Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

Yllätti se, miten vaikeaa joistain ihan yksinkertaisistakin asioista on sanoa toiselle, vaikla olen aina ollut todella puhelias ja suorasanainen. Silti välillä joudun käymään sisäisen kamppailun läpi, että miten sanon jonkun asian vai sanonko ollenkaan. Epäilen tosin, että johtuu siitä, että olen kuullut miespuolisilta ystäviltäni niin paljon sitä "tyttöystävä vaan nalkuttaa" juttua ja itse olen saanut kehija siitä miten rento olen aina kaiken suhteen. Jotenkin sitten tahtoisi olla se rento tyyppi eikä ottaa puheeksi asioita mitkä esimerkiksi ärsyttää, kun alitajunnassaan pelkää olevansa nyt se nalkuttava nainen

Vierailija kirjoitti:

Yllätti se, miten vaikeaa joistain ihan yksinkertaisistakin asioista on sanoa toiselle, vaikla olen aina ollut todella puhelias ja suorasanainen. Silti välillä joudun käymään sisäisen kamppailun läpi, että miten sanon jonkun asian vai sanonko ollenkaan. Epäilen tosin, että johtuu siitä, että olen kuullut miespuolisilta ystäviltäni niin paljon sitä "tyttöystävä vaan nalkuttaa" juttua ja itse olen saanut kehija siitä miten rento olen aina kaiken suhteen. Jotenkin sitten tahtoisi olla se rento tyyppi eikä ottaa puheeksi asioita mitkä esimerkiksi ärsyttää, kun alitajunnassaan pelkää olevansa nyt se nalkuttava nainen

Se on sun oma vikas jos et pysty erottamaan asioita jotka ovat kohtuullisia niistä jotka ovat kohtuuttomia. Raivarit ja haukkuminen jostain pikkuviasta on vain kohtuutonta ja sellaisen kutsuminen nalkutukseksi on ihan aiheellista.

Vierailija kirjoitti:

Yllätti se, miten vaikeaa joistain ihan yksinkertaisistakin asioista on sanoa toiselle, vaikla olen aina ollut todella puhelias ja suorasanainen. Silti välillä joudun käymään sisäisen kamppailun läpi, että miten sanon jonkun asian vai sanonko ollenkaan. Epäilen tosin, että johtuu siitä, että olen kuullut miespuolisilta ystäviltäni niin paljon sitä "tyttöystävä vaan nalkuttaa" juttua ja itse olen saanut kehija siitä miten rento olen aina kaiken suhteen. Jotenkin sitten tahtoisi olla se rento tyyppi eikä ottaa puheeksi asioita mitkä esimerkiksi ärsyttää, kun alitajunnassaan pelkää olevansa nyt se nalkuttava nainen

Eihän siinä mitään vaikka ottaakin ärsyttävät asiat puheeksi, kunhan ei tee sitä sillä wääämäkämäkä-tyylillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllätti se, miten vaikeaa joistain ihan yksinkertaisistakin asioista on sanoa toiselle, vaikla olen aina ollut todella puhelias ja suorasanainen. Silti välillä joudun käymään sisäisen kamppailun läpi, että miten sanon jonkun asian vai sanonko ollenkaan. Epäilen tosin, että johtuu siitä, että olen kuullut miespuolisilta ystäviltäni niin paljon sitä "tyttöystävä vaan nalkuttaa" juttua ja itse olen saanut kehija siitä miten rento olen aina kaiken suhteen. Jotenkin sitten tahtoisi olla se rento tyyppi eikä ottaa puheeksi asioita mitkä esimerkiksi ärsyttää, kun alitajunnassaan pelkää olevansa nyt se nalkuttava nainen

Eihän siinä mitään vaikka ottaakin ärsyttävät asiat puheeksi, kunhan ei tee sitä sillä wääämäkämäkä-tyylillä.

Mikä mahtaa olla wääämäkämäkä-tyyli ja kuinka se eroaa normaalista parisuhdekeskustelusta tms? tuntuu että miehille tuo tarkottaa kaikkea jossa on vähääkään kritiikkiä tai ongelman juurta. Kaiken pitäisi vaan olla chilliä ja olankohautuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllätti se, miten vaikeaa joistain ihan yksinkertaisistakin asioista on sanoa toiselle, vaikla olen aina ollut todella puhelias ja suorasanainen. Silti välillä joudun käymään sisäisen kamppailun läpi, että miten sanon jonkun asian vai sanonko ollenkaan. Epäilen tosin, että johtuu siitä, että olen kuullut miespuolisilta ystäviltäni niin paljon sitä "tyttöystävä vaan nalkuttaa" juttua ja itse olen saanut kehija siitä miten rento olen aina kaiken suhteen. Jotenkin sitten tahtoisi olla se rento tyyppi eikä ottaa puheeksi asioita mitkä esimerkiksi ärsyttää, kun alitajunnassaan pelkää olevansa nyt se nalkuttava nainen

Eihän siinä mitään vaikka ottaakin ärsyttävät asiat puheeksi, kunhan ei tee sitä sillä wääämäkämäkä-tyylillä.

Mikä mahtaa olla wääämäkämäkä-tyyli ja kuinka se eroaa normaalista parisuhdekeskustelusta tms? tuntuu että miehille tuo tarkottaa kaikkea jossa on vähääkään kritiikkiä tai ongelman juurta. Kaiken pitäisi vaan olla chilliä ja olankohautuksia.

No esimerkiksi "et osaa tehdä mitään oikein" ei ole ok sanoa miehelle, vaikka kuinka vituttaisi. Kaikki ei tätä ymmärrä ja sitten uhriutuvat "kun ei sulle voi mistään sanoa!"

Eniten yllätti se, miten ihanaa on tehdä ihan kaikki jutut yhdessä. Vähän niinkuin vapaaehtoinen läheis riippuvuus, mutta hauska sellainen. Yhdessä arki on juhlaa. Ihan pienetkin jutut ovat luxusta. Telkkaria meillä sai kuunnella vain kuulokkeilla, koska meillä on pieni asunto. Silloin toinen ei häiriinny.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllätti se, miten vaikeaa joistain ihan yksinkertaisistakin asioista on sanoa toiselle, vaikla olen aina ollut todella puhelias ja suorasanainen. Silti välillä joudun käymään sisäisen kamppailun läpi, että miten sanon jonkun asian vai sanonko ollenkaan. Epäilen tosin, että johtuu siitä, että olen kuullut miespuolisilta ystäviltäni niin paljon sitä "tyttöystävä vaan nalkuttaa" juttua ja itse olen saanut kehija siitä miten rento olen aina kaiken suhteen. Jotenkin sitten tahtoisi olla se rento tyyppi eikä ottaa puheeksi asioita mitkä esimerkiksi ärsyttää, kun alitajunnassaan pelkää olevansa nyt se nalkuttava nainen

Eihän siinä mitään vaikka ottaakin ärsyttävät asiat puheeksi, kunhan ei tee sitä sillä wääämäkämäkä-tyylillä.

Mikä mahtaa olla wääämäkämäkä-tyyli ja kuinka se eroaa normaalista parisuhdekeskustelusta tms? tuntuu että miehille tuo tarkottaa kaikkea jossa on vähääkään kritiikkiä tai ongelman juurta. Kaiken pitäisi vaan olla chilliä ja olankohautuksia.

Se on tyyli, mitä ne naiset harrastaa jotka odottaa mieheltä ajatustenlukijan kykyjä. Esimerkiksi eräällä naisella oli varsin ikävä tapa esittää aina alkuun että kaikki on OK, vaikka todellisuudessa joku asia ärsytti. Se asia sitten muhi mielessä mehevän suureksi, kunnes ryöpsähti yli ja sitten tulikin sellainen "MITÄ SÄ OIKEIN KUVITTELIT SILLOIN". Ne tuntui aina tulevan kuin salama kirkkaalta taivaalta ja todella paskamaista sellainen panttaaminen, vaikka tarkoitus varmaan olikin tuottaa mahdollisimman syyllinen olo minulle.

Se että pitkä parisuhde (mikä tuntui alussa ihan mielettömän ihanalta ja siltä oli löytänyt sen oikean) menee ajan myötä totaalisen solmuun ja keskusteluyhteys lopulta katkeaa lähes kokonaan. Miehestä tulee mykkä. Toisinaan juttelen ja huomaan, että ei mitään vastausta, seinäkin reagoisi varmaan enemmän.

Ja jossain vaiheessa minusta myös muodostui mieheni äiti. Just tämä mitä joku aiemmin ketjussa puhui, että aikuista ihmistä pitää muistuttaa normaalista toiminnasta elämässä eli mm. siivouksesta.

Liki 20 vuotta yhdessä ja vieläkään tämä ei osaa pyyhkiä esim pöytiä vaan kaikki ruokatahrat, leivänmurut ovat pöydällä. Ja jos minä en niitä pyyhi, niin siinä ne ovat. En minäkään ole siivoushullu, mutta kyllä se reilua on jos eletään yhdessä, niin pidetään omasta asunnosta huolta, yhdessä. Minä siivoan aina omat jälkeni ja paikat on toiselle aina siistit ja mitä saan palkaksi, sen että joudun siivoamaan esim keittiön joka kerta ennenkö voin aloittaa ruuanlaiton tms. miehen jäljiltä.

Sitten kun pimahdan tästä, niin olen tolkuton nalkuttaja. Näitä pieniä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon ja kun ne vuosikaudet kertaantuu, tiedätte kyllä mitä tapahtuu...No, nyt ollaankin tosiaankin eroamassa. Saa sitten elää sottapossuna ihan itsekseen tai etsiä jonkun orjan luudan varteen, mä en enää välitä.

Ja kyllä mulla tulee olemaan kynnys aloittaa enää kenenkään kanssa parisuhdetta, jos se ajautuukin siihen että minusta tulee taas se nalkuttava pöydänpyyhkijä. tai ainakaan kenekään kanssa en yhteen mene, oma asunto pysyy. Jotenkin ajattelen, että sellainen vastavuoroinen toisen huomioon ottaminen, vaikka just ihan näissä arkisissa jutuissa olisi se juttu parisuhteessa, mutta taisin olla väärässä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kuormjittavaa voi olla, kun on ihan eri riitelytyylit. Toinen haluaisi selvittää asiat heti siinä hetkessä vaikka sitten huutamalla, ja toinen haluaisi vetäytyä pitkäksi aikaa omaan rauhaansa tasoittumaan, jotta asioista voi keskustella sovussa.

Tämä sama mulla. Aivan jäätävää odottaa aina vaan että toinenkin pääsee siihen keskustelumoodin. Valitettavasti tässä ei voi kun nopeatempoisempi "hävitä". Hemmetin vaikea tehdä kompromissia asiassa.

Tämäntyyppistä vastausta tulin täältä etsimäänkin kun luin otsikon. En ole siis ainoa. Menee hieman ot, mutta miten on nuo tilanteet lopulta ratkaistu?

Alkuaikoina se meni niin, että kun puhumaton riitelykyvytön mieheni oli hiljaa, niin riitelin sitten hänenkin vuorosanansa. Kyllä se jo  nyt 37 aviovuoden jälkeen osaa itsekin riidellä omat sanansa ja tuoda esiinmielipiteensä

Vierailija kirjoitti:

Se että pitkä parisuhde (mikä tuntui alussa ihan mielettömän ihanalta ja siltä oli löytänyt sen oikean) menee ajan myötä totaalisen solmuun ja keskusteluyhteys lopulta katkeaa lähes kokonaan. Miehestä tulee mykkä. Toisinaan juttelen ja huomaan, että ei mitään vastausta, seinäkin reagoisi varmaan enemmän.

Ja jossain vaiheessa minusta myös muodostui mieheni äiti. Just tämä mitä joku aiemmin ketjussa puhui, että aikuista ihmistä pitää muistuttaa normaalista toiminnasta elämässä eli mm. siivouksesta.

Liki 20 vuotta yhdessä ja vieläkään tämä ei osaa pyyhkiä esim pöytiä vaan kaikki ruokatahrat, leivänmurut ovat pöydällä. Ja jos minä en niitä pyyhi, niin siinä ne ovat. En minäkään ole siivoushullu, mutta kyllä se reilua on jos eletään yhdessä, niin pidetään omasta asunnosta huolta, yhdessä. Minä siivoan aina omat jälkeni ja paikat on toiselle aina siistit ja mitä saan palkaksi, sen että joudun siivoamaan esim keittiön joka kerta ennenkö voin aloittaa ruuanlaiton tms. miehen jäljiltä.

Sitten kun pimahdan tästä, niin olen tolkuton nalkuttaja. Näitä pieniä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon ja kun ne vuosikaudet kertaantuu, tiedätte kyllä mitä tapahtuu...No, nyt ollaankin tosiaankin eroamassa. Saa sitten elää sottapossuna ihan itsekseen tai etsiä jonkun orjan luudan varteen, mä en enää välitä.

Ja kyllä mulla tulee olemaan kynnys aloittaa enää kenenkään kanssa parisuhdetta, jos se ajautuukin siihen että minusta tulee taas se nalkuttava pöydänpyyhkijä. tai ainakaan kenekään kanssa en yhteen mene, oma asunto pysyy. Jotenkin ajattelen, että sellainen vastavuoroinen toisen huomioon ottaminen, vaikka just ihan näissä arkisissa jutuissa olisi se juttu parisuhteessa, mutta taisin olla väärässä..

Osittain samaa täälläkin. Olihan niitä ongelmia jo alusta saakka, mutta kun ei muidenkaan kanssa syystä tai toisesta onnistunut aiemmin (huonokäytöksisiä tarjokkaitakin oli ihan riittävästi aiemminkin, ei kuitenkaan kaikki, ja varsinkin ulkomaalaistaustaiset ovat kohdelleet paremmin kuin suomalaiset yleisesti ottaen, mutta enimmäkseen sinkkuna joutui pitkään olemaan), ja ajattelin, että kehittyy kyllä (osittain näin on tapahtunutkin), mutta edelleen näitä mainitsemiasi ongelmia on. Ole tyytyväinen, kun itselläsi on vielä mahdollisuuksia parempaan tai ainakin eroamiseen mahdollisuus. Toivottavasti elämä sen kuin paranee jatkossa 👍!

Ja kyllä se näin on, että juuri arkisissa asioissa se vastavuoroisuus on se parisuhteen juttu ja yhteen hiileen puhaltaminen. Jostain syystä toiset ovat kykenemättömiä tähän. Onko kyseessä sitten itsekkyys vai muut puutteet, tiedä sitä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Se että pitkä parisuhde (mikä tuntui alussa ihan mielettömän ihanalta ja siltä oli löytänyt sen oikean) menee ajan myötä totaalisen solmuun ja keskusteluyhteys lopulta katkeaa lähes kokonaan. Miehestä tulee mykkä. Toisinaan juttelen ja huomaan, että ei mitään vastausta, seinäkin reagoisi varmaan enemmän.

Ja jossain vaiheessa minusta myös muodostui mieheni äiti. Just tämä mitä joku aiemmin ketjussa puhui, että aikuista ihmistä pitää muistuttaa normaalista toiminnasta elämässä eli mm. siivouksesta.

Liki 20 vuotta yhdessä ja vieläkään tämä ei osaa pyyhkiä esim pöytiä vaan kaikki ruokatahrat, leivänmurut ovat pöydällä. Ja jos minä en niitä pyyhi, niin siinä ne ovat. En minäkään ole siivoushullu, mutta kyllä se reilua on jos eletään yhdessä, niin pidetään omasta asunnosta huolta, yhdessä. Minä siivoan aina omat jälkeni ja paikat on toiselle aina siistit ja mitä saan palkaksi, sen että joudun siivoamaan esim keittiön joka kerta ennenkö voin aloittaa ruuanlaiton tms. miehen jäljiltä.

Sitten kun pimahdan tästä, niin olen tolkuton nalkuttaja. Näitä pieniä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon ja kun ne vuosikaudet kertaantuu, tiedätte kyllä mitä tapahtuu...No, nyt ollaankin tosiaankin eroamassa. Saa sitten elää sottapossuna ihan itsekseen tai etsiä jonkun orjan luudan varteen, mä en enää välitä.

Ja kyllä mulla tulee olemaan kynnys aloittaa enää kenenkään kanssa parisuhdetta, jos se ajautuukin siihen että minusta tulee taas se nalkuttava pöydänpyyhkijä. tai ainakaan kenekään kanssa en yhteen mene, oma asunto pysyy. Jotenkin ajattelen, että sellainen vastavuoroinen toisen huomioon ottaminen, vaikka just ihan näissä arkisissa jutuissa olisi se juttu parisuhteessa, mutta taisin olla väärässä..

Jatkan pohdintaa.. tuossa mietin vielä, että onko oikeasti olemassa sellaisia miehiä, jotka ovat oikeasti aikuisia? Että arkielämä pyörii heillä ilman suurempia tuskia? Vai alkaako kaikki jossain vaiheessa taantumaan lapsiksi, kun vaimo edes vähän passaa joskus? Eli huomataan, että voi mennä toisen siivellä sujuvasti ja annetaan sen tapahtua sitten..

En minä todellakaan sitä odota, että joku mua passaisi ja paaposi, mutta kyllähän se kutkuttava ajatus olisi, että olisin jollekkin niin tärkeä ja rakas ihminen, että saisin niitä pieniä huomion osoituksia, vaikka sen siistin keittiön, aamukahvin joskus valmiina jne pientä. Ihan samoin minä huomioin miestä.. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kuormjittavaa voi olla, kun on ihan eri riitelytyylit. Toinen haluaisi selvittää asiat heti siinä hetkessä vaikka sitten huutamalla, ja toinen haluaisi vetäytyä pitkäksi aikaa omaan rauhaansa tasoittumaan, jotta asioista voi keskustella sovussa.

Tämä sama mulla. Aivan jäätävää odottaa aina vaan että toinenkin pääsee siihen keskustelumoodin. Valitettavasti tässä ei voi kun nopeatempoisempi "hävitä". Hemmetin vaikea tehdä kompromissia asiassa.

Tämäntyyppistä vastausta tulin täältä etsimäänkin kun luin otsikon. En ole siis ainoa. Menee hieman ot, mutta miten on nuo tilanteet lopulta ratkaistu?

Alkuaikoina se meni niin, että kun puhumaton riitelykyvytön mieheni oli hiljaa, niin riitelin sitten hänenkin vuorosanansa. Kyllä se jo  nyt 37 aviovuoden jälkeen osaa itsekin riidellä omat sanansa ja tuoda esiinmielipiteensä

Aika pitkään saa sitten odotella. Eikö mitään nopeampaa ratkaisua ole?

Eri

että miehelle on täysin käsittämätön ajatus se että kun olen töissä illalla, yöllä, jouluaattona, juhannuksena, uutenavuotena jne, olen töissä. En siis nukkumassa, pitämässä hauskaa tms. Etenkin ajatus siitä että nukun päivällä koska olen ollut yön töissä, on ihan käsittämätön koska "kuka nyt kokopäivän nukkuu???"

 No, minä, koska en ole nukkunut koko yönä vaan ollut töissä.

Juhlapyhinä, viikonloppuina ja ilta-aikaan olen poissa kotoa töissä koska työnantaja määrää, en siksi että haluaisin. Silti aina ollaan naama nurinpäin kun jouluaatto tai juhannus menee töissä ja minä pilaan joulun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että pitkä parisuhde (mikä tuntui alussa ihan mielettömän ihanalta ja siltä oli löytänyt sen oikean) menee ajan myötä totaalisen solmuun ja keskusteluyhteys lopulta katkeaa lähes kokonaan. Miehestä tulee mykkä. Toisinaan juttelen ja huomaan, että ei mitään vastausta, seinäkin reagoisi varmaan enemmän.

Ja jossain vaiheessa minusta myös muodostui mieheni äiti. Just tämä mitä joku aiemmin ketjussa puhui, että aikuista ihmistä pitää muistuttaa normaalista toiminnasta elämässä eli mm. siivouksesta.

Liki 20 vuotta yhdessä ja vieläkään tämä ei osaa pyyhkiä esim pöytiä vaan kaikki ruokatahrat, leivänmurut ovat pöydällä. Ja jos minä en niitä pyyhi, niin siinä ne ovat. En minäkään ole siivoushullu, mutta kyllä se reilua on jos eletään yhdessä, niin pidetään omasta asunnosta huolta, yhdessä. Minä siivoan aina omat jälkeni ja paikat on toiselle aina siistit ja mitä saan palkaksi, sen että joudun siivoamaan esim keittiön joka kerta ennenkö voin aloittaa ruuanlaiton tms. miehen jäljiltä.

Sitten kun pimahdan tästä, niin olen tolkuton nalkuttaja. Näitä pieniä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon ja kun ne vuosikaudet kertaantuu, tiedätte kyllä mitä tapahtuu...No, nyt ollaankin tosiaankin eroamassa. Saa sitten elää sottapossuna ihan itsekseen tai etsiä jonkun orjan luudan varteen, mä en enää välitä.

Ja kyllä mulla tulee olemaan kynnys aloittaa enää kenenkään kanssa parisuhdetta, jos se ajautuukin siihen että minusta tulee taas se nalkuttava pöydänpyyhkijä. tai ainakaan kenekään kanssa en yhteen mene, oma asunto pysyy. Jotenkin ajattelen, että sellainen vastavuoroinen toisen huomioon ottaminen, vaikka just ihan näissä arkisissa jutuissa olisi se juttu parisuhteessa, mutta taisin olla väärässä..

Jatkan pohdintaa.. tuossa mietin vielä, että onko oikeasti olemassa sellaisia miehiä, jotka ovat oikeasti aikuisia? Että arkielämä pyörii heillä ilman suurempia tuskia? Vai alkaako kaikki jossain vaiheessa taantumaan lapsiksi, kun vaimo edes vähän passaa joskus? Eli huomataan, että voi mennä toisen siivellä sujuvasti ja annetaan sen tapahtua sitten..

En minä todellakaan sitä odota, että joku mua passaisi ja paaposi, mutta kyllähän se kutkuttava ajatus olisi, että olisin jollekkin niin tärkeä ja rakas ihminen, että saisin niitä pieniä huomion osoituksia, vaikka sen siistin keittiön, aamukahvin joskus valmiina jne pientä. Ihan samoin minä huomioin miestä.. :(

Kyllä niitä toisenlaisia miehiä on, mutta ne on niillä joillain toisilla. Liikaa näitä siivelläeläjiä tuntuu kyllä olevan. Itselleni kävi vain niin, että monen tekijän seurauksena terveys meni, eli apua on kunnolla nyt vasta saanut, kun on ollut pakko auttaa. Mutta kyllähän tämä kuluttava parisuhde on ollut yksi osatekijä tässä, mistä syystä terveys meni. Harmi, kun sitäkään ei huomannut aiemmin, mihin tällainen johtaa, vaikka äitinikin koki samaa (monelta suunnalta) ja menehtyi lopulta. Eihän ne muut kyllä mitään koskaan tajunneet kuitenkaan, tai eivät vain välittäneet, vaikka muuta väittävätkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että pitkä parisuhde (mikä tuntui alussa ihan mielettömän ihanalta ja siltä oli löytänyt sen oikean) menee ajan myötä totaalisen solmuun ja keskusteluyhteys lopulta katkeaa lähes kokonaan. Miehestä tulee mykkä. Toisinaan juttelen ja huomaan, että ei mitään vastausta, seinäkin reagoisi varmaan enemmän.

Ja jossain vaiheessa minusta myös muodostui mieheni äiti. Just tämä mitä joku aiemmin ketjussa puhui, että aikuista ihmistä pitää muistuttaa normaalista toiminnasta elämässä eli mm. siivouksesta.

Liki 20 vuotta yhdessä ja vieläkään tämä ei osaa pyyhkiä esim pöytiä vaan kaikki ruokatahrat, leivänmurut ovat pöydällä. Ja jos minä en niitä pyyhi, niin siinä ne ovat. En minäkään ole siivoushullu, mutta kyllä se reilua on jos eletään yhdessä, niin pidetään omasta asunnosta huolta, yhdessä. Minä siivoan aina omat jälkeni ja paikat on toiselle aina siistit ja mitä saan palkaksi, sen että joudun siivoamaan esim keittiön joka kerta ennenkö voin aloittaa ruuanlaiton tms. miehen jäljiltä.

Sitten kun pimahdan tästä, niin olen tolkuton nalkuttaja. Näitä pieniä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon ja kun ne vuosikaudet kertaantuu, tiedätte kyllä mitä tapahtuu...No, nyt ollaankin tosiaankin eroamassa. Saa sitten elää sottapossuna ihan itsekseen tai etsiä jonkun orjan luudan varteen, mä en enää välitä.

Ja kyllä mulla tulee olemaan kynnys aloittaa enää kenenkään kanssa parisuhdetta, jos se ajautuukin siihen että minusta tulee taas se nalkuttava pöydänpyyhkijä. tai ainakaan kenekään kanssa en yhteen mene, oma asunto pysyy. Jotenkin ajattelen, että sellainen vastavuoroinen toisen huomioon ottaminen, vaikka just ihan näissä arkisissa jutuissa olisi se juttu parisuhteessa, mutta taisin olla väärässä..

Jatkan pohdintaa.. tuossa mietin vielä, että onko oikeasti olemassa sellaisia miehiä, jotka ovat oikeasti aikuisia? Että arkielämä pyörii heillä ilman suurempia tuskia? Vai alkaako kaikki jossain vaiheessa taantumaan lapsiksi, kun vaimo edes vähän passaa joskus? Eli huomataan, että voi mennä toisen siivellä sujuvasti ja annetaan sen tapahtua sitten..

En minä todellakaan sitä odota, että joku mua passaisi ja paaposi, mutta kyllähän se kutkuttava ajatus olisi, että olisin jollekkin niin tärkeä ja rakas ihminen, että saisin niitä pieniä huomion osoituksia, vaikka sen siistin keittiön, aamukahvin joskus valmiina jne pientä. Ihan samoin minä huomioin miestä.. :(

Onko naisia jotka ovat aikuisia, eivätkä odota että mies on isähahmo, joka kuuntelee loputtomasti heidän solmussa olevan elämänsä ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

että miehelle on täysin käsittämätön ajatus se että kun olen töissä illalla, yöllä, jouluaattona, juhannuksena, uutenavuotena jne, olen töissä. En siis nukkumassa, pitämässä hauskaa tms. Etenkin ajatus siitä että nukun päivällä koska olen ollut yön töissä, on ihan käsittämätön koska "kuka nyt kokopäivän nukkuu???"

 No, minä, koska en ole nukkunut koko yönä vaan ollut töissä.

Juhlapyhinä, viikonloppuina ja ilta-aikaan olen poissa kotoa töissä koska työnantaja määrää, en siksi että haluaisin. Silti aina ollaan naama nurinpäin kun jouluaatto tai juhannus menee töissä ja minä pilaan joulun.

Miehesi kuulostaa ihan kahdelta ex-tyttöystävältäni :D

Kovin suurena yllärinä se oli tulevinaan tällaiselle pöljälle, että ihminen johon olin hyvin ihastunut ja halusin tukea häntä ongelmissaan (hänellä oli fyysisiä ja henkisiä vaivoja), kanssa suhde oli alusta sakka vaikeaa ja se tukena oleminen alkoi vaatimaan veronsa. Kävin hänelle itsestäänselväksi eikä hän hetken kuluttua enää kauheasti tuntunut arvostavan, päinvastoin vaatimukset vaan tiukentuivat ja jos vähänkään horjahdin, niin siitä seurasi massiivinen henkinen löylytys. Minua ei kuulemma yhtään kiinnostanut enkä kuunnellut, vaikka alusta saakka en ollut muuta tehnytkään kun ollut tukena, kysellyt vointia ja kuunnellut ongelmia. Se väheksyminen alkoi suututtamaan ja koko hommasta jäi vähän katkera maku ja opin ainakin sen, että kumppanilla olisi hyvä olla terveen paperit parisuhdetta ajatellen. Ja opin arvostamaan niitä jotka tällaista "hoitotyötä" työkseen tekee, ei ole helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Kotitöiden jakaminen oli täysin mahdotonta, asiasta piti säännöllisin väliajoin nostaa kunnon meteli, sitten taas mies teki edes jotain noin puoli vuotta, kunnes sitten taas jätti tekemättä. 

Minun - nyt jo ex-mies  ja mieheni käsitys kotitöistä oli niin eri sfääreissä, että huh. Ja tiedoksi, että minkään en ole mikään himosiivooja, joten mitään turhaa nillitystä en pitänyt. Ymmärrän jos joku nuohoaa joka päivä vessat, imuroi yms, ettei toinen välttämättä ole samatahtinen.

 Mutta meillä siis ihan sellaista normaalia kerran viikossa imurointia, pari kertaa viikossa pyykit, yms. paikat siistiksi siivousta ja harvemmalla tahdilla sitten isompia siivouksia. Mies ei pystynyt mihinkään säännölliseen, vaan minä olin ikäänkuin äiti taloudessa, eli pyytelin vastentahtoista miestä, että voisitko vaikka imuroida - usein vastaus oli, että ei nyt ehdi kun on sitä ja tätä. Sitten yritin sopia, että sun hommasi olisi esim. imurointi ja ihan sama milloni teet, mutta kerta viikossa oman aikataulun mukaan. No vähän aikaa homma toimi, sitten vaan lopahti. Jos muistutin asiasta, niin kuulemma "Aina pitää nalkuttaa asiasta" oli kommentti. Sitten taas sovittiin, että tekee tuon kerran viikossa ja taas lopahti jonkun ajan päästä tahti, kerran jäin odottamaan, että milloin sitten hänen aikatauluunsa sopii se noin 1 tunnin vievä kotihomma, no odotin 6 viikkoa, ja sen jälkeen nalkutin taas kuulemma asiasta. 

Tuo oli ainoa sisällä tehtävät kotihomma, joka miehellä oli, minä tein kaiken muun. Mutta kuulemma pyykinpesukaan ei vie aikaa, kun konehan sen tekee jne. 

Voi siis sanoa, että meidän suhteeseen tällainen kotitöiden jakaminen vaikutti isosti. Toki minusta oikeampi syy oli se, että aviomies käyttäytyi samalla tavalla kuin lapset kotona. Odotti, että minä käskytän kaikesta ja hän sitten tekee jos haluaa. No olemme eronneet.

Ei hitto, ku kuulostaa niin tutulta! Ero mielessä päivittäin.

Rajaton pilkuntarkkuus joka ikisessä asiassa. Ennen sitä suhdetta, ennen siihen naiseen tutustumista en olisi mistään arvannut, että sellainenkin ihminen voi olla olemassa. Nainen edusti jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kohdannut.

Tiskauksen jälkeen saattoi tulla hirveä palauteryöppy siitä, että kaapissa oli musta ja vaalea muki väärin päin. Mustan olisi pitänyt olla vaalean oikealla puolella eikä just niin kuin olin ne sinne laittanut. Jokin jos oli millin vinossa, niin voi jeesus. Riidan sai aikaiseksi tosi herkästi. Kauhean tarkkaa, minkä värisenä, mallisena tms. mikäkin sai olla. Kun itselleen vaatetta osti, piti valitessa miettiä erityisesti siltä kantilta, kuinka se on vaimonkin mieleen. Niin paljon kaikenlaisia koukeroita siinä suhteessa, että kirjan, elokuvan ja draamasarjan saisi siitä aikaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Rajaton pilkuntarkkuus joka ikisessä asiassa. Ennen sitä suhdetta, ennen siihen naiseen tutustumista en olisi mistään arvannut, että sellainenkin ihminen voi olla olemassa. Nainen edusti jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kohdannut.

Tiskauksen jälkeen saattoi tulla hirveä palauteryöppy siitä, että kaapissa oli musta ja vaalea muki väärin päin. Mustan olisi pitänyt olla vaalean oikealla puolella eikä just niin kuin olin ne sinne laittanut. Jokin jos oli millin vinossa, niin voi jeesus. Riidan sai aikaiseksi tosi herkästi. Kauhean tarkkaa, minkä värisenä, mallisena tms. mikäkin sai olla. Kun itselleen vaatetta osti, piti valitessa miettiä erityisesti siltä kantilta, kuinka se on vaimonkin mieleen. Niin paljon kaikenlaisia koukeroita siinä suhteessa, että kirjan, elokuvan ja draamasarjan saisi siitä aikaiseksi.

Kuulostaa as-naiselta.