läheisriippuvuutta kun perheessä ihmissuhteet ovat poikkeavia. Ja alkoholistin puoliso ja lapsetkin voivat joutua sellaiseen roolin että joutuvat yrittää hallita juomista ja juoppoa. Olisiko sinulla tällainen kuvio taustalla ja nyt sitten samalla kaavalla hallitset lapsia.Ja sitten se kun lapsi aikuistuu eikä ole enää sinun hallinnan alla, se aiheuttaa pelkoa ja sitä kautta raivoa. Miltä kuulostaa? Meneekö metsään kyökkipsykologin arvaukset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 20:40"]
Taas kirjoittamaani luettiin kuin piru raamattua. Siis ei poika minun lupaa tarvi siihen, että naimisiin mennään, mutta ei kai tämän uutisen tarvitsisi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta omalle äidille?
Tyttären vanhemmat kyllä taisivat olla selvillä suunnitelmista, oli isältä pyydelty kättä jo kuukausia ennen kihlausta. No onhan tuo ikivanha tapa, mutta kyllä mielestäni olisi ollut paikallaan edes jollain tavalla vinkata näistä aikeista, kun tyttären perheellekin oli vihjailtu.
ap
[/quote]
Niin, luottamuspulaltahan tuo kuulostaa. Miniän vanhempiin on luotettu, mutta sinuun ei. Kai pelkäsivät reaktioitasi ja siksi kertoivat vasta kun oli pakko. Ja näin jälkikäteen arvioituna, he olivat oikeassa.
Kyllä tässä sopassa on osansa sinun lapsuuden kokemuksillasikin, usko pois.
No, hyvä että menet jonkun ammattilaisen kanssa juttelemaan, se on hyväksi sinulle ja perheellesi.
Se minun täytyy vielä sanoa, että naimisiin meno on kyllä mielestäni sellainen asia, että siitä ei omien eikä appivanhempien kanssa pidä neuvotella. Itse se pitää jokaisen päättää. Toinen samanlainen asia on lasten tekeminen. Jos ulkopuolisten kanssa siitä neuvottelee,voi oma tahto hämärtyä.
t. 316
Vajaa kaksi vuotta, aikuisilla ihmisillä on riittävä aika olla yhdessä ennen kihlauspäätöstä. Miksei olisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun aikanaan menin yksiin mieheni kanssa, niin tapasin ekan kerran tulevat appivanhemmat kihlattuna morsiamena :-) Ja mies oli varsin paljon mammanpoika, asui vanhemmillaan vaikka oli jo reilusti päälle 20v. Ei tullut kilahdusta ;-) Eli myös meillä kihlaus, yhteenmuutto, avioliitto ja raskaus tapahtui kahdessa vuodessa, ja koskaan ei omat eikä appivanhemmat ilmeelläkään osoittaneet mieltään tai epäilystään. Lupia tai mielipidettä ei kyselty, tietenkään, nuorina ja rakastuneina :-)
Mulle toi ap:n perhekuvio on niin outo kaiken kaikkiaan, mutta olenkin aina ollut tarkka rajoistani ja halunnut elää itsenäisen aikuisen elämä. Jos joku ei olisi sitä kunnioittanut, olisin saattanut kyllä leikata ne ihmiset elämästäni. Onneksi vanhempamme olivat ymmärtäneet roolinsa aikustuvien/aikuisten lastensa vanhempina ja ovat olleet terveellä tavalla tukena.
Omille lapsilleni toivon elämää, johon kuuluu onnea, murhetta, selviytymisen kokemuksia, erehdyksiä, sydänsuruja, oman tien löytämistä, polulta eksymistä. Täyttä elämää, jossa vanhemmat on taustalla ja tarvittaessa käytettävissä, mutta ei elämän kiintopisteenä.
Ap, täällä ihmisillä on pikkuinen sielu ja joutoaikaa vatvoa ongelmia joista "muka" tietävät jotakin.
Sympatiat ovat sinun puolella. Jokainen tekee virheitä, eikä näistä kommentoijista kukaan ole sen parempi, vaikka sellaista esittävätkin.
Yritä etsiä keskusteluapua jostakin muualta, täältä et sitä saa vaikka miten yrittäisit selittää kantaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 20:48"]
Kuten joku aiemmin mainitsikin, tämä keskustelu muistuttaa erästä toista ketjua, joka oli täällä pari kuukautta (?) sitten. Äiti kirjoitti noin 25-vuotiaan poikansa tilanteesta, poika oli eronnut pitkäaikaisesta nuoruuden tyttöystävästä ja löytänyt uuden, menossa naimisiin ja olikohan vauvakin tulossa. Entinen tyttöystävä oli ollut pojan äidille läheinen, kuin "oma tytär", ja he viettivät aikaa kahdestaan jopa ilman poikaa, kun taas uuden tyttöystävän kanssa äiti ei ollut samalla aaltopituudella. Tämäkin äiti kutsui keskustelussa kerran vahingossa poikaansa miehekseen ja kuten ap, oli kuulemma ollut hyvin läheinen poikansa kanssa ja jakanut tämän kanssa kaikki ihmissuhdeasiatkin ennen kuin uusi tyttöystävä tuli kuvioihin. Jos tämä ei ole sama aloittaja, niin voisi ainakin kuvitella että tuosta toisesta ketjusta ap saisi jonkinlaista vertaistukea. Löytyisköhän jotenkin..?
[/quote]
Löysinpähän tuon ketjun, se on tässä: http://www.vauva.fi/keskustelu/3930702/ketju/miten_tulisi_suhtautua_poikani_seurustelusuhteisiin
Keskustelu muistuttaa TODELLA paljon tätä keskustelua, myös ap:n kannattaa lukea. Kerroit, ap, että äitisi oli alkoholisti. Tuo äiti linkittämässäni ketjussa oli menettänyt oman äitinsä 5-vuotiaana, jolloin hänelläkään ei ollut normaalia äiti-lapsi-suhteen mallia.
Nro. 64
341: Kukaan vastaajista ei ole väittänyt olevansa ap:n yläpuolella ja virheetön ihminen koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Näemmä käsität keskusteluavun ap:n myötäilyksi ja tekojen hurskaaksi hyväksymiseksi. Aloittaja ei voi sanoa ihan mitä tahansa ja olettaa pääsevänsä kuin koira veräjästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti on sama kuin tuossa ed. linkissä. Tuo mieheksi kutsuminen jne.
Eli aphan valehtelee. Koska tuossa ketjussa joka on helmikuussa avattu, on vasta kirkot varattu kesälle?
Edellisestä ketjusta: "Mutta nää on taas näitä juttuja joita en sano ääneen mutta pelottaa että jos yhtäkkiä suollankin kaikki negatiiviset tunteet ulos ääneen poikani ja hänen tyttöystävänsä edessä.."
Hyvä provo ap. Aplodit.
Muitakin yhtymäkohtia on, esim. tuo toinenkin aloittaja puhui tyhjän pesän syndroomasta, avautui ihmissuhteistaan pojalle, loukkaantui kun häneltä ei kysytty mielipidettä pojan ja miniän elämää koskevissa päätöksissä... jne.
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 20:45"] Varsinkin kun kuulin, että miniän vanhemmat olivat suunnitelmista selvillä, se tuntui pahalta että minut oli jätetty uutisista ulos.
ap
[/quote]
Tämä on kyllä kurjaa. Ehkä ette ole olleetkaan pojan kanssa niin läheisiä kuin olit kuvitellut? Puhuuko poika muuten sinulle henkilökohtaisia asioitaan?
Mutta tavattoman hyvin tehty ja aidon oloisesti reagoitu. Ei kertaakaan mennyt täysin epäuskottavaksi eikä tehnyt logiikkavirheitä, ainoat virheet olleet "tarkoituksellisia", tarinaa vahvistavia, tuo pojan sanominen mieheksi esim. Tämä vanha palstailijakin otti koko jutun aidolla tunteella, nyt on vähän vastahakoisesti kai luovuttava tällä ketjulla herkuttelulla.
Oikein hyvä. Kaikkien aikojen kärkeä.
Aplodit salapoliisityötä tehneelle!!!
Ap täällä, tarina oli siis fiktiota, toivottavasti kukaan ei loukkaantunut. Halusin herättää keskustelua aiheesta, jota seuraan läheltä vierestä.En itse edes seurustele tällä hetkellä, joten en liity tarinaan suoranaisesti, mutta joudun seuraamaan hyvin läheltä.
Jos joku nyt kuvittelee tunnistavansa tarinan henkilöt niin yksityiskohtia on muuteltu sen verran, että ei pitäisi tunnistaa.
Kiitos kaikille osallistujille, eihän muistella pahalla! Oli todella antoisa keskustelu ja sain paljon uutta näkökulmaa tilanteeseen.
Hyvää kevättä kaikille!
t. ap
Jep, terapiaan mars. Omasta lapsuudestasi tuo juurtaa, jouduit itse liian varhain itsenäistymään ja nyt et sen takia sallisi omien aikuisten lapsiesi itsenäistymistä lainkaan.