Kannattaako tutkijan ura, kokemuksia?

Pelottaa kirjoitti:

Tarvitsen apua. Puolisoni on tällä hetkellä väitöskirjatutkijana hankkeessa. Palkka juurikin tuon ~2,400 euroa kuukaudessa. Ala on humanistinen.

Hänen työnsä on nyt jo äärimmäisen raskasta hänelle ja tulevaisuus näyttää aivan kamalalta. Erittäin raskasta työtä ja sen päälle tuo rahoituksen hakeminen jatkuvasti.

Minusta tuntuu että hän vähän ajautui tutkijaksi koska väitökirjatutkijan paikkaa tarjottiin ja muita töitä ei ollut. Kyseisellä alalla ei muutenkaan ole mitään selkeää työtä mihin voisi hakea tai mihin valmistumisen jälkeen voisi hakeutua. Tutkijan ura oli helppo takaportti. Hän kyllä pitää ajatuksen tasolla ideasta että olisi tutkija, mutta käytännön työ ja se mitä arki on ei sovi hänelle (tai kenellekkään). Hän on itsekin onneksi sanonut että ei välttämättä kirjoita väitöskirjaa loppuun koska ei ole varma haluaako tutkijan uraa.

Onko tässä vaiheessa liian myöhäistä vaihtaa uraa? Jos on 2,5 vuotta ollut väitöskirjatutkijana, onko jo ”pilalla” muiden työnantajien näkökulmasta? Miten tuollaisesta hankkeesta pääsee irti? Voiko vain sanoa että lopettaa vaikka hanketta olisikin vielä jäljellä.

Miten minä voin yrittää vaikuttaa hänen päätökseensä että hän alkaisi hakea uutta työtä / alaa jo ennen kuin hanke päättyy. Pelottaa että sitten tulee joku uusi hanke ja hän vain ajautuu vahingossa pidemmälle tuohon maailmaan. Sitten kun on väikkäri tehty, niin uramahdollisuudet näyttävät alalla aivan kamalalta.

Apua.

Vastaan varsin vanhaan viestiin, mutta jospa joku muu tästä saisi arvoa.

Itse kyllästyin jatkuviin rahoitusvaikeuksiin ja lopulta kun taas leikattiin tunnit (luvattiin 4 vuotta 100% rahoitus, niin 3kk jälkeen tiputettiin 50%iin), sain tarpeekseni ja tein käsillä olevat hommat minimillä maaliin ja kirjoitin kaikessa hiljaisuudessa lisurin. Sain tuosta kidutuksesta sentään tutkinnon ja työskentelen nykyään yksityisellä puolella mielekkäissä asiantuntijatehtävissä ok palkkatasolla.

Pärjääkö introvertti tutkijana? Tieteellinen peruskieli on matematiikka, jos nyt joku ei sitä ole ymmärtänyt, ja haluasin nähdä ekstrovertin, joka jaksaa opiskella nenä kiinni matemaattisissa kirjoissa ja artikkeleissa vuosikymmenestä toiseen. 

Kovien tieteiden proffista lähes kaikki ovat introverttejä. 

Olen väitöskirjatutkija apurahoilla, kaikki on 5-9 kuukauden pätkää ja meneillään olevasta pätkästä lohkeaa iso osa aina seuraavan rahoituspätkän hakuun. Henkisesti raskasta kun kaikki pitkäjänteisyys puuttuu tutkimuksesta ja elämästä. Täytyy olla tietynlainen hullu tai iso palo omaan aiheeseen, että elää näin. Taas haen rahoitusta tammikuusta eteenpäin.

Suomi ei ole tutkimusmyönteinen maa.

Vierailija kirjoitti:

Olen väitöskirjatutkija apurahoilla, kaikki on 5-9 kuukauden pätkää ja meneillään olevasta pätkästä lohkeaa iso osa aina seuraavan rahoituspätkän hakuun. Henkisesti raskasta kun kaikki pitkäjänteisyys puuttuu tutkimuksesta ja elämästä. Täytyy olla tietynlainen hullu tai iso palo omaan aiheeseen, että elää näin. Taas haen rahoitusta tammikuusta eteenpäin.

Suomi ei ole tutkimusmyönteinen maa.

Lisään vielä, että apurahat on olleet max 2000 euroa/ kk ja siitä lähtee Mela-maksut. Käteen jää tällä hetkellä vajaa 1700 euroa.

Vierailija kirjoitti:

Pärjääkö introvertti tutkijana? Tieteellinen peruskieli on matematiikka, jos nyt joku ei sitä ole ymmärtänyt, ja haluasin nähdä ekstrovertin, joka jaksaa opiskella nenä kiinni matemaattisissa kirjoissa ja artikkeleissa vuosikymmenestä toiseen. 

Kovien tieteiden proffista lähes kaikki ovat introverttejä. 

Höpö höpö. Professuuriin ei nykyään ole mitään asiaa, jos ei ole merkittäviä verkostoja ja esiintymiskykyä. Jopa ne "kovien tieteiden" professorit ovat tätä nykyä enemmän myynti- kuin tiedemiehiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pärjääkö introvertti tutkijana? Tieteellinen peruskieli on matematiikka, jos nyt joku ei sitä ole ymmärtänyt, ja haluasin nähdä ekstrovertin, joka jaksaa opiskella nenä kiinni matemaattisissa kirjoissa ja artikkeleissa vuosikymmenestä toiseen. 

Kovien tieteiden proffista lähes kaikki ovat introverttejä. 

Höpö höpö. Professuuriin ei nykyään ole mitään asiaa, jos ei ole merkittäviä verkostoja ja esiintymiskykyä. Jopa ne "kovien tieteiden" professorit ovat tätä nykyä enemmän myynti- kuin tiedemiehiä.

Höpö höpo. Kovien tieteiden proffista Länsimaissa yli puolet omaa INTJ-persoonallisuustyypin. Se on sama persoonallisuustyyppi, joka on Elon Muskillakin. Mistä ihmeestä olet saanut käsityksen, että introvertti ei osaisi esiintyä, tai ei osaisi verkostautua? Ei korkeamman matematiikan parissa pärjää nykyään muuta kuin tietyntyyppinen introvertti: INTJ tai INTP. 

Ylipäänsä korkeammassa matematiikassa on nykyään vaikea pärjätä, jos ei omaa lievää autismia. Esim. teknologiassa huipulla on lähes mahdotonta pärjätä, jos ei omaa lievää autismia, kuten Elon Musk tai Bill Gates, joilla on lievä autismi. 

Kannattaa tekoälytutkijan työ. Pelkkää älyä ei sielua.

Kehittää ihmisiä fiksumman vempeleen mikä tuhoaa ihmiskunnan.

Nähdään sitten tuleeko Iso Jesse pelastamaan vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tekoälytutkijan työ. Pelkkää älyä ei sielua.

Kehittää ihmisiä fiksumman vempeleen mikä tuhoaa ihmiskunnan.

Nähdään sitten tuleeko Iso Jesse pelastamaan vai ei.

Millä perusteella tekoäly tuhoaa yhteiskunnan?

Tutkijan uran suurin ongelma on, että uraputki on todella kapea ja sille on vähän haarautumisvaihtoehtoja. 

Täytyy kyllä olla vähän vähän hullu jos nykyään haluaa tutkijaksi. Sen verran raa'aksi on homma mennyt.

Suosittelen kaikille tutkijan uraa pohtiville tutustumaan hyvin rahoituskiekuroihin ennen kuin lähtee leikkiin mukaan. Rahoitusta on (toki alasta riippuen) erittäin hankala saada riittävän pitkäksi aikaa. Aika moni tutkija joutuu väitöskirjaprojektin aikana kortistoon, muihin hommiin tai osa-aikaistamaan työnsä. Jos pääsee OPM-rahoitteiseksi tutkijakouluun, on neljän vuoden palkka turvattu ja siinä ajassa hyvästä tutkimussuunnitelmasta on mahdollista kirjoittaa väikkäri. Apurahat puolestaan ovat yleensä muutaman kuukauden tai korkeintaa vuoden könttäsummia, joita joutuu aina anomaan uudestaa ja uudestaan. Tämä hakemusten kirjoittelu vie aikaa varsinaiselta tutkimustyöltä ja pitkittää valmistumista. Akatemiaprojekteissa on monenmoista käytäntöä. Jotkut proffat palkkaavaat väitöskirjatyön tekijät koko ajaksi (usein 3-5 vuotta), mutta yhä useampi pätkii nämäkin vuoden sopimuksiksi.

Jatko-opiskelijaksi aikovan on todellakin mietittävä sitä, kuinka hyvin henkinen kantti kestää jatkuvaa epävarmuutta ja painetta taloudellisesta toimeentulosta. Miltä tuntuu esimerkiksi kolmen vuoden päästä, kun kaikki opiskelukaverit ovat jo saaneet vakipaikat yliopiston ulkopuolelta, ostelevat omakotitaloja ja perustavat perheitä kun itse väännät viidettä apurahahakemusta sinä vuonna ja näkyvyys tulevaisuuteen on maksimissaan vaikkapa neljä kuukautta. Tuon neljän kuukauden päässä ammottaa tyhjyys ja taistelu työvoimatoimiston kanssa mahdollisista työttömyyskorvauksista. Jos ajatus ei tunnu pahalta, niin tervetuloa tutkijoiden sakenevaan joukkoon! Itse työ on todella mukavaa, muutenhan tätä ei kukaan jaksaisi. Tutkijan elämä on jatkuvasti hyvin epämääräistä.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen kaikille tutkijan uraa pohtiville tutustumaan hyvin rahoituskiekuroihin ennen kuin lähtee leikkiin mukaan. Rahoitusta on (toki alasta riippuen) erittäin hankala saada riittävän pitkäksi aikaa. Aika moni tutkija joutuu väitöskirjaprojektin aikana kortistoon, muihin hommiin tai osa-aikaistamaan työnsä. Jos pääsee OPM-rahoitteiseksi tutkijakouluun, on neljän vuoden palkka turvattu ja siinä ajassa hyvästä tutkimussuunnitelmasta on mahdollista kirjoittaa väikkäri. Apurahat puolestaan ovat yleensä muutaman kuukauden tai korkeintaa vuoden könttäsummia, joita joutuu aina anomaan uudestaa ja uudestaan. Tämä hakemusten kirjoittelu vie aikaa varsinaiselta tutkimustyöltä ja pitkittää valmistumista. Akatemiaprojekteissa on monenmoista käytäntöä. Jotkut proffat palkkaavaat väitöskirjatyön tekijät koko ajaksi (usein 3-5 vuotta), mutta yhä useampi pätkii nämäkin vuoden sopimuksiksi.

Jatko-opiskelijaksi aikovan on todellakin mietittävä sitä, kuinka hyvin henkinen kantti kestää jatkuvaa epävarmuutta ja painetta taloudellisesta toimeentulosta. Miltä tuntuu esimerkiksi kolmen vuoden päästä, kun kaikki opiskelukaverit ovat jo saaneet vakipaikat yliopiston ulkopuolelta, ostelevat omakotitaloja ja perustavat perheitä kun itse väännät viidettä apurahahakemusta sinä vuonna ja näkyvyys tulevaisuuteen on maksimissaan vaikkapa neljä kuukautta. Tuon neljän kuukauden päässä ammottaa tyhjyys ja taistelu työvoimatoimiston kanssa mahdollisista työttömyyskorvauksista. Jos ajatus ei tunnu pahalta, niin tervetuloa tutkijoiden sakenevaan joukkoon! Itse työ on todella mukavaa, muutenhan tätä ei kukaan jaksaisi. Tutkijan elämä on jatkuvasti hyvin epämääräistä.

Epävarmuus ei myöskään helpota väitöskirjan jälkeen. Toisaalta, jos alan tutkimukseen satsataan ja pärjää tutkijana, työttömyysriski on aika pieni. Mutta ei pätkätyösoppareilla halua ottaa asuntolainaa pelkästään omille harteille.

Mun isä oli/on tutkija, eläköityi hiljattain valtion viraston ylimmästä johdosta. Ennen sinne menoaan oli proffana vuosia. Nyt edelleen eläkkeeltä revitään töihin pitämään luentoa sinne ja tänne. Siskosta tuli myös tutkija, ihan muulle alalle, se tekee töitä tällä hetkellä ulkomaiseen yliopistoon. En tiedä tarkemmin tuloista, mutta onhan se apurahatutkijan elämä epävarmaa, ei siskokaan aina tiedä miten pitkään työt jatkuu ja missä. Sanoisin että tutkijan uralle suuntautuvalla pitäisi olla se intohimo siihen tutkimuksen tekoon. Isällä ja siskolla se on, minulla ei, joten suuntauduin ihan muualle. Introvertille se kyllä sopii hyvin, sellaisia minunkin suku enemmän on, itsenäisiä puurtajia.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen kaikille tutkijan uraa pohtiville tutustumaan hyvin rahoituskiekuroihin ennen kuin lähtee leikkiin mukaan. Rahoitusta on (toki alasta riippuen) erittäin hankala saada riittävän pitkäksi aikaa. Aika moni tutkija joutuu väitöskirjaprojektin aikana kortistoon, muihin hommiin tai osa-aikaistamaan työnsä. Jos pääsee OPM-rahoitteiseksi tutkijakouluun, on neljän vuoden palkka turvattu ja siinä ajassa hyvästä tutkimussuunnitelmasta on mahdollista kirjoittaa väikkäri. Apurahat puolestaan ovat yleensä muutaman kuukauden tai korkeintaa vuoden könttäsummia, joita joutuu aina anomaan uudestaa ja uudestaan. Tämä hakemusten kirjoittelu vie aikaa varsinaiselta tutkimustyöltä ja pitkittää valmistumista. Akatemiaprojekteissa on monenmoista käytäntöä. Jotkut proffat palkkaavaat väitöskirjatyön tekijät koko ajaksi (usein 3-5 vuotta), mutta yhä useampi pätkii nämäkin vuoden sopimuksiksi.

Jatko-opiskelijaksi aikovan on todellakin mietittävä sitä, kuinka hyvin henkinen kantti kestää jatkuvaa epävarmuutta ja painetta taloudellisesta toimeentulosta. Miltä tuntuu esimerkiksi kolmen vuoden päästä, kun kaikki opiskelukaverit ovat jo saaneet vakipaikat yliopiston ulkopuolelta, ostelevat omakotitaloja ja perustavat perheitä kun itse väännät viidettä apurahahakemusta sinä vuonna ja näkyvyys tulevaisuuteen on maksimissaan vaikkapa neljä kuukautta. Tuon neljän kuukauden päässä ammottaa tyhjyys ja taistelu työvoimatoimiston kanssa mahdollisista työttömyyskorvauksista. Jos ajatus ei tunnu pahalta, niin tervetuloa tutkijoiden sakenevaan joukkoon! Itse työ on todella mukavaa, muutenhan tätä ei kukaan jaksaisi. Tutkijan elämä on jatkuvasti hyvin epämääräistä.

Tää on kyllä totta, minunkin tuttavaperheessä asuntolaina on hyvää tiliä tekevän maisterin nimissä, tohtoriksi väitelleen tulot on niin epämääräisiä ja ei tietoa tulevaisuudesta.

Ainoastaan, jos sulla on intohimo siihen. Muuten et jaksa. Apurahoista on hirveä taistelu ja sitten saa jotain 5 tai 6 kuukauden pätkiä, joista osa kuluu seuraavan apurahan hakuun. Työsuhteisia paikkoja ei juuri ole.

Nimim kokemusta on sosiaalitieteen tutkijana.

Akateemisessa maailmassa menestyvät harvat ja valitut. Kilpailu rahoituksesta on kovaa. Sellainen keskivertotyyppi, joka hoitaa hommansa normaaliin tapaan ja lähtee neljältä kotiin ei oikein tunnu pärjäävän siellä. Osa toki pärjää ja menestyy.

Jos olet valmis muuttamaan ulkomaille, niin ok. Suomessa tilanne on tällä hetkellä huono, eikä parempaa liene luvassa. Itse tohtorikoulutusvaihe nyt vielä menee jos onnistuu saamaan rahoituksen. Sen jälkeen on vaikeampaa, etenkin perheellisillä. Rahoitus on tosi kilpailtua, ihmiset elävät pienillä, huonosti palkatuilla projektihommapätkillä ja tekevät tosi paljon töitä. Moni tuttu, hyvä tutkija on vähän väliä työtön

Itse kärvistelin huonon rahoituksen kanssa kotimaassa kunnes pääsin töihin ulkomaiselle työnantajalle erityisasiantuntijaksi tutkimus- ja kehitystoimiin. Toimin siis tiederahoittajan puolella ja manageroin projektihaut voittaneita projekteja - pöydän toisella puolella on kovan luokan kansainvälisiä tutkijoita. Palkka on loistava suomalaiseen verrattuna. 

Akateeminen ura on ammatillinen itsemurha melkein millä vaan mittarilla. Kirjaimellisesti loputtomasti työtunteja joita kukaan ei laske ja joista kukaan ei maksa, olematon liksa ja ei mitään taetta työpaikasta. Ihan kirjaimellisesti ainoa hyvä syy tehdä sitä hommaa on niin suuri intohimo siihen itse asiaan, että kestää sen kaiken muun paskan, ja sitten sitä itse asiaakin pääsee tekemään ehkä parhaimmillaan 60% ajasta ja loput menee apurahahakemuksia kirjoitellessa yms.

Minä tein väitöskirjan oman työn ohessa iltaisin ja viikonloppuisin. Viisi vuotta siihen meni mutta ei tarvinnut huolehtia rahoituksesta eikä tarvinnut opettaa. Suosittelen.

Elämäni hauskinta aikaa.