Lue keskustelun säännöt.
Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?
Siis tyyliin en olisi ikinä uskonut tai ei olisi ikinä tullut mieleenkään, että meille tapahtuu tällaista.
Omalla kohdalla miehen seksuaalinen haluttomuus. Kuvittelin nuorena, että kaikki miehet haluaa aina seksiä.
Kommentit (2601)
Vierailija kirjoitti:
Anoppi!
En uskonut tuollaisia ilkeää, juonittelevaa ihmistä olevan olemassa.
Olin äitiysvapaalla, kun anoppi taas kerran tuli käymään. Kunhan oli tapansa mukaan ensin haukkunut kotini ja vähän sukulaisiani, hän alkoi kaihoisasti muistelemaan mieheni teiniaikojen ystävää. Oli kyllä nainen tämä ystävä, mutta mieheni mukaan heillä ei sen kummempaa suhdetta ollut. Anoppi siinä kertoi, kuinka kovasti oli tästä "Marjasta" toivonut miniää kun oli niin nätti likka, mutta "Marja" sitten lähtikin jonkun Villen matkaan. Ja mikä hienointa, Marjasta tuli pappi, ja kuinka hienoa olisi kun olisi taas pappi suvussa! Ja taas oli päiväni pelastettu 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kotityöt eivät ole miesten töitä! kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainenhan tässä on väistämättä se tilanteen vaikeuttaja, jos on mennyt painostamaan ja vaatimaan miestä kotitöitä tekemään. Kotityöt kun eivät ensinnäkään ole miesten töitä, eivätkä siten kuulu lainkaan miehille, eikä heitä kuuluu niihin myöskään painostaa lainkaan! Jos ei alun alkaenkaan rupea panostamaan miestä tekemään jotain sellaista, mitä miehellä ei ole yhtään mitään asiaa tehdä, niin ei niitä ristiriitojakaan tule. Mitäköhän naiset sanoisivat jos heidän miehensä alkaisi pukeutua naisten vaatteisiin sitten, jos kerran naisten työtkin miehille muka sopii?!
Muo ei haittaa pätkääkään jos mieheni tekee suursiivouksen kesämekossani! 💃👏🤣
Oi kyllä. Saa pistää vaikka korkkarit ja huulipunaakin, kunhan homma hoituu 💪🤭
Että parisuhteen aikana minä muutun vihreästä persuksi ja miehestäni tulee kommunisti. No, näillä mennään, ainakin riittää mielenkiintoisempaa väiteltävää kuin kenen vuoro täyttää astianpesukune. ;D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi!
En uskonut tuollaisia ilkeää, juonittelevaa ihmistä olevan olemassa.Olin äitiysvapaalla, kun anoppi taas kerran tuli käymään. Kunhan oli tapansa mukaan ensin haukkunut kotini ja vähän sukulaisiani, hän alkoi kaihoisasti muistelemaan mieheni teiniaikojen ystävää. Oli kyllä nainen tämä ystävä, mutta mieheni mukaan heillä ei sen kummempaa suhdetta ollut. Anoppi siinä kertoi, kuinka kovasti oli tästä "Marjasta" toivonut miniää kun oli niin nätti likka, mutta "Marja" sitten lähtikin jonkun Villen matkaan. Ja mikä hienointa, Marjasta tuli pappi, ja kuinka hienoa olisi kun olisi taas pappi suvussa! Ja taas oli päiväni pelastettu 🙄
Anoppi-suhde on ollut yllättävä. Kun aikoinaan menin ensimmäistä kertaa miehen vanhempien luo niin anoppini tokaisi "meillä on kyllä tyypillisesti tässä suvussa lääkäreitä". No minä en valitettavasti ole lääkäri. Eikä ole anoppikaan.
Olen kuitenkin akateeminen, kunniallinen kansalainen , käynyt aina vakitöissä, elättänyt itseni, olen päihteetön ja kaikin puolin normaali ja luotettava nainen. Mutta en lääkäri.
Lisäksi anopilla on ollut pakkomielle tyttölapsen synnyttämiseen. Kun ensimmäinen poikani syntyi, anoppi tokaisi että tarvitsette tytön mallin esimerkiksi niin osaatte sitten seuraavalla kerralla. Meillä on kolme poikaa joten olen täysi luuseri anopin silmissä.
En ole kuin pakolliset anopin kanssa tekemisissä . Ja edelleen ihmettelen mitä pahaa olen tehnyt hänelle, koska hän vain jatkaa ja jatkaa piikittelyä. Koskaan en ole edes viitsinyt sanoa vastaan anopille vaan olen niellyt kaiken, kun olen yrittänyt säilyttää edes huterat välit lasten vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi!
En uskonut tuollaisia ilkeää, juonittelevaa ihmistä olevan olemassa.Olin äitiysvapaalla, kun anoppi taas kerran tuli käymään. Kunhan oli tapansa mukaan ensin haukkunut kotini ja vähän sukulaisiani, hän alkoi kaihoisasti muistelemaan mieheni teiniaikojen ystävää. Oli kyllä nainen tämä ystävä, mutta mieheni mukaan heillä ei sen kummempaa suhdetta ollut. Anoppi siinä kertoi, kuinka kovasti oli tästä "Marjasta" toivonut miniää kun oli niin nätti likka, mutta "Marja" sitten lähtikin jonkun Villen matkaan. Ja mikä hienointa, Marjasta tuli pappi, ja kuinka hienoa olisi kun olisi taas pappi suvussa! Ja taas oli päiväni pelastettu 🙄
Anoppi-suhde on ollut yllättävä. Kun aikoinaan menin ensimmäistä kertaa miehen vanhempien luo niin anoppini tokaisi "meillä on kyllä tyypillisesti tässä suvussa lääkäreitä". No minä en valitettavasti ole lääkäri. Eikä ole anoppikaan.
Olen kuitenkin akateeminen, kunniallinen kansalainen , käynyt aina vakitöissä, elättänyt itseni, olen päihteetön ja kaikin puolin normaali ja luotettava nainen. Mutta en lääkäri.
Lisäksi anopilla on ollut pakkomielle tyttölapsen synnyttämiseen. Kun ensimmäinen poikani syntyi, anoppi tokaisi että tarvitsette tytön mallin esimerkiksi niin osaatte sitten seuraavalla kerralla. Meillä on kolme poikaa joten olen täysi luuseri anopin silmissä.
En ole kuin pakolliset anopin kanssa tekemisissä . Ja edelleen ihmettelen mitä pahaa olen tehnyt hänelle, koska hän vain jatkaa ja jatkaa piikittelyä. Koskaan en ole edes viitsinyt sanoa vastaan anopille vaan olen niellyt kaiken, kun olen yrittänyt säilyttää edes huterat välit lasten vuoksi.
Suosittelen, että rupeat sanomaan vastaan. Ei tuollaiset anopit muuten koskaan muuta käytöstään. Tai sitten välit poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi!
En uskonut tuollaisia ilkeää, juonittelevaa ihmistä olevan olemassa.Olin äitiysvapaalla, kun anoppi taas kerran tuli käymään. Kunhan oli tapansa mukaan ensin haukkunut kotini ja vähän sukulaisiani, hän alkoi kaihoisasti muistelemaan mieheni teiniaikojen ystävää. Oli kyllä nainen tämä ystävä, mutta mieheni mukaan heillä ei sen kummempaa suhdetta ollut. Anoppi siinä kertoi, kuinka kovasti oli tästä "Marjasta" toivonut miniää kun oli niin nätti likka, mutta "Marja" sitten lähtikin jonkun Villen matkaan. Ja mikä hienointa, Marjasta tuli pappi, ja kuinka hienoa olisi kun olisi taas pappi suvussa! Ja taas oli päiväni pelastettu 🙄
Anoppi-suhde on ollut yllättävä. Kun aikoinaan menin ensimmäistä kertaa miehen vanhempien luo niin anoppini tokaisi "meillä on kyllä tyypillisesti tässä suvussa lääkäreitä". No minä en valitettavasti ole lääkäri. Eikä ole anoppikaan.
Olen kuitenkin akateeminen, kunniallinen kansalainen , käynyt aina vakitöissä, elättänyt itseni, olen päihteetön ja kaikin puolin normaali ja luotettava nainen. Mutta en lääkäri.
Lisäksi anopilla on ollut pakkomielle tyttölapsen synnyttämiseen. Kun ensimmäinen poikani syntyi, anoppi tokaisi että tarvitsette tytön mallin esimerkiksi niin osaatte sitten seuraavalla kerralla. Meillä on kolme poikaa joten olen täysi luuseri anopin silmissä.
En ole kuin pakolliset anopin kanssa tekemisissä . Ja edelleen ihmettelen mitä pahaa olen tehnyt hänelle, koska hän vain jatkaa ja jatkaa piikittelyä. Koskaan en ole edes viitsinyt sanoa vastaan anopille vaan olen niellyt kaiken, kun olen yrittänyt säilyttää edes huterat välit lasten vuoksi.
Suosittelen, että rupeat sanomaan vastaan. Ei tuollaiset anopit muuten koskaan muuta käytöstään. Tai sitten välit poikki.
Samaa suosittelen! Mä en aluksi uskaltanut sanoa vastaan, kun yritin väkisin pitää välejä yllä, kun kyseessä rakkaan puolison äiti.
Kyllähän se jatkuva paha mieli ja suoranainen viha kumuloitui. Kun se purkautui yhtenä isona ryöppynä, niin ei ole anoppia sen jälkeen näkynyt kuin lasten synttäreillä. Ei minun kutsumana, vaan mieheni. Hänkään ei halua äitiään sinne pätemään, mutta ei kehtaa olla kutsumatta.
Mun elämänlaatu on parantunut miljoonakertaisesti sen jälkeen, kun anoppi suuttui minulle. Ei ole tullut ikävä. Eikä haittaa, vaikka en ikinä enää näkisi tuota ankeuttajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä lukiessa herää halu saada ihmiset ymmärtämään mitä on aseksuaalisuus ja demiseksuaalisuus.
Aseksuaalia ei seksi oikeasti kiinnosta ollenkaan. Mutta koska seksin haluaminen on kulttuurinen normi (erityisesti miehille), saattavat aseksuaalit esittää kiinnostunutta päästäkseen suhteeseen tai saadakseen hellyyttä. He eivät välttämättä tiedosta aseksuaalisuuttaan täysin aivan nuorina myöskään.
Demiseksuaalit ovat kiinnostuneita seksistä vain sellaisen ihmisen kanssa, joihin heillä on tunneside. He halua panoja tuntemattomien kanssa ja seksi saattaa myös loppua jos tunneside partneriin katoaa jostain syystä.
Kumpikaan näiden suuntausten edustajista ei muutu, vaikka veisit heitä terapiaan tai yrittäisit saada heitä syömään hormoneja.
Erityisesti olisi tärkeää tiedostaa itse, jos kuuluu näihin ryhmiin, jotta ei ota vääränlaista partneria.
Vuosien haluttomuus viittaa vahvasti jompaankumpaan näistä ryhmistä.
Tämä viesti tulee ihmiseltä, joka tajusi vasta yli 50 v olevansa demiseksuaali.
Nyt ymmärrän miksi seksi on mielessäni niin vähän, mutta en silti ole aseksuaali vaan kaipaisin seksuaalisesti läheistä ihmistä ja pidän aika hikisestä seksistä, jos ihminen on läheinen.
Mutta jos tunneside puuttuu, ei voisi vähempää kiinnostaa.
Monet ihmiset, joilla on vahva libido eivät tätä ymmärrä, koska he haluavat naida vain seksin vuoksi, ei tunnesiteen vuoksi.
On luultavasti hyvä, että en koskaan mennyt naimisiin. Olisin ollut juuri se haluttomaksi muuttunut puoliso, jos olisin valinnut väärin.
Se, että suurin osa pitkän parisuhteen haasteista juontuu omista käsittelemättömistä ongelmista ja traumoista.
Meillä esimerkiksi on tuota toinen huutaa/toinen sulkeutuu -ongelmaa, ja kysehän on temperamenttieroista ja kasvatukseen liittyvistä opituista tavoista ilmaista itseään. Molempien pitääkin siis mennä itseen ja työstää itseään jotta pääsisi lähemmäs toista ja yhteistä keskitietä, missä molemmilla on hyvä olla.
Parisuhdetta takana 10+ vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Miten sinä riitelet? Siis ennen kuin itse alat riehua.
Mua on yllättänyt eniten se miten paljon joutuu omia sekä miehen lapsuudentraumoja käymään läpi, sitä oli ihan ok sinkkuna mutta parisuhteessa ne hylkäämisen kokemukset sitten nousi pintaan ja seurasi pitkiä keskusteluja, suhteessa sinällään ei ollut vikaa. Onneksi mies osaa keskustella ja puhua tunteistaan. Käyn terapiassa, tää on ollut tosi hedelmällistä aikaa oman kasvun kannalta käydä läpi kiintymyssuhdemalleja yms.!
Aiemmissa suhteissa:
-Nettipornon aiheuttama impotenssi jopa kahdella poikaystävällä. Oli tosi ikäviä tilanteita kun miehellä ei toiminut siksi että on niin ehdollistunut samaan virikkeeseen samassa tuolissa istuessa. Surullista. En ollut mustasukkainen mutta tuli jotenkin likainen olo siitä että toinen runkkaa viereisessä huoneessa katsoen ties mitä kun oikea nainenkin olisi saatavilla. Laski omaa itsetuntoa vaikka olenkin ihan ok:n näköinen, nykyinen onneksi osaa arvostaa.
-Tunnetaitojen puute, oli tuskaisaa yrittää 35-v miestä sanomaan mitä hän tuntee. Tutustuin hänen äitiinsä ja sieltähän se selvisi miksi, hirveän kriittinen äiti! Vaikka kävi sääliksi niin olisi se ollut monen vuosikymmenen terapiatyömaa että olisi purkin kannen saanut auki, ei ollut riittävästi yhteistä jotta olisin jäänyt opettajaksi.
-Mielenterveysongelmien yleisyys, lähes jokaisella poikaystävällä oli vähintään masennusta ja ihan hukassa se mitä elämältä haluaa. Ei vaan riitä oma jaksaminen jatkuvaan kannatteluun.
-Se miten vähään tyytyväisiä miehet ovat. Olen deittaillut aika monia tyyppejä ja joidenkin kanssa ei ole ollut mitään yhteistä, ei fyysistä vetoa, tulevaisuuden toiveita tms ja silti ne olisivat halunneet jatkaa tapailua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Miten sinä riitelet? Siis ennen kuin itse alat riehua.
En mitenkään, väistelen vaimon raivoamista tai ehkä yritän epätoivoisesti kiistää järjettömiä syytöksiä ja kyseenalaistaa kaikkea hyökkäyksessä niskaani satavaa lokaa.
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
DeadInside kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Miten sinä riitelet? Siis ennen kuin itse alat riehua.
En mitenkään, väistelen vaimon raivoamista tai ehkä yritän epätoivoisesti kiistää järjettömiä syytöksiä ja kyseenalaistaa kaikkea hyökkäyksessä niskaani satavaa lokaa.
Kuunteletko todella vaimoasi ennen kuin hän alkaa riehua? Nimittäin hyvin harvoin kukaan alkaa riehua sata lasissa ilman mitään varoitusta ja voit käytökselläsi tajuamattasi jopa provosoida vaimoasi nostamaan kierroksia. Tietenkin riehuminen ja raivoaminen on väärin ja asia pitäisi saada hallintaan, mutta hyvänä ja rakastavana puolisona haluat varmaan selvittää, voitko itse auttaa asiaa jotenkin? Esimerkiksi asioiden/toisen tunteiden sivuuttaminen voi haavoittaa todella pahasti ja saada puolustusreaktiot aktivoitumaan.
Mitä vaimosi yrittää sanoa? Mikä saa vaimon suuttumaan yhä enemmän ja enemmän? Ratkaistaanko asioita koskaan loppuun? Tulevatko molemmat osapuolet kuulluksi?
Riita kuulostaa erittäin epärakentavalta, jos toinen osapuoli raivoaa ja toinen väistelee ja kiistää. Myös ulkoisesti rauhallisen ihmisen tulisi oppia rakentava tapa ilmaista itseään eikä tarrautua turhiin asioihin ja/tai sulkea toista emotionaalisesti pois. Oletan siis, että vaimo ei ole sinua itseäsi kohtaan välkivaltainen.
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että 10 vuodessa mies ei ole avioliittolupauksestaan huolimatta saanut edes ostettua kihlasormusta. On periaatteessa asiat hyvin, mutta silti vaivaa, kun en kahden lapsen jälkeen kelpaa vaimoksi. Kun otan asian puheeksi, edessä on vähintään kuukauden mykkäkoulu. Mitään järkevää, saati järjetöntä, selitystä en ole lupauksen rikkomiseen saanut.
Mies ei halua naimisiin kanssasi. Ei olisi kannattanut tehdä lapsia ilman avioliittoa.
Avoliitosta on helpompi lähteä ja sitä mies varmaan tuossa alitajuisesti petaa.
Miehille keskimäärin avioliitto on yhdentekevä kokonaisuuden kannalta. Mutta jos mies on jo luvannut mennä naimisiin, niin onhan tuo mykkäkoulu kyllä tosi outoa.
Jos alkuperäisen viestin kirjoittajan arki muuten sujuu hyvin, en lähtisi väen väkisin tappelemaan asiasta. Se mukava yhdessäolo kun on kuitenkin yleensä se ykkösasia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Kaikki hänen vikansa eikä mikään sinun?
Kuvailemasi henkilö ei tosin mielestäni sovi samaan lokeroon aiemmin kuvailtujen ihmisten kanssa, joilla on lähinnä vain raivonhallintaongelmia, kun sinun ex-kumppanillasi on varmaan jotain muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Hei googlaappa narsismista ja covert narcism, ennen kuin olet lopullisesti pääpyörällä. Mä selvisin tosta ulos... Samaa ehdottaisin muutamalle muullekin miehen käytöksen ihmettelijälle... Vika ei ole teissä tai huomautuksen aiheessa, vaan siinä että mies ei HALUA muuttua. Helpompi sitten mököttää, juoda, huutaa tai mitä muuta keksivät... Mutta syy sama.