Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

SE että mies ajattelee ettei parisuhteen eteen tarvitse tehdä juuri mitään. Jos en valita, on se merkki siitä että kaikki n hyvin. No, en ole nalkuttaja mutta mikään ei ole hyvin, miehelle taitaa tulla yllätyksenä että tämä itsestäänselvyys haluaa eron.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että mies vain kieltäytyy tekemästä tiettyjä asioita, eikä perustele kieltäytymistään mitenkään ymmärrettävästi. Esim. kun halusin näyttää hänelle vanhoja kuvia rippileiriltäni, ei suostunut katsomaan niitä.

Miksi pitäisi jotenkin perustella, jos ei kiinnosta katsella jotain valokuvia?

Häh? Mistä näitä käytöstavattomia ihmisiä sikiää? Tiedoksi; toisen huomioiva ja peruskäytöstavat omaava ihminen vastaisi vaikka näin: "Olisi kiva katsella rippikuviasi, mutta juuri nyt en jaksaisi keskittyä sellaiseen. Käykö jos katsotaan joskus toisen kerran?" Sitten annetaan asian painua unholaan ja jos toinen pitää asiaa niin tärkeänä, että ottaa sen toistuvasti esille, silloin niitä varmaan katsellaan kohtuullinen aika ihan rakkaudesta toista kohtaan, eikö?

Entä mitä sinusta pitäisi sanoa tilanteessa, jossa sinusta ei ole kiva katsella toisen rippikuvia? Onko ainoa sosiaalisesti hyväksyttävä lähestymistapa sinusta valehtelu?

Omassa suhteessani ei tarvitse tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Ja saa myös suoraan sanoa, jos ei  kiinnosta. Meiltä varmaan puuttuvat nämä "peruskäytöstavat". :)

Tätä juttua olen ihmetellyt ystävyyssuhteissani. Ystävät eivät voi katsoa kanssani edes Kauniita ja rohkeita, koska ei kiinnosta. Sähköpostejanikaan ei aina lueta, jos aihe ei ole sellainen joka kiinnostaa. Itselläni ei ole mitään vaikeuksia lähteä esim. pesäpallo-ottelua katsomaan kavereiden kanssa, vaikka pesäpallo ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vaikka en ikinä menisi yksin katsomaan sitä.

Minä en taas oikein ymmärrä, miksi yhdessä ei mieluummin tehtäisi jotakin, mikä kiinnostaa molempia. Jos ollaan ystäviä (tai jopa seurustelukumppaneita), oletettavasti on todella paljon sellaisia aktiviteetteja, joista kumpikin nauttii ja on kiinnostunut.

Viihdyn omassa seurasssani erittäin hyvin, joten sen rajallisen sosiaalisen energian käyttäisi mieluummin mielekkääseen kuin ei-mielekkääseen puuhaan.

Mutta jos jokin asia on sinulle todella tärkeä ja keskeinen osa elämääsi eikä toinen ole siitä lainkaan kiinnostunut, niin kyllähän se rajoittaa ihmissuhdetta. Kun on asioita, jotka vaikuttavat vahvasti omaan elämään, mutta joista ei voi puhua, koska ne eivät kiinnosta toista. On vaikea selittää esimerkiksi, miksi on ollut monta viikkoa surullinen, jos syy liittyy asioihin joista toinen ei halua kuulla mitään ja joihin hän ei ole lainkaan perehtynyt.

Koska Ridgen poistuminen sarjasta teki sinut surulliseksi, meidän on katsottava yhdessä Kauniita ja rohkeita, jotta ymmärrän surusi syvyyden? Vai miten tämä liittyi aiheeseen?

Pakko sanoa, että en kyllä ryhtyisi ystäväksi ihmiselle, jos se edellyttäisi minua käyttämään vapaa-aikaani aktiviteetteihin, joista en ollenkaan pidä. Jos ihmissuhde minun kanssani ei vaadi tuota keneltäkään, uskallan kyllä odottaa samaa muiltakin.

No ehkei tässä tarkoitettu ihan noin pinnallista asiaa. Mutta jos esim. kertoo olevansa surullinen, koska äiti kuoli pari päivää sitten ja kaveri vastaa, ettei tuntemattomien ihmisten kuolinuutiset kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

#1 eniten yllätti se, miten lapsen saaminen muutti kaiken.

Miten ihmeessä tämä voi vuonna 2020 yllättää enää ketään? Lastenhankinnan odotettavat seuraukset on erittäin hyvin dokumentoitu, ja parisuhteen laadun romahtaminen on eräs kaikkein todennäköisimpiä seurauksia.

Ei sitä pysty mitenkään oikeasti ymmärtämään, ennen kuin se lapsi siinä on.

Kyllähän ihmisen pitäisi ymmärtää sekin, miten paljon esim koiran ottaminen/kasvattaminen vaatii aikaa ja vaivaa, mutta silti niitä otetaan ja sitten ollaan antamassa pois, kun ei vaan jakseta. Ei tajuta, että koira täytyy oikeasti viedä ulos ennen töihin/opiskeluun lähtemistä ja se sotkee ja särkee paikkoja jne. 

Yllätyksenä tulee ja varmaan lapsesta johtuva sitoutuminen vielä enemmän.

Eipä niitä näköjään suurin osa ymmärrä, eikä oikein voi ymmärtääkään, vaikka kuinka luulee, että kyllä minä .....

Kyllä minä ainakin ymmärrän aivan loistavasti, vaikka olenkin lapseton. Siksi minulla ei lapsia olekaan, kun tuollainen jatkuva sitoutuminen, huonompi parisuhde ja spontaaniuden katoaminen eivät kiinnosta.

Onko nyt niin, että ihmiset, joilla on huono itsetuntemus ja puutteelliset tiedonhankintataidot, tai jotka antavat sosiaalisten paineiden sokaista nämä ominaisuudet, ovat juuri niitä, jotka lapsia hankkivat?

No voi haloo, laajennapas hieman ajatteluasi.

Minulla ei ole huono itsetuntemus tai puutteelliset tiedonhankintataidot. Ei ollut myöskään mitään sosiaalisia paineita. Usealla vanhemmalla on tämä peruspakki ihan kunnossa.

Halusin lapsia koska halusin perheen. LAPSI ei muuttanut yksin mitään. Tiesin, että spontaanit kaljoittelut on ohi ja että esim. perheen kulurakenne muuttuu. Halusin sitä, sillä perhe on minulle tavoiteltava arvo.

LAPSI tai toinenkaan ei yllättänyt, mutta MIES yllätti. Siihen asti täysin 100% vastuuntuntoinen mieheni muuttui taka-alan hahmoksi, jonka vastuu lapsesta oli hänen mielestään sekundääristä. Se yllätti. En olisi uskonut, että pohjimmiltaan hän koki olevansa vastuussa vain silloin, kun sattui omilta primääritarpeiltaan ehtimään tai kun huvitti. Myös metatyöstä alettiin puhumaan vasta joitain vuosia sitten. Oli ihana saada termi sille kaikelle surinalle, jota minun päässä vilisi, mutta ei miehen. Sekin yllätti. Siis että mies on metatyölle jotenkin immuuni, se ei häneen tartu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että mies vain kieltäytyy tekemästä tiettyjä asioita, eikä perustele kieltäytymistään mitenkään ymmärrettävästi. Esim. kun halusin näyttää hänelle vanhoja kuvia rippileiriltäni, ei suostunut katsomaan niitä.

Miksi pitäisi jotenkin perustella, jos ei kiinnosta katsella jotain valokuvia?

Häh? Mistä näitä käytöstavattomia ihmisiä sikiää? Tiedoksi; toisen huomioiva ja peruskäytöstavat omaava ihminen vastaisi vaikka näin: "Olisi kiva katsella rippikuviasi, mutta juuri nyt en jaksaisi keskittyä sellaiseen. Käykö jos katsotaan joskus toisen kerran?" Sitten annetaan asian painua unholaan ja jos toinen pitää asiaa niin tärkeänä, että ottaa sen toistuvasti esille, silloin niitä varmaan katsellaan kohtuullinen aika ihan rakkaudesta toista kohtaan, eikö?

Entä mitä sinusta pitäisi sanoa tilanteessa, jossa sinusta ei ole kiva katsella toisen rippikuvia? Onko ainoa sosiaalisesti hyväksyttävä lähestymistapa sinusta valehtelu?

Omassa suhteessani ei tarvitse tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Ja saa myös suoraan sanoa, jos ei  kiinnosta. Meiltä varmaan puuttuvat nämä "peruskäytöstavat". :)

Tätä juttua olen ihmetellyt ystävyyssuhteissani. Ystävät eivät voi katsoa kanssani edes Kauniita ja rohkeita, koska ei kiinnosta. Sähköpostejanikaan ei aina lueta, jos aihe ei ole sellainen joka kiinnostaa. Itselläni ei ole mitään vaikeuksia lähteä esim. pesäpallo-ottelua katsomaan kavereiden kanssa, vaikka pesäpallo ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vaikka en ikinä menisi yksin katsomaan sitä.

Minä en taas oikein ymmärrä, miksi yhdessä ei mieluummin tehtäisi jotakin, mikä kiinnostaa molempia. Jos ollaan ystäviä (tai jopa seurustelukumppaneita), oletettavasti on todella paljon sellaisia aktiviteetteja, joista kumpikin nauttii ja on kiinnostunut.

Viihdyn omassa seurasssani erittäin hyvin, joten sen rajallisen sosiaalisen energian käyttäisi mieluummin mielekkääseen kuin ei-mielekkääseen puuhaan.

Mutta jos jokin asia on sinulle todella tärkeä ja keskeinen osa elämääsi eikä toinen ole siitä lainkaan kiinnostunut, niin kyllähän se rajoittaa ihmissuhdetta. Kun on asioita, jotka vaikuttavat vahvasti omaan elämään, mutta joista ei voi puhua, koska ne eivät kiinnosta toista. On vaikea selittää esimerkiksi, miksi on ollut monta viikkoa surullinen, jos syy liittyy asioihin joista toinen ei halua kuulla mitään ja joihin hän ei ole lainkaan perehtynyt.

Koska Ridgen poistuminen sarjasta teki sinut surulliseksi, meidän on katsottava yhdessä Kauniita ja rohkeita, jotta ymmärrän surusi syvyyden? Vai miten tämä liittyi aiheeseen?

Pakko sanoa, että en kyllä ryhtyisi ystäväksi ihmiselle, jos se edellyttäisi minua käyttämään vapaa-aikaani aktiviteetteihin, joista en ollenkaan pidä. Jos ihmissuhde minun kanssani ei vaadi tuota keneltäkään, uskallan kyllä odottaa samaa muiltakin.

No ehkei tässä tarkoitettu ihan noin pinnallista asiaa. Mutta jos esim. kertoo olevansa surullinen, koska äiti kuoli pari päivää sitten ja kaveri vastaa, ettei tuntemattomien ihmisten kuolinuutiset kiinnosta.

Täällä puhutaan pesäpallosta ja Kaunareista, ja sinä teet siitä loikan kuolinuutisiin. Että jos ei halua käyttää vapaa-aikaansa saippuasarjojen katsomiseen, niin sitten ei varmaan halua ottaa osaa suruun?

Mitäpä tuohon nyt enempää kommentoimaan.

Vierailija kirjoitti:

Että mies istuu paskalla ja räplää puhelinta aina 30min - 1,5h kerralla. Viettää jopa 5 tuntia vessassa päivän aikana. Eikä ole vatsan kanssa mitään ongelmia, vaan jää selaamaan puhelinta tai lukee kirjaa. Saisi tehdä näitä rauhassa muissakin huoneissa, mut meillä on vaan yksi vessa. Kiva odottaa aamulla tunti että pääsee vessaan, jos toinen on ehtinyt ensin.

Mä jo ahdistun ajatuksesta että mies menee vessaan. Ihan sama vaikka kuselle väittää menevänsä se on 15min minimissään. En ymmärrä. Nykyään jo parahdan että älä ole kauan ja silti se istuu... Käydään lasten kanssa vuorotellen koputtelemassa oveen, kun ei koskaan kysy että onko jolloin hätä, vaan lukkiutuu tunniksi...

Ja mulla on crohnin tauti, joten hätä tulee nopeasti. Joudun yleensä juosta kellariin saunaosastolle (asutaan kerrostalossa) vessaan, kun en pääse omaan. Mies ei tätä usko että käyn siellä, koska istuu täysin tyytyväisenä bunkkerissaan kuulokkeet päässä. Sitä mitä ei ole nähnyt, ei ole tapahtunut :)

Tarja Halosen sanoin: siihen mihin toisessa alussa ihastut, lopulta siihen vihastut.

Vierailija kirjoitti:

Yllätyin siitä, miten paljon nautinnollisempaa ja myös ihan käytännön tasolla helpompaa elämä on parisuhteessa kuin sinkkuna. Olin tyytyväinen yksin, mutta suhde antaa ikään kuin ilmaiseksi paljon lisäarvoa. Suhteessa on hyvin hauskaa ja kepeää olla, kun toista haluaa mutta ei varsinaisesti tarvitse.

Saakohan tästä kukaan kiinni?

Tämän avain oli minulla se erillissuhde. Eli omat asunnot, näemme muutamana päivänä viikossa, nukumme yhdessä enintään kaksi yötä viikossa. Minä siivoan oman kotini ja hän omansa. Upeaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että mies vain kieltäytyy tekemästä tiettyjä asioita, eikä perustele kieltäytymistään mitenkään ymmärrettävästi. Esim. kun halusin näyttää hänelle vanhoja kuvia rippileiriltäni, ei suostunut katsomaan niitä.

Miksi pitäisi jotenkin perustella, jos ei kiinnosta katsella jotain valokuvia?

Häh? Mistä näitä käytöstavattomia ihmisiä sikiää? Tiedoksi; toisen huomioiva ja peruskäytöstavat omaava ihminen vastaisi vaikka näin: "Olisi kiva katsella rippikuviasi, mutta juuri nyt en jaksaisi keskittyä sellaiseen. Käykö jos katsotaan joskus toisen kerran?" Sitten annetaan asian painua unholaan ja jos toinen pitää asiaa niin tärkeänä, että ottaa sen toistuvasti esille, silloin niitä varmaan katsellaan kohtuullinen aika ihan rakkaudesta toista kohtaan, eikö?

Eikö helpointa olisi vain katsoa ne kuvat, vaikka ei niin kiinnostaisikaan. Sinänsä on kyllä kummallista, jos miestä eivät kiinnosta tyttöystävän/vaimon nuoruuskuvat.

Mitä kummallista tuossa on? Itse en ole koskaan halunnut katsella seurustelukumppaneideni lapsuudenkuvia, enkä ole katsellut. En oikeastaan halua edes tietää, miltä kumppanini on näyttänyt lapsena.

Minä tulkitsen sen niin, ettei tuollainen "kumppani" ole kovinkaan kiinnostunut. Siis ettei kii⁸nnosta sen vertaa, että haluaisi tietää, millaisen ihmisen kanssa seurustelee. Ei halua tietää, miltä hän näytti lapsena, ei kiinnosta tietää, missä hän asui, missä kävi koulua, mitä on tehnyt ja kokenut elämänsä aikana? Yhtä hyvin voisi sitten seurustella vaikka nuken kanssa.

Onpa kummallinen tulkinta. Minulle on ainakin aivan se ja sama, miltä kumppanini näytti lapsena. Myöskään aikaisemmat seksikumppanit ja parisuhteen eivät kiinnosta. Meidän parisuhteemme tapahtuu tässä ja nyt.

Se millainen kumppanisi on tässä ja nyt on tulos siitä, mitä hänelle on tapahtunut aiemmin ja millaisissa oloissa hän on kasvanut.

Minusta ihmisen menneisyys on oleellinen osa häntä itseään. Se ei tarkoita, että pitäisi tietää hänestä kaikki. Se on sitä paitsi mahdotonta. Ihminen ei tiedä kaikkea edes itsestään.

Mutta kyllä minusta on aina ollut kiinnostavaa nähdä kummpanin lapsuuskuvia ja kuunnella niitä muistoja, joita hån kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllätyin siitä, miten paljon nautinnollisempaa ja myös ihan käytännön tasolla helpompaa elämä on parisuhteessa kuin sinkkuna. Olin tyytyväinen yksin, mutta suhde antaa ikään kuin ilmaiseksi paljon lisäarvoa. Suhteessa on hyvin hauskaa ja kepeää olla, kun toista haluaa mutta ei varsinaisesti tarvitse.

Saakohan tästä kukaan kiinni?

Tämän avain oli minulla se erillissuhde. Eli omat asunnot, näemme muutamana päivänä viikossa, nukumme yhdessä enintään kaksi yötä viikossa. Minä siivoan oman kotini ja hän omansa. Upeaa!

Meillä nukutaan yhdessä neljä tai viisi yötä viikossa, mutta muuten sama. Asutaan ihan vierekkäin, niin on tosi kätevää.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kyllä minusta on aina ollut kiinnostavaa nähdä kummpanin lapsuuskuvia ja kuunnella niitä muistoja, joita hån kertoo.

Niin, ja minua taas ei kiinnosta lapsuuskuvia katsella. Jännä, miten kummastakaan ei voi päätellä, kuinka paljon kumppaneitamme rakastamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että mies vain kieltäytyy tekemästä tiettyjä asioita, eikä perustele kieltäytymistään mitenkään ymmärrettävästi. Esim. kun halusin näyttää hänelle vanhoja kuvia rippileiriltäni, ei suostunut katsomaan niitä.

Miksi pitäisi jotenkin perustella, jos ei kiinnosta katsella jotain valokuvia?

Häh? Mistä näitä käytöstavattomia ihmisiä sikiää? Tiedoksi; toisen huomioiva ja peruskäytöstavat omaava ihminen vastaisi vaikka näin: "Olisi kiva katsella rippikuviasi, mutta juuri nyt en jaksaisi keskittyä sellaiseen. Käykö jos katsotaan joskus toisen kerran?" Sitten annetaan asian painua unholaan ja jos toinen pitää asiaa niin tärkeänä, että ottaa sen toistuvasti esille, silloin niitä varmaan katsellaan kohtuullinen aika ihan rakkaudesta toista kohtaan, eikö?

Entä mitä sinusta pitäisi sanoa tilanteessa, jossa sinusta ei ole kiva katsella toisen rippikuvia? Onko ainoa sosiaalisesti hyväksyttävä lähestymistapa sinusta valehtelu?

Omassa suhteessani ei tarvitse tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Ja saa myös suoraan sanoa, jos ei  kiinnosta. Meiltä varmaan puuttuvat nämä "peruskäytöstavat". :)

Tätä juttua olen ihmetellyt ystävyyssuhteissani. Ystävät eivät voi katsoa kanssani edes Kauniita ja rohkeita, koska ei kiinnosta. Sähköpostejanikaan ei aina lueta, jos aihe ei ole sellainen joka kiinnostaa. Itselläni ei ole mitään vaikeuksia lähteä esim. pesäpallo-ottelua katsomaan kavereiden kanssa, vaikka pesäpallo ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vaikka en ikinä menisi yksin katsomaan sitä.

Minä en taas oikein ymmärrä, miksi yhdessä ei mieluummin tehtäisi jotakin, mikä kiinnostaa molempia. Jos ollaan ystäviä (tai jopa seurustelukumppaneita), oletettavasti on todella paljon sellaisia aktiviteetteja, joista kumpikin nauttii ja on kiinnostunut.

Viihdyn omassa seurasssani erittäin hyvin, joten sen rajallisen sosiaalisen energian käyttäisi mieluummin mielekkääseen kuin ei-mielekkääseen puuhaan.

Mutta jos jokin asia on sinulle todella tärkeä ja keskeinen osa elämääsi eikä toinen ole siitä lainkaan kiinnostunut, niin kyllähän se rajoittaa ihmissuhdetta. Kun on asioita, jotka vaikuttavat vahvasti omaan elämään, mutta joista ei voi puhua, koska ne eivät kiinnosta toista. On vaikea selittää esimerkiksi, miksi on ollut monta viikkoa surullinen, jos syy liittyy asioihin joista toinen ei halua kuulla mitään ja joihin hän ei ole lainkaan perehtynyt.

Koska Ridgen poistuminen sarjasta teki sinut surulliseksi, meidän on katsottava yhdessä Kauniita ja rohkeita, jotta ymmärrän surusi syvyyden? Vai miten tämä liittyi aiheeseen?

Pakko sanoa, että en kyllä ryhtyisi ystäväksi ihmiselle, jos se edellyttäisi minua käyttämään vapaa-aikaani aktiviteetteihin, joista en ollenkaan pidä. Jos ihmissuhde minun kanssani ei vaadi tuota keneltäkään, uskallan kyllä odottaa samaa muiltakin.

No ehkei tässä tarkoitettu ihan noin pinnallista asiaa. Mutta jos esim. kertoo olevansa surullinen, koska äiti kuoli pari päivää sitten ja kaveri vastaa, ettei tuntemattomien ihmisten kuolinuutiset kiinnosta.

Täällä puhutaan pesäpallosta ja Kaunareista, ja sinä teet siitä loikan kuolinuutisiin. Että jos ei halua käyttää vapaa-aikaansa saippuasarjojen katsomiseen, niin sitten ei varmaan halua ottaa osaa suruun?

Mitäpä tuohon nyt enempää kommentoimaan.

Kuka muka itkisi ja surisi pesäpallon ja Kaunareiden takia? En tunne ketään sellaista.

Seksin tärkeys. Ei siis meillä ongelmaa niin, että olisi kovin erilaiset tarpeet, mutta kommunikoinnissa, luottamuksessa ja itsetuntemuksessa ollut tekemistä. Todellakin kun hommat menee sillä saralla huonosti, niin nopeasti uidaan syvissä vesissä. Toisaalta myös miten vahvalta suhde tuntuu kun seksielämä toimii. Toki voi kysyä kumpi on syy ja kumpi seuraus, luulen että vaihtelee.

Se, että rahan/talousasioiden hahmottaminen ja matematiikan osaaminen ovat kaksi aivan eri asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että mies vain kieltäytyy tekemästä tiettyjä asioita, eikä perustele kieltäytymistään mitenkään ymmärrettävästi. Esim. kun halusin näyttää hänelle vanhoja kuvia rippileiriltäni, ei suostunut katsomaan niitä.

Miksi pitäisi jotenkin perustella, jos ei kiinnosta katsella jotain valokuvia?

Häh? Mistä näitä käytöstavattomia ihmisiä sikiää? Tiedoksi; toisen huomioiva ja peruskäytöstavat omaava ihminen vastaisi vaikka näin: "Olisi kiva katsella rippikuviasi, mutta juuri nyt en jaksaisi keskittyä sellaiseen. Käykö jos katsotaan joskus toisen kerran?" Sitten annetaan asian painua unholaan ja jos toinen pitää asiaa niin tärkeänä, että ottaa sen toistuvasti esille, silloin niitä varmaan katsellaan kohtuullinen aika ihan rakkaudesta toista kohtaan, eikö?

Entä mitä sinusta pitäisi sanoa tilanteessa, jossa sinusta ei ole kiva katsella toisen rippikuvia? Onko ainoa sosiaalisesti hyväksyttävä lähestymistapa sinusta valehtelu?

Omassa suhteessani ei tarvitse tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Ja saa myös suoraan sanoa, jos ei  kiinnosta. Meiltä varmaan puuttuvat nämä "peruskäytöstavat". :)

Tätä juttua olen ihmetellyt ystävyyssuhteissani. Ystävät eivät voi katsoa kanssani edes Kauniita ja rohkeita, koska ei kiinnosta. Sähköpostejanikaan ei aina lueta, jos aihe ei ole sellainen joka kiinnostaa. Itselläni ei ole mitään vaikeuksia lähteä esim. pesäpallo-ottelua katsomaan kavereiden kanssa, vaikka pesäpallo ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vaikka en ikinä menisi yksin katsomaan sitä.

Minä en taas oikein ymmärrä, miksi yhdessä ei mieluummin tehtäisi jotakin, mikä kiinnostaa molempia. Jos ollaan ystäviä (tai jopa seurustelukumppaneita), oletettavasti on todella paljon sellaisia aktiviteetteja, joista kumpikin nauttii ja on kiinnostunut.

Viihdyn omassa seurasssani erittäin hyvin, joten sen rajallisen sosiaalisen energian käyttäisi mieluummin mielekkääseen kuin ei-mielekkääseen puuhaan.

Mutta jos jokin asia on sinulle todella tärkeä ja keskeinen osa elämääsi eikä toinen ole siitä lainkaan kiinnostunut, niin kyllähän se rajoittaa ihmissuhdetta. Kun on asioita, jotka vaikuttavat vahvasti omaan elämään, mutta joista ei voi puhua, koska ne eivät kiinnosta toista. On vaikea selittää esimerkiksi, miksi on ollut monta viikkoa surullinen, jos syy liittyy asioihin joista toinen ei halua kuulla mitään ja joihin hän ei ole lainkaan perehtynyt.

Koska Ridgen poistuminen sarjasta teki sinut surulliseksi, meidän on katsottava yhdessä Kauniita ja rohkeita, jotta ymmärrän surusi syvyyden? Vai miten tämä liittyi aiheeseen?

Pakko sanoa, että en kyllä ryhtyisi ystäväksi ihmiselle, jos se edellyttäisi minua käyttämään vapaa-aikaani aktiviteetteihin, joista en ollenkaan pidä. Jos ihmissuhde minun kanssani ei vaadi tuota keneltäkään, uskallan kyllä odottaa samaa muiltakin.

No ehkei tässä tarkoitettu ihan noin pinnallista asiaa. Mutta jos esim. kertoo olevansa surullinen, koska äiti kuoli pari päivää sitten ja kaveri vastaa, ettei tuntemattomien ihmisten kuolinuutiset kiinnosta.

Täällä puhutaan pesäpallosta ja Kaunareista, ja sinä teet siitä loikan kuolinuutisiin. Että jos ei halua käyttää vapaa-aikaansa saippuasarjojen katsomiseen, niin sitten ei varmaan halua ottaa osaa suruun?

Mitäpä tuohon nyt enempää kommentoimaan.

Kuka muka itkisi ja surisi pesäpallon ja Kaunareiden takia? En tunne ketään sellaista.

Juuri niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta kyllä minusta on aina ollut kiinnostavaa nähdä kummpanin lapsuuskuvia ja kuunnella niitä muistoja, joita hån kertoo.

Niin, ja minua taas ei kiinnosta lapsuuskuvia katsella. Jännä, miten kummastakaan ei voi päätellä, kuinka paljon kumppaneitamme rakastamme.

Niin...me olemme niin erilaisia. Minusta ei voi olla oikeasti rakkautta, jos ei jaksa kuunnella toista. Mutta voi silti olla hyvä ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

#1 eniten yllätti se, miten lapsen saaminen muutti kaiken.

Miten ihmeessä tämä voi vuonna 2020 yllättää enää ketään? Lastenhankinnan odotettavat seuraukset on erittäin hyvin dokumentoitu, ja parisuhteen laadun romahtaminen on eräs kaikkein todennäköisimpiä seurauksia.

Ei sitä pysty mitenkään oikeasti ymmärtämään, ennen kuin se lapsi siinä on.

Kyllähän ihmisen pitäisi ymmärtää sekin, miten paljon esim koiran ottaminen/kasvattaminen vaatii aikaa ja vaivaa, mutta silti niitä otetaan ja sitten ollaan antamassa pois, kun ei vaan jakseta. Ei tajuta, että koira täytyy oikeasti viedä ulos ennen töihin/opiskeluun lähtemistä ja se sotkee ja särkee paikkoja jne. 

Yllätyksenä tulee ja varmaan lapsesta johtuva sitoutuminen vielä enemmän.

Eipä niitä näköjään suurin osa ymmärrä, eikä oikein voi ymmärtääkään, vaikka kuinka luulee, että kyllä minä .....

Kyllä minä ainakin ymmärrän aivan loistavasti, vaikka olenkin lapseton. Siksi minulla ei lapsia olekaan, kun tuollainen jatkuva sitoutuminen, huonompi parisuhde ja spontaaniuden katoaminen eivät kiinnosta.

Onko nyt niin, että ihmiset, joilla on huono itsetuntemus ja puutteelliset tiedonhankintataidot, tai jotka antavat sosiaalisten paineiden sokaista nämä ominaisuudet, ovat juuri niitä, jotka lapsia hankkivat?

No voi haloo, laajennapas hieman ajatteluasi.

Minulla ei ole huono itsetuntemus tai puutteelliset tiedonhankintataidot. Ei ollut myöskään mitään sosiaalisia paineita. Usealla vanhemmalla on tämä peruspakki ihan kunnossa.

Halusin lapsia koska halusin perheen. LAPSI ei muuttanut yksin mitään. Tiesin, että spontaanit kaljoittelut on ohi ja että esim. perheen kulurakenne muuttuu. Halusin sitä, sillä perhe on minulle tavoiteltava arvo.

LAPSI tai toinenkaan ei yllättänyt, mutta MIES yllätti. Siihen asti täysin 100% vastuuntuntoinen mieheni muuttui taka-alan hahmoksi, jonka vastuu lapsesta oli hänen mielestään sekundääristä. Se yllätti. En olisi uskonut, että pohjimmiltaan hän koki olevansa vastuussa vain silloin, kun sattui omilta primääritarpeiltaan ehtimään tai kun huvitti. Myös metatyöstä alettiin puhumaan vasta joitain vuosia sitten. Oli ihana saada termi sille kaikelle surinalle, jota minun päässä vilisi, mutta ei miehen. Sekin yllätti. Siis että mies on metatyölle jotenkin immuuni, se ei häneen tartu.

Mulle myös tuli tämä yllätyksenä. Että mies jatkoi elämäänsä, ja se vauvaelämä tapahtui vain minulle. Lähinnä hän kitisi, miten me naiset lapsi saatuamme kadotaan jonnekin vauvalandiaan.

Haloo! Se vauvalandia pitäisi olla molempien paikka! Se on se missä se perhe-elämä ja vanhemmuus tapahtuu, se missä vauva asuu. Kai sitä nyt kokee olonsa ulkopuoliseksi, kun yrittää elää edelleen sitä lapsetonta elämää, ja ihmettelee kun se tapahtuu sivussa kaikesta muusta. Kun naisella ei ole sitä vaihtoehtoa, että käydään töissä ja lätkässä ja kaljalla ihan kun mitään ei olisi tapahtunut.

Kaiken huippu, ihmettelin joskus kun mies oli lakannut tiskaamasta ja tekemästä ruokaa. Hän sanoi, että minähän siellä syön lapsen kanssa, ei hän syö. Ei käsitä! Sille lapsellehan se ruoka täytyy tehdä, se on myös hänen lapsensa! Kai minäkin ilman lasta olisin vetänyt jonkun salaatin suoraan rasiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta kyllä minusta on aina ollut kiinnostavaa nähdä kummpanin lapsuuskuvia ja kuunnella niitä muistoja, joita hån kertoo.

Niin, ja minua taas ei kiinnosta lapsuuskuvia katsella. Jännä, miten kummastakaan ei voi päätellä, kuinka paljon kumppaneitamme rakastamme.

Niin...me olemme niin erilaisia. Minusta ei voi olla oikeasti rakkautta, jos ei jaksa kuunnella toista. Mutta voi silti olla hyvä ystävä.

Minusta ei voi olla rakkautta, jos tunteet ovat lapsuuskuvien näyttämisestä kiinni.

Vaikein asia oli täydellinen kyvyttömyys kuunnella ja ymmärtää muita ihmisiä. Mies keksi aina omasta päästään, mitä minä ajattelen, ja oli yleensä aivan väärässä. Mutta eipä kuunnellut, vaikka miten yritin ratakiskosta vääntää. Suuttui ja loukkaantui sitten aivan ihmeellisistä asioista, jankkasi vain omaa näkemystään eikä kuunnellut toista osapuolta lainkaan. Todella vaikea ihminen kaiken kaikkiaan, siksi onkin jo entinen.

Vierailija kirjoitti:

Miten vaikeaa miestäni on saada puhumaan. Selvinpäin vain murahtelee ja kännissä avautuu kaikki tuntemuksensa. En ymmärrä tätä.

Minulla on samanlainen mies. Selvinpäin ei puhu mitään tai jos puhuu vähän, kuten mitä ostetaan kaupasta, ei edes katso minuun päin kun puhuu.

Kännissä ollessaan tai jos tulee vieraita, hänestä kuoriutuu kuin eri persoona. Vieraat ja tutut tapaavat täysin erilaisen ihmisen kuin se kenen kanssa elän. Ja hän myös kovasti juttelee ja avautuu asioista humalassa, jolloin välillä paljastuu asioita, jotka tulevat minullekin yllätyksenä.

Ja yllätys yllätys yksi riita tulikin sitten siitä etten hänen mielestä tunne häntä yhtään. No miten voisinkaan tuntea jos joudun tulkitsemaan hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään siitä mitä hän tekee! Tämän takia me ihmiset osaamme kommunikoida ja viestiä toisillemme jopa ajatuksia, mutta voidaan toki elää kuten apinat ja ihmetellä omassa mielessämme mitä se toinen nyt oikein meinaa. Mies yleensä on kotona naama väärinpäin, juuri sellainen perus murjottajamies joka elää omassa maailmassaan oman päänsä sisällä. Jos kysyn jotain, ynähtää takaisin tai vastaa mahdollisimman lyhyesti (yleensä vielä TÄ?) kun on telkkariohjelma tai podcast kesken (aina jokin on kesken).

Meidän vanhuus: Murjotetaan ja katotaan telkkaria aamusta iltaan... jos ei katota telkkaria, kuunnellaan radiota! Ainakin mies tekee näin. Eipä olisi meno ainakaan latistunut yhtään tästä nelikymppisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että kun ehdotan suunnilleen 150 asiaa seksissä, joita mies ei halua edes kokeilla, versus hänen yksi ehdotuksensa, jota kokeillaan ja josta en tykkää...

...ja että minä olen meistä se estoinen. Ilmeisesti.

Monille se yksi seksuaalinen asia, jota lopulta rohkaistuu ehdottomaan, on se kaikkein tärkein, ja muilla ei ole niin väliä. Harva innostuu asioiden kokeilusta vain kokeilemisen ilosta. Aika moni kolmikymppinen ja sitä vanhempi tietää jo, jos hänellä on jokin tietty juttu. Totta kai sen torjuminen tuntuu pahalta.

Heh, että kolmekymppisenä olisi nähty kaikki. Me ollaan kokeilevia, ja viimeisin mullistava löytö seksissä tapahtui kuusikymppisenä. Tuskin oli edes viimeinen.

Sillä että on nirso on etunsa.  Täydellistä kumppania ei ole ja epätäydellisten kanssa on niin epämukavaa.