Lue keskustelun säännöt.
Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?
Siis tyyliin en olisi ikinä uskonut tai ei olisi ikinä tullut mieleenkään, että meille tapahtuu tällaista.
Omalla kohdalla miehen seksuaalinen haluttomuus. Kuvittelin nuorena, että kaikki miehet haluaa aina seksiä.
Kommentit (2601)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oppinut sen, että kun nainen sitoutuu, niin sitoutuminen on emotionaalisesti erittäin lujaa, mutta yhtälailla tunteiden heilahtaessa minkäänlaista periaatteellista sitoutumista ei ole, vaan tunteet ovat syy jättää liitto. Nainen siis käy todellisuudessakin tunteilla.
Omakin vaimoni lähti keski-iässä kauniin saatesanoin. Kertoi, että olen hyvä mies enkä ole tehnyt mitään väärin, mutta hän kokee tarvitsevansa elämäänsä jotain uutta.
Tuttavapiirissäni on ihan sama ilmiö. Keski-ikäiset naiset lähtevät ulkoisesti perustoimivista liitoista.
Minut on siis yllättänyt se, kuinka vähän moraalista ja käytännöllistä periaatteellisuutta naisilla on. He perustavat ratkaisunsa tunteisiin.
Jep, naisen rakkaus on kuin kynttilä myrskyssä. Hirveällä vaivalla sen voi saada pysymään liekissä, mutta se voi silti sammua ihan milloin vain ilman erityistä syytä ja se on sitten loppu.
Sammua se kyllä voi, mutta ei todellakaan ilman erityistä syytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen.
Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.
Vierailija kirjoitti:
Kuunteletko todella vaimoasi ennen kuin hän alkaa riehua? Nimittäin hyvin harvoin kukaan alkaa riehua sata lasissa ilman mitään varoitusta ja voit käytökselläsi tajuamattasi jopa provosoida vaimoasi nostamaan kierroksia. Tietenkin riehuminen ja raivoaminen on väärin ja asia pitäisi saada hallintaan, mutta hyvänä ja rakastavana puolisona haluat varmaan selvittää, voitko itse auttaa asiaa jotenkin? Esimerkiksi asioiden/toisen tunteiden sivuuttaminen voi haavoittaa todella pahasti ja saada puolustusreaktiot aktivoitumaan.
Mitä vaimosi yrittää sanoa? Mikä saa vaimon suuttumaan yhä enemmän ja enemmän? Ratkaistaanko asioita koskaan loppuun? Tulevatko molemmat osapuolet kuulluksi?
Riita kuulostaa erittäin epärakentavalta, jos toinen osapuoli raivoaa ja toinen väistelee ja kiistää. Myös ulkoisesti rauhallisen ihmisen tulisi oppia rakentava tapa ilmaista itseään eikä tarrautua turhiin asioihin ja/tai sulkea toista emotionaalisesti pois. Oletan siis, että vaimo ei ole sinua itseäsi kohtaan välkivaltainen.
Kuuntelen kyllä omasta mielestäni, en sitten tiedä onko vaimoni asiasta samaa mieltä. Oikeastaan kuuntelu ei riitä tai ehkä se riittäisi jos olisin alistuvana täysin hiljaa ja nyökkäilisin ja myötäilisin, mutta omaa mielipidettä en ainakaan saisi näistä hänen palautteistaan esittää, tai silloin viimeistään helvetti on irti. Kahdensuuntainen keskusteluyhteys ei siis ole näissä tilanteissa mahdollinen, vain yhdensuuntainen paskalistan esittäminen häneltä minulle ja minun pitäisi hyväksyä kaikki esitetyt syytökset puolustautumatta. Molempia osapuolia ei kuulla, koska minun kommenttejani ei tuossa tilanteessa kaivata ja ne joko a.) lytätään maan rakoon ivallisesti nauraen, b.) raivostuttavat häntä entisestään tai c.) molemmat edelliset vaihtoehdot. Oikeastaan mitään asioita ei yleensä ratkaista loppuun asti, koska kaikki kiistat menevät pääsääntöisesti tähän rähinäriitelyyn, minkä jälkeen ei kukaan pyydä anteeksi, vaan annetaan pölyn laskeutua ja viikkojen kuluessa taas ns. normaali elämä palautuu kun riidan kauhut painuvat historiaan. Nämä meidän luokattoman huonot kiistojenratkaisukeinot ovat ehdottomasti se syy, minkä takia en koskaan itse halua ottaa esille mitään mieltäni painavia epäkohtia parisuhteessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Siis olen introvertti ja parisuhteessa oli hetkiä, jolloin soitin miehelle tunnin puhelun klo 7 aamulla, ja hän soitti töihin klo 9 jatkaakseen pälpättämistä. En voinut olla poissa esim. etukäteen ilmoittamaani 2 h fyssarikäyntiä tai ystävälläni vierailua ilman, että hän soitti sinnekin. Parahdin joskus hänelle, ettei minulle kerta kaikkiaan kerry mitään puhuttavaa yhdessä tunnissa! Enkä pystynyt tekemään esimerkiksi töitäni, opiskelemaan tai hoitamaan muita sosiaalisia suhteitani, jos hän haluaa jutella tunnin tai pari small talkia heti kun poistun kotoa! Kun puhun ensihuuman veroisen yhteyden kaipuusta, niin todellakin tarkoitan sitä. Ja ei, minusta ei todellakaan ollut hylkäämään muuta elämääni yhden miehen vuoksi :D
Minun 30kg painonnousu on miehelle ongelma.
Ei kukaan voi puuttua toisen ulkonäköön. Aloin miettimään, että jos menetän rintani syövälle, että kitiseekö silloinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun 30kg painonnousu on miehelle ongelma.
Ei kukaan voi puuttua toisen ulkonäköön. Aloin miettimään, että jos menetän rintani syövälle, että kitiseekö silloinkin.
30kg painonnousu muuttaa ihmisen ulkonäköä jo aika paljon ja on useimmissa tapauksissa jo terveydelle haitallistakin. Jos ei painonnousu johdu esim. mistään sairaudesta vaan pelkästään huonoista elintavoista, niin voihan se parisuhteen toista osapuolta jo hieman häiritä, ainakin jos tämä itse pitää huolta itsestään ja pysyttelee suunnilleen entisessä elopainossaan. Onhan se ikävää jos toinen kuolee huonojen elintapojensa takia jo kymmeniä vuosia ennen kuin itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen.
Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.
No, tarkalleen ottaen se juuri onkin henkistä väkivaltaa. Toinen nalkuttaa ja kritisoi kaikkea mitä teet. Sinun ainoa vikasi on se, ettet ole sellainen, millainen toinen haluaisi sinun olevan.
Sitten ärähdät vastaan. Ja silloin on riita.
Ei se tarkoita, että sinä olisit syyllinen mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AT kirjoitti:
Vaimolta ei ole herunut seksiä 18 vuoteen. Vituttaa, kirjaimellisesti.
Miksi sitten olette vielä naimisissa?
Miten kestät suhteen seksittömyyttä?
Jos yhdessäolemiseenne löytyy muita syitä, niin sitten ymmärrän. Mutta jos seksi ja kahdenkeskinen läheisyys on toiselle tärkeä tekijä, ja elämän tärkein asia, niin sitten on ehkä aika miettiä eroa.
En nyt tiedä meneekö tämä kommentti oikeaan osioon. Itse tapailin miestä ja meillä oli jopa parisuhteeksi katsottava suhde. No, vuosi meni, mies otti sinä eron vaimosta ja etsi treffipalveluiden kautta itselleen uuden naisen.
Sen vuoden aikana tein hänen kotonaan kotitöitä, vaikka emme asuneet yhdessä. Sek*tailtiin ja vietettiin aikaa yhdessä.
Mies oli uuden naisystävän kanssa pari vuotta, erosi taas hänestä alkoholiongelman takia.
Etsi taas uuden naisystävän, jostakin Pohjanmaalta. Oli senkin kanssa yhdessä pari vuotta.
Otti yhteyttä uudelleen minuun. Tapailtiin pari kertaa. Käytti hyväkseen ne muutamat kerrat.
Löin luukut kiinni, koska en halunnut enää joutua hyväksikäytetyksi.
Mies on ilmeisesti taas etsinyt uudelleen itselleen uuden kodinhengettären ja sänkykumppanin.
Mitään yhteyttä, esim. meilin, tai puhelimen kautta hän ei ole enää lainkaan pitänyt.
Joskus saattoi esim. autossa kulkiessamme sanoa: " Minä sanon tämän sinun "ystävänäsi".
Minkälainen ystävä on sellainen, joka käyttää minua pappilanhätävarana, aina silloin, kun joku hänet jättää? Itse en edes ilkeäisi käyttää sanaa ystävä, jos kerran taka-ajatuksena on vain käyttää jotakuta hyväksi vähän aikaa, ja etsii aina elämäänsä uuden ihmisen?
Tällaisia kokemuksia yhdestä "kaverista" ja silloisesta parisuhteesta oli minulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen.
Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.
No, tarkalleen ottaen se juuri onkin henkistä väkivaltaa. Toinen nalkuttaa ja kritisoi kaikkea mitä teet. Sinun ainoa vikasi on se, ettet ole sellainen, millainen toinen haluaisi sinun olevan.
Sitten ärähdät vastaan. Ja silloin on riita.
Ei se tarkoita, että sinä olisit syyllinen mihinkään.
Mihin se rakkauden ensihuuma sitten katoaakaan?
Arkeen, kiireeseen, stressiin, liikaan työhön, vai siihen, että ihmiset muuttuvat ja/tai kasvavat erilleen elämän varrella? Vai ne kaikki syyt?
- Ehkä on sittenkin parempi olla yksin, elää villiä poikamies ja sinkkuelämää.
Ja/tai harrastaa sooloseksiä masturbaattorin avulla, tai tumputtaa yksin.
Grub kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun 30kg painonnousu on miehelle ongelma.
Ei kukaan voi puuttua toisen ulkonäköön. Aloin miettimään, että jos menetän rintani syövälle, että kitiseekö silloinkin.30kg painonnousu muuttaa ihmisen ulkonäköä jo aika paljon ja on useimmissa tapauksissa jo terveydelle haitallistakin. Jos ei painonnousu johdu esim. mistään sairaudesta vaan pelkästään huonoista elintavoista, niin voihan se parisuhteen toista osapuolta jo hieman häiritä, ainakin jos tämä itse pitää huolta itsestään ja pysyttelee suunnilleen entisessä elopainossaan. Onhan se ikävää jos toinen kuolee huonojen elintapojensa takia jo kymmeniä vuosia ennen kuin itse.
Sekin on lihonut 30kg. Paitsi että miehen BMI on 27 ja minun 39.
Tämä on mun ongelma, ei miehen. En saa laihdutettua, haluaisin kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiukkuiseksi muuttunut mies yllätti kirjoitti:
Ennen mies oli tosi kiltti ja huomaavainen. Nyt on alkanut jatkuva epälooginen kiukuttelu. Nallkuttaa joka asiasta ja ottaa kierroksia todella helposti. Jos sanon takaisin, alkaa korottaa ääntään että älä huuda ja miksi en voi olla hiljaa. Alkaa räyhätä vaikka siitä että sanon olevani väsynyt. Alkaa hirveä tenttaaminen että miksi sitten en mene nukkumaan ja mitä valitat että olet väsynyt kun kerran olet valveilla. ääni koko ajan korottuen. Tätä sitten koko ilta eri asioista joita keksii. Sitten kun menetän hermoni että saanko nyt rauhassa hetken katsoa televisiota tai jotain ilman että mulle suututaan joka asiasta. (koska tässä vaiheessa varmasti ei enää tule uni vaikka haluaisinkin) Taas suututaan minulle ja huudetaan että älä huuda ja voitko lopettaa tuon haukkumisen ja paiskotaan ovia. En ymmärrä. Kun yritän puhua asiasta olen minä kuulemma aina hänelle vihainen ja hän ei jaksa sitä että huudan hänelle koko ajan.. Että silleen.
Meillä ihan sama juttu! Minkä ikäinen miehesi on ja kuinka kauan olette olleet yhdessä? Meillä yhteistä elämää noin 20 vuotta ja mies 45v. Johtuuko tuo miehen kiukuttelu alentuneista testosteronitasoista vai onko muuten vain päässä vinksahtanut? Lääkäriin en saa miestä, mutta kohta olen itse hermolomalla jos ei muutosta tule.
Kaikki vuorovaikutteinen keskustelu mitä yritän käynnistää on miehen mielestä kieltämistä tai rajoittamista. Jos kysyn ystävllisesti, että pakkaanko miehelle tämän päivän makaroonilaatikon tähteet huomiseksi evääksi niin mies raivoaa että en saa kieltää ja estää häntä menemästä työpaikkaruokalaan. No en kielläkään, mutta voisiko syödä sen mahdollisesti pakkaamani makrulootan niin se ei mene biojätteeseen ja samalla säästyy yhden päivän työpaikkaruokalan maksu. Mies voisi seuraavana päivänä mennä sinne ruokalaan. Ei onnistu, kuulemma kiellän ja rajoitan, mies antaa palautteen raivohuudon kera. Eli hän vääristelee asioita koko ajan eikä suostu myöntämään sitä.
Kaikki mielipiteeni ohitetaan nykyään täysin. Olimme juuri katsomassa rautakaupassa saunaan uutta kiuasta. Näytin miehelle yhtä kiuasta ja sanoin, että tuo kiuas näyttää silmiini kivalta (en siis käskenyt ostaa vaan halusin ilmaista minkätyylisestä kiukaasti tykkään). Mies vastasi, että mä en halua sitä, mä haluan tuon kiukaan joka on hienompi. Ja asiasta ei keskusteltu enempää, miehen päätös piti. Mies on täysin joustamaton ja ehdoton nykyään kaikissa asioissa, mistään ei voi neuvotella ja mitään kompromisseja ei suostu tekemään.
Mies ei ole aikoihin enää hymyillyt tai ollut ylipäätään hyvällä, iloisella ja kepeällä tuulella. Aina on sellainen hapan ilme naamalla ja puhe on tiuskimista ja raivoamista. Aikoinaan kuitenkin menin naimisiin kiltin, luotettavan, iloisen ja hymyilevän nuoren miehen kanssa. Mitä on tapahtunut? Kyllä tuntuu tosi vaikealta ajatus että lopun ikääni tuollaisen ärjyveikon kanssa eläisin. Avioeroa olen ehdottanut, mutta mies ei sitä halua. Naisen logiikkani vaan sanoo, että jos puolisolle ei ole muuta tarjottavaa kuin murjotus ja ärjyhuuto niin luulisi miehen vaihtavan maisemaa paremmille apajille, mutta ei näytä toimivan naisen ja miehen logiikka samalla tavalla.
Kannattaa ottaa ero, jos se vain on mitenkään mahdollista. Turha sinun on uhrata loppuelämääsi mörrimöykyn sietämiseen.
Ukko saattaa haraa vastaan, koska ilmainen ylläpito, mutta ero on oikea ratkaisu kirjoituksesi perusteella.
Parempia vaihtoehtoja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen.
Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.
No, tarkalleen ottaen se juuri onkin henkistä väkivaltaa. Toinen nalkuttaa ja kritisoi kaikkea mitä teet. Sinun ainoa vikasi on se, ettet ole sellainen, millainen toinen haluaisi sinun olevan.
Sitten ärähdät vastaan. Ja silloin on riita.
Ei se tarkoita, että sinä olisit syyllinen mihinkään.
Mihin se rakkauden ensihuuma sitten katoaakaan?
Arkeen, kiireeseen, stressiin, liikaan työhön, vai siihen, että ihmiset muuttuvat ja/tai kasvavat erilleen elämän varrella? Vai ne kaikki syyt?
- Ehkä on sittenkin parempi olla yksin, elää villiä poikamies ja sinkkuelämää.
Ja/tai harrastaa sooloseksiä masturbaattorin avulla, tai tumputtaa yksin.
Se katoaa ihan siksi, että rakastuminen ei voi kestää paria vuotta pidempää.
Toki, ei se tarkoita, että pitäisi alkaa huonosti käytttäytymään.
Omien seksihalujen kuoleminen ja se, että samat asiat jotka vituttivat 10 vuotta sitten, vituttavat edelleen lähes yhtä paljon. Se, että todellakin voi tuntea, että suhde on typistynyt täysin kaveri-/kumppanuussuhteeksi. Ihan Ookoo menee, ehkä ero tulee sitten lasten muutettua kotoa, saas nähdä. Ihan kivaakin meillä on.
Vierailija kirjoitti:
Parempia vaihtoehtoja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
DeadInside kirjoitti:
Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.
Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.
Mulla samanlainen vaimo!
Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?
Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.
Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.
Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.
Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.
Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.
En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.
Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen.
Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.
No, tarkalleen ottaen se juuri onkin henkistä väkivaltaa. Toinen nalkuttaa ja kritisoi kaikkea mitä teet. Sinun ainoa vikasi on se, ettet ole sellainen, millainen toinen haluaisi sinun olevan.
Sitten ärähdät vastaan. Ja silloin on riita.
Ei se tarkoita, että sinä olisit syyllinen mihinkään.
Mihin se rakkauden ensihuuma sitten katoaakaan?
Arkeen, kiireeseen, stressiin, liikaan työhön, vai siihen, että ihmiset muuttuvat ja/tai kasvavat erilleen elämän varrella? Vai ne kaikki syyt?
- Ehkä on sittenkin parempi olla yksin, elää villiä poikamies ja sinkkuelämää.
Ja/tai harrastaa sooloseksiä masturbaattorin avulla, tai tumputtaa yksin.
Se katoaa ihan siksi, että rakastuminen ei voi kestää paria vuotta pidempää.
Toki, ei se tarkoita, että pitäisi alkaa huonosti käytttäytymään.
Alkuhuuma on hormonaalinen juttu, ei tosiaan kestä paria vuotta pidempään.
AT kirjoitti:
Vaimolta ei ole herunut seksiä 18 vuoteen. Vituttaa, kirjaimellisesti.
Otan osaa. Miten kestät? Vai käytkö muualla?
Itsellä Korona-aikana 3 krt. Eli about joka kolmas kk. En meinaa kestää tätäkään, saati tuollaista.
Mykkäkoulu on henkistä väkivaltaa ja jättää jälkensä pidemmän päälle. Monen mielestä mykkäkoulun pitäminen on normaalia. Ei ole normaalia, vaan yksi väkivallan ja vallankäytön muoto. Syitä puhumattomuuteen voi olla monenlaisia, mm. persoonallisuushäiriö. Kannattaa ottaa asia vakavasti.
Vaimolta ei ole herunut seksiä 18 vuoteen. Vituttaa, kirjaimellisesti.