Missä isovanhempasi olivat sodassa?

Molemmat isoisät olivat rintamalla. Toinen haavoittui pahasti, ja oli sairaalassa hoidossa. Toinenkin haavoittui, mutta selvisivät molemmat työtä tekeviksi.

Isoäidit olivat kotona, lapsia syntyi sodan keskellä.

Toinen isoisä oli rintamaupseeri, joka palveli Talvisodassa Summassa 23 v. joukkueenjohtajana, haavoittui suhteellisen lievästi helmikuun 1940 lopussa. Jatkosodassa eteni kapteeniksi ja pataljoonankomentajaksi asti vaikka oli aika nuori reserviupseeri. Vaari taisi osata homman aika hyvin.

Toinenkin isoisä oli kapteeni, mutta huoltopuolella.

En tiedä, asiasta ei ole koskaan kotona puhuttu mutta voisin saamastani (huonosta, tunnekylmästä ja psykopaattisestakin) kohtelusta lapsena päätellä että jossain rintamalla on isovanhempani olleet, ei mistään muualta noin traumatisoituneita kasvatusmalleja ole voinut saada.

Se olii rööki huuulessa istu snaippperin kansssa pusikossa ja napsi jokaisen ylpeän soturin tonne vihreäämmille niiiityille.

Isoisä meni 17-vuotiaana armeijaan, koulutus kesti 2 viikkoa ja siitä suoraan jatkosotimaan. Oli lähettinä ainakin Äänislinnassa (”Äänisenä aallot” oli kova biisi hänen mielestään) ja oli vielä Lapin

Ei haavoittunut, muttei jutellut näistä hirveästi - paitsi vävypojalleen (isäni) joskus pikku humalassa. Mummo kertoi, että isoisä taisteli vanhoilla päivillään unissa ja huusi.

Mummo lähti evakkoon perheineen 15-vuotiaana. Sanoi, että oli katkera paikka jättää kotitalo. Hän oli vanhimpana vastuussa pikkusisaruksistaan ja viimeisillään raskaana olevasta äidistään, joka synnytti junassa.

Vierailija kirjoitti:

Isoisä meni 17-vuotiaana armeijaan, koulutus kesti 2 viikkoa ja siitä suoraan jatkosotimaan. Oli lähettinä ainakin Äänislinnassa (”Äänisenä aallot” oli kova biisi hänen mielestään) ja oli vielä Lapin

Ei haavoittunut, muttei jutellut näistä hirveästi - paitsi vävypojalleen (isäni) joskus pikku humalassa. Mummo kertoi, että isoisä taisteli vanhoilla päivillään unissa ja huusi.

Mummo lähti evakkoon perheineen 15-vuotiaana. Sanoi, että oli katkera paikka jättää kotitalo. Hän oli vanhimpana vastuussa pikkusisaruksistaan ja viimeisillään raskaana olevasta äidistään, joka synnytti junassa.

...Siis Lapin sodassa. Hän näki, kuinka Rovaniemi paloi soihtuna ja saksalaisten konekivääripesäke ampui heitä Kemijoen takaa, kun pyrkivät yli. Silta oli tietenkin räjäytetty.

Isoisä jäi rintamalle jatkosodan ensimmäisellä viikolla.

Talvisodan taisteli kannaksella.

Toinen isoisä ei osallistunut sotaan vammansa vuoksi. Sen sijaan hän - invalidina - hoiteli ns. miesten töitä sodan ajan koko kylälle: peltotöitä, korjaustöitä, raskaita töitä. Lisäksi hän oli kylällä suutari ja omalle perheelleen myös räätäli.

Toinen isoisä oli 20-luvun loppupuolella syntynyt, häntä ei armeijaan kutsuttu. Hänen isoveljensä olivat, mutta en tiedä heistä muuta kuin että yksi oli alikersantti. Kukaan veljistä ei kuitenkaan kaatunut, mutta joku taisi haavoittua - tästä en ihan varma ole.

Toinen isoisäni ehti olla talvisodassa vapaaehtoisena kaksi viikkoa. Sen jälkeen hän 1920 syntyneenä jäi suorittamaan pakollista, kahden vuoden mittaista asepalvelusta. Välirauha meni koulutuksessa, jatkosodan hän oli hyökkäävien joukkojen kärjessä tavallisena jalkaväkimiehenä. Hän haavoittui kaksi kertaa, toisen kerran lievästi kun luoti raapaisi, toisen kerran kun raskas kranaatti tippui viereen ja teki pari reikää ja vei kuulon pysyvästi. Hän oli sotainvalidi lopun ikäänsä. Onneksi kuulolaitteet kehitettiin verrattain varhain, niin ihan kuuro ei tarvinnut koko elämäänsä olla.

Toisen isoäidin veli kaatui talvisodassa 23-vuotiaana muistaakseni Kuhmossa tai Ilomantsissa.

Toisen isoäidin veli kaatui Syvärillä hyökkäysvaiheessa 1941 20-vuotiaana. 

Ja saman isoäidin toinenkin veli kaatui niin ikään 20-vuotiaana 1944 Karjalan Kannaksella suurhyökkäyksessä.

Mummot ei osallistuneet lottatoimintaan. Toinen olisi halunnut, isä kielsi. Toista ei kiinnostanut.

Näistä asioista ei puhuttu, isoisä varsinkaan. Tiedot olen saanut enolta ja sota-arkistosta. Mummot muisteli joskus veljiään ja heidän kuvansa olivat näkyvillä ja sieltä katsoi nuoria miehiä. Lapsena kyselin mummolta heistä kaikkea, opin ikään kuin tuntemaan nuo kauan ennen syntymääni kaatuneet nuorukaiset ja mietin sitä asiaa paljon, kenties näin asian jotenkin surullisen runollisena.

Tällaista meidän suvussa, joka on tällaista vasemmistolaista sukua ja pienviljelijöitä ja duunareita. Ei laulettu isänmaallisia lauluja, mutta uhreja meidänkin suvun on pitänyt antaa. Ehkä enemmän kuin monella sodasta intoilevalla omassa sukuhistoriassaan.

Ukki oli ainakin Rukajärvellä. Mummo oli talvisodan aikaan raskaana ja evakossa Pohjanmaalla. Jatkosodan aikaan sai olla kotona, kaksi pientä lasta oli silloin. Toiset isovanhemmat oli silloin vasta lapsia.

Sille on olemassa painaviakin syitä miksi isovanhemmat eivät keskustelleet näistä.

Sopii spekuloida..

Minun isäni oli talvi- ja jatkosodassa ja vielä Lapissakin. Jatkosodassa asemasodan aikaan olivat kauan Syvärillä. Serkkuni kuoli kesällä -41 hyökkäysvaiheessa. Yhteensä rintamalla oli noin 10 sukulaismiestäni. Olen syntynyt -60l. vaihteessa. 

Kun muistaa isoisän asenteen sotaa kohtaan (oli talvi- ja jatkosodan veteraani ja haavoittunut), niin on hyvin vaikea käsittää näitä sotaintoilijoita jotka katselee dronevideoita ja kuvittelee koko homman olevan peliä. Siellä kuolee ihmisiä; ukrainalaisia ja venäläisiä. Ei ne kaikki siellä vapaaehtoisesti ole, vaan pakotettuna. En naureskelisi sodan uhreille. Jotakin on meidän moraalissa mennyt väärin, kun tällainen sonta kukkii.

Ukki oli jatksodan alussa varusmies. Hän oli jalkaväessä kiväärimiehenä. Kantakortin mukaan hänet oli siirretty puolen vuoden jälkeen hevosmieheksi, eli olisiko hermot alkaneet reistailemaan. Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Niin kävisi varmaan minullekin. Sodan hän oli loppuun saakka.

Isoisä rintamalla, Sallassa ja jossain Karjalassa. Ei hän tarkemmin sotamuistoja kertoillut. Mummo Lapin sodan aikaan evakossa Ruotsissa.

Isoisä sisällissodassa Tampereella. Tokan maailmansodan aikaan sotatarviketehtaassa ajoneuvoja kokoamassa. 

Isä Karhumessä jatkosodassa.

Ei puhuttu ei, mutta sen verran tiedän että toinen isoisäni on kaatunut jatkosodassa eikä hän koskaan ehtinyt tavata lastaan, joka oli vielä isoäitini kohdussa.

Vierailija kirjoitti:

Kun muistaa isoisän asenteen sotaa kohtaan (oli talvi- ja jatkosodan veteraani ja haavoittunut), niin on hyvin vaikea käsittää näitä sotaintoilijoita jotka katselee dronevideoita ja kuvittelee koko homman olevan peliä. Siellä kuolee ihmisiä; ukrainalaisia ja venäläisiä. Ei ne kaikki siellä vapaaehtoisesti ole, vaan pakotettuna. En naureskelisi sodan uhreille. Jotakin on meidän moraalissa mennyt väärin, kun tällainen sonta kukkii.

Empaattinen olen minäkin, mutta kai se uho alkaa, kun isänmaata uhkaa sota?

Pihassa on vanha aitta jossa esim on edelleen edellisen sodan jäljet näkyvissä ja on kylmäävä tunne kuinka vähätellenkin venäjän uhkaan nyt suhtaudutaan. Olen lisäksi kuullut niin paljon tositarinoita kuinka paikallisia asukkaita on kohdeltu venäläiskasakoiden ja -sotilaiden toimesta etten ajattele kovinkaan lämpimästi näistäkään jotka tuolla rajanpinnassa vielä odottaa Suomen puolelle rontostamistaan vaikka kyse ei (pelkästään) venäläisistä olekaan. Sotilaita ja muita raakalaisia siellä on eikä mitään oikeita hädänalaisia!

Toisaalta tiedän myös kuinka noihin yksikseen jääneisiin venäläissotilaisiin on suhtauduttu aikanaan ja samaa asennetta toivon nytkin löytyvän kun rontostajia alkaa nurkissa kuljeksia.

Ovat olleet lapsia, evakossa pohjois-lapissa, pohjanmaalla, ruotsissa. Vanhin heistä oli jonain hyötynä muttei rintamalla. Iso-ukeista en oikein tiedä, osa oli jo kuollut, isomummit oli evakossa. Asuinpaikat selkaisia että sinne ei kukaan jäänyt kotiin lasten kanssa vaan evakkoon oli lähdettävä.

Molemmat isoisäni olivat syntyneet 1800-luvulla, eli olivat liian vanhoja rintamapalvelukseen sotien aikana.

Oma isäni palveli upseerina talvi- ja jatkosodassa, ja osallistui vielä Lapin sotaankin.