Elintaso on noussut huikeasti 1960-luvulta, mutta miksi ihmisten pahoinvointi on lisääntynyt?

60-luvulla hyväksyttiin, että nallekarkit eivät mene tasan. Ei köyhän perheen lapsella tarvinnutkaan olla samoja asioita kuin varakkaan perheen lapsilla. Eikä varakkaiden lapset kovin usein edes olleet köyhien perheiden lasten kavereita. Sisarustenkin eriarvoisuus oli vielä ihan hyväksyttävää. Vähävaraisissa perheissä lahjakkaimmalle lapselle saatettiin maksaa oppikoulu, mutta vähemmän lahjakkaille sisaruksille ei, koska kaikille ei ollut varaa maksaa oppikoulua. 4 vuotta yhteistä kansakoulua ja sitten tiet erkanivat osan mennessä oppikouluun ja osan jatkaessa kansalaiskouluun. Ja ne sen ajan erityislapset laitettiin apukouluun, koska eivät selvinneet tavallisessa koulussa. 

Tuohon aikaan oli ihan tavallista, että perheissä oltiin säästäväisiä. Säästäväisyyttä arvostettiin ja tarpeetonta kuluttamista pidettiin huonona asiana. Siis niissäkin perheissä, joissa olisi ollut varaa kuluttaa enemmän. Tehtiin itse eikä ostettu kalliimmalla valmiina. Vaatteita paikattiin ja korjattiin eikä ostettu uutta takkia, jos yksi nappi puuttui. Sotavuodet olivat vielä hyvässä muistissa. Itsestäänselvyyksiä ja "mulla on oikeus" -asioita oli hyvin vähän. Naistenlehdistä luettiin rikkaista ja ehkä haaveiltiinkin sellaisesta elämästä, mutta jalat oli tukevasti  maassa ja ymmärrettiin, että peruspirkosta ei tule Elisabet Tayloria eikä peruspertistä Gregory Peckiä.

Mummo kuoli60,isänäiti,en kerennyt nähdä.Ukkilla ja mummolla paljon lapsia.Olen saanut onnellisen kuvan.Meillä kaikki oli hyvin.Äitini tuli miniäksi ,aina töitä 24/7.Lapsuus oli elämän oikeesti onnellisinta aikaa.Saatiin olla lapsia.Ukki kuoli 1975.Surullista.Koko kylä hautajaisiin,bussikuljetus.Ennen oltiin yhteisöllisiä,käytiin kylää,paljon oli kavereita,tanssit,kaikkee oli..pitkiäkin matkoja mentiin sukulaisiin ja menoille.Autettiin toisia.Nykyään puhuta,ei auteta..ei ees tervehditä,järkkyyy aikaa..lääkäriinkin pääsi,bussit kulki..mitä nyt eiiii eii mikään toimi ..

Suomi on jo valmis.  Ei ole enää mitään mitä tavoitella tai minkä eteen tsempata.  Turhautuminen sairastuttaa.

Koska tämä moderni teknologia joka on meidän käytössä on sovellettu kehnosti arkielämään. Jos ihmisen päivittäisellä elämällä ei ole omaa haastetta tai merkitystä, niin ihmisen elämä tuntuu tyhjältä.

Varallisuus ja onnellisuus eivät todellakaan kulje käsi kädessä. Maailman onnellisimmat ihmiset eivät löydy varakkaista länsimaista vaan Aasian ja Afrikan köyhistä kehitysmaista.

Kun ihmisellä on päämääränä parantaa omaa ja läheistensä elintasoa hän kokee elämänsä mielekkääksi ja pienet asiat kuten ompelukoneen tai mopon hankkiminen ovat suuria tapahtumia elämässä. Laaja perhepiiri luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta ja turvaa.

Länsimaissa koetaan ennemminkin kateutta toisia kohtaan, perhe ja läheiset koetaan taakkana ja omat epäonnistumiset sysätään toisten syyksi. Ei ihme että mielenterveysongelmat räjähtävät täällä käsiin.

Kun perusasiat on kunnossa: terveys,tuoka, asuminen, on aikaa ahdistua kaikennäköisestä muusta, kuten vaikka siitä, että kastuu uimahallissa kun on uimassa. 

Tilastoista jankkaajille: ei nämä missään tilastoissa näykään kun nykyään voi kotona vain masentua välittämättä mistään.

Pahoinvointi ei ole lisääntynyt. Siitä vaan puhutaan enemmän.

Ennen esim. erityislapsi/vammainen oli häpeä, samoin mt-ongelmat, alkoholismi, abortti, köyhyys yms elämän nurjat puolet...

listaa vois jatkaa vaikka kuinka.

60-luvulla elettiin vielä huoletonta talouskasvun aikaa. Ei tiedetty mihin se johtaa; nyt kaikki ovat tietoisia tuhoutuvasta maapallosta. Eletään isossa ristipaineessa jossa toisesta kaiuttimesta huudetaan että osta osta, kuluta, osta uusi, heitä vanha pois, osta! Ja toisesta että kulutuksen on pysähdyttävä kun maailmanloppu on ovella.

Tähän kun vielä lisää sen että suurella osalla tulot ovat melkein kokoajan enemmän tai vähemmän hiuskarvan varassa niin kyllä se psyykeä horjuttaa.

Samalla on vielä suoritettava täydellistä perhe-elämää (tai perheetöntäkin) sukulaisuussuhteiden murroksessa. Ennen lapsia kasvatti koko suku ja kyläkin, nykyään on tärkeää että vanhemmat tuijottavat omaa lastaan herkeämättä koko lapsuusajan ja hikoilevat sitä että syökö lapsi nyt riittävän luomua superruokaa.

Äitini juuri mietti että aikuisuuteen siirtyminen oli hänen nuoruudessaan 70-luvulla helppoa; marssittiin töihin johonkin firmaan josta nyt sitten valmistaudutaan eläköitymään. Minä opiskelen vielä, mutta toinen veljistäni on tohtori jolle ei löydy töitä, toinen on insinööri joka käy läpi elämänsä neljänsiä yt-neuvotteluita eikä käy vielä neljääkymppiäkään.

Siinähän sitä. En ole asiantuntija, nämä ovat omaa mutuani.

Vierailija kirjoitti:

Aika iso osa pahoinvoinnista lakaistiin vielä 60-luvulla maton alle. Erityislapsi oli vain yksinkertaisesti kuriton tai sitten tyhmä. Kotiväkivalta oli yksityisasia ja mielentervysongelmat olivat niin hävettäviä että niistä ei vahingossakaan puhuttu. Jos joku joutui mielisairaalaan niin kerrottiin miten hän meni vähän "lepuuttamaan hermojaan".

Juuri näin. Oma tätini kävi koulua 60-luvulla ja tyhmänä häntä piti niin opettajat, vanhemmat kuin itsekin, kun ei pysynyt perässä.

Vasta aikuisena todettiin, että hän on kuulovammainen, ollut koko ikänsä.

Mikään ei enää riitä, kun tietoisuus synnyttää loputonta kateutta.

Kun joskus 1970-luvulla koti-uskonto-isänmaa-akseli romutettiin, katosivat elämän raamit.  Mitään ei tullut tilalle.  Ihmiset haahuilevat nykyisin elämässään yksin ilman tukea mistään.  Minkäänlaisia arvoja ei enää peräänkuuluteta.

Vierailija kirjoitti:

Lievästi masentuneella on tutkitusti realistisempi käsitys kyvyistään kuin taviksella saati Live laugh love tubettaja bloggari hypettäjä influenser aina iloisilla ihmisillä.

Kummallakin käsitys itsestä vähän vinksallaan, eri suuntiin vain.

Onnellisimpia ovat vanhaa keräily- ja metsästyskulttuuria harjoittavat alkuperäisheimot. Tutkimusten mukaan heillä ei esiinny esim. masennusta juuri lainkaan.

Jos äidiltä kuolee lapsi, hän saattaa kyllä masentua vähäksi aikaa, mutta toipuu masennuksesta ihan muutamassa viikossa kuitenkin.

Ihminenhän on alunperin nimeenomaan tällaisessa kulttuurissa kehittynyt.

Elintaso/taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut, mutta hyvinvointi ei enää n. 80-luvun jälkeen. Pikemminkin päinvastoin: kun käytetään yhä enemmän resursseja elintason kasvattamiseen, se alkaa olla pois hyvinvoinnista. Tässä vähän tilastotietoa asiasta: https://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-03-07_004.html?s=0 (jos ei jaksa lukea, voi vaan skrollailla alas ekaan kuvaajaan, jossa verrataan BKT:n muutosta muihin hyvinvoinnin mittareihin).

Vierailija kirjoitti:

Pahoinvointi ei ole lisääntynyt. Siitä vaan puhutaan enemmän.

Ennen esim. erityislapsi/vammainen oli häpeä, samoin mt-ongelmat, alkoholismi, abortti, köyhyys yms elämän nurjat puolet...

listaa vois jatkaa vaikka kuinka.

Missä menee raja milloin siitä vain puhutaan enemmän? Esim. naisten mielenterveysongelmat olivat laskemaan päin yhdessä vaiheessa 2000-lukua mutta sitten taas nousivat.

Vierailija kirjoitti:

Tilastoista jankkaajille: ei nämä missään tilastoissa näykään kun nykyään voi kotona vain masentua välittämättä mistään.

Miksi alapeukut? Miksi minä näkyisin jossain mielenterveystilastoissa? Joskus minut olisi saatettu laittaa väkisin hoitoon.

Perussuomalaiset on syynä pahoinvointiin. He tukevat kyttäämistä, heippalappuja ja kiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Kun joskus 1970-luvulla koti-uskonto-isänmaa-akseli romutettiin, katosivat elämän raamit.  Mitään ei tullut tilalle.  Ihmiset haahuilevat nykyisin elämässään yksin ilman tukea mistään.  Minkäänlaisia arvoja ei enää peräänkuuluteta.

Tämä on varmaan totta.  Miten paljon pahoinvointia lisää se, ettei ole yhteisiä käyttäytymisnormeja kuten oli männävuosikymmeninä?  Jotakin on pielessä kun vanhemmat kyselevät lehdissä että miten heidän pitää kasvattaa lapsensa!

Ainakin osittain varmaan tasapäisyyden vaatimus.  Ennen tyydyttiin osaansa, enää ei tarvitse.