Sattuuko se synnytys oikeasti tosi paljon?

Hirveän karmean kamalaa. Kuten joku aiemmin sanoi keskiaikaista kidutusta!

Never ever again.

Kipu tosin loppui heti kun lapsi oli ulkona, mut eipä se juuri lohduta

Enpä taida halutakaan lapsia enää... :( Tai siis haluaisin lapsen, mutta en usko kestäväni synnytystä. Pelkään jo nyt sitä kipua kamalasti, vaikka lapsi ei ole suunnitteilla moneen vuoteen, eikä tästä ketjusta tullut helpotusta pelkoihin.

Synnytys sattuu. Itse koen kivun positiivisena kipuna. Jokainen supistus on lähempänä maalia. Ensimmäisessä synnytyksessä pakottivat ottamaan epiduraalin kun olin valvonut koko yön, että jaksan ponnistaa. Ponnistus kesti n. yhdeksän minuuttia.

Seuraavissa synnytyksissä en ole halunnut muuta kuin ilokaasua ja kohdunkaulanpuudutteen. Epiduraalin kanssa on niin paljon piuhoja kiinni ja en saanut liikkua, piti vaan maata sängysssä.

Seuraavissa kolmessa synnytyksessä olen kävellyt ja laulanut aata supistuksien ajan. Olen opetellut rentoutumaan ja hengittämään. Jostain olen lukenut, että kun kasvot ovat rennot niin kohdunsuukin on rento. näistä kaksi on käynistetty ja synnytykset kestänyt n.2,5 tuntia. Vauvat yli neljä kiloisia. Ponnistukset kestänyt minuutista kahteen minuuttiin. Yksi on tullut supistuksen mukana.

Minulle ei ole jäänyt mitään traumoja. Olkaa rentoja ja älkää jännittäkö. Kautta aikojenhan naiset ovat synnyttäneet ja suurin osa hengissä selvinneet. Olemmeko naiset nykyään heikompia? ;)

Ja nyt alapeukkujen ennätys kun synnytyksen pitää sattua!

Sattui kun vauva joutui ns pinne-tilaan, ja sitä jouduttiin manuaalisesti työntämään takaisin synnytyskanavassa minun ollessa nelinkontin. Ilman puudutusta. Ja se sattui kun samainen vauva sitten piti puskea ulos virhetarjonnassa eikä kohtu enää supistellut vaan piti tehdä se vatsalihaksilla. Ja tämä kävi käynnistetyn synnytyksen jälkeen, joka eteni salamannopeasti. 

Jokainen nainen varmasti kokee synnytyksen omalla tavallaan. Kipukynnyskin jo iso tekijä.

Ensimmäinen synnytys kieltämättä traumatisoi. 35h ensimmäisistä oikeasti kivuliaista supistuksista, kunnes poika saatiin rinnalle. Kipu oli mieletön, väsymys ja ravinnon puute tuon ajan vaikuttivat kyllä varmasti tuntemuksiin. Jos olisin voinut valita tuolla hetkellä kuoleman, olisin valinnut sen, että kipu vain loppuisi :( Koko synnytys oli vain yhtä sumua. Mieleen jäi vain kiukkuinen kätilö joka sanoi, ettei voi noin paljoa sattua.. Tulee vieläkin kylmät väreet kun muistelee. Sain kyllä epiduraalinkin, mutta vaikutus kesti vain alle 2h.

Toinen synnytys olikin jo tuohon verrattuna "helppo", mutta kivulias sekin.

[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 17:30"]

Enpä taida halutakaan lapsia enää... :( Tai siis haluaisin lapsen, mutta en usko kestäväni synnytystä. Pelkään jo nyt sitä kipua kamalasti, vaikka lapsi ei ole suunnitteilla moneen vuoteen, eikä tästä ketjusta tullut helpotusta pelkoihin.

[/quote]

Älä lue näitä ketjuja. On sellaisiakin synnytyksiä ollut paljon, mitkä on ihan siedettäviä ja kestettävissä. Ja vaikka varmasti on niitä, jotka eivät enää koskaan halua kokea synnytystä, on niitäkin, jotka kivusta huolimatta voivat sen uudestaan tehdä. Minäkin, vaikka en sinne synnytysaliin varsinaisesti hingu, niin kyllä sen kaiken kestää kun tietää, että siitä saa maailman parhaimman palkinnon. 

Avautuminen oli ihan tuskaa. Kaksi vuorokautta ilman kivunlievitystä, koska paikat ei ollut vielä tarpeeksi auki epiduraalia varten. Sitten kun lopulta sain epiduraalin, se ei auttanutkaan minulla. Sain kuulla ettei se toimikaan kaikilla, siis ollenkaan! Tarkastettiin neulan asento ja yritettiin lisäannosta, mutta ei mitään vaikutusta.

Pitkittyneen synnytyksen takia sain oksitosiinia, joka teki supistuksista entistä kivuliaampia, mutta liian lyhyitä ja tehottomia. Oksitosiinia lisättiin koko ajan.

Oisin jo saanut sektion, mutta pelkäsin leikkaamista ponnistamistakin enemmän.

Lopulta alkoi ponnistaminen. Se sattui niin paljon että alkuun yritin ikään kuin päästä karkuun. Lopulta tajusin, että vain aiheuttamalla kunnon ponnistuksilla entistä kovempaa tuskaa, voin joskus päästä tilanteesta pois. Eli vieläkin kovempaa kipua, kunnes lopulta lapsi syntyi.

Synnytyksen jälkeen olin kipeä pitkään, vaikken pahasti revennytkään. En pystynyt nousemaan sängystä päiviin ja kääntyminenkin onnistui vain alustaa liuttamalla. Toipuminen oli vaikeaa ja raskasta kun oli jatkuvasti heräilevä vauva hoidettavana.

Vuoden verran mietin synnytystä päivittäin ja vannoin ettei ikinä enää. Sitten onneksi pahin alkoi unohtumaan. Mutta koskaan en unohda kokonaan.

Toisilla taas synnytys on kuulema mukava ja voimaannuttava tapahtuma.

Olisi kiva tietää vastanneiden sosiaalista taustaa ja esimerkiksi ammatti sekä ikä synnytyksen aikaan. Mietin vain osaako esimerkiksi hoitoalalla työskentelevä käsitellä kipua ja synnytystä erilailla työnsä takia, kuin taas vaikkapa toimistotyöntekijä?

Itsellä ei ole kokemusta synnyttämisestä. Ikää 23 ja esikoinen haaveissa. Työni puolesta olen nähnyt kipua kärsiviä ihmisiä ja tunnen olevani empaattien ihminen. Näitä juttuja lueskellessani, en sanoisi pelkääväni synnytystä. Sanoisin sen olevan vain pakollinen paha. Myös koen, ettei kipukynnykseni ole kovin matala.

Ei se oikeastaan sattunut. Tuntui menkkakivuilta ja ponnistaessa pientä kiristyksen tunnetta.

Kyllähän se ikävältä tuntuu, sattuu siis ihan perkeleesti.
Itse ensisynnyttäjänä vieläpä sinnittelin supistusten kanssa niin kauan kotona että sairaalaan saapuessa olin jo 9,5cm auki niin en saanut muuta kuin pudendaalipuudutuksen ja oksitosiinia moiset määrät jotta saatiin kekara pihalle.
Nyt synnytyksestä vähä yli 2kk ja osaan jo asialle nauraa ja puhua kokemuksesta muutoinkin kuin rumin sanoin.
Kätilöt tietysti mukavia, mutta jatkuva "Hienosti oot jaksanu, hyvin menee" -blabla kannustuspuheet rupes pännimään niin että piti pyytää olemaan ihan hissukseen.
Mies oli nätisti, kovasti silitteli päätä viileällä pyyhkeellä ja piteli kädestä.

Jännittyneet lihakset ja hermoilu suppareiden aikana tuottaa kipua Ja altistaa herkemmin komplikaatioille. Rennosti vaan maaliin saakka! Synnytys on maailman luonnollisin asia, ei sitä kannata pelätä!

Olen synnyttänyt kolme kertaa.

1.hätäsektio, kamala kokemus. Tosi kipeä olo pitkään sen jälkeen, enkä jotenkin pystynyt luomaan lämmintä tunnesidettä vauvaan moneen viikkoon.

2. Täysluomu, ei edes ilokaasua (koska en pystynyt pitämään sellaista tuubia suussani oksentamatta). Synnytys kesti noin24 h. Istuin jonkin aikaa vesialtaassa, kunnes yhtäkkiä iski ponnistamisen tarve ja ponnistin noin 45 min. Sattui aivan saatanasti noin 4-5 h siitä 24 h:sta, mutta jälkeenpäin tuli ihan mieletön "high", siis sellainen Maailman Kuningatar -fiilis! Varmaan hormonit... :-D Mutta oli kyllä mahtava olo!

3. Täysluomu, kesti noin 12 h. Lopussa meni syöksysynnytykseksi, kun aukesin 3-10 cm alle tunnissa. Se viimeinen tunti oli kuin Danten helvetistä, en pystynyt edes huutamaan. Kätilö pysyi hädin tuskin vauhdissa mukana. 

Kivusta huolimatta kahdesta viimeisestä synnytyksestä jäi hienot muistot. Synnyttäisin uudestaan, no problems. Se, mikä minut synnytyksissä yllätti, oli se, että se on todella rankkaa TYÖTÄ. Siis kuin joku natsijumppamaikan pitämä extreme fitness -päiväleiri, jossa joka lihaksesta punnerretaan irti viimeisetkin mehut. 

Hui, miten te vastailette täällä synnytyspelosta selvästi kärsivälle.

Kyllähän se sattuu, mutta sen kestää kyllä. Moni nainen tekee useamman lapsen, ei siis ole ylitsepääsemätöntä. Ja samalla se on aivan mahtavaa, usko pois!

[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 15:54"]

Onko synnytys pelkkää saatanalista tuskaa? Vai onko siinä jotain kivaakin sen vauvan lisäksi? Miten hoitohenkilökunta ja mies yleensä ovat? Onko ne karseita epäempaattisia sadisteja?

[/quote]

Yritäppä tunkea vesimeloni toosaasi ja mieti miltä tuntuisi änkeä se ulos samaa kautta. Lisäksi viillä alapääsi auki aina peräaukkoon asti niin saat samalla tietää miltä repeämät tuntuvat.

Älä usko av-mammojen väitteitä kivuttomasta synnytyksestä, totta vitussa se sattuu kun puserrat yli 3 kiloista lihamureketta pihalle. :D

Sattui ja ihan saatanasti. Eniten harmitti mies, joka otti itseensä kun kiroilin avautumisvaiheessa ja käskin hänen lopettaa kroppani lääppimisen mikä ärsytti enemmän kuin auttoi. Mies painui tupakalle, viipyi siellä ihan uskomattoman kauan ja kiukutteli koko loppusynnytyksen ja märmätti että minun pitäisi pyytää häneltä anteeksi ja tajusinko kuinka paljon hän joutuu kärsimään vuokseni. Vauvan synnyttyä hän rauhottui, mutta piti piinaavaa mykkäkoulua vielä kun tulimme pikkuisen kanssa kotiin, koska synnytys ei ollut edennyt kuten hän olisi halunnut.  

[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 15:47"]

Sattui ja ihan saatanasti. Eniten harmitti mies, joka otti itseensä kun kiroilin avautumisvaiheessa ja käskin hänen lopettaa kroppani lääppimisen mikä ärsytti enemmän kuin auttoi. Mies painui tupakalle, viipyi siellä ihan uskomattoman kauan ja kiukutteli koko loppusynnytyksen ja märmätti että minun pitäisi pyytää häneltä anteeksi ja tajusinko kuinka paljon hän joutuu kärsimään vuokseni. Vauvan synnyttyä hän rauhottui, mutta piti piinaavaa mykkäkoulua vielä kun tulimme pikkuisen kanssa kotiin, koska synnytys ei ollut edennyt kuten hän olisi halunnut.  

[/quote]

Mimmonen mies sulla oikeen on? 

Sattuu, mutta mun mielestä kipu on erilaista kuin muut kivut. Osittain enemmänkin sellaista kehon "holtittomuutta", painetta tai miten sen nyt selittäisi.

mulla oli niin helvettilinen kokemus koko synnytys ettei IKINA enaa. supistukset alkoi n klo 8 aamulla, olin seka fyysisesti etta henkisesti hyvassa kunnossa, positiivinen jne joten tein rauhassa kotitoita, kavin kampaajalla ja viimein soitin miehen kotiin iltapaivalla. Sinnittelin kotona n. klo 22 asti jolloin tuntui etta oikeasti nyt on mentava sairaalaan - kivut oli tosi kovat mutta halusin yrittaa ilman kipulaakkeita niin pitkaan kuin mahdollista. sairaalassa todettiin 4 cm auki ja neuvottiin 'voit hyvin menna kotiin' (!) sanoin etten missaan nimessa kesta automatkaa enaa, katilot sanoi etta ne tarttee huoneen jos joku on 'oikeesti' synnyttamassa :/ katilot vahan niinku jatti meidat sinne huoneeseen yksin, pyysin monta kertaa kipulaaketta mutta sita ei haluttu antaa 'kun se ei sit tositilanteessa auta enaa'. erittain kovat kivut koko ajan, kunnes yhtakkia multa meni nako, siis nakyi pelkkia valkoisia valahdyksia ja oikeesti luulin et nyt ma kuolen. rupesin kirkumaan epiduraalia, ne viimein kattoi tilannetta ja en sit saanut sita :( kohdunkaula siis taysin auki puolessa tunnissa.

ponnistaminen oli niin hirvee kokemus etta se oli oikeesti kuin jotain kidutusta. olin viela ihan lopen uupunut kun olin koko pvan selvinnyt ilman kipulievitysta.sain sit tassa vaiheessa ilokaasua, silla selvisin loppuun asti.puristin siita suuttimesta niin kovaa etta mulla oli koko suu ihan veressa :) onneks ponnistus ei kestanyt 'kuin' 3.5 tuntia. mutta tosiaan; oli kuin mulla olis ollut tulinen vanne vyotaron ymparilla joka kiristyy kiristymistaan, ja se repeamisen tunne ku vauva tuli ulos.. ihan ku joku olis ruosteisella puukolla repinyt auki :(  tikkaaminen kesti muuten reilut 2 tuntia et minkakohan nakosta siella oli?

kivut oli niin kauheat ja koko kokemus niin hirvee etta ei KOSKAAN enaa. ja mun lapsi on nyt melkein 2 v.

tallasta englannissa.

Avautumisvaiheen loppu tuntui suoraan sanottuna kidutukselta. En enää itse asiassa muista miltä se tuntui, koska muistikuva katosi aivan ihmeellisesti pari päivää synnytyksen jälkeen. Muistan vain omat ajatukset ja oman käytöksen. Huusin vain täyttä kurkkua, kunnes sain epiduraalin. Supistukset kestivät puolitoista minuuttia ja niillä oli väliä 15-20 sekuntia, vaikka en ollut saanut mitään lääkkeellistä vauhditusta. En olisi osannut edes kuvitella etukäteen kivun määrää.

Ponnistusvaiheen kipu jäi kokematta, kun se alkoikin yllättäen epiduraalin vielä vaikuttaessa. Se kyllä sitten pitkittikin vaiheen lähes tuntiin, kun en tuntenut yhtään mitään, enkä näin ollen osannut ponnistaa oikeana hrtkenä.

Avautumisvaihe oli siedettävä n. 8 senttiin asti. Allas oli ihana kivunlievittäjä ennen kuin kivut  menivät överiksi.

Mitäs luulet, kun lantion luut erkanee toisistaan ja kudokset venyy äärimmilleen. Olen synnyttänyt epiduraalilla, ja siinäkin tuntee, vaikka kipu on minimaalista ja olen synnyttänyt ilman kipulääkitystä, ja tuolloin tajunnanlähtö ei ollut kaukana.