Hei lapsellinen ystävä, voitaisko sopia että

Minusta on ihana nähdä sinua, ja nimenomaan yksin, ilman lapsia. Se tuo ihanan virkistävän tasapainon elämääni ja tunnen palaavani itselleni taas pitkästä aikaa.

Olet minulle henkireikä, ihana sellainen. Minua yhä kiinnostaa elämäsi, sinkkuseikkailusi, työsi, matkailusi, koska välitän sinusta ja sinulle tärkeät asiat ovat siten minullekin tärkeitä. Samoin toivoisin että sinäkin kuuntelet selostuksiani lapsiperhearkeeni liittyvistä asioita. Sanotaan että asioista on joskus helpompi puhua lapsellisten ystävien kanssa, koska he ymmärtävät minkälaista se on. Mutta toivoisin voivani pitää sinuun yhteyttä sinuna ja minuna, elämäntilanteesta riippumatta. Ja että et katoaisi elämästäni vaikka en aina puhu sinulle maailman mielenkkintoisimmista asioista. Koska olet minulle yhä tärkeä. 

Järkyttävää ja törkeä käytöstä "ystäviltäsi". Todellakin avaat suusi silläkin riskillä, että ystävyys menee poikki.

Usko mua: on erilaisia ihmistyyppejä. Jotkut osaavat lisäännyttyäänkin ajatella muita ihmisiä ja pitää sovituista asioista kiinni. Toiset paljastuvat kusipäiksi.

Itse olin omassa ystäväpiirissäni eka perheellistynyt. Olen pitänyt ystävyyssuhteistani (ja myös omista harrastuksistani) huolta kaikki nämä vuodet (7) ja järjestänyt runsaasti erilaisia "irtiottoja" ja aikaa kavereilleni.

On jännää huomata, että pari hiljattain lapsen saanutta ystävää ovat yhtäkkiä lopettaneet yhteydenpidon. Toinen mm. valehteli minulle raskaudestaan. Hän ei vastaa puhelimeen eikä tekstiviesteihin.

Itse hän suurimpaan ääneen messusi minulle silloin vuosia sitten, kuinka tärkeää on pitää yhteyttä kavereihinsa ja käydä välillä jossain ilman vauvaa. Totta, muistaisipa hän itsekin tämän. :(

[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 05:14"]

Ohoh, onpas tullut vastauksia :)! Olen miettinyt tätä asiaa viime päivinä tosi paljon ja päätynyt siihen että aion jutella tästä suoraan kavereiden kanssa. Luonteva hetki tulee varmaankin silloin, kun ollaan sovittu kahdenkeskiset treffit ja mukana onkin jälleen kerran yllättäen lapsi. Silloin ei mennäkään oluelle tai rauhassa syömään aikuisten kesken vaan pitää aina keksiä jotain muuta. Viimeksi luulin meneväni ystävän kanssa viinilasilliselle, mutta löysinkin itseni koko hänen perheensä kanssa autoilemasta ruokamarkettiin. Ostarilla sitten vetäistiin jotkut pikasafkat ja sitten kotiin. Hei haloo. Ei mua kiinnosta tuollainen ohjelma työpäivän jälkeen. Jos ollaan sovittu jotain, eikö siitä voisi pitää kiinni? Poikkeustilanteet tietysti erikseen, jos esim. toinen vanhempi on sairastunut eikä voikaan hoitaa lasta tmv. Tänä viikonloppuna olin lähdössä keikalle raskaana olevan kaverin kanssa. Hän kirjoitteli perjantaina että kovasti on väsynyt. Lauantaina en sitten saanut kiinni enää ollenkaan. Juu, hänpä olikin päättänyt lepäillä kotona, ei kuitenkaan tullut mieleen ilmoittaa mulle asiasta. On se ihmeellistä, miten nopeasti elämä alkaa pyöriä totaalisesti sen oman navan ympärillä.

 Ap

[/quote]

Tässä ketjussa on paljon asiallisia puheenvuoroja joissa ei syytellä ketään. Hienoa! Todella ihanaa että erilaista elämää elävät ihmiset voivat nähdä keskinäisen vuorovaikutuksensa myös toisen näkökulmasta ilman että tarvitsee käyttää kuluneita ja katkeria syyttäviä fraaseja.

Luulisin että nämä ystävänsä naftaliiniin laittavat tuoreet äidit ovat niitä samoja jotka vetäytyvät ystävyyssuhteista siksi aikaa kun tuore parisuhde on uusi, jännittävä ja kuuma. Sitten kun parisuhde väljähtyy ja pitäisi päästä tilittämään sen ongelmia, muistetaan ystävää jonka on oltava valmiina tarjoamaan lohduttavaa olkapäätä ja ymmärtämään loputtomiin.

En edelleenkään ymmärrä tätä. "Tiina" tulee raskaaksi. Hänen ystävänsä vetäytyvät, koska heitä ei kiinnosta "Tiinan" jutut. Tiina saa vauvan, ja elää vauva-arkea, näkee joskus jotain ystävää ja yrittää kohteliasuudesta olla puhumatta vauva-arjesta. MITÄ HELVETTIÄ?!

Mitä kohteliasta siinä on, että lapsellisen pitää olla hiljaa elämästään koska lapseton päättää että häntä ei se kiinnosta? 

Up

Pakko sanoa ap:lle. Esim mulla hieman ap:n kuuloisia ystäviä, joita näen aika harvoin, vaikka mulle tärkeitä ovatkin. Kaikki lapsiperheet eivät ole samanlaisia, ja puhun nut vain omasta puolestani, mutta ymmärtääkö lapseton koskaan (tukiverkottoman) lapsiperheen arkea?

Meillä esim tällaista: mies tekee pitkää päivää, kotona 19-20 aikaan, ja jatkaa usein vielä töitä illalla. Mä hoidan lapset yksin aamusta iltaan arkisin. Kauppaan menen kolmen lapsen kanssa ja se on välillä aika stressaavaa. Öisin saan joskus nukkua jopa 6 tuntia putkeen, joinain öinä valvotaan esim 02-04 tai herätään tunnin välein. Ja ettäkö viikonloppuna nukuttaisi univelkoja pois niin kuin sinä teet? Silloinkin minä nousen n klo 06:30. Ymmärrätkö miksen halua tulla kanssasi baarin tai valvoa pikkutunneille? Tai edes puoleen yöhön.

Koska olen kotona, on meillä rahat hieman tiukalla, mulla ei ole varaa lähteä drinkille ja syömään ja ajella taksilla kotiin. Tai ehkä olisi, mutta käytän sen rahan tällä hetkellä mieluummin johonkin muuhun.

En kuitenkaan valita elämästäni enkä missään nimessä kutsuisi tätä helvetiksi. Rankkaa on välilä, mutta Ihan itse olen valinnut olla lasteni kanssa kotona kun he ovat pieniä. Mies on väsynyt töistä ja minä kodinhoidosta ja jostain pitäisi repiä aikaa parisuhteellekin. Jos sinä ystäväni valitat ettet ole nähnyt minua kolmeen vuoteen ilman lapsia, niin ei ole miehenkään. Viimeksi jossain kodin ulkopuolella kaksin ennen lasten syntymää. Ja onko minulla harrastuksia kodin ulkopuolella? No ei, koska miehen työajat. Jos haluan salille lähteä klo 21, siitä vain, mutta muistatkos ne meidän yö- ja aamuherätykset? Ehkä kuitenkin menen mieluummin tuohon aikaan nukkumaan.

Mitä yritän tässä sanoa. Perhe-elämä on rankkaa, eikä aikaa ole juuri millekään ylimääräiselle. Koeta kestää. Mutta koeta olla vertaamatta minua Mirkkuun.

Mirkullakin on kolme lasta, mutta hänen kaksi vanhintaan ovat päivät päivökodissa, ja siinä missä minä hoidan päivisin kolmea, hän höitaa vain vauvaa. Mirkun mies on aina kotona klo 17 ja he kokkaavat yhdessä päivällisen, minun mieheni tukee kotiin iltapalalle. Mirkku tilaa ruuat kotiinkuljetuksella, eikä käy arkisin ruokakaupassa. Minä menen sinne lasten kanssa. Mirkulla käy kerran viikossa siivooja, minä imuroin kurakaudella päivittäin, kuuraan keittiön viidesti päivässä, teen lumityöt ja hoidan nurmikon. Mirkun vireät eläkelöisvanhemmat asuvat kilometrin päässä ja ottavat lapset usein viikonlopuksi, että mirkku ja mies saavat yhteistä aikaa ja nukkuvat univelkaansa sekä harrastavat seksuä, käyvät syömässä, tapaa varmaan ystäviä ym. Meillä ei ole tukiverkkoja, tai jopa niin päin, että minun pitää huolehtia omista vanhemmistani. Mirkulla ja miehellä on urheiluharrastus samana iltana, ja lapset voi kätevästi viedä mummolaan. Ai niin, Mirkun vanhenmat Toki myös tukevat rahallisesti, auttavat remonteissa, maksavat ulkomaanmatkoja ym.

Mutta olenko kateellinen Mirkulle? En. Koen oikeasti pärjääväni ja olevani äiti omille lapsilleni. Vietän heidän kanssaan arkea jota milloinkaan en saa myöhemmin takaisin. Ja vaikka olisinkin, en sille mitään voisi tehdä. Tällaiset kortit on meillä ja sellaiset Mirkulla. Toivoisin, että sinä, rakas ystäväni ymmärtäisit sen, ja ennen kuin arvostelet minua tai ketään muuta, miettisit, minkälaista hänen arkensa oikeasti on. Jos kyseessä on mirkku, joka lyö joka viikonlopu miehensä kanssa kylpylässä tai ravintolassa, sitten voit vähän jo kysellä miksette koskaan mene yhdessä baariin. Mutta jos nainen on viimeksi ollut miehensä kanssa ulkona esim viisi vuotta sitten, niin mitös jus vain vaikka tarjoaisit lastenhoitoapua tai nielisit ylpeytesi ja ehdottaisit treffejä lasten kanssa vaikka la-aamuna klo 08 hoplopissa. Olisi mukavaa vaihtelua kavereillesikin saada joku muukin siihen aikaan aamukahville. Hän tekee sen joka aamu.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 00:28"]

Pakko sanoa ap:lle. Esim mulla hieman ap:n kuuloisia ystäviä, joita näen aika harvoin, vaikka mulle tärkeitä ovatkin. Kaikki lapsiperheet eivät ole samanlaisia, ja puhun nut vain omasta puolestani, mutta ymmärtääkö lapseton koskaan (tukiverkottoman) lapsiperheen arkea?

Meillä esim tällaista: mies tekee pitkää päivää, kotona 19-20 aikaan, ja jatkaa usein vielä töitä illalla. Mä hoidan lapset yksin aamusta iltaan arkisin. Kauppaan menen kolmen lapsen kanssa ja se on välillä aika stressaavaa. Öisin saan joskus nukkua jopa 6 tuntia putkeen, joinain öinä valvotaan esim 02-04 tai herätään tunnin välein. Ja ettäkö viikonloppuna nukuttaisi univelkoja pois niin kuin sinä teet? Silloinkin minä nousen n klo 06:30. Ymmärrätkö miksen halua tulla kanssasi baarin tai valvoa pikkutunneille? Tai edes puoleen yöhön.

Koska olen kotona, on meillä rahat hieman tiukalla, mulla ei ole varaa lähteä drinkille ja syömään ja ajella taksilla kotiin. Tai ehkä olisi, mutta käytän sen rahan tällä hetkellä mieluummin johonkin muuhun.

En kuitenkaan valita elämästäni enkä missään nimessä kutsuisi tätä helvetiksi. Rankkaa on välilä, mutta Ihan itse olen valinnut olla lasteni kanssa kotona kun he ovat pieniä. Mies on väsynyt töistä ja minä kodinhoidosta ja jostain pitäisi repiä aikaa parisuhteellekin. Jos sinä ystäväni valitat ettet ole nähnyt minua kolmeen vuoteen ilman lapsia, niin ei ole miehenkään. Viimeksi jossain kodin ulkopuolella kaksin ennen lasten syntymää. Ja onko minulla harrastuksia kodin ulkopuolella? No ei, koska miehen työajat. Jos haluan salille lähteä klo 21, siitä vain, mutta muistatkos ne meidän yö- ja aamuherätykset? Ehkä kuitenkin menen mieluummin tuohon aikaan nukkumaan.

Mitä yritän tässä sanoa. Perhe-elämä on rankkaa, eikä aikaa ole juuri millekään ylimääräiselle. Koeta kestää. Mutta koeta olla vertaamatta minua Mirkkuun.

Mirkullakin on kolme lasta, mutta hänen kaksi vanhintaan ovat päivät päivökodissa, ja siinä missä minä hoidan päivisin kolmea, hän höitaa vain vauvaa. Mirkun mies on aina kotona klo 17 ja he kokkaavat yhdessä päivällisen, minun mieheni tukee kotiin iltapalalle. Mirkku tilaa ruuat kotiinkuljetuksella, eikä käy arkisin ruokakaupassa. Minä menen sinne lasten kanssa. Mirkulla käy kerran viikossa siivooja, minä imuroin kurakaudella päivittäin, kuuraan keittiön viidesti päivässä, teen lumityöt ja hoidan nurmikon. Mirkun vireät eläkelöisvanhemmat asuvat kilometrin päässä ja ottavat lapset usein viikonlopuksi, että mirkku ja mies saavat yhteistä aikaa ja nukkuvat univelkaansa sekä harrastavat seksuä, käyvät syömässä, tapaa varmaan ystäviä ym. Meillä ei ole tukiverkkoja, tai jopa niin päin, että minun pitää huolehtia omista vanhemmistani. Mirkulla ja miehellä on urheiluharrastus samana iltana, ja lapset voi kätevästi viedä mummolaan. Ai niin, Mirkun vanhenmat Toki myös tukevat rahallisesti, auttavat remonteissa, maksavat ulkomaanmatkoja ym.

Mutta olenko kateellinen Mirkulle? En. Koen oikeasti pärjääväni ja olevani äiti omille lapsilleni. Vietän heidän kanssaan arkea jota milloinkaan en saa myöhemmin takaisin. Ja vaikka olisinkin, en sille mitään voisi tehdä. Tällaiset kortit on meillä ja sellaiset Mirkulla. Toivoisin, että sinä, rakas ystäväni ymmärtäisit sen, ja ennen kuin arvostelet minua tai ketään muuta, miettisit, minkälaista hänen arkensa oikeasti on. Jos kyseessä on mirkku, joka lyö joka viikonlopu miehensä kanssa kylpylässä tai ravintolassa, sitten voit vähän jo kysellä miksette koskaan mene yhdessä baariin. Mutta jos nainen on viimeksi ollut miehensä kanssa ulkona esim viisi vuotta sitten, niin mitös jus vain vaikka tarjoaisit lastenhoitoapua tai nielisit ylpeytesi ja ehdottaisit treffejä lasten kanssa vaikka la-aamuna klo 08 hoplopissa. Olisi mukavaa vaihtelua kavereillesikin saada joku muukin siihen aikaan aamukahville. Hän tekee sen joka aamu.

[/quote]

Rankkaa on. Mulla on kanssa. Mullakin on elämä, eikä sekään ole ihan niin helppoa, vaikkei niitä lapsia olekaan, tai ehkä juuri siksi. Jonkinlaista vastavuoroisuuttaa ystävyyssuhde edellyttää. Jos ollaan oikeita ystäviä, voidaan sitten vaikka yhdessä surra sitä että onpa kurjaa kun ei ole nyt juuri aikaa nähdä. Mutta mun ei kuulu eikä tarvitse mennä täysin toisen ehdoilla vain siksi että hänellä on lapsia. Munkin elämässä on jotain mielenkiintoista, oletan. Ja muakin väsyttää. Ja lastenhoitoapua on tarjottu niin maan perkeleesti ja kaikkea muutakin apua. Kuten kirjoitin, niin jo kolmen vuoden ajan jatkuvasti. Mutta mäkin olen ihminen vaikka mulla ei ole lapsia. Ja miksi ihmeessä mä en haluaisi nukkua sunnuntaina kun kerran voin? Ap.

119: Just toi, että kaikilla muilla on niin s-tanan helppoa, vain lapsellisilla on rankkaa. Ketään muutahan ei mistään syystä voikaan koskaan väsyttää tai stressata. Argh.

Minä olen (vielä) lapseton, ja seuraan ahkerasti ystäväni elämää taaperon ja kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Ja olen suodattanut hyvin jutunaiheina nämä kakan värit ja pottaharjoittelut. No, eiväthän ne minun elämääni tällä hetkellä kosketa, mutta pikkulapsiaika on loppujen lopuksi lyhyt siihen nähden, kuinka pitkä ystävyys voi parhaimmillaan olla. Että jos hetken jaksaisi kukin kuunnella ystävänsä (kirjaimellisesti "paskat"? :D) puheenaiheet niin kyllä se siitä taas tasoittuu. Toki ymmärrän jos ystävyys on muutenkin epätasapainoinen (toinen ei saa koskaan aikaa kertoa omista kuulumisistaan), mutta ehkä pieni ymmärrys puolin ja toisin olisi kova sana näin niin kuin muissa tapauksissa? :)

Nännännää, kun mulla on vaikeeta ja mua syrjitään

[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 23:54"]

Hyviä ajatuksia tässä ketjussa. Ennen kuin tulin äidiksi, ajattelin, että sitten äidiksi tultuani ymmärrän, miksi osa pienten lasten äideistä ei ehdi tavata ystäviään tai harrastaa. Nyt kun lapseni on vuoden ikäinen, en ymmärrä sitä vieläkään.

Varsinkin äitiyslomalla ja hoitovapaalla ollessani minulla on ollut paljon tavallista enemmän aikaa omiin harrastuksiini ja ystävien tapaamiseen kuin töissä käydessäni. Olen myös kaivannut ystävien seuraa enemmän kuin koskaa, koska nyt arjessani ei ole työyhteisön sosiaalisia kontakteja. Voisin vaikka jokaisena arkipäivänä käydä kaverin kanssa kahvilla, jos tähän kavereiden puolesta olisi mahdollisuus. Jos miehen töistä tultua viettäisin kahvireissulla vaikka 2 tuntia, olisin silti 22 muuta tuntia vuorokaudesta lapseni käytettävissä. Mieskin saisi arvostamaansa kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa.

Ymmärrän toki poikkeukset tähän, jos esim. on yksinhuoltaja, on aviokriisi, perheestä joku (lapsi tai toinen vanhemmista) sairastuu tai muuta vastaavaa, mutta jos on ihan normi kahden vanhemman perhe, niin mikä silloin on ongelma?

[/quote]

Sinulla on vain yksi lapsi. On eri asia jättää töistä tullut mies yksin hoitamaan iltatoimet kun lapsia on yksi kuin silloin kun niitä pieniä on kaksi saati kolme. Itse koen todella raskaana ne päivät kun olen yksin lasten iltatoimien ja nukkumaan menemisen kanssa, joten en sitä myöskään mielellään miehelleni tee. 

Näen kyllä ystäviäni, mutta paljon vähemmän kuin aikaisemmin. En vain jaksa. Kun on kaiket päivät ja yöt olemassa muita varten, niin silloin kun on mahdollista saada omaa aikaa, haluaa vain olla rauhassa ja yksin. Välillä on ihana nähdä ystäviä, mutta valitettavasti tuntuu joskus siltä, että jään lapsettomien ystävieni kuvioista ja jutuista vähän ulkopuoliseksi nyt kun en jaksa enää niin panostaa ystävyyssuhteeseen. Koen tästä syyllisyyttä ja ymmärrän tietysti sen, että lapsettomat ystäväni tavallaan menevät aktiivisemmin elämässä eteenpäin, puheenaiheet muuttuu ja yhteisten kokemusten ja tekemisten vähetessä, ystävyyssuhteen merkityskin saattaa muuttua. Tunnen syyllisyyttä, että minulla on voimavaroja ja aikaa vähemmän ystäville kuin aikaisemmin.