Lue keskustelun säännöt.
Perinteisen suomalaisen yhteisöllisyyden palauttaminen
15.11.2020 |
Ihmiset ovat alkaneet voida huonosti, koska yhteisöllisyyden perinteet on lakkautettu.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?
Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.
Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.
Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.
Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.
Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla?
Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla.
Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.
Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.
Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.
Olen myös tuollaisesta pikkukaupungista ja tunnistan ilmiön. Nykyisin kaikki pihat ovat aidattuja tai vähintään pensasaidat näkösuojana tonttien väleillä, kun ennen lapset saattoivat kulkea leikkiessään tontilta toiselle. Naapurin vanhalla isännällä oli tapana istua ulkorakennuksen sivulla päivisin ja tervehtiä siitä ohikulkijoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhteisöllisyys toimii yhteisössä jossa kaikki tuntevat toisensa, ja on yhteinen kieli ja kulttuuri. Kuinka se voisi toimia nykymaailmassa jossa vastaan vilisee tuntemattomia outoa kieltä puhuvia tyyppejä? Sellainen siunaus se globalisaatio.
Olisi varmaan viisasta pitää huoli, että kaikki oppivat puhumaan samaa kieltä ja ovat osa samaa yhteisöä, erilaisuudesta huolimatta.
Oma veikkaus: muutos alkoi tapahtua laman jälkimainingeissa 90-luvulla ja viimeistään netin ja kännyköiden yleistyessä myöskin 90-luvun lopulla. Kun kännykät yleistyivät, moni kyläily vaihtuikin tekstaritervehdyksiksi, sähköposteiksi ja kuvaviesteiksi. Lopulta nekin jäivät pois tai siirtyivät muualle nettiin.
T. Kasarilapsi
Mä olen vielä hyvin nuori, mutta ei Suomessa ainakaan mun elinaikana (26 vuotta) ole mitään yhteisöllisyyttä ollut. Myöskään vanhempani tai isovanhempani eivät ole siitä kuulleet. Oman onnen nojaan jätetään ja itse pitää pärjätä. Ehkä Suomessa oli yhteisöllisyyttä joskus ennen kristinuskoa? En laskisi sen kuitenkaan kuuluvan Suomen perinteisiin. Tämä on varmaan naailman vähiten yhteisöllinen maa. Individualismia korostetaan ihan liiallisuuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?
Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.
Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.
Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.
Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.
Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla?
Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla.
Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.
Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.
Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.
Noh, ei mun luonani kyläilleet 1980-luvullakaan kuin sellaiset ihmiset, jotka tunsin hyvin. En mä mitään randomeita vastaantulijoita kutsunut kotiini enkä tiedä ketään muutakaan, joka olisi kutsunut. Ne, joita kutsuttiin, olivat joko sukulaisia, ystäviä tai kavereita. Kavereihin lasken myös ne naapurit, jotka tunsin niin hyvin, että kutsuin kotiini. En mä edes tiennyt kaikkien samassa kerrostalossa asuvien nimiä saati että olisin kutsunut heitä kotiini. Eikä mun lapseni koskaan kyläilleet lapsettomien naapureiden luona. Tai no yhden kerran, kun seinänaapuri kännipäissään sytytti asuntonsa tuleen ja meidän asuntoon tuli niin paljon savua, että 5v oli pakko saada keskiyöllä jonnekin muualle kuin ulos kerrostalon pihalle, niin lapseni meni viereisessä portaassa asuvan naapurini luoksen yöksi. Mutta tämänkin naapurini tunsin oikein hyvin, en mä olisi lastani antanut kenen tahansa naapurin luokse yöksi.
On totta, että kasarilla lapset leikkivät yhdessä tosi paljon. Mutta se ei johtunut yhteisöllisyydestä vaan siitä, että ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta eikä lapsilla ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia samassa määrin kuin nyt. Eli jos äiti oli vauvan kanssa äitiyslomalla, myös isommat lapset olivat silloin kotona. Leikkipuistoissa oli aina äitejä lapsineen. Päiväkotiin mentiin vasta sitten, kun molemmat vanhemmat olivat joko töissä tai opiskelemassa. Ja ne päiväkodissa vanhempiensa työpäivän ajan olleet lapset leikikkivät iltaisin pihalla kavereidenkanssa eivätkä olleet harrastuksissaan. Tälläkään ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa. Kyse on siitä, että nykyisin isompi lapsi jatkaa varhaiskasvatuksessa, vaikka äiti onkin vauvan kanssa kotona. Tai vaikka vanhemmat olisivat työttömiäkin. Ja lisäksi se, että taloyhtiön pihalla leikkimisen sijasta nyt ollaan iltaisin mitä erilaisimmissa harrastuksissa.
Naapureiden kanssa usein juteltiin, mutta osan naapureista kanssa vain tervehdittiin. En tiedä, missä päin Helsinkiä olet asunut, jos kaikkien naapureiden kanssa on aina jääty juttelemaan.
Mitä tulee tuohon ihmisten auttamiseen aina kaikessa, niin nyt tosiaan kiinnostaa paikka, missä olet kasarilla asunut. On totta, että ystävät ja kaverit usein auttoivat monenlaisissa asioissa ja sukulaisetkin, jos sattuivat asumaan riittävän lähellä. Naapureistakin saattoi saada esim muuttoapua ja hyvässä lykyssä lastenhoitoapuakin, mutta ei silloinkaan miltään puolitutulta naapurilta apua kysytty vaan niiltä, jotka tunsi tosi hyvin. Ja kyllä jo silloin tiedettiin, ketkä ovat naapuristossa asuvia juoppoja, narkkeja tai muuten omituisia. Joitan heistä jopa pelättiin ja varmaan pääkaupunkkseudulla vuosi 1989 vain vahvisti käsitystä, kun moni pikkutytön äiti luki uutiset Jammu Siltavuoresta. Minäkin.
Olit lapsi kasarilla ja mä pistän pääni pantiksi, että sun vanhempasi kyllä tarkkaan katsoivat, kenen luokse saat mennä ja kenen et. Tai sitten asuit lapsuutesi jossain Helsingin "onnelassa" tai vanhempasi eivät tippaakaan välittäneet, mitä sulle tapahtuu. Kahteen jälkimmäiseen en kuitenkaan usko. Maailma näyttäytyy lapselle ihan erilaisena kuin hänen vanhemmilleen, koska vanhempien tehtävä on suojella lasta maailman pahuudelta. Myös siltä, ettei lapsi saisi tietää maailman pahuudesta.
Tähän vielä lisään että naapurissa syttynyt tulipalo ei ollut mulle edes mikään yllätys. Pikemminkin ajattelin, että milloin se känniääliö polttaa asuntonsa. Joten ajatus, että kasarilla naapureiden kanssa kaikki olisi ollut yhtä suurta onnellista perhettä, ei todellakaan pidä paikkaansa. Sellaisista asioista ei vaan puhuttu lapsille, jotta lapset eivät alkaisi pelkäämään.
Ei toki ollut mitään yhtä suurta perhettä kaikkien kanssa, mutta sukulaisia nähtiin huomattavasti enemmän kuin nykyisin ja tuttuja naapureita oli paljon enemmän. Ei silloinkaan edes kaikki sukulaisetkaan veljeilleet välttämättä keskenään, mutta itse näin sukulaisiani suunnilleen satakertaisesti nykyaikaan verrattuna ja jos nykyisin kyläilen pari kertaa vuodessa, niin silloin kyläiltiin pari kertaa viikossa.
T. 80-luvun lapsi
Mutta tuo ei johdu yhteisöllisyydestä (jota aloitus koski) vaan siitä, että ihmisillä on nykyisin vapaa-ajalleen niin paljon muutakin tekemistä, että he eivät ehdi. Lisäksi on hyvä muistaa, että kasarilla tavallisin suomalaisten työaika oli klo 8-16. Toki oli aloja, joilla oli vuorotyö, mutta nykyisin on hyvin erilaisia työaikoja. Jo pelkästään liukuva työaika muuttaa ihmisten päivärytmiä. Kasarilla ei kaupat olleet sunnuntaisin auki eikä ollut kauppoja, jotka ovat auki 24/7. Enää ei laiteta kaikkia lapsia Pikkukakkosen jälkeen iltapesulle (en kyllä tiedä, vieläkö sellaista lastenohjelmaa edes on). Enää klo 17 ei ole se hetki vuorokaudesta, kun suomalaisissa perheissä istutaan yhdessä ruokapöydän ääreen.
Mä tiedän kyllä, mistä puhut ja mitä tarkoitat. Ja mitä ehkä kaipaat. Yhteisöllisyys kuitenkin edellyttää, että kaikki haluavat toimia samoin, kaikilla on mahdollisuus toimia samoin ja sen lisäksi kaikki vielä pitävät toisistaan. Kun ihmiset ja ihmisten elämätilanteet ihan työaikoja myöten ovat hyvin erilaisia, on vaikea muodostaa omaa yhteisöä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä E-koodien tms kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma veikkaus: muutos alkoi tapahtua laman jälkimainingeissa 90-luvulla ja viimeistään netin ja kännyköiden yleistyessä myöskin 90-luvun lopulla. Kun kännykät yleistyivät, moni kyläily vaihtuikin tekstaritervehdyksiksi, sähköposteiksi ja kuvaviesteiksi. Lopulta nekin jäivät pois tai siirtyivät muualle nettiin.
T. Kasarilapsi
Olet väärässä. Tutkitusti kyläilyt alkoivat vähentyä 1950-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Oma veikkaus: muutos alkoi tapahtua laman jälkimainingeissa 90-luvulla ja viimeistään netin ja kännyköiden yleistyessä myöskin 90-luvun lopulla. Kun kännykät yleistyivät, moni kyläily vaihtuikin tekstaritervehdyksiksi, sähköposteiksi ja kuvaviesteiksi. Lopulta nekin jäivät pois tai siirtyivät muualle nettiin.
T. Kasarilapsi
Mä sanoisin, että tuon lisäksi
- subjektiivinen päivähoito-oikeus (lapsilla on riittävästi kaverisuhteita tarhassa, illalla ollaan perheen kanssa)
- epäsäännöllisten työaikojen lisääntyminen
- kodin ulkopuolisten harrastusten (niin lapsilla kuin vanhemmilakin) lisääntyminen
T. Kasariäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?
Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.
Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.
Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.
Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.
Ei kyllä kyläilty 1980-luvulla yhtään enempää kuin nykyäänkään. Ainut mikä on muuttunut on se että nuoremmat sukupolvet elää elämäänsä netissä tai netin kanssa.
Toisista kyräily on aina kuulunut suomalaiseen ihmislaatuun.
Aiemmin tietyt tahot koulut yms oli auktoriteettejä joita ei kyseenaiaistettu ja perheissä lapset pysyi poissa jaloista jos oli vieraita. Sisällä poltettiin tupakkaa eikä siinä lapsia tai raskaana olevaa vaimoa ajateltu. Lapset huolehti toisistaan kun vanhemmat oli missä oli. Kukaan ei auttanut vaikka naapurin vaimoa tai lapsia juopolta mieheltä. Puhuttiin vaan että on se juoppo ja näköjään tilipäivå.
Että.oli se ihanaa 1980-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma veikkaus: muutos alkoi tapahtua laman jälkimainingeissa 90-luvulla ja viimeistään netin ja kännyköiden yleistyessä myöskin 90-luvun lopulla. Kun kännykät yleistyivät, moni kyläily vaihtuikin tekstaritervehdyksiksi, sähköposteiksi ja kuvaviesteiksi. Lopulta nekin jäivät pois tai siirtyivät muualle nettiin.
T. Kasarilapsi
Olet väärässä. Tutkitusti kyläilyt alkoivat vähentyä 1950-luvulla.
Siis vaikka asuttiin samalla paikkakunnalla tai oltiin jopa naapureita? Omat vanhempani muuttivat 1952 maalta Helsinkiin ja tietenkään he eivät kovin usein käyneet enää vanhempiensa luona, kun toiseen mummolaani oli 150 km ja toiseen 300 km. Edes mun varhaislapsuudessani ei ollut Hämeenlinnaan johtavaa moottoritietä vaan kun mummoloissa käytiin, ajettiin jotain kälyisiä pikkuteitä. Matkaan meni paljon kauemmin kuin nykyisin ja autojen ajo- ja matkustusmukavuuskin ihan eri tasolla kuin nykyisin.. Lähemmässä mummolassa kuitenkin käytiin joskus ihan päiväseltään eli ajettiin vielä samana päivänä takaisin. Mutta kauempana olevaan mummolaan ei ajettu vaan oltiin vähintään yksi yö mummolassa, koska 300 km ajomatka sen aikaisilla teillä kesti 5 tuntia. Sen sijaan tätini ja setäni, jotka jäivät samoille paikkakunnille vanhempiensa kanssa, kävivät kyllä kyläilemässä tosi usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.
Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.
Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.
No oho, itse ole erikoisemmin pukeutuva tyyppi ja olen siksi juuri onnellinen, että elän 2000-luvulla. Lisäksi olen vapaaehtoisesti lapseton. Mm. nämä asiat olisivat keränneet ihmetystä ja arvostelua osakseen paljon enemmän jos olisin elänyt sanotaan nyt vaikka 50-luvulla. Ihmisten elämien odotettiin kulkevan tiettyä samaa rataa kaikilla, ei todellakaan katsottu erilaisuutta hyvällä. Enpä usko, että inhimillisyyskään on ollut korkeammalla jos ajattelee vaikka kaikkia sodan traumatisoimia miehiä, joiden piti vain yksin tykönään kärsiä kaikki nähdyt kauheudet. Psyykkisistä ongelmista ei puhuttu, niitä ei ymmärretty ja niihin ei saanut apua. Lisäksi nykyisin esim. homoseksuaalisuus ei ole sellainen tabu kuin ennen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?
Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.
Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.
Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.
Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.
Öö, joo. Mitä tekemistä yhteisöllisyyden kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun veikkaus on etteivät ne ajat enää koskaan palaa, yhteisöllisyys.
Internet muutti kaiken, sillä ihmiset alkoivat viihdyttää itse itseään ja viihteen, joka saadaan muutamalla kympillä jokaisen telkkariin, tablettiin ja kännykkään lopetti ihmisten tarpeen olla sosiaalisia toistensa kanssa.
Suurin osa varmaankin tietää kirjan ja elokuvan 19854 ja aika pelottavasti me olemme joutuneet hyvin samantapaiseen maailmaan jättimäisine koko seinän peittävine ruutuineen ja isovelihän meitä valvoo ja vakoilee laitteidemme välityksellä, työssä ja kaduilla kulkiessamme ja onpa viime vuosina jo nähty ajatuspoliisejakin netin ihmeelliseen maailmaan palkattuina.
Sellaista kulta-aikaa kuin -70-90 luvulla ei tulla enää koskaan saavuttamaan, sillä internet on saanut meistä raaputettua sen pahemman puolen esiin.
Olemme ilmiantajia, someräyhääjiä, persuja suvakkeja, instabimboja, ylisläisiä ja me kaikki etsimme loputtomasta tiedon ja valeen maailmasta sen mikä tukee meidän käsitystämme totuudesta.
Olen onnellinen että sain elää länsimaisen sivistyksen parhaat hetket, sillä uskon tilanteen muuttuvan vain pahemmaksi ja me kaivamme omin käsin kookasta hautaa länsimaiselle sivistykselle ja hyvinvoinnille.
Meille käy samoin kuin Rooman valtakunnalle, Usan alkuperäisasukkaille, Atzteekeille ja muille kadonneille sivilisaatioille.
Voimakkaammat tulevat ja tallovat meidän perverssioissa elävän yhteiskuntamme jalkoihinsa.
Me olemme kaikki internetin tuottamia yksilöitä ja yksilöissä ei ole voimaa vastustaa joukkoja jotka toimivat yhdessä ja puhaltavat yhteen hiileen.
Mutta kyllähän kaikilla tälläkin palstalla olevilla on tarve puhua ihmisten kanssa. Siksihän he ovat täällä: Lukemassa toisten ajatuksia ja ketomassa omiaan. Harva kuitenkin uskaltaa esim. tavata jonkun puhekumppanin livenä, koska kukaan ei tunne häntä ja osaa kertoa onko hän luotettava.
Internetin käyttäytymisnormitkin voidaan muuttaa. Ihmiset hallitsevat Internettiä ja luovat sinne säännöt ja sisällön. Ei kenenkään ole pakko olla sellaista mitä ei halua olla.
Se tarve puhua on yleisimmin tarve väitellä, solvata ja yrittää ajaa omaa agendaansa myös muiden totuudeksi.
Meistä on tullut anonyymejä, mitättömyyksiä, koneen osasia mijardeissa rattaissa, joilla on tarve sanoa, mutta ei käytännässä yhtään valtaa vaikuttaa asioihin.
Me olemme koneen osasia ja teemme sitä mihin kone on meidät ohjelmoinut, eli annamme identiteettimme markkinakoneistolle ja rikastutamme kaikkia niitä jotka ovat kiinnittäneet meidät tähän koneeseen, henkisesti ja fyysisesti, kaupallisesti. Meistä osa myy lapsensa tälle koneelle, myy perseestää lähtien omaa kehoaan tullakseen nähdyksi jollekulle, joka välittää asiasta senverran että hehkuttaa hyvännäköistä panoa, vitivalkoista kotia, pellavapää lapsia, mutta kaiken takana on jotain sellaista mitä en käsitä.
Me loimme tämän koneiston, joku keksi sen ja sille piti löytää osasia, rattaita jotka tekevät koneesta itseohjautuvan, emmekä me enää voi pysäyttää sitä, emme muuttaa sen suuntaa ja me annamme koneenrakentajien päättää mistä saa puhua ja mikä on kiellettyä.
Meitä käytetään hyväksi ja me annamme kaiken tapahtua vapaaehtoisesti kunhan kone antaa meille viihdettä, pornoa, sensuroituja keskustelukanavia ja aiheen väitellä.
Leipää ja sirkushuveja annettiin aikoinaan roomalaisille ja miten heidän kävi?
Me olemme samalla tiellä kohti omaa tuhoamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.
Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.
Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.
No oho, itse ole erikoisemmin pukeutuva tyyppi ja olen siksi juuri onnellinen, että elän 2000-luvulla. Lisäksi olen vapaaehtoisesti lapseton. Mm. nämä asiat olisivat keränneet ihmetystä ja arvostelua osakseen paljon enemmän jos olisin elänyt sanotaan nyt vaikka 50-luvulla. Ihmisten elämien odotettiin kulkevan tiettyä samaa rataa kaikilla, ei todellakaan katsottu erilaisuutta hyvällä. Enpä usko, että inhimillisyyskään on ollut korkeammalla jos ajattelee vaikka kaikkia sodan traumatisoimia miehiä, joiden piti vain yksin tykönään kärsiä kaikki nähdyt kauheudet. Psyykkisistä ongelmista ei puhuttu, niitä ei ymmärretty ja niihin ei saanut apua. Lisäksi nykyisin esim. homoseksuaalisuus ei ole sellainen tabu kuin ennen.
No niinpä. Menin kansakouluun vuonna 1968 ja mua kiusattiin alusta alkaen, koska mulla oli silmälasit. Eli eipä niinkään pientä erilaisuutta hyväksytty. Isäni on syntynyt 1929 ja kertonut aika rankkoja tarinoita, miten hänen lapsuudessaan lapset kiusasivat toisiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.
Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.
Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.
Yhteiskunta on sitä mitä ihmiset valitsevat olla. Käyttäytymistä voi aina muuttaa.
Yhteiskunta on poliittisten päätösten tulosta ja poliittisiin päätöksiin vaikuttaa vallitseva kulttuuri ja ilmapiiri. Nykyinen ilmapiiri on ihmisinhoa ja epäluuloa täynnä ainakin Suomessa. Jo edesmenneet sukupolvet olivat inhimillisempiä ja auttoivat sekä olivat tottuneet siihen, että heitäkin oli autettu omien läheisten puolelta.
Inhimillisiä kuten esim. 1918-sodan osapuolet toisiaan kohtaan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?
Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.
Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.
Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.
Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.
Öö, joo. Mitä tekemistä yhteisöllisyyden kanssa?
Miellän yhteisöllisyyden sellaiseksi, että vietetään muiden kanssa aikaa, kyläillään, autetaan (puolin ja toisin) ja tuetaan sen sijaan, että etsitään muista ainoastaan vikoja ja tavatessa lähinnä etsitään syitä raportoida viranomaisille. Eli siis luottamus ja positiivinen suhtautuminen lähimmäisiin. Miten itse miellät yhteisöllisyyden?
Voi olla, että moni nykyisin ei edes kaipaa yhteisöllisyyttä ja mieluusti viettää aikansa yksin tai korkeintaan kumppaninsa kanssa ja sekin on periaatteessa ihan ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.
Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.
Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.
No oho, itse ole erikoisemmin pukeutuva tyyppi ja olen siksi juuri onnellinen, että elän 2000-luvulla. Lisäksi olen vapaaehtoisesti lapseton. Mm. nämä asiat olisivat keränneet ihmetystä ja arvostelua osakseen paljon enemmän jos olisin elänyt sanotaan nyt vaikka 50-luvulla. Ihmisten elämien odotettiin kulkevan tiettyä samaa rataa kaikilla, ei todellakaan katsottu erilaisuutta hyvällä. Enpä usko, että inhimillisyyskään on ollut korkeammalla jos ajattelee vaikka kaikkia sodan traumatisoimia miehiä, joiden piti vain yksin tykönään kärsiä kaikki nähdyt kauheudet. Psyykkisistä ongelmista ei puhuttu, niitä ei ymmärretty ja niihin ei saanut apua. Lisäksi nykyisin esim. homoseksuaalisuus ei ole sellainen tabu kuin ennen.
No niinpä. Menin kansakouluun vuonna 1968 ja mua kiusattiin alusta alkaen, koska mulla oli silmälasit. Eli eipä niinkään pientä erilaisuutta hyväksytty. Isäni on syntynyt 1929 ja kertonut aika rankkoja tarinoita, miten hänen lapsuudessaan lapset kiusasivat toisiaan.
Kyllä minuakin on kiusattu lapsena, mutta ennen aikuiset eivät juurikaan kiusanneet toisiaan(?). Nykyään tuntuu olevan yleistä sellainen, että aikuisia kiusataan julmastikin.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.
Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.
Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.
En ole missään somessa, ajatuskin inhottaa. Mutta en silti ole sen yhteisöllisempi kuin kukaan muukaan. No erinäköisiä en kyllä pilkkaa. En mahdu itsekään kauneusihanteeseen.
ainahan se on ollut me vastaan ne
aina SDP:n aloittamasta sisällisodasta alkaen...
Perseenreikäpersujen tuoma epäharmonia on syy Suomen "yhteisöllisyyden rapautumiselle". Tutkitusti persut eivät luota muihin. Siinä asiassa, kuten monessa muussakin asiassa, persut ovat suomalaisten vastakohta.[/quote]
Tässä yllä esimerkki viestistä jolla tuhotaan halu mihinkään yhteisöllisyyteen.
Ei toki ollut mitään yhtä suurta perhettä kaikkien kanssa, mutta sukulaisia nähtiin huomattavasti enemmän kuin nykyisin ja tuttuja naapureita oli paljon enemmän. Ei silloinkaan edes kaikki sukulaisetkaan veljeilleet välttämättä keskenään, mutta itse näin sukulaisiani suunnilleen satakertaisesti nykyaikaan verrattuna ja jos nykyisin kyläilen pari kertaa vuodessa, niin silloin kyläiltiin pari kertaa viikossa.
T. 80-luvun lapsi