Perinteisen suomalaisen yhteisöllisyyden palauttaminen

Mun lapsi on tänään ollut pihalla kaverien kanssa, kaverit ovat pelanneet meillä lautapeliä ja olleet alakerran naapurissa leikkimässä. Nyt suunnittelevat illaksi vielä jotain pihapeliä.

Eilen näimme sukulaisia ja juttelin pitkän puhelun ystävän kanssa. Kaikkia naapureita tervehditään. Yhtään enempää yhteisöllisyyttä ja alkaisi olla päivän tunnit vähissä.

Tällaista täällä kauheassa Helsingissä. Muusta Suomesta ei ole kokemusta.

Muualta tulleet toimivat ryhmänä, pottunokka yksin ja saa turpiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Kaikki ihmiset osallistuvat omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Luottamus ja hyväntahtoisuus ovat tärkeimpiä tekijöitä. Ajatellaan koko kylää, eikä vain omaa perhettä tai itseä. Ollaan inhimillisiä ja lämpimiä toisiamme kohtaan.

On hyvä, että yhteiskunnan rakenteet on rakennettu yhteisöllisiksi, mutta se ei riitä, eikä toimi yksin. Yhteisöllisyyttä ei voida kokonaan ulkoistaa elottomiin rakenteisiin.

Mikä vuosikymmen? Mikä paikkakunta? Synnyin 1961 helsinkiläiseen lähiöön ja sen vuoksi kaipaan tarkempaa tietoa, missä kaivattua yhteisöllisyyttä on joskus ollut ja milloin. Mulle on kyllä lapsuudestani tuttua, miten jotkut joutuivat asumaan lastensa kanssa anoppilassa ja vaikka anoppi olikin lastenhoidossa avuksi, myös miniä joutui joustamaan tosi paljon. Olisiko tämän päivän suomalaista naisista asumaan anoppinsa kodissa? 

En haluaisi olla niin jyrkkä, että sanoisin kaupungistumisen olevan syy yhteisöllisyyden katoamiseen. Se on kuitenkin osasyy. Kaupungeissa on liikaa ihmisiä, että voisi tuntea "kaikki". On kuitenkin hyvä tuntea edes oman taloyhtiön asukkaita lähemmin tai oman asuinalueen ihmisä lähemmin. Osahan on yksinäisyyteen vetäytyviä ja osa eri tavoin esteellisiä.

Kaupungeissa on kuitenkin (jopa Etelä-Suomessa) alettu herättelemään yhteisöllisyyttä henkiin erilaisin projektein.

Vierailija kirjoitti:

Muualta tulleet toimivat ryhmänä, pottunokka yksin ja saa turpiin.

Ryhmäytyminen ala jengiytyminen on yhteisöllisyyden vastakohta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.

Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.

Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.

Minä oli kouluikäinen 80 -luvulla eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa. Ei kyläilty montaa kertaa viikossa, ehkä viikonloppuna käväisi joku sukulainen kahvilla, kavereita ei ainakaan minulla ollut pihoilla juoksemassa, ehkä niissä kaupungin vuokrataloissa oli eri meininki. Ei kyläilty naapureilla kuin jos oli vaikka 50 -vuotisjuhlat. Puhut ihan höpöjä.

Mun veikkaus on etteivät ne ajat enää koskaan palaa, yhteisöllisyys.

Internet muutti kaiken, sillä ihmiset alkoivat viihdyttää itse itseään ja viihteen, joka saadaan muutamalla kympillä jokaisen telkkariin, tablettiin ja kännykkään lopetti ihmisten tarpeen olla sosiaalisia toistensa kanssa.

Suurin osa varmaankin tietää kirjan ja elokuvan 19854 ja aika pelottavasti me olemme joutuneet hyvin samantapaiseen maailmaan jättimäisine koko seinän peittävine ruutuineen ja isovelihän meitä valvoo ja vakoilee laitteidemme välityksellä, työssä ja kaduilla kulkiessamme ja onpa viime vuosina jo nähty ajatuspoliisejakin netin ihmeelliseen maailmaan palkattuina.

Sellaista kulta-aikaa kuin -70-90 luvulla ei tulla enää koskaan saavuttamaan, sillä internet on saanut meistä raaputettua sen pahemman puolen esiin.

Olemme ilmiantajia, someräyhääjiä, persuja suvakkeja, instabimboja, ylisläisiä ja me kaikki etsimme loputtomasta tiedon ja valeen maailmasta sen mikä tukee meidän käsitystämme totuudesta.

Olen onnellinen että sain elää länsimaisen sivistyksen parhaat hetket, sillä uskon tilanteen muuttuvan vain pahemmaksi ja me kaivamme omin käsin kookasta hautaa länsimaiselle sivistykselle ja hyvinvoinnille.

Meille käy samoin kuin Rooman valtakunnalle, Usan alkuperäisasukkaille, Atzteekeille ja muille kadonneille sivilisaatioille.

Voimakkaammat tulevat ja tallovat meidän perverssioissa elävän yhteiskuntamme jalkoihinsa.

Me olemme kaikki internetin tuottamia yksilöitä ja yksilöissä ei ole voimaa vastustaa joukkoja jotka toimivat yhdessä ja puhaltavat yhteen hiileen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.

Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.

Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.

Olen sellainen erikoinen ja ujo. En jaksa enää hakeutua ihmisten seuraan, koska joudun koko ajan pitämään kulissia yllä ja esittämään reipasta. Jos olen oma itseni, saan välittömästi tuntea sen nahoissani vittuiluna, kiusaamisena, ulos jättämisenä ja juoruamisena. Ikään kuin ihmiset oikein hakisivat kieli pitkänä toisesta jotain heikkouksia, joihin voisi iskeä. En jaksa. Kiusatkaa toisianne, sekopäät.

Tämä ollee osasyy siihen, että yhteisöllisyys alkoi murtumaan. Ihmiset alkoivat purkaa turhautumista ja vihaa muiden päälle. Mitä oikeastaan tapahtui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.

Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.

Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.

Minä olen syntynyt 1960-luvulla ja asuin aikuiseksi asti pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa. Ei meillä ollut tuollaista. Siitä olisi saanut selkäsaunan, jos lapsena olisin tunkenut itseni naapureille kylään. Joskus käytiin perheenä, mutta silloin piti näytellä parempaa kuin oli ja lasten piti istua hiljaa sohvalla koko vierailun ajan. Aikuiset ei jutelleet lasten kanssa. Jos meille oli tulossa vieraita, äiti siivosi ja leipoi hampaat irvessä, mutta silti pyyteli vierailta anteeksi sotkua ja vähätteli leipomuksiaan. Auttamisesta jäätiin kiitollisuudenvelkaan. Itse koen, että nykyään on rennompaa kuin aiemmin.

Oho, nyt olen yllättynyt. Miellän itse lapsuuden Helsingissä ja Uudellamaalla 80-luvulla tosi rennoksi ja avoimeksi ajanjaksoksi. Kukaan ei tosiaan esittänyt mitään ja ihmiset olivat inhimillisiä ja hyväntahtoisia. Ehkä nykypäivä (edelleen eteläisessä Suomessa) tavallaan siis muistuttaa pohjoissuomalaista perinnettä. Tosin tuossa voi olla suku- ja perhekohtaisia eroja tai sitten itselleni on vain käynyt hyvä tuuri lapsuudessani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.

Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.

Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.

Noh, ei mun luonani kyläilleet 1980-luvullakaan kuin sellaiset ihmiset, jotka tunsin hyvin. En mä mitään randomeita vastaantulijoita kutsunut kotiini enkä tiedä  ketään muutakaan, joka olisi kutsunut. Ne, joita kutsuttiin, olivat joko sukulaisia, ystäviä tai kavereita. Kavereihin lasken myös ne naapurit, jotka tunsin niin hyvin, että kutsuin kotiini. En mä edes tiennyt kaikkien samassa kerrostalossa  asuvien nimiä saati että olisin kutsunut heitä kotiini. Eikä mun lapseni koskaan kyläilleet lapsettomien naapureiden luona. Tai no yhden kerran, kun seinänaapuri kännipäissään sytytti asuntonsa tuleen ja meidän asuntoon tuli niin paljon savua, että 5v oli pakko saada keskiyöllä jonnekin muualle kuin ulos kerrostalon pihalle, niin lapseni meni viereisessä portaassa asuvan naapurini luoksen yöksi. Mutta tämänkin naapurini tunsin oikein hyvin, en mä olisi lastani antanut kenen tahansa naapurin luokse yöksi.

On totta, että kasarilla lapset leikkivät yhdessä tosi paljon. Mutta se ei johtunut yhteisöllisyydestä vaan siitä, että ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta eikä lapsilla ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia samassa määrin kuin nyt. Eli jos äiti oli vauvan kanssa äitiyslomalla, myös isommat lapset olivat silloin kotona. Leikkipuistoissa oli aina äitejä lapsineen. Päiväkotiin mentiin vasta sitten, kun molemmat vanhemmat olivat joko töissä tai opiskelemassa. Ja ne päiväkodissa vanhempiensa työpäivän ajan olleet lapset leikikkivät iltaisin pihalla kavereidenkanssa  eivätkä olleet harrastuksissaan. Tälläkään ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa. Kyse on siitä, että nykyisin isompi lapsi jatkaa varhaiskasvatuksessa, vaikka äiti onkin vauvan kanssa kotona. Tai vaikka vanhemmat olisivat työttömiäkin. Ja lisäksi se, että taloyhtiön pihalla leikkimisen sijasta nyt ollaan iltaisin mitä erilaisimmissa harrastuksissa. 

Naapureiden kanssa usein juteltiin, mutta osan naapureista kanssa vain tervehdittiin. En tiedä, missä päin Helsinkiä olet asunut, jos kaikkien naapureiden kanssa on aina jääty juttelemaan. 

Mitä tulee tuohon ihmisten auttamiseen aina kaikessa, niin nyt tosiaan kiinnostaa paikka, missä olet kasarilla asunut. On totta, että ystävät ja kaverit usein auttoivat monenlaisissa asioissa ja sukulaisetkin, jos sattuivat asumaan riittävän lähellä. Naapureistakin saattoi saada esim muuttoapua ja hyvässä lykyssä lastenhoitoapuakin, mutta ei silloinkaan miltään puolitutulta naapurilta apua kysytty vaan niiltä, jotka tunsi tosi hyvin. Ja kyllä jo silloin tiedettiin, ketkä  ovat naapuristossa asuvia juoppoja,  narkkeja tai muuten omituisia. Joitan heistä jopa pelättiin ja varmaan pääkaupunkkseudulla vuosi 1989 vain vahvisti käsitystä, kun moni pikkutytön äiti luki uutiset Jammu Siltavuoresta. Minäkin. 

Olit lapsi kasarilla ja mä pistän pääni pantiksi, että sun vanhempasi kyllä tarkkaan katsoivat, kenen luokse saat mennä ja kenen et. Tai sitten asuit lapsuutesi jossain Helsingin "onnelassa" tai vanhempasi eivät tippaakaan välittäneet, mitä sulle tapahtuu. Kahteen jälkimmäiseen en kuitenkaan usko. Maailma näyttäytyy lapselle ihan erilaisena kuin hänen vanhemmilleen, koska vanhempien tehtävä on suojella lasta maailman pahuudelta. Myös siltä, ettei lapsi saisi tietää maailman pahuudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.

Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.

Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.

Minä oli kouluikäinen 80 -luvulla eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa. Ei kyläilty montaa kertaa viikossa, ehkä viikonloppuna käväisi joku sukulainen kahvilla, kavereita ei ainakaan minulla ollut pihoilla juoksemassa, ehkä niissä kaupungin vuokrataloissa oli eri meininki. Ei kyläilty naapureilla kuin jos oli vaikka 50 -vuotisjuhlat. Puhut ihan höpöjä.

En puhu höpöjä. Asuin sekä vuokra- että omistusasunnoissa, joissa tosin asui paljon lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Tulee olemaan vaikea prosessi kun Hesarikin hehkuttaa pääkirjoituksessaan kuinka ydinperheen murtuminen on hieno asia.

"Yleensähän on tapana päivitellä perheiden ahdinkoa, mutta perhe-elämässä on tapahtunut myös paljon asioita, joista voi olla iloinen. Yksi sellainen asia on ydinperheen murentuminen."

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005363518.html

Tälläistä se toksinen nykyfeminismi pahimmillaan on. Ikävää, että tälläiset hahmot opettavat nuoriamme.

Anu Kantola on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Mun veikkaus on etteivät ne ajat enää koskaan palaa, yhteisöllisyys.

Internet muutti kaiken, sillä ihmiset alkoivat viihdyttää itse itseään ja viihteen, joka saadaan muutamalla kympillä jokaisen telkkariin, tablettiin ja kännykkään lopetti ihmisten tarpeen olla sosiaalisia toistensa kanssa.

Suurin osa varmaankin tietää kirjan ja elokuvan 19854 ja aika pelottavasti me olemme joutuneet hyvin samantapaiseen maailmaan jättimäisine koko seinän peittävine ruutuineen ja isovelihän meitä valvoo ja vakoilee laitteidemme välityksellä, työssä ja kaduilla kulkiessamme ja onpa viime vuosina jo nähty ajatuspoliisejakin netin ihmeelliseen maailmaan palkattuina.

Sellaista kulta-aikaa kuin -70-90 luvulla ei tulla enää koskaan saavuttamaan, sillä internet on saanut meistä raaputettua sen pahemman puolen esiin.

Olemme ilmiantajia, someräyhääjiä, persuja suvakkeja, instabimboja, ylisläisiä ja me kaikki etsimme loputtomasta tiedon ja valeen maailmasta sen mikä tukee meidän käsitystämme totuudesta.

Olen onnellinen että sain elää länsimaisen sivistyksen parhaat hetket, sillä uskon tilanteen muuttuvan vain pahemmaksi ja me kaivamme omin käsin kookasta hautaa länsimaiselle sivistykselle ja hyvinvoinnille.

Meille käy samoin kuin Rooman valtakunnalle, Usan alkuperäisasukkaille, Atzteekeille ja muille kadonneille sivilisaatioille.

Voimakkaammat tulevat ja tallovat meidän perverssioissa elävän yhteiskuntamme jalkoihinsa.

Me olemme kaikki internetin tuottamia yksilöitä ja yksilöissä ei ole voimaa vastustaa joukkoja jotka toimivat yhdessä ja puhaltavat yhteen hiileen.

Mutta kyllähän kaikilla tälläkin palstalla olevilla on tarve puhua ihmisten kanssa. Siksihän he ovat täällä: Lukemassa toisten ajatuksia ja ketomassa omiaan. Harva kuitenkin uskaltaa esim. tavata jonkun puhekumppanin livenä, koska kukaan ei tunne häntä ja osaa kertoa onko hän luotettava.

Internetin käyttäytymisnormitkin voidaan muuttaa. Ihmiset hallitsevat Internettiä ja luovat sinne säännöt ja sisällön. Ei kenenkään ole pakko olla sellaista mitä ei halua olla.

1980-luvulla kyllä kyläiltiin paljon enemmän kuin nykyisin. Ja nähtiin enemmän sukulaisiakin - nykyään enimmäkseen hautajaisissa. 

Yhteisöllisyys tulee tarpeesta, kun tarvitsemme toistemme apua ja myös seuraa. Mutta siihen ei pidä pakottaa. Itse tykkään välimuodosta, hyvänä päivänä menen mielelläni vaikka siivoustalkoisiin, huonompana riittää asioidessa nyökkäys kaupan kassalle. Naapurien kanssa olen tervehdysväleissä ja kumpikin on pienen matkan päässä, valot eivät näy. Mutta tiedän että he ovat siellä. En ole yksinäinen.

Yhteisöllisyys toimii yhteisössä jossa kaikki tuntevat toisensa, ja on yhteinen kieli ja kulttuuri. Kuinka se voisi toimia nykymaailmassa jossa vastaan vilisee tuntemattomia outoa kieltä puhuvia tyyppejä? Sellainen siunaus se globalisaatio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.

Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.

Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.

Noh, ei mun luonani kyläilleet 1980-luvullakaan kuin sellaiset ihmiset, jotka tunsin hyvin. En mä mitään randomeita vastaantulijoita kutsunut kotiini enkä tiedä  ketään muutakaan, joka olisi kutsunut. Ne, joita kutsuttiin, olivat joko sukulaisia, ystäviä tai kavereita. Kavereihin lasken myös ne naapurit, jotka tunsin niin hyvin, että kutsuin kotiini. En mä edes tiennyt kaikkien samassa kerrostalossa  asuvien nimiä saati että olisin kutsunut heitä kotiini. Eikä mun lapseni koskaan kyläilleet lapsettomien naapureiden luona. Tai no yhden kerran, kun seinänaapuri kännipäissään sytytti asuntonsa tuleen ja meidän asuntoon tuli niin paljon savua, että 5v oli pakko saada keskiyöllä jonnekin muualle kuin ulos kerrostalon pihalle, niin lapseni meni viereisessä portaassa asuvan naapurini luoksen yöksi. Mutta tämänkin naapurini tunsin oikein hyvin, en mä olisi lastani antanut kenen tahansa naapurin luokse yöksi.

On totta, että kasarilla lapset leikkivät yhdessä tosi paljon. Mutta se ei johtunut yhteisöllisyydestä vaan siitä, että ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta eikä lapsilla ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia samassa määrin kuin nyt. Eli jos äiti oli vauvan kanssa äitiyslomalla, myös isommat lapset olivat silloin kotona. Leikkipuistoissa oli aina äitejä lapsineen. Päiväkotiin mentiin vasta sitten, kun molemmat vanhemmat olivat joko töissä tai opiskelemassa. Ja ne päiväkodissa vanhempiensa työpäivän ajan olleet lapset leikikkivät iltaisin pihalla kavereidenkanssa  eivätkä olleet harrastuksissaan. Tälläkään ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa. Kyse on siitä, että nykyisin isompi lapsi jatkaa varhaiskasvatuksessa, vaikka äiti onkin vauvan kanssa kotona. Tai vaikka vanhemmat olisivat työttömiäkin. Ja lisäksi se, että taloyhtiön pihalla leikkimisen sijasta nyt ollaan iltaisin mitä erilaisimmissa harrastuksissa. 

Naapureiden kanssa usein juteltiin, mutta osan naapureista kanssa vain tervehdittiin. En tiedä, missä päin Helsinkiä olet asunut, jos kaikkien naapureiden kanssa on aina jääty juttelemaan. 

Mitä tulee tuohon ihmisten auttamiseen aina kaikessa, niin nyt tosiaan kiinnostaa paikka, missä olet kasarilla asunut. On totta, että ystävät ja kaverit usein auttoivat monenlaisissa asioissa ja sukulaisetkin, jos sattuivat asumaan riittävän lähellä. Naapureistakin saattoi saada esim muuttoapua ja hyvässä lykyssä lastenhoitoapuakin, mutta ei silloinkaan miltään puolitutulta naapurilta apua kysytty vaan niiltä, jotka tunsi tosi hyvin. Ja kyllä jo silloin tiedettiin, ketkä  ovat naapuristossa asuvia juoppoja,  narkkeja tai muuten omituisia. Joitan heistä jopa pelättiin ja varmaan pääkaupunkkseudulla vuosi 1989 vain vahvisti käsitystä, kun moni pikkutytön äiti luki uutiset Jammu Siltavuoresta. Minäkin. 

Olit lapsi kasarilla ja mä pistän pääni pantiksi, että sun vanhempasi kyllä tarkkaan katsoivat, kenen luokse saat mennä ja kenen et. Tai sitten asuit lapsuutesi jossain Helsingin "onnelassa" tai vanhempasi eivät tippaakaan välittäneet, mitä sulle tapahtuu. Kahteen jälkimmäiseen en kuitenkaan usko. Maailma näyttäytyy lapselle ihan erilaisena kuin hänen vanhemmilleen, koska vanhempien tehtävä on suojella lasta maailman pahuudelta. Myös siltä, ettei lapsi saisi tietää maailman pahuudesta. 

Tähän vielä lisään että naapurissa syttynyt tulipalo ei ollut mulle edes mikään yllätys. Pikemminkin ajattelin, että milloin se känniääliö polttaa asuntonsa. Joten ajatus, että kasarilla naapureiden kanssa kaikki olisi ollut yhtä suurta onnellista perhettä, ei todellakaan pidä paikkaansa. Sellaisista asioista ei vaan puhuttu lapsille, jotta lapset eivät alkaisi pelkäämään.

Vierailija kirjoitti:

Meille käy samoin kuin Usan alkuperäisasukkaille

Joku intiaani kerran sanoi, että hän vain nojaa kiikkustuolissaan taaksepäin ja antaa maailman möyhkätä omiaan. Omista arvoistaan tai kulttuuristaan ei tarvitse luopua. Sodissa ja muissa kriiseissä sitä toki häviää. Sehän on syy miksi Suomesta on kadonnut niin paljon kun katsoo meidän sotahistoriaamme.

Globalisaatio, EU, molemmat ovat liian suuria ja rikkovat yhteisöllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Me olemme kaikki internetin tuottamia yksilöitä ja yksilöissä ei ole voimaa vastustaa joukkoja jotka toimivat yhdessä ja puhaltavat yhteen hiileen.

Hmmmm..... Miksi syötät itsellesi valheita? Ihminen saa päinvastoin voimaa siitä kun on uskollinen itselleen, eikä alistu muiden määräämään osaan.

Vierailija kirjoitti:

1980-luvulla kyllä kyläiltiin paljon enemmän kuin nykyisin. Ja nähtiin enemmän sukulaisiakin - nykyään enimmäkseen hautajaisissa. 

Kyllä, koska viikonloppuna oli aikaa ajaa parisataa kilometriä tapaamaan isovanhempia tai vanhempien sisaruksia, koska ei ollut Jessican tanssiharkkoja eikä Marco-Severin jalkapalloturnausta. Ihmisillä on nykyisin paljon enemmän aikataulutettua ohjelmaa vapaa-ajalleen kuin 1980-luvulla. Edelleenkään kyse ei ole yhteisöllisyydestä vaan ihmisten ajankäytöstä. Ei ehditä kyläilemään, koska on niin paljon muutakin tekemistä.