Hei lapsellinen ystävä, voitaisko sopia että

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:10"]

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:06"]

Mikä teitä vaivaa? Nytkin olette netissä. Älkää soitelko! Kirjoittakaa sähköpostia! Niin minä teen ystävieni kanssa. Kädettömät...

[/quote]

Ai niin, minun lapselliset ystäväni eivät enää vastaa sähköposteihin, kuulemma ei ole aikaa lapsilta. Heidän miehillään on kyllä aikaa harrastaa ja Facebookissakin roikkua.

[/quote]

No, olet sitten tehnyt kaikkesi.

Mulle kävi niin, että päätimme hankkia lapsen kaveripiiristä ekana. Heti raskaudesta kuultuaan iso osa kavereista lopetti yhteydenpidon, ja lähes kaikki muutkin ovat tippuneet kelkasta nyt kun esikoinen on kahdeksan.

En ollut, enkä ole, pelkästä lapsesta puhuja. Mutta eipä näitä "ystäviä" kiinnostanut olinko vai enkö: heti alkoi juttu siitä, että en puhu muusta kuin lapsista enkä käy missään. Osa oikein kauhisteli ankeaa elämääni. Itse en koskaan moista valittanut vaan olin iloinen uudesta elämäntilanteesta ja sen vakiintuessa myös.

En jaksanut kuunnella sitä surkuttelua, enkä vaivautunut enää pyytämään kavereitani minnekään kanssani tai meille, kun hekään eivät enää kutsuneet minua minnekään koska "et kuitenkaan pääsisi".

Nykyisin minulla on uusia kavereita muista piireistä, uusia työkuviota, pari tosi inspiroivaa harrastusta sekä perhe. Ja kun minulla on vapaa-aikaa, käytän sen joko perheeni tai puolisoni kanssa taikka omissa harrastuksissani. Joskus tapaan uusia tai harvaa vanhoista kavereistani, mutta vain sellaisia, jotka ymmärtävät, että omat harrastukseni ja perheeni ovat etusijalla. Saman suon toki heille!

Miksi haluaisin tavata niitä, jotka omiin ennakkoluuloihinsa pohjaten hylkäsivät minut? Tai niitä, jotka omiin ennaluuloihinsa jumittuneina uskovat, että elämäni on kauheaa, ankeaa ja kotiin sekä lapsiin sidottua?

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:25"][quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:17"][quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:13"]

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 18:50"]

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 18:01"]soitat mulle joskus myös silloin kun sulla on oikeasti aikaa puhua mun kanssa? Olisiko sun mahdollista mennä edes joskus toiseen huoneeseen puhumaan puhelimeen vaikka viideksi minuutiksi? Vaikka se sun lapsesi onkin maailman ihanin, huomaatko ettei me olla puhuttu kokonaista lausetta kolmeen vuoteen? En uskalla edes toivoa, että voitaisiin joskus nähdä kahdestaan niinkuin ennen, mutta jos edes viiden minuutin järkevä aikuisten ihmisten puhelu silloin tällöin? Ja pahoittelen, mutta mua ei kiinnosta lähteä viikonloppuisin kukonlaulun aikaan teidän kanssa leikkipuistoon eikä Hoploppiin. Jos olisin itse voinut saada lapsia, varmasti kiinnostaisi, mutta ei kai kukaan täysjärkinen noissa paikoissa huvikseen ruokottomiin kellonaikoihin notku? Mä olen nyt kolme vuotta jokeltanut, kontannut, hyppyyttänyt, laulanut, paijannut, loruttanut ja pissattanut sun lasta. Voitaisko tehdä joskus jotain muuta? T. Minä, muistatko mua vielä? Mulla on sua ihan sairas ikävä.

[/quote]

Mulle tuli tästä surkea olo, sillä mulla ei ole mahdollisuutta jättää lasta kenellekään. Mies on aina töissä ja muu tukiverkko asuu 400 km päässä. Jos näen kavereita, niin lapsi on aina mukana. Jos joskus harvoin saan lapsenvahdin, niin teen silloin miehen kanssa jotain, en valitse olla kaverin kanssa, anteeksi, mutta perhe on tärkein - ja parisuhde.

[/quote]

Miksi sä pistät miehesi, parisuhteesi ja perheesi oman elämäsi edelle, kun miehellesi arvojärjestys ei tosiaankaan vaikuta olevan sama, vaan te näytätte tulevan jossain kaukana kärjestä?

Jos toinen oikeasti on aina töissä, on varmasti rahaa palkata lastenhoitaja muutenkin kuin vain parisuhdeaikaa varten. Jos ei ole rahaa siitä huolimatta ettei ole aikaa elämässään millekään muulle kuin työlle, kannattaa varmaan etsiä joku ihan normaali 8-16 -päivätyö.

Vai onko se mies sittenkään aina töissä, vai mahtuuko tuohon aikaan myös miehen harrastukset ja omien kavereiden tapaaminen ilman lapsia, johon hänellä jostain syystä on yksinoikeus teidän perheessä?

[/quote]

On varaa lastenhoitajaan, mutta on vain 1 johon luotan (pieni lapsi) ja silloin harvoin kun hänelle sopii, teen miehen kanssa jotain. Kaikkiin ongelmiin ei ole ratkaisuna raha.

[/quote]

Kyllä tämä asia palaa vielä sinua vainoamaan, jos ripustaudut vain perheeseesi ja mieheesi. Te kaikki olisitte paljon tyytyväisempiä, jos sinullakin olisi sille miehellesi joskus jotain muuta kerrottavaa kuin viimeisen kakkavaipan koostumus. Vaikka mitä olet ystäviesi kanssa jostain asiasta jutellut. 

Nämä asiat tuppaavat menemään niin, että mitä orjallisemmin ja yksipuolisemmin omistaudut miehellesi, sitä suuremmassa vaarassa olet hänet menettää.

[/quote]

Mitä selität urpo? Minulla on paljon perheellisiä ystäviä ja lapsettomia, joille sopii tavata lapseni kanssa. Ainoastaan tulee surkea olo siitä, että joku ap:n kaltainen ihminen voi nähdä tilanteeni ongelmana. Minulle se ei sitä ole.

Sinun kannattaisi mietti ihan vakavasti projisoinnin mahdollisuutta tekstissäsi. Taidat olla sinä, jolla on ongelmia roikkumisen ja orjatouhujen kanssa, minun parisuhteeseeni kuuluu ihan terve molemminpuolinen kiintymys ja rakkaus, ei riippuvaisuus.

[/quote]

Hahaaa!!! Samaa mieltä sun kanssa. Tuo vastustajahan vaan provosoi tai sitten on eltaantunut mahoneitsyt, joka uskoo rakkaussuhteen olevan sairaalloinen riippuvuussuhde ja yksinäisyytensä itsenäisyyttä.

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:27"]

Te joiden sinkkuystävät muka koko ajan bilettävät taidatte olla aika nuoria? Meissä yli 30-vuotiaissa yksineläjissä ei ole mitenkään normaalia koko ajan roikkua jossain baarissa. 

[/quote]

niin?

eikä minulla mitään yhteistä yli 40 v lapsettoman yksineläjän kanssa JOTEN

Olemme yli 30-vuotiaita.[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:27"]

Te joiden sinkkuystävät muka koko ajan bilettävät taidatte olla aika nuoria? Meissä yli 30-vuotiaissa yksineläjissä ei ole mitenkään normaalia koko ajan roikkua jossain baarissa. 

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:26"]

Palataanko aiheeseen ja lakataan haukkumasta toisiamme ja toistemme miehiä?

[/quote]

Minun mielesetäni miehiltä sallittu käytös kuuluu tähän aiheeseen ihan olennaisesti. Minulle itselleni oli suurin järkytys juuri ne kotinsa vangiksi jäävät ystävät, joiden miehet kyllä harrastavat ja tapaavat kavereitaan iltaisin ja viikonloppuisin, minun fiksut ja koulutetut ystäväni hoitavat yksin lapsiaan ympäri vuorokauden. 

Koska minä olen niiden naisten ystävä, niin olen heihin pettynyt, kun sallivat käyttää itseään kynnysmattona eivätkä edes huomaa, missä on vika. Ne miehet ovat minulle vieraampia ihmisiä, mutta jos olisin heidän äitinsä, niin olisin myös heihin erittäin pettynyt.

Ruikuti, ruikuti taas. Itse ihmettelen, miksei lapsettomat ihmiset tajua, ettei mulla ole mahdollisuutta pitkiin puheluihin just nyt. Pikkukakkosen aikaa tai kun "nukutan" lapsia olisi puolestaan aikaa tekstailla oikein hyvin.

Kukaan kaveri ei ole ikinä pissattanut lapsiani, jos ei nimenomaisesti ole lapsenvahdiksi suostunut. Yhden käden sormilla voi laskea.

Mua ehkä vähän ärsyttää myös toi "mitä SULLE kuuluu". Nyt kun lapset on pieniä, niin mulle kuuluu just sitä mitä lapsillekin: sairastelua/hampaita = olen kuoleman väsynyt, lapset oppineet jotain uutta = olen onnellinen ja ylpeä. Muuten melkeen onkin perusarkea, no need.

Miten usein ihmiset eksplisiittisesti edes raportoi ja analysoi tunnetilojaan? Yleensähän kerrotaan tapahtumista ja normaalin empatiakyvyn omaavat ihmiset ymmärtävät sanomattakin, miltä asiat nyt suunnilleen yleensä tuntuvat. Lähinnä sellaiset "sain keskenmenon, mutta olen pelkästään helpottunut" vaativat syvällisempää kontekstualisoimista.

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:20"]

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:15"][quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 18:50"]

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 18:01"]soitat mulle joskus myös silloin kun sulla on oikeasti aikaa puhua mun kanssa? Olisiko sun mahdollista mennä edes joskus toiseen huoneeseen puhumaan puhelimeen vaikka viideksi minuutiksi? Vaikka se sun lapsesi onkin maailman ihanin, huomaatko ettei me olla puhuttu kokonaista lausetta kolmeen vuoteen? En uskalla edes toivoa, että voitaisiin joskus nähdä kahdestaan niinkuin ennen, mutta jos edes viiden minuutin järkevä aikuisten ihmisten puhelu silloin tällöin? Ja pahoittelen, mutta mua ei kiinnosta lähteä viikonloppuisin kukonlaulun aikaan teidän kanssa leikkipuistoon eikä Hoploppiin. Jos olisin itse voinut saada lapsia, varmasti kiinnostaisi, mutta ei kai kukaan täysjärkinen noissa paikoissa huvikseen ruokottomiin kellonaikoihin notku? Mä olen nyt kolme vuotta jokeltanut, kontannut, hyppyyttänyt, laulanut, paijannut, loruttanut ja pissattanut sun lasta. Voitaisko tehdä joskus jotain muuta? T. Minä, muistatko mua vielä? Mulla on sua ihan sairas ikävä.

[/quote]

Mulle tuli tästä surkea olo, sillä mulla ei ole mahdollisuutta jättää lasta kenellekään. Mies on aina töissä ja muu tukiverkko asuu 400 km päässä. Jos näen kavereita, niin lapsi on aina mukana. Jos joskus harvoin saan lapsenvahdin, niin teen silloin miehen kanssa jotain, en valitse olla kaverin kanssa, anteeksi, mutta perhe on tärkein - ja parisuhde.

[/quote]

Miksi sä pistät miehesi, parisuhteesi ja perheesi oman elämäsi edelle, kun miehellesi arvojärjestys ei tosiaankaan vaikuta olevan sama, vaan te näytätte tulevan jossain kaukana kärjestä?

Jos toinen oikeasti on aina töissä, on varmasti rahaa palkata lastenhoitaja muutenkin kuin vain parisuhdeaikaa varten. Jos ei ole rahaa siitä huolimatta ettei ole aikaa elämässään millekään muulle kuin työlle, kannattaa varmaan etsiä joku ihan normaali 8-16 -päivätyö.

Vai onko se mies sittenkään aina töissä, vai mahtuuko tuohon aikaan myös miehen harrastukset ja omien kavereiden tapaaminen ilman lapsia, johon hänellä jostain syystä on yksinoikeus teidän perheessä?

[/quote]

Niin ja ei mahdu kavereiden kanssa olemista. Kyseessä on yrittäjä, jonka yrityksellä menee hävyttömän hyvin ja lujaa. Valitettavasti rautaa pitää takoa kun se on kuuma.

[/quote]

Jotenkin koomista miten tuolla vastarannankiikskillä on käsitys että tän toisen mies on joku kavereiden kanssa olutta kiskova pösilö, joka laittaa perheen viimeiseksi. On ihan utopiaa hänelle, että jonkun toisen mies on ihan aikuisten oikeasti joku muu kuin putkimies tai bussikuski... Huoh!!!!

[/quote]

No kyllähän mies tuossakin tilanteessa laittaa erittäin voimakkaasti parisuhteen ja perheen edelle sen yrityksensä ja itsensä toteuttamisen työelämässä. Ihan yhtälailla hän on poissa perhe-elämästä kuin jos olisi dokaamassa kavereiden kanssa tai vaikka heittämässä tikkaa pubissa. Kait jollakin pokerinpeluullakin voi rikastua, mutta kyllä silti suurin osa ihmisistä pitää aika paskana isänä ja kumppanina miestä, joka vaan pelaa pokeria koko ajan eikä vietä koskaan aikaa lastensa kanssa.

Jos ei HALUA viettää aikaa ystävien kanssa vaan vain miehen, voi sen musta ihan suoraan sanoa niille ystäville että muiden kuin miehen seura ilman lapsia ei oikeastaan kiinnosta, eivät turhaan edes odottele milloin se päivä tulisi että heillekin olisi aikaa. Jos tuosta tilanteesta olisi oikeasti pahoillaan, sille tekisi jotain.

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 18:47"]

kun ei ole niitä yhteisiä harrastuksia, tulevaisuuden näkymiä ja haaveita ja mielenkiinnonkohteeni nyt sattuu olemaan lapsen kehitys tässä vaiheessa. Olemme eri teillä hyväksy se äläkä soita enää.

Minun ei pidä muuttaa itseäni sinun vuoksesi vaan itseni ja perheeni koska se on minulle nyt tärkeämpää.

[/quote]

Siis se on sinulle nyt ainoa tärkeä asia. Sä olisit ehkä voinut keskustella tästä lapsettoman ystäväsi kanssa avoimesti, niin ettei se ikävöisi sua.

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 19:33"]

Ruikuti, ruikuti taas. Itse ihmettelen, miksei lapsettomat ihmiset tajua, ettei mulla ole mahdollisuutta pitkiin puheluihin just nyt. Pikkukakkosen aikaa tai kun "nukutan" lapsia olisi puolestaan aikaa tekstailla oikein hyvin.

Kukaan kaveri ei ole ikinä pissattanut lapsiani, jos ei nimenomaisesti ole lapsenvahdiksi suostunut. Yhden käden sormilla voi laskea.

Mua ehkä vähän ärsyttää myös toi "mitä SULLE kuuluu". Nyt kun lapset on pieniä, niin mulle kuuluu just sitä mitä lapsillekin: sairastelua/hampaita = olen kuoleman väsynyt, lapset oppineet jotain uutta = olen onnellinen ja ylpeä. Muuten melkeen onkin perusarkea, no need.

Miten usein ihmiset eksplisiittisesti edes raportoi ja analysoi tunnetilojaan? Yleensähän kerrotaan tapahtumista ja normaalin empatiakyvyn omaavat ihmiset ymmärtävät sanomattakin, miltä asiat nyt suunnilleen yleensä tuntuvat. Lähinnä sellaiset "sain keskenmenon, mutta olen pelkästään helpottunut" vaativat syvällisempää kontekstualisoimista.

[/quote]

No ruikuti joo, jos kaveri ei ole jumalauta kolmeen vuoteen ehtinyt yhtään kokonaista lausetta sanoa eikä koskaan kysy mitä toiselle kuuluu niin sori vaan jos en ymmärrä.

perään kuulutan myös sitä ettei lapseton ole aina automaattisesti sinkku yksineläjä! 

Ja ihmettelen kuitenkin kun sanot ettei meillä ole enää mitään yhteistä? Miksi siis olemme olleet monta vuotta ystäviä?

Tajusin juuri, että mehän voimme kutsua lapsettoman ystäväpariskunnan kyläilemään vaikka illalla vähän ennen nukkumaanmenoaikaa 19:30. Meidän lapset menee nukkumaan tosi hyvin, joten siinä menee puoli tuntia ja sitten voimme jatkaa iltaa aikuisten kesken.

Itsellänikin ystävät ovat jääneet vähemmälle, mutta kun pienempi on jo yli 2v ja lopetin imetyksenkin äsken, niin hän ei ole enää niin kiinni minussa. Nyt on taas aikaa ja energiaa ystäville ja harrastuksille!

Muistan kyllä itsekin miten mua ärsytti se, että vaikkapa anoppilan kahvipöydässä kaikkien huomio ja jutut pyöri heidän ekassa lapsenlapsessaan, jopa silloin kun lapsi ei ollut edes kylässä. Tottakai ymmärrän että mummot ja ukit höpsähtää, mutta rajansa kaikella! Miksei voida jutella edes välillä jotain aikuisten juttuja, vaan kaikki pitää pyöriä lasten ympärillä? Ehkei sitten ole tarpeeksi yhteisiä puheenaiheita...

Minulla on neljä lasta, mutta minäkin tykkään nähdä ystäviäni (niin lapsettomia kuin lapsellisiakin) ilman lapsiani. 

Hyvä lapsellinen ystävä,

ei se mitään, vaikka et juuri ehdikään olla kanssani yhteyksissä enää. Sillä vaikkei minulla omia lapsia olekaan, ymmärrän ettei sinulla välttämättä yksinkertaisesti ole aikaa ja jaksamista seurustella kanssani niinkuin ennenvanhaan, ja oikeastaan arvostan sitä, että olet aidosti sitoutunut perheeseesi kun kerran sellaisen päätit perustaa.

Mutta älä huoli, kun lapsesi tuosta kasvavat ja aikataulusi sitä myötä väljentyvät, olen täällä, yhteydenottoasi odottaen. Ja jos joskus, milloin vaan, sinun elämässäsi tulee tiukka paikka, todellinen alamäki, älä epäröi hetkeäkään pyytää apuani "kun eihän me olla oltu tekemisissä pitkään aikaan" - minä olen täällä sinua varten, koska siksihän ystävät ovat.

Jaksamista arkeesi,

vela

Mun pitkäiaikaisin ystävä oli vuosia sinkku maailmanmatkaaja ja jälkimmäistä on edelleen. Minulla on alle kouluikäiset lapset. Ainakin kerran kuussa pidetään yhteyttä ystävän kanssa, kuunnellaan toistemme kuulumiset ja myötäeletään niissä puolin ja toisin. Nähdään toki vain n. parin vuoden välein, mutta se ei haittaa. Aina on juteltavaa, vaikka elämämme on niin erilaista.

Sama juttu yläasteaikaisen ystäväporukan kanssa. Muutamien lähimpien kanssa olen enemmän yhteyksissä, mutta porukassa treffataan 1-2 kertaa vuodessa. Porukassa on sekä lapsettomia parisuhteessa eläviä, sinkkuja ja perheellisiä.

Lisäksi on nämä lähiystäväni, joiden kanssa kahvitellaan sekä ilman lapsia että lasten kanssa, käydään uimassa yms.

Perhe ja parisuhde on minulle tärkeintä elämässäni, mutta niin ovat myös ystäväni. Kyllä sitä aikaa heillekin riittää. :)

Ap, ikävää että ystäväsi ei osaa arvostaa sinua. :(

99 jatkaa... Ja mainittakoon vielä, että näistä ya-kavereista minulle läheisimmät ovat lapsettomia.

En ole huomannut mitään suurempaa muutosta ystävyyteemme, vaikka osa on lapsia saanut ja osa ei.

Ikää siis +30 ja parhaat ystävät on pysynyt matkassa jo 20-30 vuotta. :)

99 jatkaa... Ja mainittakoon vielä, että näistä ya-kavereista minulle läheisimmät ovat lapsettomia.

En ole huomannut mitään suurempaa muutosta ystävyyteemme, vaikka osa on lapsia saanut ja osa ei.

Ikää siis +30 ja parhaat ystävät on pysynyt matkassa jo 20-30 vuotta. :)

99 jatkaa... Ja mainittakoon vielä, että näistä ya-kavereista minulle läheisimmät ovat lapsettomia.

En ole huomannut mitään suurempaa muutosta ystävyyteemme, vaikka osa on lapsia saanut ja osa ei.

Ikää siis +30 ja parhaat ystävät on pysynyt matkassa jo 20-30 vuotta. :)

Hyviä ajatuksia tässä ketjussa. Ennen kuin tulin äidiksi, ajattelin, että sitten äidiksi tultuani ymmärrän, miksi osa pienten lasten äideistä ei ehdi tavata ystäviään tai harrastaa. Nyt kun lapseni on vuoden ikäinen, en ymmärrä sitä vieläkään.

Varsinkin äitiyslomalla ja hoitovapaalla ollessani minulla on ollut paljon tavallista enemmän aikaa omiin harrastuksiini ja ystävien tapaamiseen kuin töissä käydessäni. Olen myös kaivannut ystävien seuraa enemmän kuin koskaa, koska nyt arjessani ei ole työyhteisön sosiaalisia kontakteja. Voisin vaikka jokaisena arkipäivänä käydä kaverin kanssa kahvilla, jos tähän kavereiden puolesta olisi mahdollisuus. Jos miehen töistä tultua viettäisin kahvireissulla vaikka 2 tuntia, olisin silti 22 muuta tuntia vuorokaudesta lapseni käytettävissä. Mieskin saisi arvostamaansa kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa.

Ymmärrän toki poikkeukset tähän, jos esim. on yksinhuoltaja, on aviokriisi, perheestä joku (lapsi tai toinen vanhemmista) sairastuu tai muuta vastaavaa, mutta jos on ihan normi kahden vanhemman perhe, niin mikä silloin on ongelma?

Hyviä ajatuksia tässä ketjussa. Ennen kuin tulin äidiksi, ajattelin, että sitten äidiksi tultuani ymmärrän, miksi osa pienten lasten äideistä ei ehdi tavata ystäviään tai harrastaa. Nyt kun lapseni on vuoden ikäinen, en ymmärrä sitä vieläkään.

Varsinkin äitiyslomalla ja hoitovapaalla ollessani minulla on ollut paljon tavallista enemmän aikaa omiin harrastuksiini ja ystävien tapaamiseen kuin töissä käydessäni. Olen myös kaivannut ystävien seuraa enemmän kuin koskaa, koska nyt arjessani ei ole työyhteisön sosiaalisia kontakteja. Voisin vaikka jokaisena arkipäivänä käydä kaverin kanssa kahvilla, jos tähän kavereiden puolesta olisi mahdollisuus. Jos miehen töistä tultua viettäisin kahvireissulla vaikka 2 tuntia, olisin silti 22 muuta tuntia vuorokaudesta lapseni käytettävissä. Mieskin saisi arvostamaansa kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa.

Ymmärrän toki poikkeukset tähän, jos esim. on yksinhuoltaja, on aviokriisi, perheestä joku (lapsi tai toinen vanhemmista) sairastuu tai muuta vastaavaa, mutta jos on ihan normi kahden vanhemman perhe, niin mikä silloin on ongelma?