Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

Ex. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

DeadInside kirjoitti:

Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.

Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.

Mulla samanlainen vaimo!

Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?

Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.

Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.

Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.

Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.

Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.

En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.

Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen. 

Todellakin näin. Minulla narsisti-sadisti ex. Uskova, joka luopui uskostaan ja petti minua maksullisten kanssa, joi, löi, räyhäsi, mitätöi jne. Lopulta lähdin -kirjaimellisesti juoksin pakoon. Ja tein kaikkeni mitä ikinä voi pelastaakseni liiton, mutta parannusta ei voi tehdä toisen puolesta. Lähdettyäni tuli kyllä siteerausta korkeasta veisusta ym rakkausvakuutteluja. En palannut enkä ikinä katunut. Hän riiteli muutenkin, pikkuasioista. Riitaan riittää todella 1 mätämuna joskus.

Suurin ongelma joka on yllättänyt minut parisuhteessa on se, kuinka vaikeaa voi olla keksiä että mitä ruokaa sitä laittaisi seuraavalle kerralle. Yksin ollessa se oli niin helppoa :D  Nyt ruokien miettiminen aiheuttaa selkeästi eniten ongelmia meidän parisuhteessa. Kaipa ne asiat on aika hyvin :) 

Vierailija kirjoitti:

Mykkäkoulu on henkistä väkivaltaa ja jättää jälkensä pidemmän päälle. Monen mielestä mykkäkoulun pitäminen on normaalia. Ei ole normaalia, vaan yksi väkivallan ja vallankäytön muoto.  Syitä puhumattomuuteen voi olla monenlaisia, mm. persoonallisuushäiriö. Kannattaa ottaa asia vakavasti. 

Mykkäkoulu voi olla myös vaisumman parisuhteen osapuolen (ainoa) keino saada protestoitua huonosta kohtelusta, jos parisuhteen toinen osapuoli jyrää riitelytilanteissa yli huutamalla ja räyhäämällä ja toinen jää tuolloin (lähes) sanattomaksi kun ei kykene vastaamaan toisen aggressiiviseen ulosantiin.

Se, että kun kaksi "eiku päätä sä, mulle on ihan sama" -ihmistä muuttaa yhteen, sama jankkaaminen jatkuu kahta kauheammin. Kai me sitten ollaan molemmat tylsiä kuin kylmä kaurapuuro, mutta välillä jää noutoruokakin hankkimatta, kun kumpikin on vaan, että eiku päätä sää. Lapsilla menee vähän väliä hermot. Onneksi ne alkaa olla iässä, jossa niillä on voimakkaita mielipiteitä, joten saavat päättää itse, tilataanko intialaista vai kiinalaista :D

heikko itsetunto ja suuret luulot itsestään; sairaanloinen mustasukkaisuus kun räksyttää miehestä joka ei ole edes mitenkään kiinnostunut naikkosen perässä seurailuista ja pillittelystä.

 heti kun vähän reise raise niin paniikki siellä iskee. psykiatriseen olisi syytä koska ei tuollaisen kanssa kehtaa sitten oiikein julkisesti liikkua.

Vierailija kirjoitti:

Kumppanini sukulainen teki oksettavan rikoksen. Tiedän että toisen mukana tulee myös omaan elämään enemmän tai vähemmän niitä kumppanin elämään kuuluvia ihmisiä mutta tuo rikos oli sellainen että halusin pakata tavarat ja lähteä. Vaikka kumppanillani ei ollut tuohon asiaan mitään osuutta jo se että omaan elämääni on kumppanini kautta vähäisessäkin määrin kuulunut tuollainen ihminen oksettaa. Ikinä ei olla riidelty niin kuin silloin kun tämä sukulainen pyysi kumppaniltani apua niin kuin olin ennustanut.

Tämä viesti on saanut paljon alapeukkuja. Kyllä minun on sanottava, että jos vaikka puolisoni veli olisi syyllistynyt johonkin rais*aukseen tai pe*ofiliaan ja tulisi pyytämään, että puolisoni valehtelisi hänen puolestaan poliisille, niin kyllä minäkin haluaisin katkaista välit. Varsinkin jos minulla olisi pieniä tyttäriä.

Mies ei siivoa eikä tee muita kotitöitä. Siis minusta se on ihan käsittämätöntä. En voi ymmärtää, että aikuiselle ihmiselle täytyy erikseen sanoa, että voisitko tyhjentää tiskikoneen tai voisitko imuroida tänään tai voisitko vaihtaa petivaatteet, kun lakanasi on niin tönkköpaskainen että räjähtää kohta. Mies ei tee yhtään mitään ikinä, ellen erikseen pyydä häntä. Minä imuroin ja siivoan ja pyykkään ja hoidan mukulan ja kaiken muunkin tässä huushollissa, ja olisi joskus TODELLA ihanaa, että hän avaisi silmät ja oikein yrittäisi saada ne kaksi hernettä kohtaamaan siellä aivokopassa ja tekisi ihan oma-aloitteisesti jonkin kotityön.

Niin, ja seksiäkään en ole saanut vuosiin. En tajua sitäkään. Naimisiin piti päästä ja yhteinen elämä aloittaa mutta minusta siihen parisuhteeseen kuuluu kyllä seksikin. En viitsi enää edes pyytää.

Töissään ja harrastuksissaan ahkera mies ei saa hoidettua yksinkertaisia hommia, vaikka tietää, että pitäisi tehdä. Esim. joku painava asia pitäisi kantaa varastoon, niin tuossa se seisoo vuoden pölyä keräämässä. Itse en jaksa, enkä viitsisi palkata ketään vierasta sitä kiikuttamaan. Paljon tällaisia nopeasti hoituvia juttuja ei vaan saa tehtyä. En viitsi koko ajan olla muistuttamassa, kun sitten se olisi kuitenkin nalkutusta.

Että naisen pitää parisuhteessa ehdottaa, pyytää ja kerjätä seksiä ja lopulta alistua siihen, ettei sitä saa.

Se, että naisen mieli vaihtelee jatkuvasti.

Seksuaalisuuden laajeneminen. Mies on vanhemmalla iällä ilmoittanut että on kiinnostunut myös miehistä, muttei halua pettää minua. Nykyään käyttelen sitten häneen d*ld*a kun kerran niin tykkää. Saas nähdä mihin tämä vielä johtaa, annanko luvan kanssa homostella vai mitä tehdään.

Parisuhde ei olekaan jokapäiväistä rakkauden ja himon täyttämää täydellistä huumaa.

Vierailija kirjoitti:

Parempia vaihtoehtoja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

DeadInside kirjoitti:

Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.

Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.

Mulla samanlainen vaimo!

Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?

Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.

Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.

Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.

Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.

Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.

En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.

Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen. 

Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.

No, tarkalleen ottaen se juuri onkin henkistä väkivaltaa. Toinen nalkuttaa ja kritisoi kaikkea mitä teet. Sinun ainoa vikasi on se, ettet ole sellainen, millainen toinen haluaisi sinun olevan.

Sitten ärähdät vastaan. Ja silloin on riita.

Ei se tarkoita, että sinä olisit syyllinen mihinkään.

Mihin se rakkauden ensihuuma sitten katoaakaan?

Arkeen, kiireeseen, stressiin, liikaan työhön, vai siihen, että ihmiset muuttuvat ja/tai kasvavat erilleen elämän varrella? Vai ne kaikki syyt?

- Ehkä on sittenkin parempi olla yksin, elää villiä poikamies ja sinkkuelämää.

Ja/tai harrastaa sooloseksiä masturbaattorin avulla, tai tumputtaa yksin.

Se katoaa ihan siksi, että rakastuminen ei voi kestää paria vuotta pidempää.

Toki, ei se tarkoita, että pitäisi alkaa huonosti käytttäytymään.

Minä olen kai sitten lääketieteellinen ihme, kun rakastumiseni on kestänyt paljon pitempään kuin pari vuotta. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta.

Ukkoa kiinnosti rahoittaa vaan itselleen kaikkea kivaa ja kallista esim.harrastusvälineet eri harrastuksiin.Pakettia pukkasi viikottain.Mitään rahaa edes lasten vaatteisiin/laskuihin ei ollut.Luulis että olisi kyennyt laittamaan lastensa(OMIA) tarpeet itsensä edelle,mutta kun ei niin EI.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempia vaihtoehtoja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

DeadInside kirjoitti:

Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.

Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.

Mulla samanlainen vaimo!

Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?

Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.

Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.

Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.

Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.

Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.

En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.

Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen. 

Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.

No, tarkalleen ottaen se juuri onkin henkistä väkivaltaa. Toinen nalkuttaa ja kritisoi kaikkea mitä teet. Sinun ainoa vikasi on se, ettet ole sellainen, millainen toinen haluaisi sinun olevan.

Sitten ärähdät vastaan. Ja silloin on riita.

Ei se tarkoita, että sinä olisit syyllinen mihinkään.

Mihin se rakkauden ensihuuma sitten katoaakaan?

Arkeen, kiireeseen, stressiin, liikaan työhön, vai siihen, että ihmiset muuttuvat ja/tai kasvavat erilleen elämän varrella? Vai ne kaikki syyt?

- Ehkä on sittenkin parempi olla yksin, elää villiä poikamies ja sinkkuelämää.

Ja/tai harrastaa sooloseksiä masturbaattorin avulla, tai tumputtaa yksin.

Se katoaa ihan siksi, että rakastuminen ei voi kestää paria vuotta pidempää.

Toki, ei se tarkoita, että pitäisi alkaa huonosti käytttäytymään.

Minä olen kai sitten lääketieteellinen ihme, kun rakastumiseni on kestänyt paljon pitempään kuin pari vuotta. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta.

Ehkäpä parisuhde tuo sinulle turvallisuudentunnetta ja sinä rakastatkin sitä, pysyvyyttä ja turvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mykkäkoulu on henkistä väkivaltaa ja jättää jälkensä pidemmän päälle. Monen mielestä mykkäkoulun pitäminen on normaalia. Ei ole normaalia, vaan yksi väkivallan ja vallankäytön muoto.  Syitä puhumattomuuteen voi olla monenlaisia, mm. persoonallisuushäiriö. Kannattaa ottaa asia vakavasti. 

Mykkäkoulu voi olla myös vaisumman parisuhteen osapuolen (ainoa) keino saada protestoitua huonosta kohtelusta, jos parisuhteen toinen osapuoli jyrää riitelytilanteissa yli huutamalla ja räyhäämällä ja toinen jää tuolloin (lähes) sanattomaksi kun ei kykene vastaamaan toisen aggressiiviseen ulosantiin.

Viikon tai kaksi jatkuva mykkäkoulu on kyllä sairasta. Osoittaa täydellistä välinpitämättömyyttä kumppania kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Kiukkuiseksi muuttunut mies yllätti kirjoitti:

Ennen mies oli tosi kiltti ja huomaavainen. Nyt on alkanut jatkuva epälooginen kiukuttelu. Nallkuttaa joka asiasta ja ottaa kierroksia todella helposti. Jos sanon takaisin, alkaa korottaa ääntään että älä huuda ja miksi en voi olla hiljaa. Alkaa räyhätä vaikka siitä että sanon olevani väsynyt. Alkaa hirveä tenttaaminen että miksi sitten en mene nukkumaan ja mitä valitat että olet väsynyt kun kerran olet valveilla. ääni koko ajan korottuen. Tätä sitten koko ilta eri asioista joita keksii. Sitten kun menetän hermoni että saanko nyt rauhassa hetken katsoa televisiota tai jotain ilman että mulle suututaan joka asiasta. (koska tässä vaiheessa varmasti ei enää tule uni vaikka haluaisinkin) Taas suututaan minulle ja huudetaan että älä huuda ja voitko lopettaa tuon haukkumisen ja paiskotaan ovia. En ymmärrä. Kun yritän puhua asiasta olen minä kuulemma aina hänelle vihainen ja hän ei jaksa sitä että huudan hänelle koko ajan.. Että silleen.

Meillä ihan sama juttu! Minkä ikäinen miehesi on ja kuinka kauan olette olleet yhdessä? Meillä yhteistä elämää noin 20 vuotta ja mies 45v. Johtuuko tuo miehen kiukuttelu alentuneista testosteronitasoista vai onko muuten vain päässä vinksahtanut? Lääkäriin en saa miestä, mutta kohta olen itse hermolomalla jos ei muutosta tule.

Kaikki vuorovaikutteinen keskustelu mitä yritän käynnistää on miehen mielestä kieltämistä tai rajoittamista. Jos kysyn ystävllisesti, että pakkaanko miehelle tämän päivän makaroonilaatikon tähteet huomiseksi evääksi niin mies raivoaa että en saa kieltää ja estää häntä menemästä työpaikkaruokalaan. No en kielläkään, mutta voisiko syödä sen mahdollisesti pakkaamani makrulootan niin se ei mene biojätteeseen ja samalla säästyy yhden päivän työpaikkaruokalan maksu. Mies voisi seuraavana päivänä mennä sinne ruokalaan. Ei onnistu, kuulemma kiellän ja rajoitan, mies antaa palautteen raivohuudon kera. Eli hän vääristelee asioita koko ajan eikä suostu myöntämään sitä.

Kaikki mielipiteeni ohitetaan nykyään täysin. Olimme juuri katsomassa rautakaupassa saunaan uutta kiuasta. Näytin miehelle yhtä kiuasta ja sanoin, että tuo kiuas näyttää silmiini kivalta (en siis käskenyt ostaa vaan halusin ilmaista minkätyylisestä kiukaasti tykkään). Mies vastasi, että mä en halua sitä, mä haluan tuon kiukaan joka on hienompi. Ja asiasta ei keskusteltu enempää, miehen päätös piti. Mies on täysin joustamaton ja ehdoton nykyään kaikissa asioissa, mistään ei voi neuvotella ja mitään kompromisseja ei suostu tekemään.

Mies ei ole aikoihin enää hymyillyt tai ollut ylipäätään hyvällä, iloisella ja kepeällä tuulella. Aina on sellainen hapan ilme naamalla ja puhe on tiuskimista ja raivoamista. Aikoinaan kuitenkin menin naimisiin kiltin, luotettavan, iloisen ja hymyilevän nuoren miehen kanssa. Mitä on tapahtunut? Kyllä tuntuu tosi vaikealta ajatus että lopun ikääni tuollaisen ärjyveikon kanssa eläisin. Avioeroa olen ehdottanut, mutta mies ei sitä halua. Naisen logiikkani vaan sanoo, että jos puolisolle ei ole muuta tarjottavaa kuin murjotus ja ärjyhuuto niin luulisi miehen vaihtavan maisemaa paremmille apajille, mutta ei näytä toimivan naisen ja miehen logiikka samalla tavalla.

50v on minun mies.. Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta. Olen miettinyt tuota testosteroni asiaa ja miehen vaihdevuosia. Voihan olla myös masentunut ja purkaa sitä minuun. Vaikeata vaan saada tietää kun keskustelu on mahdotonta juuri tuon äksyilyn takia. Todella turhauttavaa ja tässä iässä ei oikein jaksaisi enää alkaa taas alustakaan. Haluaisin vain takaisin sen miehen joka mulla oli vielä pari vuotta sitten

Monikin asia.. vaikka se ettei mies anna mun olla vessassa rauhassa.. uhkailu ja kiristys.

Kiroilu, huutaminen, kiristys, lahjonta, haukkuminen, välinpitämättömyys, empatiakyvyttömyys jne.