Onko teillä lapsuuden maisemaa tai paikkaa, johon haluaisitte palata, mutta ette voi?

lapsuuden koti ja koko se läheinen kotipiiri. Talot purettu, alue lanattu tasalle, vain yks tai kaksi rakennusta 15:sta jäljellä. Harmittaa mutta toisaalta on ollut näin jo 25 vuotta. Katosi asuintalot, vanhat isot tallit ja 30 luvun varikot, urheilukenttä, liiterit....

Tallille jota ei enää ole. Lapsuuden kotiin. Nuoruutemme discoon.

Sellainen ihana sankka havumetsä, kallioineen ja koloineen on vain muistoissani enää. Nyt kynitty paskaksi.

Mummola. Ihana rintamamiestalo, jonka edesmennyt pappani oli rakentanut. Suojainen pihapiiri, jossa vanha navetta/tallirakennus, pihasauna ja maja. Kaikkiin näihin liittyy ihania muistoja ja oli lapsuuden koulukiusaamisen keskellä ainoa paikka, jossa sain olla kunnolla rauhassa. Paikka myytiin viitisen vuotta sitten kun mummo muutti pikkukaupungin keskustaan kerrostaloon ja uusi omistaja on pilannut miljöön maalaamalla ennen kauniin keltaisen talon tummanharmaaksi, purkamalla piharakennukset ja kaatamalla papan istuttamat kuuset pihapiiristä. Tekee pahaa edes mennä siitä ohi nykyään...

Kylä, jossa asuin lapsena. Kylässä asui saman tehtaan työntekijöitä perheineen, kaikki tunsivat toisensa. Keskellä kylää oli pieni kauppa, posti ja päiväkoti. Kouluun mentiin bussilla 8km päähän. Oli vapaataja vallatontakin, eikä maailmassa ollut pedofiileja, narkkeja eikä muitakaan vaaroja. Yhtä naapuria vähän pelättiin, kun se oli kiukkuinen, mutta sekin oli lähinnä jännää. Uimaan mentiin metsän läpi polkua pitkin ja lapsetkin sai mennä keskenään uimaan heti kun oli uimataidon oppineet. Aina leikittiin ulkona, rakennettiin majoja ja talvella laskettiin mäkeä...

Ihana aloitus, kiitos!

Itse kaipaan lapsuuteni kotia maalla, pihapiiriä, rantakiviä, koivikkoa, aittoja liiteriä ja vinttiä, jossa kesällä nukuimme.  Edesmenneiden vanhempieni luomaa, maalaistalo, iso navetta ja venevalkama, paljon latoja pelloilla. Metsittyneet pellot, jotka isä aikanaan kuokki ja äidin kanssa raivasi ja me lapset sitten jokainen vuorollaan osallistuimme työntekoon, kertovat menneestä.

Kesällä heinäteko, viljanpuinti, perunankaivuu kuokalla ja marjanpoiminta. Poimittiin myyntiin paljon puolukkaa ja lakkaa, joilla kotiin hankittiin  jopa nahkalusto ym.

  Jokainen vuorollamme lähdimme, mutta vietimme lomia lastemme kanssa. Meitä oli hurjan iso sakki, serkkuja jotka loivat omia muistoja mummolassa. Vuosien saatossa isä ja äitikin muuttivat kaupunkiin rivitaloon, jossa äitimme ei koskaan viihtynyt. Heti kun lumet sulivat tahtoivat pihaa kuopsuttamaan ja saunaa lämmittämään, vaikka rivitalossa oli sähkösauna.

    Kun isä ja äiti sitten lähtivät, kaksi sisarta lunastivat paikan itselleen. Ovat kertoneet, että olen tervetullut, mutta ei se ole sama. Rakkain paikka Isän ja Äidin hauta, siellä käyn aina kun synnyinseudullani vierailen. Vien kukan ja kiitän heitä!

    Kaipaan sinne, kaipaan sitä kinttupolkua isojen mäntyjen siimeksessä, muistan ihanan tuoksunkin kuumina keväpäivinä ja lintujen huumaavan soiton. Kuikka huihuili jossain kaukana ja yksinäinen moottorivene säkätti, kertoen että naapurin pappa on menossa verkkoja kokemaan.

    Anteeksi pitkä kirjoitus ja kirjoitusvirheet. Tulee kyyneleitä.

Lämpimin muisto on mummon mökki, jossa pihasaunassa tuoksui sunlight-saippua, ja pienessä mökissä kuului radiosta Merisää. Vintillä oli lämmintä ja vanhoja lehtiä.

Se oli rauhallinen turvapaikka, missä aika pysähtyi.

Olen rehellisesti kateellinen teille. Oma lapsuus meni alkoholisti isän ja narsisti äidin tappeluita katsoessa ja koittaessa pitää molempia hengissä. Isovanhempia ei pahemmin näkynyt. Mummo kävi pari kertaa hoitamassa ja mummolle ei ollut asiaa. Koti oli kuin kaatopaikka ja epämääräisissä kasvuolosuhteissa kasvaneena ei ollut myöskään kavereita. Olisi ihanaa jos olisi muistoja järven/meren rannalta olevalta mökiltä tai metsäseikkailuja.

Nauttikaa muistoistanne niihin on hyvä palata kun ahdistaa nykyinen maailman meno. :)

Mummola. Mummoni vain sattui asumaan vuokralla kerrostalossa, en oikein pääse hänen asuntoaan katsomaan mutta ajan kyseisen talon ohi usein ja joka kerta kuristaa kurkkua.

- Meidän suuri mökki kaukana kaikesta. Vietin siellä kaikki lapsuudenkesät.

Sitten isäukko myi sen pois juuri ennen kuolemaansa edes kertomatta minulle.

- Roihupellon teollisuusalueella oli ennen sellainen suuri parkkipaikka. Nykyään sen päällä on Motonet ja Lidl. Ajeltiin siellä kasarilla mikroautolla.

- Lapsuudenkotini on nykyään virasto, joka on rakennettu täyteen lisäseiniä. Pääsin käymään siellä pari vuotta sitten, en ollut tuntea enää koko tilaa, täysin tunnistamattomaksi muokattu. Sanoin yhdelle toimistotyöntekijälle, että "tässä oli meidän ruokapöytä ja tuossa minun sänky". Katsoi minua kuin tärähtänyttä.

- Hevossalmessa oli luokkakaverin perheellä sellainen vanha puuhuvila kasarilla. Vietin siellä paljon aikaa. Nyt se on purettu ja paikalla on moderneja rivitaloja.

- Yhden luokkakaverin kotitilalla ei ole enää mitään. Talo paloi ysärillä ja muuttivat pois. Nyt sillä paikalla kasvaa metsää. Täytyy todella tietää mitä etsii että löytää sieltä enää vanhan päärakennuksen kivijalan. Siellä kuunneltiin kasarilla Scorpionssia, se oli suuri maitotila.

Kaikki kolme isän/ äidin/ isäpuolen suvun kesämökkiä, joilla vietin aikaa serkkujen, sisarusten, mummojen ja pappojen kanssa lapsuudessa. Surullisesti jokainen näistä mökeistä on edelleen sukujen omistuksessa, mutta niin pahasti homehtuneita, ettei sisällä voi enää olla, pihat kasvaneet umpeen, kaikki pilalla. Ja matkaa mökeille sen verran, että kun niissä ei voi enää yöpyä, ei niihin kukaan menekään. Siellä lahoavat pystyyn keskellä metsiä. Itku tulee jos niihin menee. Vanhempien sukupolvilla omat murheensa, eikä kenelläkään rahaa tai aikaa tehdä asioille mitään. Joskus haaveilen, jos olis rahaa, ottaa haltuun jokin näistä, purkaa ja rakentaa uusi. Kahdessa pitäisi aloittaa siitä, että kunnostaa pihatien, jotta paikalle voi edes mennä autolla.

Lahen Trio ennen remonttia. Ice Kiss -jäätelöbaari.

Joo tuolla Enson kaupungissa Neuvostoliitossa meillä suomalaisilla oli siellä yhdessä ruotsalaisten kanssa hienot puistot ja talot .

Espoon kalliot ja meri ovat omia laspuudenmuistojani ja asustelen sisämaassa maaseudulla nykyään.

Naapurissa oli 120 vuotta vanha puistoalue, joka kaadettiin muutama vuosi sitten. En pysty kävelemään sinne lainkaan, tekee niin pahaa. Muut hakkuuaukeat eivät saa samaa reaktiota aikaan. Tuo nyt oli vain täysin "turhaa" koska puut eivät kelvanneet sahatavaraksi vaan menivät selluksi, ja alueen maaperä on sellaista, ettei siellä saa metsää kasvatettua. Pysyy ryteikkönä seuraavat 50-60 vuotta ainakin.

Vierailija kirjoitti:

Eräs järvi ja kylä sen lähellä. En tunne sieltä enää ketään, en voi vain mennä sinne järvelle tai siihen kylään, se on niin pieni. Olen käynyt siellä ehkä 30 vuotta sitten.

Lisäksi eräs lapsuudenkodeistani. Siellä asuu tietenkin joku muu nyt. Kävelin kerran sen ohi, parvekkeella oli joku ja katsoi vihaisesti, että mitä minä hidastelen ja katson. Kunpa olisin voinut huikata, että asuin tässä ja saisinko tulla katsomaan taloa.

Ymmärrän hyvin, että et huikannut, mutta voi olisitpa! Meillä soi yhtenä päivänä ovikello ja siellä oli mies, joka kertoi keränneensä rohkeutta tulla kysymään saisiko taloa katsoa, sillä hänelle läheinen sukulainen oli asunut siellä.

Kiersimme talon, hän kertoi muistojaan ja katselimme, mitä me olemme tehneet ja muuttaneet. Lopuksi keitin kahvit ja katsoimme valokuvia, joita hän oli tuonut mukanaan.

Paras iltapäivä IKINÄ! 

Vanhan ala-asteeni rakennus, joka sisäilmaongelman takia purettiin jo kun olin 11-vuotias. Nykyään tilalla on uusi valtava yhtenäiskoulu, jonka piha on täynnä kaikenlaisia kiipeilytelineitä ja muita.

Rakennus jossa kävin vuosikaudet taideharrastuksessa. Harrastuspaikkani oli pakko lähteä, koska sisätilat remontoidaan uudeksi. Tilalle muuttaa peruskoulu.

Luultavasti yläasterakennustanikaan ei enää vuosien kuuttua ole. Sekään ei ole sisäilmatutkimuksista puhtain paperein selvinnyt, eikä siellä enää ole peruskoulutoimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Haluisin palata avuttomana tutti suussa hoitopöydällä odottamaan vaipan vaihtoa ilman mitään huolia

Kyllä silloinkin yksi huoli on päällimmäisenä: fyysiseen kehoon palaaminen syntymän hetkellä ja totuttelua taas samaan todellisuuteen josta oletti jo päässeensä eroon.

Mummin kesäpaikka. Piha oli suuri ja kaunis, paljon kukkia, marjapensaita, kasvihuone. Naapurissa lehmiä. Lyhyen matkan päässä uimaranta. Kotiolot oli välillä ihan kamalat mutta tuolla sai viettää normaalia lapsuutta.

Mummola. Maalaistalo joka oli järven rannalla, ranta oli luonnonhiekkaranta. Jos mummolaan sattui serkkuja yhtä aikaa, oli mahtavaa uida ja polskia järvessä päivät pitkät. Sadepäivänä leikittiin vintillä, puettiin päälle vanhoja vaatteita ja hattuja ja kenkiä.

Mummola meni perinnönjaon jälkeen myyntiin. Onneksi uusi omistaja on kunnostanut paikat nätiksi ja mm. rakentanut uuden, kauniin rantasaunan. Hiukan se lohduttaa, mutta eihän sinne enää pääse.